STABAT MATER DOLOROSA.
"Vedere Napoli e poi morire!" Näiden sanain (Nähdä Neapeli ja sitte kuolla) totuus ei voinut olla kenenkään ihmisen sydämen lävitse tunkematta eikä kenenkään silmää valtaamatta, jonka eteen Neapelia läheisen maiseman jalo ihanuus aukeni eräänä loistoisena syksyaamuna vuonna 1735. Siinä se oli, tuo tenhoinen kaupunki epälukuisine kirkkoineen ja tornineen, joissa aamuruskon säteilevä kultaharso riippui! Siinä korkealle kohosi tuo kaikista valtavimman kirkon mahtava, pilveinpeitteinen kupulaki, Vesuvion huippu! Ja tuo komea golfo (lahti), se lepäsi niinkuin painava, kultainen jättiläispisara maan ylpeälle rinnalle pudonneena pilvenpäällisestä vellovasta valomerestä, sinne tänne välkkävänä aaltoellen. Punertava lämpöinen utu ympäröitsi sakeita myrtti- ja orangsimetsiä, hasersi ketteräin viiniköynnösten ympärillä, jotka toisilleen ojentelivat vihannoita käsiänsä ja viehättävässä hypyssä pyörivät pitkin puutarhaa, ja suuteli niitä suuria kukka- ja kierrekasveja, jotka maan kuroivat kuin monenkarvaiseen verkkoon. Oli juuri kuin olisi Jumalan henkäys käynyt tämän ihanimman paikan yli maansa päällä, juuri kuin pitäisi tässä asua pelkkää ikuista rauhaa, suloa ja kauneutta.
Erään kukoistavan kunnahan loivaan rinteesen, kätkettynä komeiden laakeriruusujen uhkeasti rehoittavain pensasten sekaan, platanien ja öljypuiden varjoamana, herttaisten magnolien ja sirojen köynnösten puolittain peittämänä, nojautui ristiinnaulitun korkea kuva, sureva madonna sen juuressa. Kentiesi olivat ihmeelliset onnenvaiheet tämän kuvaryhmän tänne vieneet ja hurskas usko pyytänyt tätä kalleutta hävitykseltä varjella, koska se oli tähän hiljaiseen turvapaikkaan paennut; sillä teos oli liikuttavan, hämmästyttävän kaunis ja olisi hyvin ansainnut sijaista jaloimmassakin kirkossa. Kaikissa noiden täysikokoisten kuvain muodoissa näyttihe mestarinkäsi, joka kovan kiven pehmeäksi muuttaa ja ihmeellisen eläväksi tekee: ristinpuussa riippui voittanut uskonsankari eikä piinattu kuolija; kasvojen jalot piirteet olivat pyhät, levolliset, ja melkein kirkastetut, kaunis ruumis voittamattomassa kuolon jäykkyydessä, ei missään enää jälkeäkään kärsimisestä ja kamppauksesta. Entäs Maria, mater dolorosa, mikä näky! Ihanainen vartalo, kokoon murtuneena, ei vaan painuneena tuskan painon alla, ihmeteltävä kasvoin muoto, jossa mitä hirmuisin tuska kivettyneenä kuvautui, semmoisen murheen kuva, joka ei sinä ilmoisna ikänä voi loppua. Kiviset kyynelpisarat riippuivat, voi noin raskaina, silmäripsistä ja kauniin suun seutuja tempoeli vaiva, joka ei taivahasta eikä maan päältä ollut lohdutusta löytänyt. Säälien olivat tuoreet viheriäiset lehdet luonnelleet tämän kärsijän verhon ylle, ja suloiset kukat, ristiinnaulitun ruumiin vierestä puhjenneina, peittivät hellästi haavansijat. Harvoin sattui, että ohitsekulkeva hurskas vaeltaja tämän kuvan keksi, harvoin tämän ristin edessä polvi notkistui.
