Kuin unikuva

by Eliza Orzeszkowa

IV.

Päivä senjälkeen kuin Wygrycz oli mennyt ruokalevolle, Frania palannut neulomosta ja Klaara avustanut veljeänsä läksyjen lukemisessa, kolkutti joku ovelle. Stas hypähti tuoliltaan ja kiiruhti avaamaan. Klaara nosti silmänsä vihkostansa, ja hänen kasvoihinsa kohosi leimuva puna.

— Vaarassa näyttää tunkeilevalta — alkoi Przyjemski puhua jo ovessa — tulen minä tekemään teille pienen ehdotuksen. Mutta kaikkein ensiksi: hyvää päivää tahi oikeammin: hyvää ehtoota. Ja sitte vielä kysymys: miksi ette ole tänään ollenkaan ollut lehtimajassa, josta niin paljon pidätte?

— Minulla ei ole ollut aikaa. Olen ollut rouva Dutkiewiczin luona noutamassa muutamia myssyjä reunustaakseni ne ja sitte neuvottelemassa hänen kanssaan taloustoimista.

— Oi, tuo rouva Dutkiewicz! Kylläpä ne vie Teiltä paljon aikaa ja tekee minulle paljon kiusaa!

— Kiusaa? Teille?

— Niin kyllä, nyt jo toisen kerran hänen tähtensä en ole tavannut Teitä lehtimajassa tavalliseen aikaan.

Nämä sanat he vaihtoivat katsoen toisiansa suoraan silmiin, ikäänkuin eivät olisi voineet erota.

— Ettekö halua istua?

— En, sitä en aio tehdä enkä antaa teidänkään tehdä. Katsokaas…

Hän näytti Klaaralle kirjaa, jonka oli saanut lainaksi edellisenä iltana.

— Minun ehdotukseni on tämä: menkäämme lehtimajaan ja lukekaamme yhdessä tätä »Sveitsissä» nimistä kirjaa. Ettekö tahdo? Ottakaa työnne mukaanne. Te ompelette ja minä luen Teille ääneen. Ettekö tahdo? — Oi, kuinka se olisi hauskaa!

Klaara vilkasi veljeänsä.

— Mutta minun täytyy kuulustella Stasin läksyt.

Poika, joka mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua, heitti käsivartensa sisaren kaulan ympäri.

— Mene vaan, rakkaani, jos tahdot — pyysi hän. Kyllä minä luen läksyni itse. Maantieto on kovin helppoa. Saat sitte kuulustella minua illalla, ja silloin saat nähdä, että osaan läksyni kuin vettä.

— Onko Varmaa, Stas?

— Onpa tietenkin!

Silloin nousi Klaaran kasvoille ilonhohde, mutta jälleen hän rupesi epäröimään.

— Entäs samovaari?

— Kyllä minä samovaarin sytytän. Eipä luulisi tuon kysyvän suurta taitoa — huusi Stas kiihkeästi.

— Ja kun isä herää, huudatko minua silloin?

— Kyllä, sen lupaan. Ja jos Frania tulisi takaisin, niin huudan sinua silloinkin, ettei hän näe sinua yhdessä herran kanssa, sillä silloin hän rupeaa taas sinua härnäilemään.

Klaara suuteli veljeänsä, ja parin minuutin kuluttua oli hän
Przyjemskin seuraamana menossa lehtimajaan, neulomakori käsivarrellaan.

— Teillä on harvinaisen kiltti pikku veli, — huomautti Przyjemski, — olisin minäkin tahtonut suudella häntä, kun antoi Teille hetken loman palveluksestanne. Tehän olette perheenne palvelija. Mutta mitä hän sanoikaan, tuo pikku veitikka: että sisarenne rupeaisi Teitä härnäilemään, jos näkisi meidät yhdessä.

Klaara tuli kovin hämilleen, mutta onneksi hän samassa huomasi viereisessä puistossa valonsäteitä, niin kauniita, että hän ihastuneena huudahti:

— Katsokaas, kuinka ihastuttavasti auringon säteet murtautuvat tiheitten lehvien läpi tuolla puiston kulmassa, on aivan kuin kultalankaverkkoa.

Oletteko koskaan ollut tuossa puistossa?

— En koskaan, kuinka olisin voinut olla siellä?

