III.
Klaara nukahti hyvin myöhään ja heräsi hyvin aikaiseen. Tavallisesti hän herättyään heti hypähti vuoteelta ja kiiruhti pesuvadille, jonka vettä hän polskutteli iloisesti kuin lintu purossa. Tänään hän istuutui vuoteen reunalle ja kuunteli. Hänen päänsä, koko olentonsa täyttivät säveleet, jotka hyväilivät korvaa ja sydäntä.
Sä olet niinkuin kukka, niin kuulas, kaunoinen…
Piano ja sello jatkoivat:
Ma taivaalt’ anon, että sois kaikkivaltias…
Mutta sitte hän tukahutti tunteensa ja hypähti vuoteelta. Puolessa tunnissa oli hän puettu. Niin kauvan kuin hän peseytyi, harjasi vaatteitansa, puuhaili yhtä ja toista, niin kauvan oli hänen sisimmässään hiljaista. Mutta hän tarvitsi vaan asettua ikkunan ääreen hetkiseksi, niin kajahti taas koko hänen olennossaan:
Sun saastumatta olla noin kaunis kuulakas.
Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Voi kuinka hän oli onnellinen. Hän ei koskaan ennen ollut aavistanut, että sydän kykeni sellaista autuutta tuntemaan… Minä ja ystäväni soitamme Teille…» He olivat kauvan soittaneet ja he olivat kauvan kuunnelleet. Mikä yö! Ja hänelle olivat soittaneet — — — hänelle. Ei koskaan ennen ollut kukaan hänelle soittanut! — — — Przyjemski oli hänelle soittanut! Voi kuinka hän oli hyvä!
Klaara puristi käsiään ja ajatteli päättävästi:
— Tarpeeksi!
Hän heitti kauluksen olkapäilleen, sitoi pienen villahuivin päähänsä ja otti korin pöydältä, ei työkorin, vaan toisen kannellisen ripakorin. Hänen täytyi lähteä ulos ostoksille. Isä ja veli saisivat nukkua vielä runsaan tunnin, mutta Frania oli herätettävä ja sanottava hänelle, että keittäisi maidon ja kattaisi aamiaispöydän. Ennenkuin Klaara hänet herätti, tuli hänen kumminkin juosta puutarhaan noutamaan vesisankoa, jonka eilen oli kukkalavan viereen unhottanut. Frania saattaisi sitä tarvita eikä silloin tietäisi, missä se on. Klaara kiiruhti kuistiin, mutta äkkiä hän jäi sinne seisomaan kuin kiinnikasvanut. Mitä tuo oli? Mistä johtui? Noin oivallisia hedelmiä! Hän ei ollut koskaan elämässään sellaisia nähnyt!
Kapealla penkillä oli kori, täynnä mitä maukkaimpia hedelmiä. Keskellä kartionmuotoinen ananas, joka loisti kuin aamuauringon kulta. Ympärillä helakoita persikoita, keltaisia luumuja, vihertäviä viinirypäleitä, ja niiden alta hohti punaisia omenoita, suuria päärynöitä ja hienoja melooneja.
Ne kaikki olivat taiteellisesti ympäröidyt vihreillä lehdillä, jotka peittivät koko korin, ja siitä tulvi ihana haju, johon vielä yhtyi tuoreitten ruusujen tuoksu.
Klaara seisoi kädet ristissä. Näin ensi yllätyksen huumaamana olisi hän voinut itseltään kysyä: »Mistä tuo tulee?» Heti olisi vastaus ollut Valmiina: »Häneltä!» Joku oli varhain aamulla asettanut penkille korin »hänen» käskystään. Olihan »hän» itse eilen sanonut, että ruhtinas oli kehottanut lahjottamaan hedelmiä kaikille tuttaville.
Leimuava puna kohosi Klaaran poskille.
— Antakoon hän hedelmänsä kelle haluaa, mutta ei meille, ei vaan minulle, ei millään muotoa! Lahja ventovieraalta henkilöltä, ei millään muotoa!
Klaara herkästi tunsi tällä hetkellä, että Przyjemski oli hänelle sentään vieras, ja tätä tunnetta seurasi katkera tuska. Entäs sitten? Olkoon tuska kuinka tuima tahansa, tosiasiana pysyi, että tuo mies sittekin oli hänelle vieras. Kuinka isä sallisi vastaanottaa vieraan ihmisen lahjaa? Ei, lahja oli palautettava, mutta millä tavoin, kun ei ollut, kenenkä lähetti. Ehkäpä lähettäisi Stasin, mutta ei sekään käynyt laatuun. Klaaraa oikein kauhistutti ajatellessaan, että Frania tahi Stas heräisi ja tulisi kuistiin. Mitä hän silloin heille sanoisi?
