Kuin unikuva

by Eliza Orzeszkowa

I.

Olipa pieni talo sattumoilta eksynyt kaupungin kivikasarmien keskelle, seisten siinä maaseudun hymyilevänä tervehdyksenä. Se oli pienen pieni, siinä oli kuisti ja valkeiksi silatut seinät, ympärillä puutarha, jonka rehevät, vihannat kasvit olivat miltei metsistyneet. Pihaa ei ollut, kadusta talon erotti kappale puutarhaa ynnä lauta-aita, niin korkea, ettei katua voinut talosta nähdä eikä koko taloa kadulta. Etäältä se oli kuin pienenen houkutteleva suojus; läheltä vanha hökkeli, minkä vanhuuttaan vinot seinät puoleksi piiloutuivat seipäitä kiertävien turkinpapujen taakse. Paitsi papuja kasvoi hiukan kukkia lavassa alapuolella kuistia, johon pari vanhaa penkkiä oli sijotettu.

Huoneet olivat pienet, katot matalat, lattiat karkeat ja vihreätiiliset uunit kömpelösti tehdyt.

Erääseen huoneeseen tuli Klaara Wygrycz keittiöstä juosten ja laulunpätkää hyräili, kuten hän aina teki, kun oli iloinen. Yllään hänellä oli punaraitainen pumpulihame, kaulahuivi olkapäillä ja hihat kyynärpäitä myöten käärityt.

Vastapestyillä käsillään, jotka vielä kylmästä Vedestä punottivat, hän kiireesti kiskasi kaulahuivin, kääri kokoon ja pisti vanhaan piironkiin, ajatellessaan: »tuo on pestävä, se on varsin likainen.» Sitte hän veti alas hihat ja kokosi koriin leikattuja vaatekappaleita, sakset, sormustimen ja rihmaa. Lopuksi otti hyllyltä kirjan, joka myöskin koriin katosi. Sitte hän juoksi ulos keittiöstä, mukanaan leipäpala, jonka kätki vaatekappalten alle.

»Tralalalalaa!» Näin hän nyt lauloi valssi säveleellä täyttä kurkkua ja juoksi ulos kuistin portaille. Siellä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen.

Turkinpavuissa oli jo palkoja, mutta siellä täällä kumminkin vielä mahtavien lehtien lomissa pilkotti veripunainen kukka. Yhden hän taittoi ja pisti tukkaansa. Hänen mustan tukkansa suortuvat aaltoilivat yli otsan ja niskassa muodostivat niin löysän solmun, että kiehkuroita myöskin riippui kaulalla ja hartioilla. Mustissa hiuksissa kukkanen loisti kuin hehkuva liekki.

Hän ei ollut täysin kaunis, mutta omisti toki yhdeksäntoistavuotiaan tuoreuden, lisäksi viehätti hän viehkeällä virkeydellään, joka kuvastui liikkeissä, katseessa, vieläpä hymyilyssäkin. Nytkin hän myhäili, katsellessaan yli puutarhan. Hän tunsi itsensä iloiseksi, kun oli kaikki toimet puuhannut ja kahden tunnin täydellinen vapaus odotti. Isä oli toimistossaan, veli koulussa, sisar neulomossa; valmis päivällinen uunissa odotti kotiintulevia.

Huoneet siivottuaan, päivällisen laitettuaan hän tunsi hiukan nälkää.
Siksi olikin leipäkappaleen mukaansa ottanut.

Kori käsivarrella hän nyt pyrki mielipaikkaansa, sireenimajalle, joka sijaitsi puutarhan toisessa päässä, aivan pystyaidan vieressä, mikä läheistä ruhtinaan puistoa ympäröitsi. Niinpian kuin sai yhden tahi pari tuntia lehtimajassa yksiksensä viettää töineen, ajatuksineen, tuli hän aina mitä iloisimmalle tuulelle.

Tuo leimuva virvatuli oli mieluimmin yksikseen. Olihan yhdeksäntoistavuotiaan päässä ajatuksia, eikä missään ollut niin hyvä mietiskellä kuin juuri hiljaisessa lehtimajassa. Matalan aidan toisella puolen levisi varjoisa, ikivanhoista kunnianarvoisista puista syntynyt lehtikuja, joka aivan lehtimajaa vastassa päättyi laajaan nurmikenttään. Tämän toisella puolen taas kohosi pieni, kaunoinen hovilinna, josta näkyi kolme korkeata ikkunariviä sekä kaksi tornia. Valtavina, salaperäisinä häämöttivät linnan tummanharmajat seinät, ikkunat ja parvekkeet pensaiden lomitse, jotka nurmikenttää kaunistivat.