— Johtuu mieleeni eräs asia. Kas kun en ole sitä ennen tullut ajatelleeksi! Menkäämme ruhtinaallista puistoa yhdessä katselemaan!

Klaara melkeinpä pelästyi tuosta ehdotuksesta.

— Eihän toki, huudahti hän, — ruhtinas on asiaankuulumattomilta kieltänyt pääsyn.

Przyjemski nauroi oikein kovaäänisesti.

— Mutta jos minä Teitä saatan…

Niin, siinä Przyjemski oli oikeassa. Jos hän antoi suostumuksensa, oli se melkein samaa, kuin jos ruhtinas olisi sen tehnyt.

Kiusaus oli suuri, sillä kuinka usein olikaan Klaara uneksinut saavansa edes kerta elämässään kävellä pitkin noita pitkiä käytäviä, levähtää vihreässä meressä, missä valo ja varjo vaihtelivat kuin aallot; Mutta hän kuitenkin epäröi ja jäi seisomaan lehtimajan eteen.

— Mutta jos me kohtaamme…

— Kenenkä?

— Ruhtinaan.

Przyjemski purskahti taas kovaan, sydämelliseen nauruun. Klaara ei ollut koskaan ennen kuullut hänen noin nauravan.

— Hän ei ole kotona, hän meni ulos samalla kuin minäkin — vakuutti
Przyjemski.

— Mutia ehkä sentään on parempi, että jäämme lehtimajaan.

— Oi ei — pyysi mies rukoilevalla äänellä, — Tehän olette jo kauvan sitte toivonut saavanne nähdä puistoa, ja minulla olisi suuri onni saada täyttää Teidän toivomuksenne. Te pyysitte lentävältä tähdeltä, että saisitte päästä ulos metsään. Ehkäpä kävely tässä puistossa voisi ainakin osaksi korvata metsäkävelyn. Olkaa niin hyvä.

Klaara olisi kyllä voinut vastustaa kiusausta käydä paikassa, joka melkein tenhovoimalla häneen vaikutti, mutta hänen rukoustaan hän ei voinut vastustaa.

— Olkoon sitte menneeksi, kuten tahdotte.

— Bravo! — huudahti Przyjemski.

He olivat nyt irti päästettyjen lasten kaltaisia, jotka tahtovat vapaasti mellastella.

Nopein askelin, melkeinpä juosten suorittivat he välimatkan, joka erotti heidät veräjästä, ja he astuivat leveään lehtikujaan, missä mahtavien, satavuotisten puiden tuuheat oksat muodostivat pari läpipääsemätöntä seinää heidän molemmin puolin. Kaiken tuon vihannan läpi tulvi auringon kultaiset sädevirrat, jotenka toiset lehdet tulivat läpikuultaviksi kuin lasi, toiset taas saivat sitä enemmän varjoa. Maassa puitten juuressa taas hohti verkko, jonka hopeavalkoiset silmukat värähtelivät, kun tuuli Vähänkin puhalteli.

Klaara vaikeni, hiljentäen askeleitaan, ja hymyily pakeni huulilta.
Przyjemski tarkasteli häntä mielenkiinnolla.

— Kylläpäs Teillä on tunteellinen sielu! — sanoi hän hiljakseen.

Klaara ei vastannut. Hän kulki ikäänkuin kirkossa, hiljakseen ja varpaillaan.

Äänettöminä he vaelsivat läpi lehtikujan, joka oli samansuuntainen kuin Wygryczin puutarha. Vasta sitte kun he poikkesivat toiseen, yhtä komeaan kujaan, näytti Klaara ikäänkuin heräävän.

— Nyt emme enää mene pitemmälle, — kuiskasi Klaara.

— Kyllä, kyllä, — vastasi Przyjemski hellittämättä. — Vaikkapa tämä käytävä veisi maailman toiseen päähän, niin kumminkin ilolla seuraisin Teitä.

— Mutta kun se nyt ei vie sinne, vaan palatsiin… — lausui Klaara, koettaen leikkiä laskea.

— Ei, — väitti Przyjemski vastaan, — käytävän päästä palatsiin on vielä pari sataa askelta, sitäpaitsi on muutamia kukkaistutuksia välissä. Menkäämme niitä katselemaan!