Sitten Klaara ajattelisi, mitä hänen oli tehtävä, nyt oli kori mahdollisimman pian piilotettava, ettei kukaan sitä näkisi. Klaara pisti sen kiireessä ruokakaappiin ja avaimen taskuunsa. Olipa onni, että kaikki vielä nukkuivat. Nyt piti hänen herättää Frania ja kiiruhtaa torille —
Tuntien kuluessa, jotka nyt seurasi, tunsi hän itsensä milloin täysin tyyneksi ja välinpitämättömäksi, milloin niin syvästi suruiseksi, että tuskin saattoi kyyneliään pidättää. Hän päätti ottaa hedelmäkorin mukaansa lehtimajaan ja pyytää, että Przyjemski, jos hän sattuisi tulemaan, lähettäisi jonkun sitä noutamaan. Toisinaan hän tunsi olevansa aivan varma siitä, että mies tulisi, toisinaan taas hän sitä epäili. Jollei hän tulisi, asettaisi Klaara korin aitauksen toiselle puolelle. Siellä Przyjemski tai joku muu sen huomaisi ja niin asia oli lopussa. Varmaankin mies loukkautuisi eikä tahtoisi Klaaraa enää tavata ja sitte, sitte olisi kaikki lopussa. Oli hetkiä, jolloin Klaara ei tuntenut vähintäkään tuskaa tätä ajatellessaan. Jos Przyjemski luuli, että Klaara piti hänen seurastaan lahjojen tähden, niin oli paljo parempi, ettei ollenkaan lähestynyt. Asiat jälleen muuttuisivat ennalleen, sellaisiksi kuin ne olivat kolme päivää sitten, jolloin Klaara ei häntä vielä tuntenut.
Eihän siitä ollut mitään vahinkoa hänen isälleen eikä Franialle eikä Stasille tahi kelle hyvänsä maailmassa. Mistä hän siis olisi suutuksissaan? Ja mitä se häntä oikeastaan liikutti?
Mutta puoli tuntia myöhemmin hänen sydämensä täytti niin valtaava tunne, ettei tietänyt mitä tehdä, ja hän viskasi työnsä luotaan, asettui kyynärpäät vanhaa piironkia vastaan ja painoi kädet kovasti silmilleen, ettei vaan puhkeisi kyyneleihin.
Tunti ennen päivällistä istui hän lehtimajassa, innokkaasti ommellen, allapäin. Hänen vieressään seisoi penkillä hedelmäkori. Äkkiä kuului kuivien lehtien kahinaa. Klaara painoi päänsä yhä syvemmälle ja ompeli yhä kiivaammin. Hän tunsi poltetta kasvoissaan ja silmäluomet tulivat raskaiksi. Silmiä rupesi hämärtämään, että työtä tuskin erotti.
— Hyvää päivää, neiti! lausui tuttu ääni aidan takaa.
Klaara nosti päätään, mutta hänen katseensa ei kohdannut Przyjemskin katsetta, joka jo oli hedelmäkoriin kiintynyt.
Mies seisoi hattu kädessä aivan liikkumattomana kummastuksesta. Ryppy oli kulmakarvojen välissä ennestään syventynyt ja suun ympärillä väreili harmin piirre, joka kumminkin kesti vain muutamia sekunteja. Sitte kirkastuivat kauniit kasvot ja saivat valoisamman ja lempeämmän ilmeen kuin mitä Klaara hänessä koskaan ennen oli havainnut. Klaara kalpeni ja hänen kätensä vapisivat. Przyjemski ojensi kätensä aidan takaa ja lausui hymyillen:
— Tervehtikäämme nyt ensinnäkin kunnollisesti toisiamme!
Klaaran kovettunut, punottava ja hieman vapiseva käsi tarttui nöyrästi hänen valkoiseen, pehmeään käteensä.
— Ja sitten tulee Teidän minulle puhua, mitä merkitsee, että kori on saapunut mukananne tänne.
Klaara nosti päätään ja vastasi, häneen vakavasti katsahtaen:
— Otin sen mukaani, kun ajattelin, että Teidät mahdollisesti täällä tapaisin, Olkaa hyvä ja ottakaa se aidan toiselle puolelle ja lähettäkää sitte joku sitä noutamaan.
Klaara sitten nosti hedelmäkorin molemmin käsin aidan yli ja Przyjemski teki niinkuin käskettiin, mutta sitte hän virkkoi tytölle:
— Kas niin, nyt on tuomio toimeen pantu, mutta tahtoisin myöskin tietää syyn.
Klaara huomasi, ettei mies suinkaan ollut loukkaantunut, päinvastoin, leikilliset sanat kaikuivat ehkä sydämellisemmin kuin koskaan ennen Klaara sen vuoksi vastasi jotenkin nopeasti:
— En luule voivani asiata oikein selittää. Mutta onhan mahdotonta… me emme koskaan… ei isäni enkä minä… voihan olla köyhä ja kumminkin…
— Seistä omin jaloin, — päätti Przyjemski.
Mies seisoi hetkisen mietteissään, mutta katse ei osottanut vähintäkään harmia. Sitte hän jatkoi:
— Mutta otatte lahjoja rouva… eläinlääkärin leskeltä?
— Oi, se on vallan toista! — huudahti Klaara vakuutuksella. — Rouva Dutkiewicz pitää meistä ja me pidämme hänestä. Ja siltä, joka rakastaa ja jolle tarjoo vastarakkautta, voi kaikkea vastaanottaa.
Ja hetken kuluttua hän vielä lisäsi vakavasti:
— Sellaista täytyy tehdä, sillä jos ei niin tekisi, näyttäisi siltä kuin ystäviään pitäisi vieraina!
Przyjemski ei hänestä silmiään kääntänyt. Sitte hän kysyi verkalleen:
— Eikö vierailta saa mitään vastaanottaa?
— Ei, — vastasi Klaara, katsoen miestä kiinteästi silmiin.
— Ja minä olen Teille vieras, vai kuinka?
Silloin Klaaran kasvoissa tuska väreili.
— Olette, — kuiskasi hän.
Przyjemski vielä hetkisen nojasi aitaa vastaan, mutta ei enää häneen katsonut, vaan kauas etäisyyteen. Sitte hän oikasihe, poistui muutaman askeleen päähän aidasta ja hattuaan nostaen virkkoi:
— Minulla on kunnia käydä Teidän isäänne tänään tervehtimässä.