Salaperäisyys johtui hiljaisuudesta, joka aina vallitsi linnassa ja sen ympärillä. Sen ikkunat olivat aina suljetut, sen puisto aina lepäsi äänetönnä, autiona. Joskus vain puutarhureita puistossa työskenteli ja nurmikentillä, muttei kukaan koskaan linnan sisällä liikkunut. Varsin lähellä lehtimajaa näkyi pieni veräjä, mutta sekin aina vaan oli suljettuna. Joskin huolellisesti hoidettuna oli linna kumminkin autio ja hyljätty.

Klaara tiesi, kuuleman mukaan, että sen omistaja, ruhtinas Oskari, siellä ei koskaan asunut. Klaaralle oli muuten aivan yhdentekevää, oliko linna asuttu vai ei. Hän vaan mielellään sitä katsoessaan tyydytti kauneudentunnettaan, joka oli hyvin kehittynyt.

Kun hän nyt istui kapealla penkillä, sireenipensas takanaan ja edessään, ei hän vielä linnaa katsellut eikä sen kauneudesta nauttinut. Hän ahkerasti ompeli. Hänen edessään pienellä pöydällä seisoi kori leikattuine Vaatekappaleineen ja niiden välistä näkyi kirja. Muttei lukemiseen eikä unelmiin vielä ollut aikaa. Äskettäin hän oli yhdeksään paitaan vaatetta ostanut pikku veljelleen ja vasta neljäs paita oli tekeillä. Sitte vielä oli isälle liinavaatteita ommeltava ja itselle hame, sillä omistamansa molemmat hameet olivat aivan loppuun kuluneet.

Oi! hän ei totta tosiaan olisi toivonut, että niin olisi käynyt, mutta ei auttanut. Halvinkin hame vaati rahaa, ja hänen täytyi kovasti kamppailla, jotta isän palkka vaan kaikkeen riittäisi. Tähän saakka ei toki mitään ollut puuttunut, joskin isä sai kieltäymyksiä kestää, sillä heikko kun terveys oli, olisi ravitsevampi ruoka ollut tarpeellinen, varsinkin hedelmät…

Ruokaa ajatellessaan tyttö muisti leipäpalasen, jonka oli mukaansa ottanut. Hän haki sen korista, söi muutamia leipäpalasia ja jatkoi ompelemista.

Lehtikujaan, joka kolmelta puolen ympäröi suurta puistoa, ilmestyi nyt korkeakasvuinen mies, ylhäisen näköinen, kallisarvoiseen pukuun puettu mitä hienointa kuosia, päässä pieni huopahattu, joka peitti tuhkanväristä tummaa tukkaa. Kasvonsa olivat hienot, vaikka kalpeat; sileiksi ajeltuja poskia kaunistivat pienet, keltasenruskeat viikset, jotka varjostivat ohuvia, ivallisia huulia. Hän saattoi olla korkeintaan kolmekymmenvuotias; ryhtinsä ja liikkeet olivat vielä nuorukaisen ja sirot, vaikka vähän huolettomat.

Ensin hän kulki pää alas painuneena, mutta sitte kohosi katse ja ihaili puiston puita. Ne seisoivat liikkumattomina hiljaisessa ilmassa, valossa syysauringon, jonka kultaiset säteet siellä täällä murtautuivat läpi kellastuneiden tai punettuneiden lehtien. Joskus kahisi kuihtunut lehti kävelevän jalkojen alla, joka yhä hiljensi askeleitaan, antaen katseensa liukua puiden latvoista, jotka punakeltaisina hohtivat, pitkin paksuja runkoja, vihreitten köynnösten kietomia.

Hän teki sen johtopäätöksen, että tämä puisto oli viehättävä, joskin vain varsin pieni, pikkukaupungin puisto. Mutta ehkäpä se oli viehättävä juuri siksi, että täällä vallitsi suurkaupungissa mahdoton hiljaisuus.

Tämmöisessä hiljaisuudessa tosin vaan erakko saattoi kauvan elää, mutta jonkun aikaa täällä muutkin mielellään viihtyivät. Siitä näet tulvi jotakin rauhottavaa ja samalla sellaista, mikä hämäriä unelmia henkiin herätti.

Tosin nuo eivät olleet varsin viisaita unelmia, mutta täällä, tässä ympäristössä, ne vastustamattomat mielikuvitukset kohosivat, jättäen joksikin aikaa kaihomieltä sydämen sisimpään. Ja mitä sitte on tässä maailmassa viisasta?

