Kuin unikuva

by Eliza Orzeszkowa

II

Kirja kädessä istui Julius Przyjemski puiston penkillä ja katsoi usein pientä taloa kohden, joka lepäsi vihreän peitossa viereisessä puutarhassa. Aita oli matala, jotenka selvästi saattoi nähdä, mitä puutarhassa tapahtui.

Ensinnäkin hän näki laihan, korkeakasvuisen harmaahapsisen miehen, kuluneeseen päällystakkiin puettuna, virkalakki päässä, laukku kainalossa astuvan kuistin portaille. Aivan hänen perässään tuli Klaara juosten ja laskiessaan molemmat kätensä hänen olkapäilleen, sanoi hänelle jotakin, jonka jälkeen kurotti poskensa suudeltavaksi ja kiiruhti pois.

Laiha mies lähestyi hitaasti veräjää, joka johti kadulle, mutta tuskin oli hän puolitiehen päässyt, kun hänet pidätti kovaääninen huuto, joka kuului talosta:

— Isä! isä!

Puolipitkään mekkoon puettu tyttö, sininen huivi päässä, pisti kätensä hänen käsivarteensa ja he poistuivat yhdessä.

Przyjemski myhäili.

— Isä menee toimistoonsa ja sisar neulomoon… Kylläpä tuo Benedikt on ovela mies. »Hanki heistä tietoja» sanoin hänelle eilen — ja tänä aamuna tiesin kaikki mitä tarvitsin. Kolmekymmentä ruplaa kuukaudessa — todellakin, noilla ihmisparoilla mahtanee olla lihavat päivät! Mutta tietysti runoileminen vatsa tyhjänä kuuluu idylliin. Syödä kovaa leipää ja kävellä mukanaan runoja korissa…

Hän katsahti kirjaan, joka oli kädessä. Ei tuo ollut La Rochefoucauld, vaan vanha kirja kuluneine kansineen, jonka eilen oli lainannut uudelta tuttavaltaan. Tuossa taaskin merkittyjä säkeitä, jotakin, joka tyttöä erikoisesti oli miellyttänyt. Kuinkas ne kuuluivat!

Aurinko sammui, ilta ol' leppoisa, tyyni. Taivahan kantta vain hattarat peitti ja länsi purppurahohdetta heitti.

Mies käänsi katseensa kirjasta ja vaipui mietteisiin.

— Kylläpä siitä on kauvan kuin tuon viimeksi luin! Muistaakseni jo lapsuudessa… Mutta onhan tuo ihmeet! kaunista, sopivaa luettavaa tässä hiljaisuudessa, näiden vanhojen, puiden alla… Hän ei tänään kirjaansa saa takaisin, minä luen sen ensin kannesta kanteen… Mitähän tyttö nyt mahtoi hommailla?

Sen mies pian saikin tietää. Klaara tuli ulos kuistin portaille, kantaen raskasta esinettä käsissään. Przyjemski kumartui paremmin nähdäkseen ja huomasi hänen kantavan pientä sankoa, jonka sisällyksen tyhjensi tuuhean omenapuun alle jonkun matkaa asumuksesta. Hänen molemmat hihansa olivat kyynärpäitä myöten käärityt. Kun hän tuli takaisin tyhjine sankoineen, näytti hänellä olevan keittiö esiliina edessä.

— Varmaankin hän pesee jotakin. Säälittää sentään tuo hieno olento… eikä niin tyhmäkään! Mitä hän eilen lausui parisilaisesta jumalanäidinkuvasta, oli oikein kaunista, tosiaankin oikein kaunista.

Przyjemski luki, tuumaili, kulki edestakaisin, poistui sitte, mutta palasi juuri samoihin aikoihin, kuin Klaaran oli päivää ennen nähnyt. Hän istuutui penkille, yhä vaan kulunut kirja kädessä, mutta yhtä päätä hän loi silmäyksen läheiseen puutarhaan. Äkkiä hän kumartui paremmin nähdäkseen oksien lomitse. Pari henkilöä oli ilmestynyt kuistin sillalle.

Toinen oli mustiin puettu eukko, musta lakki harmaassa päässä, toinen oli Klaara kaupunkipuvussa, olkihattu päässä. He menivät portaita alas ja katosivat veräjän kautta, joka vei kadulle.

Kas vaan! — hymyili Przyjemski. — Nyt hän meni eikä varmaankaan enää palaja. Säikäytin tuon pienen linnun. Olipa sentään vahinko, hän oli oikein suloinen!

Kiireesti hän sulki kirjan, lähtien linnaa kohden. Kulmakarvojen välissä oli ryppy syventynyt, selvemmin esiintyen.