Mutta ylläsanottuna syksyaamuna tapahtui, että eräs nuori kalpea mies heittäytyi maahan tuon yksinäisen pyhänkuvan eteen; kipeät ja vakaiset olivat hänen kasvonsa, uupuneet ja surulliset hänen tummat silmänsä, heikko ja sortunut oli mittava vartalo; syvältä huokaillen katsahti hän ristiinnaulittuun. Hän katseli suuren kuolleen taivahista rauhaa ja häntä värisytti mitä innokkain hartaus; hän näki Marian enkelinmuotoiset kasvot, näki niissä tuon sanomattoman vaivan ja säikähti semmoisen summattoman tuskan kuvaa. Ääretön sääliväisyys täytti hänen mielensä; tuntui, kuin pitäisi hänen väkivoimalla tempaista pois ne miekat, jotka viileskelivät ahdistunutta äidin sydäntä; tuntui, kuin kovat kivikyyneleet silmäripsillä olisivat ääneensä huutaneet armahtamista. Hänen oma kipunsa, jonka vaivaamana hän oli tähän tullut, katosi tämän äänettömän tuskan jättiläissuuruuden rinnalla; kaikki valitukset tunkeuivat pakahtuvaan sydämeen takaisin; hän unhotti kalvavat vaivat omassa povessansa ja kallisti päänsä nöyryydellä. Silloin kuului ilmassa heleä, herttainen Ave Maria, kahden suloisen naisäänen laulama: muuan sisaruspari, jonka sairaan äidin madonna armoissaan oli parantanut, tuli paikalle tuomaan taivaan kuningattarelle jokapäiväistä tuoreiden kukkain kiitosuhria. He olivat kaksi kaunista olentoa, toinen varreltansa rehevä ja uhkea, uljassilmäinen ja vereväposkinen, toinen hempeä, vaalea, tummasilmäinen, lempeän ja viehättävän muotoinen. He laskivat hyvähajuiset seppeleet ristinkuvan juurelle, rukoilivat hiljaa ja astuivat edelleen. Vaaleanverevä vielä kerran salavihkaa vilkaisi yksinäiseen rukoilijaan.
Tämä nyt katsahti ylös ja rukoili hiljaisella äänellä: "pyhä madonna, armahda minua; minä olen yksin, ihan yksinäni tässä kauniissa mailmassa ja minä kärsin vaivaa; suo minulle armas sydän, joka minua lempii, ja paranna rintani kivut!" — Silloin ikään kuin olisi utuhuntu revennyt hänen itkeväin silmäinsä edessä; madonnankuva vapisi, elon salama sävähteli murheen-äidin kasvoissa ja kivinen suu huokui: "kanna minun äärettömille tuskilleni otollinen uhri, ota minulta nuo julmat, jähmeät kyynelet, sulata ne, että suopeasti vierisivät pois ja ahdistettua sydäntäni helpoittaisivat, anna minun hyytyneitten haavaini verta vuotaa, niin sinun rukouksesi tulee kuulluksi."
Kun tainnoksiin mennyt jälleen pääsi ajatuksissansa selville, loi jo puolipäivän aurinko hehkuvia säteitänsä, ja kaikki, mikä elävätä oli, kätki itseänsä arasti sen kuumilta, paahtavilta henkäyksiltä. Ainoastaan ylösnousnut ei niistä huolinut, hänen poskensa paloivat, silmänsä leimahtelivat, huulillaan pyöri autuaallinen hymy; juoksunjalkaa riensi hän Neapeliin takaisin.
Jo seuraavana päivänä taas hellät sisarukset tulivat aamuauringon paisteessa, lauloivat lapsen hartaudella Ave Maria, ja hempeän vaaleanverevän hopeanheleä sopranoääni oli ihastuttavana vastakohtana viehättävän tummanverevän täysinäiselle alto-äänelle. Ja taas he pyhänkuvan vieressä tapasivat sen ruskeakutrisen ja miettelyotsaisen nuoren miehen; mutta tällä kertaa hän ei ollut polvillansa ristin juurella, vaan nojallaan kunnahan rinteessä, hänen innostuneet silmäyksensä pyörivät sinne tänne, hän piti kädessään paperilehteä ja kirjoitteli siihen piirtimellä kaikellaisia eriskummaisia merkkejä. Hänen kasvoillaan oli semmoinen loisto, että hurskas, kaino Lauretta melkein unhotti laskea ruusukimppunsa madonnan helmaan ja tulinen Lucia kummastuksissaan katseli loistavaa nuorukaista. Vitkalleen läksivät sisarukset vihdoin menemään, mutta Lauretta laski tuoksuvan orangsikukka-kimppusensa rinnastaan salaa putoomaan tuntemattoman jalkoihin.
Näin näkivät he toisensa joka päivä aamusilla, nuo kolme kaunista henkeä, eikä myrsky eivätkä juonikkaat sateet saaneet näitä vaelluksia estetyiksi. Hehkuvan Laurettan silmäykset kävivät yhä hartaammiksi, lempeämmiksi, hellemmiksi, mutta vienon tervehdyksen ääni ja sanat yhä kainommiksi, värisevämmiksi, ja ihastus yksivakaisen miehen kasvonpiirteissä yhä kirkkaammaksi.