Ihmiselämän aherrus ja levottomuus sisältää yhtä paljon tyhmyyttä ja viisautta; niin, oikeammin on viisautta mitättömän vähän tyhmyyteen verraten, samoinkuin totuutta valheeseen verraten.

Tämä hiljaisuus, nämä puut eivät valhetelleet kellekään, ei edes itselleen. Kuka sitte voi sanoa koskaan tavanneensa sellaisen ihme-ihmisen, jolle teeskentely, petollisuus, imartelu ja turhamaisuus ovat vieraita olleet? Miehet ovat imartelijoita, naiset keimailijoita, ja toisinaan voi nuo kauniit ominaisuudet tavata samassakin yksilössä yhdistyneinä. Miesten ystävyys, naisten rakkaus on luonnon pilaa, joka ihmisille ihanteen näyttää tehdäkseen heidät sitte vaan koko elinajaksi perhosia ajeleviksi lapsiksi.

Mutta eivät sentään kaikki anna pettää itseänsä viimeiseen asti. Onhan sellaisia, jotka kenties jo hyvinkin pian saavat kokea, että pyydystetty perhonen kohta on kädessä inhottavana ruumiina. Sellainen ihminen nauttii siitä, että joskus saa oikein täysin siemauksin vapaasti hengittää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, joka idyllin, tuon runoilijain mielikuvituksen tuotteen tuoksua levittää. Sillä todellisuudessa on idyllillä pari punaista kättä, jotka tuntevat magneetintapaista vetoa rakastuneen paimenen taskuihin.

Täällä, etäällä ihmisistä, olisi sopiva lukea La Rochefoucaud’ta. Mikä tumma sivellin ja mikä uskollisuus elämän totuutta kohtaan — joka on vielä tummempaa! Hänen tulisi hakea itselleen joku paikka tässä puistossa ja lukea La Rochefoucauld‘ta… Oliko täällä istuimia!

Hän kohotti päätänsä etsiäkseen sellaisen paikan, mutta jäi yht'äkkiä seisomaan kuin naulattu. Muutaman askeleen päässä, heti aivan aidan takana hän huomasi nuoren tytön, punaraitaiseen pumpulihameeseen puetun. Tyttö istui kapealla penkillä sireenipensaan alla ompelemassa. Kukkanen hohti hänen tummassa tukastaan kuin punainen liekki; mustia hiuskiehkuroita kiemurteli pitkin kumartunutta niskaa ja poimukaulusta. Keskikokoisena, hintelänä, kalpeaihoisena, punahuulisena, hän samalla teki raihnauden ja nuorekkuuden kaksinaisen vaikutuksen.

Ompelu-intonsa ei estänyt häntä silloin tällöin kädellä tavottamasta leipäpalasta, joka oli maalamattomalla puupöydällä. Hän purasi palan ja jatkoi ompelua. Leipä oli mustaa, mutta hampaat olivat valkoiset ja tasaiset kuin helmet. Pari kolme minuttia hän ompeli taukoomatta, sitte taas purasi palasta, joka pienenemistään pieneni. Sen sijaan valmiitten vaatekappalten joukko yhä suureni. Vielä palanen leipää, vielä muutamia pistoksia, ja Valkoset hampaat katkasevat langan leivän asemesta. Nuori tyttö oikasee itseänsä, hän katselee Valmista työtään, ja ehkäpä havaitsee hän, että työ on hyvin tehtyä, että leipä maistuu hyvältä, että ilma on ihana, sillä taas hän alkaa hyräillä valssisävelellään: »Tralalalaa.»

Nuori mies astui muutamia askeleita eteenpäin, esiin puiden suojasta, joiden oksien lomitse hän kotvan aikaa oli tyttöä tarkastellut. Kuivat lehdet kahisivat jalkojen alla.

Tyttö katsahti äkkiä ylös, ja kasvot saivat kummastuksen ilmeen. Kiiltävistä kullanruskeista silmistä vieläpä pilkahti peljästyksen tapaista. Nyt ensi kerran hän kolmeen vuoteen näki jonkun puistossa kävelevän. Mutta peljästys pian haihtui.

Sen henkilön ulkomuoto, jonka hän noin odottamatta havaitsi, teki miellyttävän vaikutuksen. Mies oli ilmeisesti hyvin kasvatettu, sillä kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, nosti hän lakkia, paljastaen kaunismuotoisen otsan, kohtisuora ryppy kulmakarvojen välissä. Ryppy, joka oli kasvojen ja vartalon nuorekkuuden jyrkkänä vastakohtana, pisti heti silmiin, samoin ylimyskäden muoto, kun se hatunlieriä kohden kohosi.