Kulkien verkalleen lehtokujaa hän ajatteli:
»Niiltä, jotka meitä rakastavat, ja joille me tarjoomme vastarakkautta, täytyy vastaanottaa kaikki, sillä joll'emme niin tekisi, näyttäisi siltä, kuin pitäisimme ystäviämme vieraina.»
Varsin hienosti ajateltu, varsin hienosti. Ja mikä ihanteellinen usko rakkauden voimaan Me rakastamme, he rakastavat! Mutta sanoa noin nauramatta. Jos edes kerrankaan elämässäni voisin sanoa: »Minä rakastan, sinä rakastat» nauramatta, niin suutelisin sinun jalkojasi, sinä pikku idylli risaisissa kengissäsi!
Olisi kysynyt suurta itsensähillitsemistä, jos Klaara olisi ilosta läiskyttänyt käsiänsä Przyjemskin vielä läsnä ollessa. Mutta hän teki tämän, kun säteilevin silmin ja hehkuvin poskin kiiruhti kotiin.
Niinmuodoin ei Przyjemski ollut häneen suuttunut, vaan päinvastoin, vieläpä luvannut tulla hänen isänsä luokse viereisille tänään, jo tänään! Oi, kuinka hän olikaan hyvä, kuinka hyvä! Klaara kyllä ymmärsi odottamattoman lupauksen syyt. Kun tuo vieras olisi tutustunut Klaaran perheeseen, lakkaisi hän olemasta hänelle vieras, ja Klaara voisi pitää häntä läheisenä tuttuna, ehkäpä ystävänäkin. Klaaran sydän oli täpötäynnä kiitollisuutta. Hän muisti joka sanan, minkä mies oli lausunut, joka liikkeen, minkä hän oli ottanut. Hymyillen hän varsinkin muisti sen juhlallisen tavan, millä mies oli hänen lupauksensa täyttäen vastaanottanut hedelmäkorin ja laskenut sen alas nurmelle aidan toiselle puolen. Hän oli silloin osottanut sellaista käytöstä, kuin olisi toimittanut jotakin erinomaisen tärkeätä ja kiireellistä, ja samalla oli tuskin huomattava hymyily väreillyt hänen kapeilla, hieman ivallisilla huulillansa. Hänellä oli viehättävä suu ja samallaiset silmät ja otsa! Klaara ei edes tietänyt, mikä hänessä oli kauneinta. Ehkäpä hieno profiili tuuheine, tummine kulmakarvoineen, joiden välissä näkyi syvä ryppy, antaen kasvoille surumielisyyden ja elämänkokemuksen leiman… Mutta ei sittekään profiili, ei suu eikä silmät olleet hänessä kauneinta, vaan sielu, tuo ylpeä ja samalla tunteellinen sielu, jonka pohjan surumielisyys peitti. Entäs hänen hyvä sydämensä, sen täytynee olla hyvä, koskapa ei Przyjemski Klaaraan suuttunut, vaan pikemmin pyrki entistä lähemmäksi.
Näin ajatellessaan harsi Klaara kiireesti valkoisen reunuksen hameenliiviin ja sitte hän otti piirongista nahkavyön teräs-solkineen.
Pienessä ruokasalissa, joka samalla kertaa oli vierashuoneena, läheni päivällinen loppuaan. Huone, missä suuri, vihreä kaakeliuuni otti melkoisen suuren tilan, oli matala, siinä oli punaseksi maalattu lattia ja siniset seinäpaperit, punasilla kukilla kaunistetut.
Kahden ikkunan välissä istui Teofil Wygrycz kapealla, petsatulla sohvalla päivällispöydän ääressä, jota vahakangas peitti. Pöydällä oli muutamia lautasia ynnä ruoanjäännöksiä, vesikarahvi, suola-astia ja lasilautanen, jonka päällä oli piparjuurta. Piirongin päällä, joka oli vastakkaisella seinällä, seisoi pienen lampun vieressä lasi, tuoreita reseedoja täynnä, isän molemmin puolin istuivat molemmat nuorimmat lapset. Klaara tuli sisään keittiöstä, mukanaan päärynöillä täytetty lautanen ja rupesi, pöydän ääressä seisten, niitä kuorimaan.
— Minä olen tänään ostanut aivan erinomaisia päärynöitä, isä kulta.
Frania ja Stas myöskin saavat niistä osansa.
— Olivatko ne kalliita? — kysyi Wygrycz.
Hän oli vanhanpuoleinen mies, jolla oli soikeat, luisevat kasvot, kellertävä iho ja puoleksi tylsistynyt ulkomuoto, joka on pitkällisten tautia sairastavien sekä sellaisten ihmisten tuntomerkki, jotka ovat toimeensa tyytymättömiä. Ryppyisen otsan alta kumminkin pilkistivät älykkäät, lempeät silmät, joita ympäröi yhtä pitkät silmäripset kuin Klaaran.
Hänen vieressään istui vaalea, kalpea, noin viisitoistavuotias tyttö, jolla oli soikeat kasvot ja ohuet huulet kuin isälläänkin. Tyttö yht’äkkiä sanoa tokasi:
— Miksi olet tänään noin hienoksi pukeutunut?