Koko aamun oli Klaara vaan ajatellut tuota yhtä ja samaa: menenkö Vai enkö? Aamiaista laittaessaan, huoneita siivotessaan oli hän yhä kysynyt itseltään: menenkö vai en lehtimajaan, jossa varmaan saan tavata herra Przyjemskin? Työ ei tahtonut sujua samaa vauhtia kuin tavallisesti, ajatukset kun vaan pyörivät eilispäivän tapauksissa. Olihan tuo varsin erinomaista! Tavata tuntematon herra, puhua hänen kanssaan noin kauvan, vieläpä lainata hänelle kirja! Koskaan ennen ei Klaara ollut kenenkään kuullut noin kauniisti lukevan. Lisäksi oli vieraassa jotakin erinomaisen puoleensa vetävää. Syvä ryppy otsassa ja siniset silmät, jotka joskus katselivat rohkeasti ja hymyillen, joskus taas olivat surumieliset. Kerran oli mies katsonut häneen sillä tavalla, että hän oli tahtonut paeta. Tyttö oli tuntenut itsensä ikäänkuin loukatuksi, ei tietänyt miksi, mutta sitte oli mies alkanut jutella hauskoja asioita ruhtinaasta. Kyllä hän sentään oli hyvin miellyttävä! Entäs kuinka hyväluontoiselta hän näytti, sanoessaan! »Teidän täytyy antaa olla aivan sellainen kuin olette».

Keittiön hellan lämpö kohotti polttavan punan hänen poskilleen; tuon tuostakin hän asettui avoimen ikkunan ääreen ja antoi kernaasti raittiin tuulen hivellä kasvoja. Kuta lähempänä oli se aika, jolloin hänen oli tapana lähteä lehtimajaan, sitä suurempi levottomuus hänet valtasi. Vihdoin oli hän toimittanut kaikki askareensa, irroitti esiliinan ja otti työkorin kaapista. Vieläkin kerran: Menisikö vai ei?

Korin nähdessään muisti hän kirjan, jonka eilen oli miehelle lainannut.

Ahaa! Hänen täytyi mennä ainakin saadakseen kirjansa takaisin. Tietysti!

Lehtimaja oli hänen, hänellä oli oikeus siinä istua mielin määrin ja tuliko herra sinne, oli yhdentekevää.

Kuinka tuo herra sentään tuntui miellyttävältä! Mitä pahaa siinä olisi, jos he hetkisen juttelisivat vielä tänäänkin?

Tyttö tunsi itsensä iloiseksi päätöksen tehtyään, niin että hän heti kiiruhti kori kädessä ovelle ja hyräili: »Tralalalalaa».

Mutta ennenkuin hän oli kerinnyt perille, avautui ovi, ja sisään astui pieni, lyhyenläntä, karkeatekoinen eukko, jolla oli pyöreät, punakat posket, yllään musta hame ja musta villahuivi lumivalkeassa päässä. Klaara suuteli iloisesti hänen kättään.

— Olkaa hyvä ja istukaa, kiltti rouva Dutkiewicz — pyysi hän.

— Ei, ei, minulla ei ole aikaa, — vastasi vanhus läähättäen, ja sitte hän ei hetkiseen aikaa sanaakaan sanonut, sillä hän alkoi suurella työllä vetää esiin jotakin hameen taskusta.

Näkyviin tuli kaksi punaista omenaa ja pussi karamelleja.

— Omenat ovat papalle, ja karamellit ovat lapsille, — selitti hän, pannessaan lahjat pöydälle.

Hänen suuret, siniset silmänsä tuikkivat harmaiden kulmakarvojen alla, ja hyväntahtoinen hymyily väreili leveällä suulla. Klaara suuteli hänen kättänsä uudelleen.

— Miksette tahdo istuutua?

— Kun minulla on kiire. Minä vaan pistäydyin täällä sinua hakeakseni. Nyt sinulla on aikaa seurata minua ostoksille. Minun täytyy ostaa pari uusia kenkiä, näethän minkälaiset minulla nyt on.

Eukko näytti valkoiseen sukkaan puettua latuskajalkaa, jota verhosi ruskea lintallaan oleva nahkatohveli.

— Minä en uskalla mitään ostaa, ellet sinä ole mukana. Minua petkuttavat, houkuttelevat ostamaan jotakin, joka ei mitään kestä. Lisäksi minä tarvitsen nauhoja myssyjeni reunustamiseen. Pukeudu ja tule mukaan!

Klaara istui allapäin. Katkeran pettymyksen tunne hänet valtasi, mutta sitte hän katsahti ylös ja vastasi reippaasti:

— Kyllä, kyllä minä tulen mukaan, otan vaan kaulukseni ja hattuni.