Hetkisen mies näytti epäröivän tahi miettivän. Sitte hän kiireesti lähestyi aitaa, ja pitäen yhä hattua kädessä hän mitä kohteliaimmin virkkoi:

— Uskallanko kysyä, ken asuu tuossa kauniissa pienessä talossa?

Hän katseellaan viittasi valkoista tupaa, joka oli vihreän ympäröimä.

Hieman hämillään tyttö vastasi:

— Me siellä asumme.

Hän kumminkin heti korjasi sanat:

— Minun isäni, Teofil Wygrycz, minä ja minun sisarukseni…

Tytön puhetapa, koko käytöksensä ilmaisi, että hän oli tottunut ihmisiä kohteliaasti puhuttelemaan.

— Tuo on erittäin sievä paikka, — huomautti mies.

— Kyllä! huudahti tyttö innostuneena. — Täällä on niin vihantaa ja hiljaista…

— Todellakin rauhallinen pikku pesä, — lisäsi mies ja kysyi sitte:

— Kuka on istuttanut nuo kauniit kasvit, jotka antavat talolle noin kauniin ulkomuodon?

Iloissaan ylistyksestä neitonen vastasi tuikkivin katsein:

— Niin, eivätkö turkinpavut ole oivallisesti kohonneet tänä vuonna? Sisareni ja minä istutamme uusia joka vuosi, mutt'eivät ne koskaan ole noin korkeiksi ja tiheiksi kasvaneet…

— Kas vaan, ne ovat todellakin harvinaisen korkeita ja oivallisia.
Tuolla lavassa näen myöskin kukkasia. Onko neiti nekin istuttanut?

— Hiukan leukoijia ja reseedoja… ei sisarellani eikä minulla ole aikaa useampia hoitaa…

— Sisarenne on varmaankin Teitä vanhempi?

— Ei, hän on neljä vuotta nuorempi.

— Kuinka vanha hän on?

— Viisitoista vuotta.

He vaikenivat. Uudelleen hämmennyksissään painoi tyttö päänsä työhön ja alkoi taas ommella; mies nojasi aitaa vastaan, häntä katsellen, ollenkaan yrittämättä lähteä. Juuri tuo katseleminen pani tytön hämilleen.

Katselijan suurissa, tummansinisissä mantelinmuotoisissa silmissä välkähteli veitikkamainen ilme. Ilmeessä, käytöksessä, hiukan pitkäveteisessä äänessä oli jotakin itsenäistä varmuutta ja ylimielistä, joka häntä hämmensi. Lisäksi hän tiesi, ettei nuoren tytön sopinut antautua keskusteluihin tuntemattomien kanssa. Mutta kuka mies saattoi olla? Uteliaisuus kasvoi. Kuinka on selitettävä, että mies oli puistossa? Mitähän jos tuota suoraan kysyisi? Mutta sopivaa kysymisen muotoa ei keksinyt. Hän siis jatkoi ompeluansa, samassa kun ajatukset rauhattomina lentelivät sinne tänne: Ehkäpä mies poistuu? Pitäisiköhän minun poistua? Mutta tuohan olisi epäkohteliasta, kuin istun omassa lehtimajassani. Hänen pitää poistua. Kuka hän on? Näkö on uljas… entäs mikä tavattoman miellyttävä ääni!

Hetkisen äänettömyyden jälkeen puhkesi tuntematon taas puhumaan äänellä, joka oli sametinhieno ja sointuva:

— Mitä työtä neiti hommailee?

Päätänsä nostamatta hän vastasi:

— Ompelen paitoja veljelleni…

Tyttö oli huomannut hymyilyä, joka väreili tuntemattoman huulilla.

— Onko veljenne täysikasvuinen?

— Eihän toki, hän on kymmenen vuotta minua nuorempi.

— Te siis olette vanhin sisaruksista?

— Aivan niin.

— Mutta minä taannoin panin merkille, että puheestanne jotakin puuttui.
Ette maininnut mitään äidistänne.

Äitini kuoli neljä vuotta sitten.

— Ja Te toimitte äidin sijaisena perheessä?

Yhä vaan ommellen, pää alaspäin tyttö hiljaa vastasi:

— Niin, ainakin yritän.

Veitikkamainen hymyily katosi nyt tuntemattoman huulilta ja katseesta.
Hetkisen perästä hän taas virkkoi:

— Näen kirjan korissanne… huvittaako Teitä lukeminen?

