VIOLETTA.
Pari penikulmaa Wienin kaupungista on pieni kylä, jonka nimen minä olen unhottanut; mutta sen en luulekaan tekevän mitään, sillä ainoastaan yksi niin ihana kylä on koko mailmassa. Mäellä seisoo kirkkonen, metsäruusut ja muratit suikertelevat ylös sen harmaita muureja myöten ja ikkunoihin katselevat tiheimmästä pensastosta valkoiset, sievät, matalat huoneukset nöyrinä niinkuin hurskaat rukoilijat. Koko tätä rauhan sijaa ympäröivät vanhat, korkeat lehmus- ja kastanjapuut.
Kyläseurakunnan lukkarin asunto oli viehättävin kaikista, siinä kun se ikään kuin kukkain verhoamana lepäsi erillään muista taloista. Näitä kukkia hoiti ja huolteli vanha lukkari juuri kuin elämänsä korkeinta iloa; ja kaikkein näiden ruusujen, orvokkien, liljain ja tulpanien keskellä oli kasvanut kukkanen kaikista kaunein: hänen tyttärensä Violetta. Uskollisen elämäntoverinsa hän hautasi, kun lapsensa oli kuudennella vuodella; sepä oli haikein suru koko hänen elämässään, joka muuten niin hiljaa ja rauhallisesti oli vierinyt eteenpäin kuin juokseva puronen. Mutta hänellä oli myös aina rinnallaan ollut muuan ihmeellinen ja voimallinen lohduttajatar, joka häntä jokaisen vastuksen, jokaisen murheen yli hellin käsin kannatteli, joka hänet armaasti syliinsä otti, kun hänen uskollinen vaimonsa oli silmänsä sulkenut; sen lohduttajattaren nimi oli "Musika", ja se se oikeastaan olikin hänen sydämensä hehkuvalla lemmellä rakastettu, ainokainen haltijatar.
Muuan toinen kallis tavara oli hänellä asuinhuoneensa nurkassa, nimittäin vanha klaveri; ja tässä tuo vanha kanttori seurusteli suuren Bachin ja Händelin henkien kanssa, oli juttelussa vanhain Italian mestarien kanssa ja onnellista oloa nautti siinä tenhopiirissä, joka hänelle oli avautunut.
Violetta tosin huomasi, ett'eivät nuo puhelut aina ihastuttavan kauniilta soineet; klaveri tuon tuostakin riuski ja surisi varsin kummallisesti eivätkä isän sormetkaan välistä tahtoneet oikein kerkeästi päästä paikasta pois; mutta hän varoi sitä sanoakseen ja istui aivan ääneti ja leppeänä työssään vieressä. Kun soittaja sitte vihdoin innostuksensa korkeimmilleen tultua taukosi ja häneen katsoi, puhumatonna, vaan kirkastunein silmin, niin hän hymyllä huulin nyökkäsi hänelle, vieläpä vienosti suutelikin häntä otsaan. Silloin oli isän hänelle kertominen, mitä vanhoista mestareista tiesi, ja tyttö ei ensinkään tahtonut uskoa, että sävelten valtakunnan suuri hallitsija Sebastian Bach oli pitänyt rumaa pitkää peruukkia ja Händel mestari niin ankarasti nuuskannut. Hän näistä tämmöisistä upeista ilmiöistä sävelten taikamailmassa arveli aivan toista, oli itselleen maalaellut varsin suloisia heleitä kuvia, jotka isä nyt niin julmasti hävitti. Mutta melkein joka päivä toisteli lukkari ukko samoja kertomuksia ja Violetta kuunteli yhtä hiljaisella tarkkuudella, melkeinpä hartaudella, kuin ensi kerrallakin, eikä hänen herttaisten kasvojensa piirteissä näkynyt niin merkkiäkään väsymyksestä. Hänkin, se onnellinen Violetta, oli nähnyt erään kuuluisan sävelniekan, ja se ei hetkeksikään mennyt hänen mielestänsä: ihmiset nimittivät sitä miestä "ukko Haydn". Violettan isä sanoi häntä aina "kuninkaaksensa", ja hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa hehkui ihailus ja rakkaus, jonka mahdista hänen lapsensa sielussa ei ollut aavistustakaan.