Klaaralla oli yllänsä tavallinen, punaraitainen pumpulihame, mutta hänellä oli valkoinen reunus kaulassa ja nahkavyö solkineen. Hänen tukkansa ei ollut edes kammattu eikä se millään ehdolla tahtonutkaan sileäksi asettua. Pieniä lyhyitä kiharoita kiemurteli alas otsalta kaulalle ja heleä leukoija hohti kiharoiden lomitse. Juuri silloin kuin sisar teki huomautuksensa kumartui Klaara ottamaan päärynän kuorta lattialta, ja oikaistessaan itseään hän tyynesti lausui:
— Minä en totta totisesti ole pukeutunut hienoksi, olen vaan pannut puhtaan kauluksen kaulaani.
— Entäs uusi vyö? — tokasi Frania kiduttavalla äänellä.
Vastaamatta sisarelleen, jolla oli hyvin riidanhaluinen luonne, asetti
Klaara kuoritun päärynän ynnä veitsen isän eteen.
— Me saamme tänään vieraita, isä — sanoi hän.
— Vieraita? — toisti vanha kanslisti kummastuneena. — Ketä sitte! Rouva
Dutkiewicz? … Mutta eihän hän ole mikään vieras.
Kuoriessaan toista päärynätä, vastasi hän tyynesti:
— Olen pari kertaa puutarhassa tavannut herra Przyjemskin, ruhtinas Oskarin sihteerin, ja olemme kauan puhelleet. Tänään hän sanoi tulevansa isän luokse viereisille.
Wygrycz virnisti.
— Mitä tuo nyt hyödyttää? Sillä tavoin vaan menetän ruokaleponi. Olen väsynyt enkä jaksa istua ja jutella.
Tämän hän sanoi ärtyisellä äänellä; hän todellakin tunsi itsensä aina väsyneeksi ja kantoi vastenmielisyyttä vieraita ihmisiä kohtaan.
Terävää kieltä ilmaisevalla vilkkaudella, puuttui Frania ohuella äänellään puheeseen:
— Vai niin, Klaara, sinä pyrit nuorten herrain tuttavuuteen.
— Elä ärsytä sisartasi! lausui Wygrycz nuhdellen nuorinta tytärtään, joka heti vaikeni.
Sen sijaan jatkoi pieni, puseroon puettu poikapahanen:
— Minäpä tiedän, kuka tuo Przyjemski on, sillä ruhtinaan puutarhurin poika on samalla luokalla kuin minäkin, ja hän on kertonut, että ruhtinas on saapunut tänne mukanaan sihteerinsä, josta hän paljon pitää. Sihteeri soittaa pianoa ja vielä muutakin, jota en muista… Hänen nimensä on Przyjemski, hän on hyvin hilpeä ja leikkii yhä puutarhurin lasten kanssa, kun vaan saa ne käsiinsä.
— Hiljaa, Stas tiuskasi Frania — Klaaran sulhanen on jo täällä.
Tukevia, Varmoja askeleita kuului pihalta. Kohta aukeni kuistin ovi ja sisään astui pitkä mies, jonka täytyi kumartua sisään päästäkseen. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän oli kaikki havainnut, pienen matalan huoneen, vihreän kaakeliuunin ja siniset, punaruusuilla kaunistetut seinäpaperit, neljä ihmistä ruokapöydän ääressä, resedakimpun piirongilla. Puna kasvoillaan, mutta jotenkin vapaasti Klaara lausui isälleen:
— Herra Julius Przyjemski…
Ja sitte vieraalle:
— Minun isäni…
Wygrycz nousi pystyyn ja ojensi pitkän, luisevan käden.
— Minulla on varsin suuri ilo… Olkaa hyvä ja istuutukaa, olkaa niin hyvä!
Klaaran posket olivat nyt saaneet takaisin tavallisen värinsä. Tyynesti ja keveästi hän puhdisti pöydän ja läjä lautasia käsivarrellaan hän pujahti keittiöön, samassa kuin hän katseellaan antoi sisaren ymmärtää, että tämän pitäisi ottaa vesikarahvi ja vahakangas. Kankaan alla oli valkoinen, virkattu liina, levitetty maalaamattomalle honkapöydälle. Stas otti resedakimpun piirongilta ja asetti keskelle pöytää.
Kun Klaara muutaman minuutin kuluttua palasi keittiöstä, havaitsi hän iloiseksi hämmästyksekseen, että isänsä oli antautunut vilkkaaseen keskusteluun vieraan kanssa. Tuo lyhyt hetki oli riittänyt karkottamaan väsymyksen ja mielipahan sävyn hänen kasvoistaan. Todellakin mahtoi Przyjemski olla oikea taikuri!
Asian laita oli sellainen, että Przyjemski oli alkanut tehdä vanhalle kanslistille muutamia kysymyksiä siitä kaupungista, missä tässä oli ikänsä elänyt, ja tällä tavoin kosketellut ainetta, josta Wygrycz oli huvitettu. Kanslisti laajasti selitteli kaupungin väestöä, sen yhteiskuntakerroksia ja taloudellista asemaa.
Ensi aluksi puheli Wygrycz hitaasti ja sanoja haeskellen, niinkuin on tapana ihmisten, jotka ovat tottumattomia lausumaan ajatuksensa, mutta vähitellen alkoi puhe sujua yhä keveämmin. Tummat silmät vilkastuivat ja saivat valppaan, älykkään ilmeen, ja luisevat kädet säestivät sanoja vilkkailla liikkeillä.