— Kyllä, varsin paljon.

Mies kurotti kätensä aidan yli, ja neitonen ojensi hänelle kirjan, vaikka ensin hiukan epäröityään. Mitä mies oikeastaan tahtoi? Eikö hän aikonutkaan koskaan lähteä? Ei, hän vaan jatkoi puheluansa, ollenkaan sanomatta, kuka oli. Tuo oli epäkohteliasta — vaikka hän toiselta puolen tuntui hyvin säädylliseltä ja miellyttävältä.

Kirjassa oli yksinkertaiset, repaleiset kannet ja sisältäkin se oli hyvin viheliäisessä kunnossa. Sitä olikin ahkerasti luettu. Tuntematon selaili sen lehtiä, ja huomio kiintyi muutamiin runosäkeihin, jotka olivat lyijykynällä erityisesti merkityt.

— Tekö olette merkit pannut?

— Minä, — Vastasi tyttö hiljaa.

— Vai niin, Te siis noista säkeistä paljon pidätte?

Mies alkoi niitä puoliääneen lukea:

— — — Vie mun kaihova henken’ kummuille, joita ain’ metsät varjoo ja rannoille Niemenin, missä tarjoo kultiaan vainio aaltovan Viljan…

Vaikka hän luki puoliääneen, luki hän kumminkin kauniisti. Kuulijan mielessä tuntui kummalliselta. Tämä ei ollut koskaan ennen kuullut runoja ääneen luettavan, ja tuo ääni oli sametinhieno, hivelevä, mutta samalla kaihonsekainen.

Mies hetkeksi vaikeni, ja pään läpi lensi ajatus: olen kauvas poistunut
La Rochefoucauld’sta… aivan päinvastaiseen suuntaan… Ja hän jatkoi:

Miss’ rapsi keltainen, vehnä valkoinen hohtaa, miss’ virna kuin neitosen poski hohtaa, ja peltojen piennar on vihreä nauha…

Tietämättä miksi, kohosivat kyyneleet neitosen silmiin. Niin kävi aina silloinkin, kun hän soittoa kuuli, mitä muutoin sangen harvoin sattui. Häntä kovin hävetti, mutta sen lisäksi hän myöskin tunsi jonkun verran mielipahaa.

Kuka olisi uskonut! Ei se riittänyt, että mies häntä puhutteli, vieläpä hän luki ääneen runoja, eikä edes nimeään maininnut.

Sitte neitonen rohkaisi mielensä, ja pannen kädet ristiin polvellaan olevan työnsä päälle, kysyi hän vakavasti:

— Asutteko täältä kaukana?

Neitonen itsekin tunsi, että esitti kysymyksen kovemmalla äänellä kuin olisi pitänyt, ja että vähän liiaksi rypisti kulmakarvojaan. Mutta ainahan niin käy, kun tahtoo olla oikein rohkea.

Mies kohotti katseensa kirjasta ja vastasi hieman huolettomasti:

— En, hyvin lähellä…

Sitte hän taas luki pari säettä:

Keskellä kenttäin, varjossa koivuin,
korkeella kummulla, partaalla virran seisoi…

Mutta näytti siltä kuin lukija samalla olisi jotakin miettinyt, sillä yht'äkkiä hän sulki kirjan ja kumartaen lausui:

— En ole vielä esittänyt itseäni Teille. En edellyttänyt, että keskustelumme tulisi näin pitkäksi. Mutta nyt huomaankin, että se tulee jatkumaan…

Hän loi silmänsä alas ja hetken arveltuaan sanoi:

— Nimeni on Julius Przyjemski, asun tuossa talossa…

Hän osoitti ruhtinaan linnaa. Nuoren tytön katse kirkastui; hän tunsi, että sopivaisuuden vaatimukset nyt olivat täytetyt. Mutta samalla hän tunsi myöskin kummastusta.

— Minä luulin, ettei kukaan asuisi linnassa.

— Tähän saakka ei siellä olekaan muita asunut kuin joku palvelija, mutta eilen omistaja saapui viettämään siellä lyhemmän ajan…

— Ruhtinasko?! — huudahti tyttö.

— Niin, ruhtinas, joka saapui tänne asioissa.

Tyttö istui hiljaa, mutta kysyi sitte epäröiden:

— Te olette Varmaankin ruhtinas Oskarin vieraana?

— En, en. Minä olen ruhtinaan palveluksessa, seuraan häntä aina. Ja lyhyen äänettömyyden jälkeen hän lisäsi:

— Minä olen ruhtinaan palvelija ja samalla hänen lähin ystävänsä.