He lähtivät heti menemään. Klaara sulki talon portin ja pisti avaimen taskuunsa. Hänen isällään oli oma avaimensa. Kulkiessaan puutarhan kautta virkkoi vanhus:

— Kun olen rahaa saanut puodissa vaihdetuksi, annan sinulle rahaa
Stasin lukukausimaksua varten. Eikös nyt ole maksun aika, vai kuinka?

— Kiitos, — kuiskasi Klaara. — Jollei Teitä olisi, niin en ymmärrä, kuinka voisimme pitää Stasia koulussa.

— Entäs sitte? Tässä maailmassa täytyy toisiaan auttaa. Oletko kiltti ja reunustat myssyni uusilla nauhoilla?

— Oi, Varsin mielelläni!

Kadulle johtavalla veräjällä kääntyi Klaara ympäri ja katsahti sireenimajalle, jota ympäröitsivät korkeat, tuuheat puut.

— Hyvästi! ajatteli hän, ja jälleen tunsi hän katkeran pettymisen tunnetta.

Autettuaan vanhaa ystäväthän ja hyväntekijäänsä ostoksilla, palasi hän kiireesti kotiin. Puutarhan veräjällä hän tapasi erään niistä ystävättäristä, jotka hänet olivat pettäneet ja joista hän oli puhunut Przyjemskille. Hän oli kyyneleitä vuodattanut petoksen havaitessaan, mutta ei siltä kantanut mitään kaunaa tyttöä kohtaan, joka oli tungetellen tavotellut hänen luottamustaan ja sitte; tehnyt hänestä pilaa ystävilleen. Klaara tosin ei enää pitänyt häntä ystävänään, mutta oli kumminkin jo kauvan sitte antanut hänelle anteeksi ja he tapasivat joskus toisensa.

Nuori, punaposkinen tyttö, joka oli komeasti puettu, kukkia hatussa, syleili ja suuteli Klaaraa.

Klaaraa vaivasi kiusallinen tunne siitä, että naisen suudelmissa oli jotakin petollista, mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan.

Pauliina oli käynyt häntä hakemassa, mutta tavannut eteisen oven lukittuna.

Klaaran pyyntöön, että hän kääntyisi takaisin, vastasi hän, ettei ollut aikaa ja että hän vaan aikoi hetkiseksi pistäytyä, sillä tunnin kuluttua oli hänen määrä muutamien muiden seurassa lähteä huvimatkalle. He aikoivat mennä metsään ulos kaupungista, eväät mukana, saadakseen oikein hauskaa. Olipa vahinko, että seurue oli Klaaralle vieras, sillä muutoin olisi tämä varmaankin saanut seurata mukana…

— Eihän toki, — keskeytti Klaara, silmäillen ikätoverinsa vaaleata, upeata pukua, — minä en mitenkään voisi olla noin kauvan poissa kotoa.

— Mutta isäsi?

— Isä aina nukkuu päivällisuntaan, ja minä taas kuulustelen Stasin läksyjä.

Klaara olisi tahtonut ottaa jäähyväiset ystävättäreltään, mutta eihän hänen puolestaan sopinut sitä tehdä. Pauliina vuorostaan kertoi, että hän oli edellisen päivän aivan lähistössä viettänyt ruhtinaallisen linnan ylihoitajan luona, jonka vaimo oli hänen äitinsä hyvä ystävä.

— Olen aina sanonut sinulle, Klaara, että sinun pitäisi päästä Perkowskin väen tuttavuuteen, joka asuu aivan tässä lähellä, mutta sinä et koskaan ole tahtonut. Meillä oli siellä eilen ihmeen hauskaa, Vieläpä hiukan tanssittiin, ainoa pettymys oli meille, ettei Przyjemski tullut…

Klaaran sydäntä väristytti, mutta hän hillitsi itseänsä niin hyvin, ettei edes silmää räpäyttänyt. Pauliina jatkoi:

— Ruhtinas Oskari on tänne äskettäin saapunut, mukanaan sihteerinsä, herra Julius Przyjemski, jota ruhtinas suuresti suosii. Sihteeri on ollut Perkowskilla pari kertaa — tietenkin raha-asioita varten, hänellä on paljon puhuttavaa hoitajan kanssa. Nyt he kutsuivat hänet eilisiin kemuihin, ja meidän kesken sanoen he panivat ne toimeen juuri hänen tähtensä. Mutta hän ei tullut, ja tuo oli vahinko, sillä minä olin hyvin utelias näkemään herra Przyjemskin. Hän taitaa olla vielä nuori, komea herra, hyvin iloinen ja tummaverinen…

— Tummaverinen? — toisti Klaara.