Teki sitte tulojansa Maaliskuu, tuo Italian ihmeellisen suloinen kuukausi uusine kukkaumppuineen, heleine lehtineen ja lauhkeine tuulosinensa. Mutta Lauretta ei huomannut, että nuorukaisen ryhti elähyttävistä kevään hengityksistä huolimatta raukeni raukenemistaan, hänen astuntansa kävi hitaammaksi ja hänen poskensa lontostuivat; sillä pettävä kumman kaunis puna vivahteli hänen jaloilla kasvoillansa ja tummista silmistä tuikki kuin ylenluonnollinen tuli. Sitte hän eräänä päivänä kysyi hiljaisella äänellä: "Saanko minä huomispäivänä tuoda erään laulun, se on kiitosvirsi pyhälle äidille? Ja tahdotteko sen minulle laulaa ihanilla äänillänne ja siten auttaa minua uhrin edeskantamisessa? Madonna on semmoista uhria pyytänyt, hän on minulle palkaksi luvannut mitä herttaisinta. Oi, kuinka minä halajan sen toteenkäymistä! — Auttakaa minua, auttakaa minua täyttämään pyhää lupaustani: veisatkaa minun virteni tulevana sunnuntaina tämän ristiinnaulitun kuvan juuressa, ja niin te tulette todistajiksi niistä ihmeistä, jotka madonna minulle tekee." Lucia nyökäytti leppeästi suostumustansa, mutta Lauretta pani vapisevan kätensä miekkosen käteen, ja suuri, polttava kyynel herahti hänen silmäinsä herttaisesta pilvestä.
Oli Maaliskuun 16 päivä, sunnuntain ilta, kuin ne taas kolmisin saapuivat pyhänkuvan luo. Lauretta tuki nuorukaisen horjuvia askelia, orvonkukka-seppele riippui hänen käsivarrellansa. Ristiinnaulitun kuva katsoi vakaasti tätä joukkoa. Vaipunut mies lankesi maahan, kohotti vaalahtuneet kätensä ja huudahti intoisesti ja syvällä liikutuksella: "o pyhä murheen-emonen, ota vastaan minun uhrini!"
Ja hänen vierestänsä nousivat, ikään kuin soiva uhrituoksu, molempain naisten äänet korkeuteen, ihmeellisen puhtaat, totiset ja ylevät; he lauloivat sanat:
"Stabat mater dolorosa
Juxta crucem lacrimosa,
Dum pendebat filius".
(Murehella haikialla
Seisoi äiti ristin alla,
Johon poika naulitaan.)
Ei tuulenhenkäyksiä hymisnyt puiden lehtilöissä, ei kuulunut ylt'ympärillä äännähystäkään; oli pyhä hiljaisuus, oli luonnon vaikeneminen tämän virren, näiden sävelten jalouden ja totisen pyhyyden edessä. Syvä, vieno surumielisyys värähteli naisten äänissä ja vuoti alas jokaisessa sointeessa.
Rukoilija näytti ihastuksiinsa menehtyvän. Pois kääntymättä, sanomattomasti vaikutettuina, tuskasta riutuvina, kuumeellisesti odottavina riippuivat hänen katseensa kiinni Marian kasvoissa; ja kun kaikuivat nämät sanat:
"Quis est homo, qui non fleret,
Christi matrem si videret
In tanto supplicio?"
(Ken ei itkun pirasoita
Vuodattane katkeroita
Tätä huolta nähdessään.)
Suom. A. Oksanen.
Kun nämät tenhosuloiset sävelet jalointa sääliväisyyttä täynnänsä lähtivät innostuneitten laulajattarien huulilta, katso, silloin vavahti murheen-emon muoto: sanomattomin murhe haihtui, taivaallinen liikutus valosti ihanan suun; painavat, kiviset kyynelet pehmenivät, sulivat, noruivat pois; miekan lävistämän rinnan haavat vuotivat verta, ja heleitä, kuumia pisaroita valui uhraajan päähän.
Silloin ne hiljenivät, nuo hänen väsyneen ruumiinsa iäti kalvavat, raivokkaat vaivat, silloin se täysistä vapaista hengityksistä kohoeli, tuo hänen ahdistunut sairas rintansa, ihmeen suloinen uupumus valtasi hänet, hän levitti käsivartensa autuahasti, Lauretta heittäytyi mielen ahdistuksissa hänen viereensä, naurahdus lensi kuin auringon säde kokoonvaipuvan kasvoille; — Giovanni Battista Pergolese oli kuoliaana.
Murhehtivan Marian ihmekuva on aikoja sitte rauvennut ja rapautunut, jasmininvarret ja aloepensaat peittävät tätä herttaista paikkaa, ja sen kuolemattoman, maineella seppelöidyn, nuorekkaan mestarin ruumis, jonka uskovainen sielu veisasi iäti ihanan Stabat mater, lepää Vescoraton viileässä kirkossa. Mutta sen kunnaan juurella, jonka rinteen nojassa ristiinnaulitun kuva kerran seisoi, kohoaa tuskin huomattavana kukkihin kudottu hautakumpu, puolittain vajoksissa ajan raskaasta astunnasta ja surevain kypressien varjoamana. Se kätkee sen lempiväisen sydämen puhdasta verhoa, jonka madonna kerran lupasi rukoilevalle: vienon, vaaleanverevän Laurettan maallisia jäännöksiä.