Pienenä tyttönä oli Violetta kerran pääsnyt isänsä kanssa isoon keisarinkaupunkiin; siellä oli hän summattoman suuressa kirkossa kuullut esitettävän komean komeata soittoa, jota "Vuodenajoiksi" nimitettiin. Lapsen mieltä melkein masensivat ne mahtavat äänteet, jotka ensi kerran hänen päällensä tulvailivat, ja kuitenkin oli Violetta niin ihastuksissaan, niin hurmaavain liikutusten vallassa. Hän uneksi "keväästä"; häneen huokui "kesänhelle" henkeänsä; sitte jahtitorvet toitahtelivat ja muistuttivat "syksyä"; ja kun "talvi" tuli tulojansa, niin tyttö luontelihe lähemmäksi isänsä kylkeen. Tämä taas tuskin tiesi lapsensa olemassakaan olevan; hän istui Violettan vieressä puoliksi hengittämättä kuunnellen ja hänen muotonsa suurine mustasilmineen oli kuin autuuteen vaipuneena; hän nauroi ja itki vuoroitellen. Kun kaikki oli loppunut, tarttui hän lapsensa käteen ja tunkeutui pikaisesti, sanaakaan sanomatta, kirkosta ulos. Ulkona seisoi paljo kansaa, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, ja keskellä vanhanlainen, hoikkavartinen mies, jonka kasvot olivat kuin rauha ja silmät taivahiset. "Ukko Haydn!" kuului ylt'ympäri. Violetta katsoi häneen kainolla kunnioituksella ja uhkuvin silmin; Haydn ukolla oli jokaiselle lempeä sana tahi kättely ja lempeä katse; naurahtelu, suopea iloisuus ja leikillisyys pyörivät alati hänen huulillansa ja heleillä kasvoillansa. Siinä sitte Violettan isäkin halvassa mustassa vaatteuksessaan tunkihe tiheän kehän lävitse ja kävi Haydnia käteen, ennenkuin tämä mitään tiesikään, ja huusi melkein läkähtyneenä: "kiitoksia, ukko Haydn!" Mestari puolestaan oli hänen kättänsä pusertanut, hänelle nyökännyt ja naurahtanut. Kaiken tämän oli Violetta kyllä nähnyt; kuitenkin täytyi hänen melkein joka päivä kuulla kertomusta tästä tapahtumasta; olihan se valokohta hänen isänsä elämässä. "Jos vielä kerran kuninkaani näkisin", oli hänen tapansa joskus sanoa, "niin täytyisi minun iloon kuolla; usko se, lapsi armaani! Minusta oli hänen siunattua luomis-kättänsä kädessäni pitäessäni, juuri kuin olisi sydämeni ollut pakahtumaisillaan."
Eräänä päivänä, kuin lehmukset kukkivat ja ruusut, ja kylä oli koreimpaan verhoonsa pukeutuneena, tapahtui, että Violetta istui puutarhassa uneksimassa, niinkuin hänen tapansa välistä oli. Lehtimajassa istui isä lukemassa. Äkisti kuului lystikäs rallatus puutarhan aidan takaa, ja tiheän pensasaidan päällitse, ihan sorean Violetta neiden vieressä, katsoi sisään verevä ilokas naama, joka oli nuoren solakan miehen. Hän näytti väsyneeltä ja kantoi kädessään vähäistä salkkua sekä vankkaa sauvaa toisessa; päätä peitti pieni musta hattu, tuuhea tummanruskea tukka riippui jokseenkin pörhöisenä ympäri päätä ja olkapäällä oli kesy kottarainen, puhujalintu. "Tyttö kaunis, laske minua sisään!" pyysi outo, ja hänen siniset silmänsä rukoilivat vielä enemmän kuin sanansa. Odottamatta kuitenkaan muuta vastausta, kuin Violettan naurahduksen, hypätä heiskahutti hän pensasaidan ylitse. Vanha kanttori kiirehti paikalle; Violetta nauroi, niin että kirkkaat vedet silmistä valuivat, ja nuori mies oli uhkahyppäyksen tehdessään pudottanut salkkunsa; nuottilehdet ja lyijyskynät lensivät tuo tuonnekin; kottarainen rääkähti: "kova onni, kova onni!" ja rupatti monta monituista italialaista sanaa sikin sokin.