Mutta Pauliinalla oli kova kiire, ja saatuaan sanotuksi, mitä hänellä oli sydämellä, hän heitti hyvästit jälleen syleillen ja suudellen.

— On sentään sääli sinua tyttö, parka, että yhä saat istua kotona…
Hyvästi, hyvästi, nyt menen kotiin päivälliselle ja sitte me lähdemme…

Palatessaan, toisti Klaara: »Tummaverinen!» ja hymyili. Hän ei totisesti ollut tumma- vaan pikemmin vaaleaverinen, ja »iloinen» ei hän laisinkaan ollut, vaan päinvastoin hiukan raskasmielinen. Mutta Pauliina aina jutteli asioista, joista ei ollut täysin selvillä. Joku tietenkin oli hänelle kertonut, että tuo herra oli tummaverinen ja iloinen, siinä kaikki.

Varmaankin oli Perkowskin herrasväki kutsunut Przyjemskin mukaan huvimatkalle, samoinkuin edellisenä päivänä illalliselle, ja hän kyllä tulisi. Kukapa ei haluaisi olla ulkona nurmikossa? kyllä heillä tulee hauskaa! Mielellään siellä olisi mukana… Ja Klaara asetti kyynäräänsä vanhaa piironkia vastaan ja painot kädet silmilleen, jotka täyttyivät kyynelillä. Mutta hän oli vain hetkisen noin seisonut, kun huomasi isänsä, joka tuli puutarhaan, ja Klaara kiiruhti häntä vastaan.

Päivä kului ja tuli levon hetki. Pienessä majassa, jota vihreät köynnöskasvit verhosivat, olivat jo tulet sammutetut kaikista ikkunoista, ainoastaan Klaaran huoneesta vielä tulta tuikki.

Hän ompeli yhtämittaa, mutta kun kello oli lyönyt yhdeksän, heitti hän työn käsistään ja meni ulos kuistin sillalle. Häntä oli ulos houkutellut köynnöskasvien hiljainen kahina pitkin tietä ja tähdet, jotka tuikkivat hänen ikkunaansa.

Kuistissa oli pari kulunutta, huojuvaa porrasta, ja sinne nyt Klaara istahti, nojaten kasvonsa käsiä vastaan ja katsellen ulos hiljaisena ehtoona. Kaikki liike oli tähän aikaan päivästä tauonnut syrjäisellä kadulla, joka muistuttaen maantietä kulki lauta-aidan toisella puolen. Kaupungista kaikui kumea, etäisyyden hiljentämä hälinä. Ruhtinaallisen puiston suuret puut humisivat joskus hiljalleen, joskus seisoivat aivan äänettöminä ja liikkumattomina, kuin musta seinä puolihämärässä. Elokuun taivas oli tähtösiä täynnä, jotka pimeää laimensivat ja saattoivat erottamaan jotenkin kaukaisia esineitä.

Klaara saattoi hämärästi nähdä mieluisen lehtimajansa, leveän käytävän, joka johti linnaan sekä etäämpänä tuon pimeän etusivun. Mutta tätä tummaa taustaa vastaan loisti kokonainen rivi valoja, jotka Klaarasta ensin näyttivät tähdiltä, tuikkien lehtien lomitse. Kohta hän kumminkin havaitsi, että ne olivat korkeita, kapeita ikkunoita. Tuota ei Klaara ollut ennen nähnyt, mutta olihan se luonnollista, kun linnan omistaja nyt oli kotona.

Olikohan omistaja siellä yksin, vai ehkäpä sihteeri oli mukana. Mutta varmaankaan ei Przyjemski vielä ollut palannut Perkowskin huvimatkalta. Ehkäpä he juuri olivat tulossa, mitäpä heillä olisi niin kiirettä ollut? Ilma oli kaunis ja heillä oli tietysti oikein hauskaa. Monta tuntia he olivat samoilleet metsässä, missä sanajalat seisovat kuin jättiläiset ja kanerva kukkii…

Jo monta tuntia sitte hän oli painanut kyynärpäänsä polvia vastaan ja kätkenyt kasvonsa käsiin. Nyt hän ajatteli metsää, missä oli ollut vain kahdesti elämässään, mutta sen pienimmätkin sopukat olivat nyt elävinä hänen mielessään.

Hän näki pienen, kiertelevän polun, sen molemmin puolin vihreätä vesakkoa, pieniä, valkorunkoisia koivuja, sinisenpunaista kanervikkoa, harmaata sammalta, mahtavia sanajalkoja. Polkua pitkin vaeltaa pari: Przyjemski ja Pauliina. He puhelevat lakkaamatta… Mies katsoo neitosta sinisillä silmillään ja sanoo: »Teidän tulee antaa olla aivan sellaisena kuin olette».