Tehtyään selkoa kaupungin sisällisistä oloista, lisäsi hän:
— Huonosti on asiat ylhäällä, huonosti alhaalla, huonosti keskikerroksissa. Kaikkialla vaan puutteita ja epäkohtia. Ja — suokaa anteeksi, että sen sanon — vika on varmaankin osaksi sellaisissa varakkaissa ja samalla nerokkaissa ihmisissä kuin ruhtinas Oskari…
Hän keskeytti, mutta jatkoi kohta epäröiden:
Niin, te saatte olla hyvä ja suoda anteeksi, ehkäpä minun ei olisi pitänyt tuota lausua ruhtinaan sihteerin ja ystävän kuullen.
— Kyllä, kaikin mokomin — virkkoi Przyjemski vilkkaasti. — Sanokaa vaan suoraan, mitä ajattelette. Minä olen ruhtinaan ystävä, ja juuri siksi minun mieltäni mitä suurimmassa määrässä kiinnittää kuulla, kuinka ruhtinasta täällä arvostellaan. Minä pyydän teitä vieläpä olemaan hyvä ja selittämään, missä suhteessa arvelette ruhtinaan olevan epäkohtiin syyllinen.
Wygrycz siirtyi kiivaasti paikoiltaan kapealla sohvalla.
— Missäkö suhteessa? — huudahti hän. — Mutta paras herra Przyjemski, onhan se itsestään selvää! Suurin osa ruhtinaan maatiloista sijaitsee näillä seuduin. Itse kaupungissa hänellä on linna, joka on hänen isänisänsä taikka isänisänisänsä rakentama. Hän on rikas ja hänen nimellään on sellainen kaiku, että, jos hän koettaisi perehtyä olosuhteisiin, niin hänen jok’ikinen sanansa tulisi meille tueksi ja oppaaksi, joka toimensa hyväksi työksi. Pyydän rohkeuteni vieläkin kerran anteeksi, mutta tehän itse kehotitte minua puhumaan suuni puhtaaksi… Ruhtinas kiertelee maita mantereita…
Tähän Przyjemski hiljaa virkkoi: I
— Eihän siitä ole kuin viisi vuotta, kun hän täällä viimeksi oli. Ennen hän oleskeli jotenkin pitkät ajat maatiloillaan tässä seudussa, ja linnassakin hän asui…
— Ja tuntui siltä, kuin häntä ei silloinkaan olisi ollut olemassa — huudahti Wygrycz. Hänen silmänsä säkenöivät, ja kapeille huulille oli pujahtanut ivan piirre. Koko hänen olemuksensa hengitti kauan haudottua katkeruutta. Ehkäpä se oli luokkavihaa, joka nyt ilmi puhkesi, tai pikemmin vielä syvemmällä piilevää harmin ja nurjuuden tunnetta varakkaampia kohtaan.
Przyjemski istui puutuolilla, pää hiukan alaspäin ja hattu toisessa veltosti riippuvassa kädessään. Hänen hieno vartalonsa ja profiilinsa hopeine kulmakarvoineen ja ohuvine huulineen, joita verhosivat kellertävät viikset, kuvastuivat siniselle seinälle. Hän alkoi verkalleen, silmänsä alas luoden:
— Sallitteko minun hiukan puolustaa ruhtinasta. Minä totta tosiaan itse kuulun niihin, jotka kaikista vähimmin uskovat inhimillistä täydellisyyttä. Minä tahtoisin vaan huomauttaa, ettei ruhtinas ole siitä mikään poikkeus. Jos hänellä on vikansa, jollei hän täytä joitakuita velvollisuuksiaan j.n.e…., niin ei hän ole mikään poikkeus. Kukapa ei olisi heikko, itsekäs, vaihemielinen, nim. siinä merkityksessä, että lentää toisesta hulluudesta toiseen, niinkuin perhonen kukasta kukkaan.
Wygrycz väänteli itseään levottomana sohvallaan ja puhkesi sitte puhumaan:
— Suokaa anteeksi, herra Przyjemski, ei sentään kaikki. Onhan maailmassa kunniallisiakin ihmisiä, jotka eivät perhosen tavoin lentele kukasta kukkaan. Jumala varjelkoon sellaisista perhosista. On juuri heidän syynsä, että meillä täällä maailmassa on näin huonosti asiat. Siltä, jolle paljo on annettu, myöskin paljo vaaditaan. Ruhtinas on meidän herraltamme paljo saanut, ja siksi täytyy myöskin meidän herramme ja ihmisten häneltä paljon vaatia. Pyydän anteeksi että tuolla tavoin olen puhunut teidän isännästänne ja ystävästä… Mutta se, joka aina käy kerjäämässä, ei lopulta voi olla purkamatta ulos, mitä sydämensä liikkuu. Minä en suinkaan tahdo puhua pahaa ruhtinaasta… ehkäpä hän on maailman paras ihminen, minä vaan kysyn teiltä: mitä hän täällä maailmassa toimittaa?
Hän pingotti luisevat, hiukan vapisevat sormensa haralleen ja säihkyvin silmin jatkoi:
— Mitä tekee ruhtinas rikkaudellaan, älyllään, suurella vallallaan?
Kenen hyväksi, minkä hyväksi hän toimii?
Ja hän katsahti kysyvästi Przyjemskiin.
Tämä nosti silmänsä ja vastasi verkalleen: — Ei mitään. Ei yhtään mitään.
Tämä tunnustus pani Wygryczin kuumuuden asettumaan. Hän kohotti pitkän, keltaisen sormensa ylös.