Rohkea hyppääjä ojensi kättä kanttorille, sanoen: "isä hyvänen, tässä näette nuoren musiikin-opiskelijan Wienistä, joka on kaiken päivää juoksennellut saadakseen suloisilta metsänlintusilta säveliä varastetuksi; mutta tämä välimieheni tässä" — nyt osotti hän kottaraiseen, joka viisailla silmillä häneen katsoi — "on minua häpeällisesti pettänyt, leipävarani nokkinut, visertelijät mitä viehättävimmät pois karkoittanut hullulla rupatuksellaan; ja siis pyydän minä hartaasti, että surevan vatsan tuiki tuskallisen mollisävelikön muuttaisitte vahvan atrian duurinuotiksi."
Tämä lystikäs puhe miellytti lukkari ukkoa erinomaisesti; hän pakotti iloista vierastansa tulemaan lehdikkoon ja Violetta toi tuoretta leipää, oivallista maitoa ja voita, vieläpä kirsikoitakin ja meheviä mansikoita. Nuori mies piti kaikki hyvänään ja niinpä kottarainenkin, puhujalintu; he kilvan söivät ja joivat, herra ja lintu, ja rupattelivat myöskin kilpaillen. Jos vieras sanoi leikkisanan, niin kottarainen sen matki, ja sillä välin se alinomaa huusi: "Hoi! Figaro, ota vaari! Figaro, ota vaari!"
Hetken kuluttua olivat pienen valkoisen talon asukkaat vieraansa kanssa niin tuttavat, kuin olisivat vuosikausia yhdessä eläneet, ja alkoipa jo vanha kanttori puhella yhtä ja toista Bach mestaristakin, jota tehdessään hän nuoressa musiikin-opiskelijassa näki tarkkaavaisen kuulijan. — Lopulta vanhan miehen sydän kokonaan aukeni tämän ilokkaan, teeskentelemättömän nuorukaisen läheisyydessä, ja niin salavihkaa, kuin olisi hän sille mitä kalliimman aarteen ilmaisnut, kertoa höpötti hän mielijuttunsa Haydn ukon kättelemisestä. Hymyssä suin ja äänetönnä kuulteli nuori mies hänen puheitansa; ja vanhuksen lakattua kertoi hän puolestansa vesissä silmin ja vienosti vapisevalla äänellä, että ukko Haydn oli vielä suutakin antanut hänelle. Tuota nyt ei kanttori tahtonut ollenkaan uskoa, vaikkapa kottarainen juuri kuin riivattuna huusi: "totuus, olipa vaikka rikoskin!" — Kuun ja tähtien valossa sanoivat he jäähyväiset toisillensa; silloin vasta vilpittömän vanhuksen mieleen juolahti kysyä nuoren vieraansa nimeä.
"Nimeni on Amadeus", vastasi tämä, "ja minä olen hyvin usein takaisin tuleva."
"Tehkää niin!" nauroi kanttori ja pudisti hänen kättänsä, "sitten saatte myös nähdä nuottikokoelmani, oikean aarreaitan, sen mä sanon!" — Violetta lahjoitti samalla Amadeukselle vielä komean ruusukimppusenkin; nuori mies siitä suuteli tyttöä niin keveästi, kuin perhonen ihanalle kukalle suuta antaa; mutta kottarainen huusi: "hyvästi nyt, me lähdemme menemään; hyvästi, hyvästi, toiste taas nähdään!" Ja niin ne läksivät. Vielä kauvan kuulivat jäljelle jääneet iloisen ihmis- ja linnun-äänen armasta kaksinlaulua.