Kaiken tuon: metsän ja parin näki hän niin selvästi kuin päivällä, mutta hänen sielunsa pimeni. Silloin kaikui äkkiä sametin hieno, hieman pitkäveteinen ääni:

— Hyvää ehtoota, neiti.

Tyttö ei nyt tiennyt, mikä tunne hänessä oli vallitsevana: kummastuksenko vai ilon? Mitäpä hän juuri tällä hetkellä olisi toivonutkaan kuin kuulla tuota ääntä, nähdä hänet, joka hänen edessään seisoi hattu kädessä — hyväntahtoinen, leikillinen hymy huulillansa.

— Minä kävelin hiukan puistossa ja näin Teidän istuvan kuistin portailla enkä voinut vastustaa kiusausta tulla Teitä tervehtimään. Nyt on varsin kaunis ilta, vai kuinka? Juuri nyt se näyttää niin kauniilta… Te istuitte niin miettiväisenä, mitä Te ajattelitte?

Alussa ei Klaara käsittänyt, mitä mies sanoi, niin kovin sykki hänen sydämensä, mutta hän oli kumminkin sen verran hereillä, että käski miehen istuutua kapealle penkille.

— Eikö täällä lehtien alla ole parempi istua? kysyi Przyjemski, viitaten kädellään taivasta kohden ja istuutui portaille, jotka natisivat ja notkuivat hänen painonsa alla. Klaara myöskin istuutui jonkun matkan päähän. Hän oli taas malttanut mielensä, ja häntä nyt hallitsi riemun tunne, joka myöskin äänessä ilmeni, kun hän kysyi:

— Kuinka tulitte meidän puutarhaamme?

— Varsin yksinkertaisella tavalla, veräjän kautta.

— Niin, se on totta! En ole sitä koskaan nähnyt avoinna ja unohdin, että sitä oli olemassakaan.

— Lukko oli ruostunut ja minulla oli täysi työ saada se auki, mutta lopulta onnistui. Mitä Te ajattelitte?

Klaaran synnynnäinen avomielisyys ja yhä vilkkaampi ilon tunne saneli hänen vastauksensa:

— Minä istuin ja arvelin, olitteko Te jo palannut kotiin, vai olitteko vasta kotimatkalla.

Mies katsahti häneen kummastellen.

— Ketkä?

— Perkowskin herrasväki ja Te. Eräs tuttavani kertoi minulle, että Perkowskin herrasväki oli kutsunut Teidät huvimatkalle, jolla varmaankin oli sangen hauskaa… Mutta miksi ette tullut Perkowskin illalliselle, Teitä siellä kovasti odotettiin ja kaivattiin.

Przyjemski ei heti vastannut, ja kun hän lopulta sen teki, piili äänessä salainen hymy.

— Minä en ole ollut Perkowskin illallisilla enkä heidän huviretkellään. Mutta jos suvaitsette, niin puhumme hauskemmista asioista … kuin Perkowskin herrasväestä. Kiitos kirjasta, jonka minulle lainasitte; minä en aijo sitä vielä jättää takaisin. Minä luen sen kannesta kanteen, ja sitte Te saatte sen. Se sisältää suuremmoisen runoelman. Minä kyllä tunsin sen ennestäänkin, mutta vain pintapuolisesti. Olen todellakin kiitollinen, kun olen saanut siihen tutustua… Mutta sanokaapas minulle nyt, miten olette saanut päivänne kulumaan, ja eikö se ole tuntunut pitkältä? Minusta se ainakin on ollut äärettömän pitkä. Mitä tänään olette tehnyt?

— Samaa kuin muinakin päivinä; ei siitä sen enempää kannata puhua…

— Kyllä, kyllä, kertokaa!

Klaara nauroi sydämellisesti.

— No, olkoon menneeksi! Minä olen siivonnut huoneet, laittanut päivällisen, pessyt vaatteita, olen ollut asioilla erään tuttavan seurassa … Entäs sitte vielä? Minä olen auttanut veljeäni läksyjensä lukemisessa, olen valmistanut teetä, ommellut…

— Kaikki nuo asiat hän lasketteli estelemättä ja hauskuudekseen. Mies kysyi:

— Ettekö ollenkaan ole lukenut tänään?

— Kyllä, minä hiukan luin, sillä aikaa kun isä nukkui päivällisuntaan ja Stas vielä oli koulussa. Frania pani tulta samovaariin ja sitä hetkeä käytin lukemiseen. Minä saan lainata kirjoja eräältä neidiltä, joka oli opettajattarena samassa kasvatuslaitoksessa, missä minä olin oppilaana.