Varmaankin tuo on ruhtinaan sihteeri, ajatteli tyttö. Hän kyllä tiesi, että ylhäisillä herroilla tavallisesti on sihteerinsä. Ei hän muuten Voinut tietää, mitä kaikkia toimia ruhtinaalla saattoi olla. Mutta hän tunsi itsensä iloiseksi siitä, että uusi tuttavansa ei ollut ruhtinaan vieras. Hän ei itsekään tietänyt miksi, mutta tuo ilahutti häntä.

— Onko ruhtinas nuori? — kysyi hän.

Przyjemski epäröi hetkisen, mutta vastasi sitte hymyillen, joka tuntui vähän kummalliselta:

— Jaa ja ei, ikäänsä nähden hän ei ole kovinkaan vanha, mutta on paljon kokenut.

Tyttö nyökäytti päätään varmistaakseen toisen sanoja.

— Ah niin! Voin kuvitella, että hän on jo paljon iloa maailmassa maistanut!

— Vai niinkö luulette?

— Tietysti. Kun on niin rikas, tottakai voi tehdä mitä ikinä tahtoo.

Mies selaili levottomasti kirjaa kapeilla sormillaan.

— Vahinko vaan, — vastasi hän —, että monetkaan asiat eivät häntä enää miellytä.

Tyttö mietti hetkisen.

— Se on totta, — sanoi hän. — Monet asiat näyttäytyvät lähemmältä katsottuina aivan toisilta kuin alussa ja kauvempaa katsottuina.

— Vai ymmärrättekö Tekin jo tuon asian? — puuttui mies puheeseen hieman hämillään.

— Vuosiin katsoen en vielä ole kovin vanha, mutta olen jo paljon kokenut, — mainitsi hän veitikkamaisesti myhäillen.

— Esimerkiksi? — kysyi hän leikillisesti.

— Minulle on ainakin pari kertaa sattunut, että hirveän mielelläni olen jotakin tahtonut… jotakin uneksinut, mutta kuitenkin kaikitenkin olen havainnut, ettei se ollut tahtomisen eikä uneksimisen arvoista.

— Esimerkiksi? — toisti mies.

— Minä esimerkiksi toivoin saavani hyvän ystävän, oikein suoraluontoisen ystävän, joka olisi aivan yhtä minun kanssani.

— Mitä tarkoitatte: olla yhtä jonkun kanssa?

— Tarkoitan: olla kaikki yhteistä, ei mitään itseänsä varten, auttaa toisiansa, iloita ja surra yhdessä.

— Tuohan oli kaunis ohjelma! No, onnistuiko toteuttaa se?

Neitonen loi katseensa maahan.

— Ei! Pari kertaa olen luullut, että minulla on sellainen ystävä, ja olin niin onnellinen, niin onnellinen, mutta sitte…

— Jos sallitte, päätän lauseen. Sitte teitte ensinnäkin sen havainnon, että nuo ystävät olivat paljoa tyhmempiä kuin Te itse, ja ettei Teillä siksi voinut kaikki olla yhteistä, ja toiseksi, etteivät ne pohjaltaan Teistä oikein pitäneet… Eikö niin ollut?

Hän nyökäytti päätänsä, samassa jatkaen ompelua.

— En tiedä, olivatko ne minua tyhmempiä, mutta varmaa on, etteivät minusta oikein pitäneet.

Mies lausui verkalleen:

— He puhuivat Teistä pahaa selän takana, eivät olleet rehellisiä Teitä kohtaan… vähimmästäkin pikku-asiasta he Teihin suuttuivat ja loukkasivat Teitä lakkaamatta…

Rajaton kummastuksen ilme kasvoissa katsahti tyttö häneen.

— Kuinka sen tiedätte?

Hän nauroi.

— Ruhtinas on tullut aivan samaan kokemukseen, vaikka paljoa suuremmassa määrässä. Hän oli nuoruutensa ensi aikoina äärettömän haaveksivainen ja avosydäminen, uskoi ystävyyttä, rakkautta, onnea ja paljon muuta sentapaista, mutta sitte hän havaitsi, että jotkut ihmiset ikävystyttivät häntä, että hän vuorostaan ikävystytti muita, että oma etu piili joka sydämen pohjalla, että joka ilossa oli pettymyksen siemen. Siksi hän on samalla nuori ja vanha.

Neitonen kuunteli tarkkaavasti, ja sitte kuiskasi:

— Ruhtinas parka! Niin rikas ja kumminkin niin köyhä!