Tuskin neljääkään päivää kului, niin iloinen musiikin-opiskelija jälleen tulla hyppäsi pensasaidan ylitse, mutta tällä kertaa ei väsyneenä ja näännyksissä, vaan reippaana ja ripeänä. Violetta riemuitsi häntä nähdessään; tämä kietoi kursastelematta kätensä hänen kaulaansa ja muiskasi suuta; kottarainen huusi: "ken on löynnyt armahisen!" Kuinka iloitsikaan lukkari ukko, kun tuon nuoren miehen taas näki! Hän veti hänet salamielisesti tupaseensa, avasi vanhan kaapin, ja Amadeus näki hämmästyneenä edessään aarteen parhaita Bachin, Händelin, Palestrinan, Pergolesen ja monen muun teoksia. Haydn ukolta oli siinä muutamia messuja; kukin teos oli sievästi sidottuna ja niskassa loisti kultakirjaimilla säveltäjän nimi ja syntymävuosi. Amadeus selaili oikein onnellisen näköisenä niitä paksuja niteitä, tunsi ja tiesi kaikki varsin hyvin, kanttorin suurimmaksi ihmeeksi, puheli kaikista niin ihmeellisen ymmärtäväisesti ja selkeästi, ja innostuksen kirkkaus loisti hänen kasvoistansa. Vanhus laski kaapunsa pois, pani kätensä miekkosen olkapäille, katsoi häneen hartaasti ja lausui: "te olette herttainen sielu mieheksenne ja teistä varmaan tulee suuri mestari, jos Jumala teitä varjelee!" ja siinä sitte syleili häntä ja suuteli hänen poskiansa; mutta kottarainen huusi: eläköön "Sarastro!" — Sitte alkoi Amadeus soittaa, ja vanha klaveri järähteli hänen voimakkaissa käsissänsä; ihmeen ihanat sävelet tuudittelivat Violettan ja hänen isänsä sielut suloisiin unelmiin. — Illan tultua mentiin puutarhaan ja poika juoksi kilpaa Violettan kanssa; he viskelivät toisiinsa kukkasia ja ruusunlehtiä ja pilailivat, kuin kaksi lasta, kielevän kottaraisen kanssa. Amadeus kertoi Violettalle, kuinka paljon hän siitä linnusta piti ja ett'ei hän siitä koskaan erkanisi. Hänen äiti vainajansa oli sen kasvattanut ja hänelle lahjoittanut, ja nyt se oli yöt päivät hänen kumppaninansa, laskeutui iltasella isäntänsä päänaluselle, käänsi päänsä siiven alle ja nukkui seuraavaan aamuun.
Kesä kului, mutta ei ainoatakaan viikkoa, jolloin ei Amadeus kaupungista tullut laulamaan Violettan kanssa — sillä tämä lauloi suloisella, koristelemattomalla äänellä kaikenlaisia vanhoja lauluja — sekä haastelemaan vanhan kanttorin kanssa Sebastian Bachista ja kertoelemaan Haydn ukosta. Kerran kanttori kysäsi: "sanokaapa mulle, mitä pidätte Mozartista, joka nykyjään alkaa niin suurta humua mailmassa nostaa teoksillansa; mielellänipä jotakin kuulisin hänestä."
"No niin", vastasi nuori mies, "minä hänet tunnen aivan tarkalleen, niin hyvin kuin itsenikin, ja voin hänestä teille antaa mitä paraat tiedot. Mozart on hyvin lystikäs, huoleton veitikka, melkein minun näköiseni, kuitenkin vähän vakaampi, kun johtajankapulaa kädessään pitää taikka kynää. Onnellinen hän on niinkuin lapsi ja parasta hän myös tahtoo; hänen sielunsa uiskentelee suloisten sävelten meressä, jotka häntä ihastuttavat; mailma hymyilee hänelle, ja hänen sydämensä on hilpein ja iloisin koko maanpiirillä. Viiniä hän myös rakastaa, mutta kaikkein ennemmin armaita tyttöjen kasvoja; ja sen ohessa kukkia ja perhosia. Rakastava te olette häntä, sen voin vakuuttaa, sillä hänellä ei oikeastaan ole ainoatakaan vihamiestä; mutta emäntä hänellä on, jota hän lempii sanomattomasti ja joka sen ansaitseekin, sillä hänessä on virheitä vähä; ainoastaan kateellinen hän on ja se Mozart hupsua hiukan tuskittaa."
Kanttori heilutti päätänsä naurahdellen; mutta Amadeus jätti joutuisaan hyvästi, vaikka tuskin tuntiakaan oli siellä ollut ja aurinko vielä oli korkealla. "Tänä iltana esitellään eräs Mozartin säveltämä opera, Don Juan," sanoi hän, "ja minua haluttaa tietää, miten se on oleva ihmisten mieleen; minä olen vähän levotonta luontoa, ja tänään erittäinkin niin kiihoksissa, ett'ei Mozart itsekään voi olla sitä kiihoittuneempi; huomenna teille kerron siitä." Kottaraisella oli tuskin aikaa huutaa: "nopsat jalat, rohkeutta!" ja isäntänsä ei edes muistanut Violettaa suudella, ja kukkakimpunkin hän jätti olemaan. Mutta tyttö oli kaiken päivää alla päin; unhotetun suutelonko vai lakastuneiden kukkain tähden, sitä en tarkoin tiedä sanoa.