— Vai olette siellä ollut?

Hän vastasi, että äitinsä, joka ennen naimistaan oli ollut opettajatar, oli ohjannut häntä aina kahdenteentoista vuoteen saakka, mutta että hänet sitte oli lähetetty kasvatuslaitokseen.

Hänen oli kumminkin täytynyt keskeyttää koulunkäyntinsä, sillä äidin kuoltua tarvittiin häntä kotona. Tämä oli kyllä tuntunut katkeralta, mutta nyt ei hän enää sitä surrut, sillä hän täysin käsitti, että isä ja sisarukset häntä välttämättömästi tarvitsivat…

— Perheen tuki! — myhäili Przyjemski.

— Tuki? — naurahti Klaara. — En mitenkään, sillä tiedän itse, kuinka paljo minulta puuttuu… mutta parastani koetan.

— Se merkitsee, että Te olette perheen hyvä enkeli — virkkoi mies hiljaa…

Klaara painoi päänsä alas ja istui äänetönnä, samassa kun nuo sanat vyöryivät hänen sieluunsa kuin vieno, lämmin laine.

Przyjemskille ei ollut vaikeata jatkaa keskeytynyttä keskustelua.
Kumartuessaan Klaaraan päin hän kysyi:

— Kuka oli se eukko, jonka kanssa Te menitte ulos aamupäivällä?

— Mistä sen tiedätte?

— Minä näin sen lehtikujasta, missä istuin kirja kädessä ja Teitä ajattelin.

Se oli rouva Dutkiewicz, erään eläinlääkärin leski ja Klaaran äidin kummi, hyvin kunnioitettava, kiltti vanha rouva. Hän oli heidän todellinen ystävä, joka heitä usein auttoi, kun he olivat ahdingossa. Nyt hän esimerkiksi maksoi Stasin lukukausimaksun.

— Hän siis on varakas nainen? — kysyi Przyjemski.

— Aivan niin, — vakuutti Klaara, — Hänellä on kolme huonetta ja palvelija.

— Sehän on suuremmoista, — virkkoi mies ja Klaara jatkoi:

— Hänen miehellään oli hyvät tulot ja jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden. Hän itse on kertonut minun isälleni, että hänellä on viisitoista tuhatta…

— Niin, onhan tuo melkoinen omaisuus, — huomautti Przyjemski.

— Eikös ole? — jatkoi Klaara. — Mutta niinpä hän käyttääkin sitä hyvin.
Paitsi meitä hän auttaa vielä muutamia toisia…

— Se on aivan oikein. Onhan eukolla jaettavaakin.

— Onpa kyllä, ja tästä työstä hän tuntee suurta iloa; muutoin hänen elämällään ei olisi mitään päämäärää… Hänellä ei ole lapsia.

Mies päätti:

— Koskapa hänellä on viisitoista tuhatta, niin hän muistuttaa parisilaista jumalanäidin kuvaa…

Przyjemski nojasi kyynärpäänsä portaita vastaan, painoi päänsä käteen ja vaipui niin syviin mietteisiin, että Klaara sen huomasi. Hänkin vuorostaan hetkesi äänettömäksi eikä uskaltanut sanallakaan miestä häiritä. Hiljaisuutta kesti muutamia minuutteja, sitte oikasi Przyjemski itsensä ja katsahti tähtiin. Klaara huomasi, että ryppy kulmakarvojen välissä syveni.

Mies virkkoi:

Tähdet lentelevät.

Myöskin Klaara vaistomaisesti hiljensi ääntään, vastatessaan:

— Elokuussa aina tapahtuu paljo tähdenlentoja, väitetään, että kun tähti lentää, tarvitsee vaan ajatuksissaan lausua toivomus ennenkuin tähti sammuu, niin toivomus varmasti toteentuu… Katsokaas tuossa taaskin yksi lensi! Tuossa toinen, kolmas!

Przyjemski loi katseensa taivasta kohden, jossa tähtiä lenteli ristiin rastiin, ja lausui verkalleen:

— Lausua toivomus… niin monta tähteä lentää, että Te kerkiätte aina jotakin toivoa, ennenkuin joku niistä sammuu.

Klaara vaikeni. Mies nyt kääntyi häneen päin ja istui niin lähellä, että Klaara selvästi huomasi silmien ilmeen.

Koettaessaan vapaasti lausua, sanoi hän:

— Minä olen hyvin itsekäs. Jos uskoisin, että lentävä tähti voisi täyttää ihmisten toivomukset, niin aina rukoilisin siltä tuota samaa asiata: että isäni tulisi terveeksi, että lapset lukisivat ahkerasti ja että heistä tulisi hyviä ihmisiä.