Przyjemski tuli miettiväiseksi. Hän loi katseensa maahan, ja kulmakarvojen välissä ryppy syveni, tuottaen hänen kasvoihinsa Väsymyksen ja kyllästyksen eleen. Neitonen katseli ensin hetkisen miettivästi ja huudahti sitte säihkyvin silmin:

— Mutta on kumminkin paljo sellaista, joka on ja pysyy hyvänä ja kauniina, ja vaikka ruhtinas on monta katkeraa kokenut, täytyy hänen kumminkin olla onnellinen…

Mies katsahti ylös.

— Mitä paljon se on?

Vilkkaalla liikkeellä tyttö osoitti puistoa.

— Tuollainen puisto esimerkiksi. Arvatkaas mikä onni, kun saa mielensä mukaan kävellä noissa lehtikujissa, asettua noiden puiden alle, nauttia kauniista kukkasista! Minä tunnen itseni onnelliseksi, kun vaan saan tässä istua ja katsella linnan ääriviivoja… ne ovat niin sopusuhtaisia… ja puita, nurmikenttää… Tietäkääs, keväisin on tapana kasvaa tuolla kentällä niin taajaan orvokkeja, että nurmi melkein peittyy. Nurmi muuttuu aivan punasinerväksi, ja tuoksu tunkeutuu meille saakka…

— Tepäs olette kaunotunteinen…

Kaikki neitosen arastelu oli nyt kuin pois puhallettu. Vilkkailla eleillä hän nyt hilpeästi jatkoi:

— Oi, kuinka olen ponnistellut, jotta pääsisimme tuohon pieneen taloon asumaan… Näin sen kerran sattumoilta. Menin siitä ohitse. Veräjä oli auki, sen sisäpuolella seisoi eukko, hedelmiä myyden. Menin sisälle isälleni niitä ostamaan. Ja niinpä sain nähdä tuon pienen talon, joka seisoi yksinään puutarhassa, ja sitte tuon suuren puiston kauniine puineen. Minussa silloin heräsi sellainen toivo, että isä ja me lapset saisimme siinä asua, keskellä vihanuutta ja hiljaisuutta… enkä itsekään tiedä, mitä kaikkea olisin antanut päästäkseni sinne asumaan… Mutta ei se totta tosiaan ollut helppoa. Minun täytyi saada omistaja käsiini ja koettaa häntä tavata… ja hän oli hyvin rikas herra, joka asui suuressa sivurakennuksessa. Pari kertaa menin sinne, mutta en saanut tavata. Sitte havaittiin, että vuokra oli meille vähän liian korkea, että meidän täytyi odottaa ja että muutto tulisi hyvin kalliiksi. Niin, kaikellaisia vaikeuksia ja vastuksia oli tiellä, mutta kuinka olikaan, niin kävi sentään kaikki hyvin, ja Jumalan kiitos, nyt me täällä asumme… Siitä on enemmän kuin kolme vuotta, kun me tänne muutimme.

— Te siis olitte kuusitoistavuotias, kun tuollaisia sankaritöitä toimititte.

Tyttö nauroi.

Sankaritöitä ne eivät olleet, mutta niihin tarvittiin sentään suuri annos hyvää tahtoa. Olen aivan varma siitä, että isän terveys on niinkin hyvä juuri siksi, että hänellä on raitista ilmaa ympärillään. Jos olisimme edelleen asuneet vanhassa paikassa, likaisen, vastenmielisen kujakadun varrella, niin kukapa tietää, kuinka silloin olisi käynyt. Mutta täällä voi isä, jollei paremmin, niin ei ainakaan huonommin, ja kaikilla meillä on hyvä olla…

— Hyvä! — toisti Przyjemski miettiväisesti. — Te siis tunnette itsenne täysin onnelliseksi, senjälkeen kuin tänne muutitte?

Katsahtamatta ompelustaan puisti tyttö suruisena päätänsä.

— Ei aivan hyvä, en ole ollenkaan tyyni isän terveyden enkä lasten tulevaisuuden suhteen…

— Entäs oman tulevaisuutenne suhteen?

Nyt katsahti neitonen mieheen rajattomalla kummastuksella.

— Tulevaisuuteni? Mitä minulle voisi tapahtua? Olenhan täysikasvuinen, ja tulkoon mitä hyvänsä, niin kyllä suoriudun…

— Siinä tapauksessa Te olette onnellisempi kuin ruhtinas, kyllä hän ei voi suoriutua…

Kuinka niin?