Huomispäivä kului, Amadeusta ei kuulunut eikä näkynyt; aurinko aleni alenemistansa ja keltaiset lehdet putoilivat puista. Vanha kanttori istui nojatuolissaan nuottikirjainsa sekaan haudattuna; Violetta rallatteli, mutta hiljaa hyräillen vaan; ei ollut oikein iloinen sydämessänsä. Silloin äkisti naputettiin ikkunapieleen: heleä tuttu ääni pyysi sisään päästä; Violetta hypähti seisoalleen: sen hullutukseen tottuneena hän avasi ikkunan ja Wienin musiikin-opiskelija hyppäsi huoneesen. "Isä hyväseni", sanoi hän sen muotoisena, kuin keväinen aamu, "Mozart on tehnyt tehtävänsä oikein hyvin! Don Juan on toki varsin välttävä opera; muuten hän käski sanomaan terveisiä ja lähetti muassaan jotakin, jonka teille heti sisään tuon. Mutta tässä on, ottakaa ensiksi pieni muisto minulta!" — ja niin sanoen, pisti hän sievän vihkosen vanhan ystävänsä käteen. Se oli eräs Ave verum. Violetta sai soman paperilehden, johon oli kirjoitettu: "Minun orvokilleni!" Se oli muuan laulu, jonka alkusanat kuuluivat:
Niityllä kasvoi orvokki,
Huomaamatonna kauniisti;
Kaunis olj orvonkukka.
Tyttö riemuitsi; mutta vanhus kävi vakavin silmin kaikki lehdet läpi; sitte hän nousi tuoliltaan, meni ääneti nuottikaappinsa luo ja asetti vihon varovasti Bachin ja Händelin keskelle. Nuoren miehen hilpeitä kasvoja värvähytteli hiljainen liikutus; kanttori ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi: "te parhaiten tiedätte, mikä tuon paikan arvo on!" Silloin tulivat Amadeuksen sinisilmät kyyneliä täyteen; hän tarttui innokkaalla kiivaudella vanhuksen käteen ja huudahti: "isäseni, minä se olenkin Mozart, iloinen, hullu Mozart, jolle te tuolla yksinkertaisella kunnian osoituksella olette tehnyt suuremman, syvemmän sydämen ilon, kuin mitä koko mailman kaikki mieltymyksen kaikumiset ovat tehdä voineet. Minä kiitän teitä, mutta minulla vielä on teillekin muuan ilo!"
Ikään kuin lapsi heittäytyi hän kirkkahaisesti katsahtavan vanhuksen rintoihin, likisti häntä poveansa vasten ja lensi sitte ovesta ulos. Hetkisen perästä näkyi hänen ilosta loistava muotonsa jälleen; kottarainen huusi: "eläköön Sarastro!" ja huoneesen astui — ukko Haydn. Riemun salama vanhan kanttorin silmistä, hänen huultensa vapiseminen oli ainoa tervehdys hänen mestarillensa ja kuninkaallensa. Hänen ruumiinsa ei kestänyt sielun järistyksiä; ja kun Haydn mielevällä myhäilyksellään sanoi "Jumalan terveeksi" ja hänelle kättänsä kurotti, Mozart tuskan tunnolla kumartui hänen puoleensa, mutta Violetta aavistavaisena isänsä polvia syleili, niin Jumala viittasi häntä ja hänen henkensä kohosi taivaiden ikisointujen ilmoihin.
Monta, monta vuotta on siitä jo vierinyt; ukko Haydn johdattaa jo aikoja sitte tuolla ylhäällä suloisia, jaloja enkelien kuoreja; Mozart myös makaa sikeätä pitkää untansa maan kylmässä; nämät ja useat muut tähdet ovat meidän mailmamme taivaalta laskeneet; mutta pieni kylä se vielä aina niin hiljaisena ja herttaisena pilkistää pensasten välistä, vanhat lehmukset tuoksuvat vielä kuin ennenkin ja kanttorin asunnossa elelee aivan yksinänsä vanha eukko. Se on se aikanaan niin kaunis ja viehättävä Violetta. Hän ei ole koskaan naimiseen mennyt ja elää unelmaeloa muistoissaan. Mutta jos tahdotte hänen luonansa käydä, niin kysykää häneltä vaan mestari Mozartia: silloinpa hänen silmänsä vilkastuvat ja hänen kasvoillensa leviää juuri kuin nuoruuden hohde. Ja hän on hänestä puhuva tuntikausia; lopulta hän teille ehkä näyttää pienen, oi jo varsin kellastuneen nuottilehden, johon on kerkeällä kädellä kirjoitettu:
"Niityllä kasvoi orvokki."