— Mitäs Te rukoilisitte itsellenne! Klaara katsoi kummastuneena.

— Itselleni! Tuota juuri itseni tähden ensin toivon.

— Onhan tuo oikein ilkeätä itsekkäisyyttä! Mutta ettekö todellakin tahtoisi, että tähti tuottaisi Teille niin suurta onnea, että se sydämen muuttaisi leimuavaksi tähdeksi ja kohottaisi sen korkealle, korkealle ylemmäksi kaikkia mitä maailmassa löytyy.

Nämät sanat kuullessaan Klaara tunsi, että hänen sydämensä muuttui leimuavaksi tähdeksi, ja juuri sen tähden, että hän tuon tunsi, hän virkkoi leikillisesti:

— Jos jotakin anoisin itseäni varten, niin anoisin sitä, että saisin olla ulkona metsässä kokonaisen päivän. Minua metsä eniten miellyttää. Sitte hän lisäsi:

— Mitäs Te anoisitte lentävältä tähdeltä?

Przyjemski vastasi ajatuksiinsa vaipuneena:

— Minä anoisin kultaiselta tähdeltä vakuutusta siitä, että on olemassa hyviä, puhtaita sydämiä maailmassa, ja sitte anoisin, että tuollaisen sydämen saisin omakseni…

Mies hetkeksi vaikeni ja sitte jatkoi:

Minä anoisin: Kirkas tähti, anna minun unhottaa kaikki synkät uneni…

Samalla kertaa suloisella ja katkeralla tunteella kuunteli Klaara hänen sanojaan. Ääni hyväili hänen korviaan, mutta sanoissa piili jotakin käsittämätöntä, joka sydäntä ahdisti.

Przyjemski nousi pystyyn ja virkkoi keveästi:

— Emmekö hiukan kävelisi puutarhassa?

Klaara nousi nöyrästi ja he vaelsivat pitkin kasteista nurmikkoa kahden karviaispensasryhmän välitse sireenimajaa kohden.

— Te sanotte anovanne lentävältä tähdeltä, että isänne tulisi terveeksi… Eikö hän sitte ole terve?

— Oi ei! Hän on hyvin heikko, on ollut kauvan.

— Mikä häntä oikeastaan vaivaa?

— On jotakin vikaa rinnassa.

— Tuohan on hyvin ikävää. Millä hän koettaa sitä parantaa?

— Muutamia vuosia sitten hän oli pitemmän hoidon alaisena, mutta nyt ei hän enää kysy keltään lääkäriltä neuvoa. Lääke on kallista ja auttaa vähän, kun saa tehdä voimia kysyvää työtä. Pääasia on, että hän mahdollisuuden mukaan noudattaa terveyden sääntöjä. Hänen täytyy mennä aikaiseen levolle, juoda maitoa ja syödä paljon hedelmiä.

— Tuo viimeinen keino pitäisi olla hyvin helppo — huomautti Przyjemski, — kun asuu suuren puutarhan keskellä ja on toinen vielä suurempi aivan vieressä… Ruhtinaan puutarhassa on paljon erinomaisia hedelmiä.

Klaara hymyili puolihämärän suojassa. Kuinka lystikäs mies! Mitä se tähän kuului, että hänen isänsä eli määrätty syömään paljo hedelmiä, ja että semmoisia oli ruhtinaan puutarhassa? Nuo olivat kaksi eri asiaa, ilman minkäänlaista yhteyttä keskenänsä.

Przyjemski katsoi häneen äänetönnä, aivan kuin olisi odottanut, että hän jotakin sanoisi. Sitte hän jatkoi huolettomasti:

— Ruhtinas ja minä olimme juuri tänään katselemassa kasvihuonetta ja siellä oli niin paljo hyvää tavaraa, että ruhtinas käski minun lähettää mielin määrin Perkowskin herrasväelle ja muille tuttaville, jos minulla semmoisia täällä oli… Taaskin mies vaikeni ja katsoi Klaaraan. Klaara huomautti:

— Ruhtinas mahtaa olla hyvin herttainen. Sitte hän osotti linnaa.

— Kylläpä se näyttää kauniilta valaistuine ikkunoineen! Tiedättekö mitä? Kun tänä iltana ensi kertaa katsoin sinnepäin, pidin noita ikkunoita tähtinä, jotka pilkottivat puiden lomitse.

He seisoivat aitauksen kupeella aivan lehtimajan vieressä. Puiden latvoista kuului hiljainen humina ja ikäänkuin vastaukseksi kaikui heti soitonsäveliä. Ne kaikuivat linnasta, valaistuista ikkunoista, mutta äkkiä vaikenivat.