— Hän ei itsekään tiedä, mitä tehdä sydämensä, joka jo monasti on haavoittunut, kun se nyt on hänessä kuin kuollut, ei tiedä, kuinka saisi päivät ja tunnit kulumaan.

— Mies parka! — huokasi neitonen uudelleen, mutta hetken perästä hän vilkkaasti jatkoi:

— Mutta minusta tuntuu, että hän voisi olla onnellinen, vika on vaan siinä, ettei hän tahdo taikka ei ymmärrä olla onnellinen. Kuulostaa ehkä itserakkaalta, mutta uskon aivan varmaan, että minä hänen sijassaan kyllä tietäisin mitä tekisin sydämelläni ja elämälläni.

— Todellakin? Mitä sitte tekisitte?

— Minä kiipeäisin tuohon torniin, aivan korkeimmalle kohdalle ja sieltä katsoisin koko kaupungin yli. Minä huomaisin kaikki, jotka siellä elävät, kärsivät, jotka saavat puutteita kestää ja…

Klaara keskeytti puheensa ja kysyi aivan odottamatta:

— Oletteko koskaan nähnyt parisilaista jumalanäidin kuvaa?

— Kyllä, muistaakseni, mutta sen ulkomuoto on haihtunut mielestäni.

— Jumalan äiti on siinä kuvattu seisovana, ja hänen molemmista käsistään lähtee valovirtoja, jotka valaisevat, lohduttavat ja suojelevat pahasta. Jos minä olisin ruhtinaan sijassa, niin kiipeäisin aivan tornin harjalle, levittäisin käteni ja antaisin valovirtojen niistä tulvia… Oi, kuinka onnellinen olisin!

Tyttö sanoihinsa liitti vastaavia liikkeitä. Hän osoitti tornin harjaa, sitte laski alas kätensä ja heilutteli niitä, kuin olisi jotakin maan päälle sirottanut.

Przyjemski kuunteli, ja hänen katseensa sai vienon, lämpimän ilmeen.

— Kaunista, hyvin kaunista — mutisi hän itsekseen. Mutta kohta hän virkkoi ääneen ja hiukan ivallisesti:

— Tuota voi kutsua kivikovaksi uskoksi hyväntekeväisyyden siunaukseen! Minä en yritäkään sitä Teiltä riistää. Teidän on annettava olla aivan sellaisena kuin olette. En tiedä, mikä käsitys ruhtinaalla saattaisi olla, mutta omasta puolestani minä…

Ja hattua nostaen hän lausui:

— Olen onnellinen, kun sattuma on sallinut minun päästä Teidän tuttavuuteenne.

Neitosen poskille kohosi tumma puna. Hän alkoi kiireesti koota työnsä koriin.

— Minun on jo aika lähteä…

— Nytkö jo? — kysyi mies valittaen ja katsoi kirjaan, jota tyttö piti kädessään.

— Ettekö olisi niin ystävällinen, että lainaisitte minulle tuon kirjan huomiseksi?

— Mielihyvällä, — vastasi tyttö kohteliaasti.

— Te saatte sen takaisin huomenna, kun samoihin aikoihin palaatte tälle lehtimajalle, vai kuinka?

— Kyllä, — Vastasi tyttö epäröimättä, — minä istun täällä joka päivä, kun sää vaan on kaunis.

— Jospa huomenna olisi kaunis ilma!

— Klaara! Klaara! — kuului samassa lapsen ääni huutavan talosta.

Kuistin portailla seisoi noin kymmenvuotias poika koulupuvussa, heiluttaen käsivarsiaan lehtimajaa kohden, ja huusi täyttä kurkkua:

— Klaara, Klaara! Minä olen nyt kotona! Isä on myöskin heti kotona, ja Frania tulee neulomosta. Tule pian, jotta saamme päivällistä, olen kauheasti nälissäni.

— Minä tulen, minä tulen! — huusi Klaara Vastaukseksi, ja kumartaen päätänsä jäähyväisiksi uudelle tuttavalleen, aikoi hän kiiruhtaa — pois, mutta Przyjemski pidätti häntä sanoen:

— Ettekö tahdo ojentaa minulle kättänne jäähyväisiksi?

Epäröimättä ja miellyttävästi kumartaen ojensi neitonen kätensä, ja vasta kuin kaunismuotoista, vaikka työstä hiukan karkeata kättä ympäröi vaalea, pehmeä käsi, peitti hänen kasvonsa tumma puna, joka levisi mustista kiharoista otsalta aina kaulan valkoiseen reunukseen saakka.