Senkö tekin huomaatte! … Ja kumminkin on ruhtinas kristitty; siinä ensimmäinen asia. Kumminkin hän on täällä syntynyt ja omistaa täällä maatiloja, siinä toinen…
Klaara, joka koko keskustelun ajan oli istunut ikkunan ääressä, ompelemassa pitsiä myssyn reunaan, nosti tämän kuullessaan päätään ja puuttui arasti puheeseen:
— Rakas isä, minun mielestäni meidän ei pitäisi noin ankarasti arvostella ihmisiä, jotka sentään ovat aivan toisellaisia kuin me itse.
— Toisellaisia? Miksi toisellaisia? Missä suhteessa? Mitä sillä tarkoitat? Jumala on kaikki luonut, ja samassa maassa me kaikki elämme. Kaikki tekevät syntiä, kärsivät ja kuolevat, ja nuo kohtalojemme yhtäpitäväisyydet tekevät kaikki erilaisuudet mitättömiksi.
— Te olette oikeassa — vakuutti Przyjemski. — Te lausutte syvän totuuden. Mutta minä olisin neiti Klaaralle hyvin kiitollinen, jos hän jatkaisi ystäväni puolustamista.
Przyjemski katsoi häneen niin lämpimästi, että hänen kasvonsa kirkastuivat. Paljoa varmemmalla äänellä Klaara jatkoi:
— Minusta tuntuu, että tuollaisten rikasten ja korkeasukuisten ihmisten, jotka elävät aivan toisellaisissa oloissa kuin me, täytyy saada aivan toisellaisia käsitteitä ja tapoja, niin että mikä meille on hyvin tunnettua, on heille varsin vierasta; mikä meille on velvollisuutta, tuntuu heistä tarpeettomalta ja mahdottomalta. Ehkäpä ruhtinas on sangen hyvä ihminen, vaikkei hän järjestä elämätään niin, kuin hänen meidän mielestämme tulisi… Ehkäpä hän on saanut Vastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan, jotka ovat pilanneet hänet imartelemalla tahi teeskentelemällä olemattomia tunteita.
Przyjemskin kasvot yhä enemmän kirkastuivat. Päätään kääntämättä hän katsoi nuoreen tyttöön, eikä silmät tahtoneet hänestä erota. Wygrycz sitävastoin kuunteli levottomana ja ilmeisesti tyytymättömänä tytön puheesta. Hän kohautti olkapäitään, kun Klaara oli puheensa päättänyt.
— Naisten lorua! Naiset aina luulevat voivansa kaikki hyvin selittää, asia muka johtuu siitä ja siitä. He ovat tottuneet kiinnittämään huomionsa pikku-asioihin. Minun käsitykseni mukaan on vaan kahdenlaista väkeä: rehellisiä ihmisiä ja konnia. Joko noudattaa ihminen Jumalan käskyä, palvelee lähimmäistään ja tekee työtä oikean asian puolesta, taikka hän ei sitä tee. Syntinen hän tosin saattaa olla ensin mainitussakin tapauksessa, mutta aina on hän kumminkin jonkun arvoinen; toisessa tapauksessa hän ei ole edes mädänneen puolukan veroinen. Niin on sen asian laita!
Przyjemski vastasi verkalleen:
— Te tuomitsette ankarasti ja häikäilemättä, mutta neiti Klaara seisoo kuin lempivä ja sovittava enkeli välillämme — ja hän on enkeli.
Ja antamatta aikaa vastaamiseen, virkkoi hän heti Wygryczille:
— Onko teillä aina ollut sama toimi kuin nykyään, ettekö ole aikaisemmin ollut muissa toimissa? Minusta tuntuu niin…
Wygrycz hymyili karvaasti.
— Koko elinaikani, herra Przyjemski, nim. 18:sta vuodesta lähtien olen ollut saman viraston palveluksessa. Olen porvarin poika tästä kaupungista, isälläni, joka oli käsityöläinen, oli täällä pieni talo. Hän lähetti minut kouluun — suoritin kimnaasin 5 luokkaa ja sitte tehtiin minut kirjuriksi. Mutta miksi tätä minulta kysytte?
Przyjemski istui hetkisen mietteissään, sitte hän vastasi kumartaen:
— Minä tunnustan suoraan, että olen havainnut teidän käsityksenne ja puhetapanne ilmaisevan korkeampaa sivistystä…
— Kuin olitte odottanut, — puuttui Wygrycz puheeseen ivallisesti nauraen. — Huomaa, ettei teillä ollessanne ruhtinaallisen suosijanne talossa ole ollut paljo tekemistä köyhän väen kanssa. Köyhyys ei välttämättömästi tarvitse merkitä samaa kuin typeryys, herra Przyjemski… Ha ha ha!
Hän nauroi ilkeästi, mutta huomasi, että hän oli hyvin mielissään vieraan lausunnosta.
— Mitä minuun tulee, — jatkoi hän, — olen kumminkin erikoistapauksissa ollut hyvä-osainen. Minä sain vaimon, joka ensinnäkin oli sivistynyt ja toiseksi oli maailman paras nainen. Hän oli opettajatar, me rakastuimme ja menimme naimisiin, vaikka hän olisi voinut taloudellisessa suhteessa tehdä paremmat naimiskaupat. Mutta hän ei koskaan kauppojaan katunut. Me olimme onnellisia. Sivistykseen nähden olin häntä heikompi, ja minulla oli kyllä kykyä sitä käsittämään ja hyötymään hänen etevämmyydestään. Olinhan minä aina muutamia tuntia päivässä vapaa työstäni, ja ne tunnit me kulutimme lukemalla ääneen toisillemme, taikka soitti hän pianoa minulle… hän soitti sangen hyvin… Oi, minulla on monta valoisata muistoa, jotka voin viedä mukanani toiseen maailmaan! … Ja toisessa maailmassa on minulla hän, jonka kanssa tahtoisin heti yhdistyä, ellei lapsia olisi. Mutta hän on jättänyt minulle lapset jälelle, ja lisäksi ihminen aina on riippuvainen tästä elämästä. Kaksikymmentä kolme vuotta olimme yhdessä, ja ne menivät menojaan kuin kaksikymmentä kolme päivää… Paljosta olen hänelle kiitollisuuden velassa, ja hän myöskin kiitti minua ennen kuolemaansa. Me erosimme rakkaudessa ja rauhassa, rakkaudessa ja rauhassa me myöskin kerran tapaamme toisemme Jumalan kasvoin edessä.