— Mitä se oli? Soittaako joku linnassa? kuiskasi Klaara.

Przyjemski vastasi:

— Ruhtinas soittaa, hän on suuri soiton ystävä, ja me usein soitamme yhdessä.

— Vai soitatteko Tekin?

— Minä soitan selloa, ja hän säestää minua pianolla taikka päinvastoin.
Pidättekö soitosta?

Linnasta jälleen kaikui muutamia säveleitä, mutta tällä kertaa eivät heti tauonneet. Ne sulivat puiden hiljaiseen huminaan, ja kun tuo taukosi, kaikui vielä pianon säveleitä yksinänsä.

Klaara vastasi hiljaa:

— En voi koskaan soittoa kuulla tulematta liikutetuksi.

— Onko Teillä siihen usein tilaisuutta?

— Äidin kuoltua — hänen oli tapa soitella isälle iltaisin — vain pari kolme kertaa tuttavien luona.

— Onko tuo mahdollista? huudahti Przyjemski. — Neljään vuoteen kuullut soittoa ainoastaan pari, kolme kertaa! Kuinka voitte elää ilman musiikkia?

Klaara myhäili.

— Pitääkö minulla sitte välttämättömästi olla tuota nautintoa?

— Ei suinkaan, ei elämässä välttämättömästi tarvitse olla nautinnolta, varsinkin kun on Teidän ijässänne — vakuutti mies.

— Olenhan minä jo aivan täysikasvuinen — tokasi Klaara kiihkeästi.

Przyjemski katsahti ylöspäin.

— Joko tähdet lakkasivat lentämästä? Klaara myöskin katsahti taivaalle.

— Oi ei, katsokaa, tuossa lensi yksi tuon korkean puun yläpuolella, tuossa taaskin toinen linnan ylitse. Näittekö?

— Kyllä näin… Sanokaapas nyt: »Minä haluan kuulla hyvää soittoa».

Klaara purskahti nauramaan, mutta mies toisti: Sanokaa se! Sanokaa näin! »Kultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla kuulla kaunista soittoa juuri tällä hetkellä». Sanokaa se!

Hymyillen, vaikka vapisevin äänin alkoi Klaara tottelevaisesti:

Kultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla… Mutta Klaara keskeytti, sillä tuuli toi hänelle kokonaisen säveltulvan. Hänen silmänsä, jotka yhä katsoivat ylöspäin, saivat ihastuksen ilmeen. Suu hymyssä ja säteilevin silmin seisoi hän kuin maahan naulattu ja kuunteli.

Przyjemski hiljensi äänensä melkein kuiskailuun.

— Näettekö, kuinka pian lentävät tähdet täyttävät maallisten sisartensa toivomuksia! Mutta miksikä vertaisin Teitä tähteen? Tuota vertausta on jo paljon väärinkäytetty ja se johtaa ajatukset aivan muihin ilmiöihin. Aivan toista nyt johtuu mieleeni. Tiedättekö kuka Heine oli?

— Saksalainen runoilija, — kuiskasi Klaara.

— Aivan niin, nyt tulin ajatelleeksi erästä Heinen runoa, jonka sopisi minun sanoa Teille jäähyväisiksi tänä päivänä.

Przyjemski painoi päänsä alas ja seisoi hetkisen äänetönnä, ikäänkuin muistellen runoa.

Soitto kaikui yhä selvemmin, puut hiljemmin suhisivat. Näihin yhtyi sametinhieno ääni, lausuen:

Sä olet niinkuin kukka,
niin kuulas kaunoinen;
Kun katson kasvois, murhe
mun hiipii mielehen.

Ma taivaalt’ anon, että
sois kaikkivaltias
sun saastumatta olla
noin kaunis, kuulakas.

Lausuessaan viimeiset sanat, tarttui Przyjemski Klaaran käteen ja painoi siihen keveän suudelman. Sitte hän oikasihe ja jatkoi:

— Haluatteko viipyä täällä hetkisen, niin minä ja ystäväni soitamme
Teille.

Przyjemski poistui nopein askelin, kadoten puiston tuuheitten puitten varjoon. Jonkun aikaa vallitsi hiljainen äänettömyys, mutta sitte ilma taas täyttyi sävelillä, jotka nyt kaikuivat kahdesta soittimesta. Selloa säesti piano ja säveleet tunkeutuivat joka sopukkaan sekottuen puiden huminaan ja laskeutuivat tenhovoimallaan Klaaran yli, joka nojasi aitaa vasten, pää käsien peitossa.