Hän pyyhki kosteita silmiään ja vaikeni.
Przyjemski, joka istui alla päin, oli myöskin kauan aikaa äänetönnä.
Vihdoin hän lausui mietteissään:
— On siis tuollaisia siteitä ja tuollaisia muistoja maailmassa…
Wygrycz hymyili ivallisesti.
— Jollette ole oppinut tuntemaan ettekä edes aavistanut, että sellaista on olemassa, silloin — anteeksi suoruuteni — olette varsin köyhä.
Przyjemski nosti äkkiä päätään ja katseli kanslistia kummastuksella, joka kumminkin pian katosi.
— Niin… niin… — sanoi hän, — köyhyyttä ja rikkautta voi käsittää monella eri tavalla.
Hän kääntyi Klaaran puoleen, joka oli kumartunut työnsä yli.
— Kirjaa, minkä minulle lainasitte, en vielä jätä takaisin, ja lisäksi pyydän Teidän lainaamaan minulle vielä toisen samansuuntaisen.
— Haluatteko runoutta? — kysyi Klaara, katsahtaen ylös.
— Kyllä, ja mieluummin samaa lajia. Minä tunnen kyllä vanhat runoilijamme, mutta vain pintapuolisesti ja enimmäkseen toisessa kädessä.
Wygrycz puuttui puheeseen:
— Vaimoni jätti jälkeensä pienen kirjakokoelman, joukossa on myöskin runoutta.
Ja hän lisäsi kohteliaasti:
— Klaara, näytä herra Przyjemskille pientä kirjastoamme, ehkäpä hän tahtoo valita jonkun teoksen.
Klaara nousi.
— Se on minun huoneessani.
Herranen aika! Saattoiko sitä kutsua huoneeksi, tuota pientä häkkiä, missä oli yksi ikkuna, karkeatekoiset parrut katossa, sänky, pöytä, kaksi tuolia ja punaseksi maalattu kaappi lasiovineen. Millainen oli huone, sellainen myöskin kirjakokoelma. Pari hyllyä vanhoine, kuluneine niteineen. Przyjemski seisoi aivan Klaaran takana, joka osottaen kutakin kirjaa, mainitsi sen nimen ja tekijän.
»Sveitsissä»… Ehkäpä se? …
— No olkoon menneeksi! Olen usein käynyt tuossa maassa. Runon kyllä tunnen, ainakin muistelen tuntevani, mutta ehken sentään tunne.
Ottaessaan kirjan, jonka kuluneet, repaleiset kannet ilmaisivat, että sitä oli ahkerasti luettu, piti hän hetkisen Klaaran kättä omassaan ja kuiskasi:
— Kiitos siitä, että minun ystävätäni puolustitte, kiitoksia, että olette maailmassa!
He palasivat saliin. Przyjemski pysähtyi talon isännän edessä, joka oli noussut sohvaltansa, nojasi kättänsä, jossa piti hattua, pöytää vastaan ja näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta epäröivän. Vihdoin hän alkoi:
Minä tahtoisin kysyä Teiltä erästä asiata, pyytää Teiltä jotakin, ja pyydän etukäteen anteeksi, jos minun kysymyksessäni tahi hartaassa pyynnössäni olisi jotakin epähienoa.
Wygrycz kumarsi.
— Ei millään muotoa, elkää kursailko! Olemmehan naapureita, ja jos
Teitä jotenkin voin palvella…
Przyjemski keskeytti hänen puheensa:
— Minä päinvastoin tahtoisin kysyä Teiltä, ettekö sallisi minun Teitä jollakin palvella…
Hän nojasi kättänsä vielä enemmän pöytää vastaan ja jatkoi mitä pehmeimmällä äänellä:
— Minä arvelen näin: Te olette kivulias, Teillä on kaksi lasta, jotka eivät vielä ole saaneet kasvatustaan, ja Teidän taloudellinen asemanne ei ole varsin loistava. Toiselta puolen on minulla jonkunmoinen, Vieläpä sangen suuri vaikutus ruhtinas Oskariin, joka on hyvin rikas. Olen varma siitä, että, jos hänelle Teistä puhuisin, pitäisi hän sitä onnena osoittaa Teille kaikkea palvelustaan. Ehkäpä hän ottaisi tuota pientä herraa kasvattaakseen ja elättääkseen… Ehkäpä hän voisi tarjota Teille maatiloillaan jonkun toimen, joka tuottaisi vähemmän työtä ja suuremmat tulot… Jos suvaitsette minun puhua asiasta ruhtinaan kanssa.
Hän vaikeni ja tuntui odottavan vastausta.
Wygrycz oli aluksi kuunnellut hyvin tarkkaavasti; sitte oli painanut päänsä alas. Kun Przyjemski oli vaiennut, katsahti hän ylös, selvitti kurkkunsa ja vastasi:
— Minä kiitän Teitä sydämellisesti hyvänsuopaisuudesta, mutta ruhtinaan avuliaisuutta en tahtoisi käyttää hyväkseni, en mistään hinnasta.
— Miksette? — kysyi Przyjemski.
— Siksi, että täytyy olla tottumatta käyttämään hyväkseen ihmisten avuliaisuutta ja tuo tottumus minulta puuttuu. Olkoon, että elinehtoni ovat olleet loistavat tahi ei, koko elinaikani olen kaikissa tapauksissa vastannut puolestani.
Przyjemski nosti päätään, ja hänen siniset silmänsä säikkyivät vihan säkeniä. Vielä harvempaan ja täsmällisemmin kuin tavallisesti alkoi hän:
— Siinä sen nyt näette! … Te nuhtelette ruhtinasta siitä, ettei hän tee hyvää, ja kun sitte tilaisuutta tarjoutuu, jolloin hän voi tehdä hyvää, näyttäytyy, että hänen suosionosotuksiaan halveksitaan.
— Niin, paras herra Przyjemski — tokasi Wygrycz, hänkin säkenöivin silmin — sillä jos minä tietäisin, että ruhtinas minua auttaisi kuin veli veljeä kuin parempiosainen auttaa huonompiosaista, mutta tasa-arvoista, silloin mielelläni ottaisin vastaan hänen apunsa ja tuntisin itseni päällepäätteeksi kiitolliseksi. Mutta ruhtinas heittäisi minulle apunsa, kuin heitetään luupalanen koiralle, ja vaikka olenkin köyhä, en luita nosta maasta.
Himmeä puna kohosi Przyjemskin poskille.
— Tuo on ennakkoluuloa, — sanoi hän — yltiöpäisyyttä, Ruhtinas ei ole sellainen kuin hänen luulette olevan.
Wygrycz teki taas vilkkaan liikkeen.
— Sitä en tiedä, herra Przyjemski, sitä en tiedä. Eikä sitä täällä kukaan voi tietää.
— Ei mar, siinä päätti Przyjemski puheensa, ojentaessaan kanslistille kapean, valkoisen kätensä.
— Toivottavasti suvaitsette minun uudistaa käyntini joskus toiste…
— Siitä minulle olisi suurta huvia, — vastasi Wygrycz kohteliaasti. —
Aiotteko ruhtinas ja Te viipyä täällä vielä kauvan?
— Vain varsin lyhyen ajan. Sitte me matkustamme ulos ruhtinaan maatilalle tänne läheisyyteen, mutta ei ole ollenkaan mahdotonta, että me palaamme takaisin ja asetumme tänne koko talveksi.
Lausuessaan viimeiset sanat katsahti hän Klaaraan, joka säteilevin silmin tarkasteli ei häntä, vaan isäänsä.
Tuskin oli ovi sulkeutunut vieraan jälestä, kun Klaara heittäytyi isänsä kaulaan.
— Pikku isä kulta, voi kuinka isä teki oikein!
Klaara suuteli hänen käsiänsä ja poskiansa. Wygrycz käänsi pois päänsä tuskistuneena.
— Kas niin, kas niin, jo riittää. Anna nyt minun yötakkini ja tohvelini. Minä nukahdan hiukan. Tuo vierailu minua väsytti.
Klaara kiiruhti noutamaan pyydettyjä esineitä, ja ovessa hän kuuli sisaren lausuvan terävällä äänellään:
— Tietääkös isä mitä! Tuo herra Przyjemski on varmasti Klaaraan rakastunut. Kuulilleko, millä äänellä hän sanoi, että: »Neiti Klaara on enkeli». Ja sitte hän katsoi häneen niin…
— Sinä olet aivan liian pieni voidaksesi arvostella tuollaisia asioita, — keskeytti hänet isänsä ankarasti nuhtelevalla äänellä.
Frania loukkaantui.
— Minäpä en enää olekaan pieni, ja jos Klaaralla saa olla ihailijoita, niin pitää minun ainakin saada tietää, onko hänellä niitä…
Vapisevin käsin ojensi Klaara yönutun isälleen. Wygrycz kääntyi nuorimman tyttären puoleen.
Hillitse kielesi, ja rukoile sinä meidän herraamme, että tulet sisaresi kaltaiseksi. Herra Przyjemski oli oikeassa, sanoessaan, että hän on enkeli.
Näin sanoen meni hän huoneeseensa.
Frania heitti huivin päähänsä ja kiiruhti neulomoonsa. Klaara huusi veljeänsä.
Tule tänne kirjoinesi, niin kuulustan laskento-läksyjäsi!
Stas, kaunis vilkassilmäinen, punaposkinen poika heitti käsivartensa hänen ympärilleen ja puhkesi katkeroituneena puhumaan:
— Hyi, kuin tuo Frania on ilkeä! Yhtä päätä hän sinua kiusaa ja ärsyttää!
Klaara silitteli pienokaisen otsaa ja tukkaa.
— Elä niin sano, että Frania on ilkeä. Hänellä on hyvä sydän ja pitää meistä kaikista. Hän on vaan hiukan ajattelematon, ja se on hänelle anteeksi annettava.
Yhä kietoen käsivarsiansa hänen kaulansa ympäri ja katse hänen kasvoihinsa kääntyneenä poika jatkoi:
— Sinä olet kaikista kiltin, sinä olet minun, Franian ja isän äiti…
Klaara nauroi, ja kumartuessaan painoi hän pari äänekästä suudelmaa pojan vereville huulille.