Klaara pysähtyi. Hän ei olisi itse voinut selittää syytä tuntemaansa tuskaan, mutta sen alaisena hän vastasi päättävästi:

— Tänne minä istuudun, tuolle nurmipenkille. Tässä on niin viehättävää.

Nurmipenkki oli matala ja niin pieni, että ainoastaan kaksi henkeä saattoi siihen mahtua. Se seisoi mahtavan, laajaoksaisen vanhan puun alla, pehmeällä nurmikolla.

Paikka oli niin piilossa kuin mahdollista. Puiden tuuhea vihanta kätki sekä palatsin, että viereisen puutarhan. Runkojen lomitse pilkisti osia nurmikosta, jota auringon säteet vinosti valaisivat. Käytävän päässä, jotenkin kaukana, näkyi puiden välitse kappale kukkalavaa, joka vehreästä erottui kuin loistava kirjava liina.

Pikkulinnut visersivät puissa, joissa silloin tällöin keltainen tahi punainen lehti vaipui äänetönnä maahan.

Äänettömyyden katkaisi Klaaran huudahdus. Hän oli huomannut kukkalavan kulman, joka pilkisti puiden lomitse, ja hän alkoi läiskyttää käsiään.

— Voi, kuinka paljon kukkia! huudahti hän.

— Ja kuinka kauniita kukkia!

Przyjemski otti ompelukorin hänen kädestään, asetti sen hänen viereensä penkille ja pyysi, äkillinen ilonhohde silmissään:

— Tahdotteko odottaa täällä hetkisen? Minä heti palaan. Mutta älkää olko levoton, älkää paetko luotani. Minä palaan heti.

Ja nopein askelin poistui hän palatsia kohden.

Klaara katsoi hänen jälkeensä ja huomasi, kuinka eräs kiiltonappinen poika, nähtävästi palvelija, tuli juosten hänen luoksensa. Przyjemski virkkoi jotakin pojalle, ja liikkeistä saattoi huomata, että hän antoi jonkun käskyn. Kun poika kiireesti poistui, kääntyi Przyjemski vielä kerran hänen jälkeensä ja huusi selvästi kuuluvalla äänellä:

— Mutta joudu, joudu!

Senjälkeen hän palasi ja pysähtyi Klaaran eteen hattu ja kirja kädessä. Klaara oli jo vetänyt langan neulan lävitse ja ruvennut ompelemaan karkeata pitsiä polvellaan olevaan myssyyn.

— Onko tuo eläinlääkärin rouvan myssy?

— Rouva Dutkiewiczin, — oikasi Klaara.

— Niin, minä olen jo monena vuotena reunustanut kaikki hänen myssynsä.

— No, ettekö aio puhua minulle, miksi sisarenne Teitä kiusaa? Pikku veljenne vakuutti nimenomaan, että sisar niin tekee, ja lupasi auttaa Teitä häntä vastaan.

Hämillään kumartui Klaara työnsä yli. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua vastasi hän työlästyneenä:

— Frania ei pidä työstään neulomossa, eivätkä siellä ole häneen aivan tyytyväisiäkään. Hän hankkii ulkona kaupungilla koko joukon tuttavia, jotka eivät häneen hyödyllisesti vaikuta.

Przyjemski puuttui puheeseen:

Hänellä on jotakin suun ympärillä ja silmissä, joka osottaa, että hänellä on epätasainen ja hieman riidanhaluinen luonto. Hän varmaankin tuottaa Teille monta vastenmielistä hetkeä.

— Oi, ei, ei suinkaan, — huudahti Klaara kiihkeästi. — Hän on hyvin siivo, ja hänellä on hyvä sydän. Minua vaan suututtaa, ettei häntä ompelu huvita… Täytyyhän hänen kumminkin oppia jotakin, että hän sitte voi itse ansaita leipänsä. Isä ja minä olimme ajatelleet, että hänestä pitäisi tulla ompelija, kun on niin harvoja teitä valittavana. Mutta hän vahingottuu siitä, että noin juoksentelee ulkona kaupungilla, enkä minä voi keksiä mitään keinoa sen estämiseksi. Mutta sekä isä että että minä olemme siitä suutuksissa.

Klaara lausui nämä sanat allapäin ja hetkeksikään ompeluaan keskeyttämättä. Przyjemski kuunteli tarkkaavasti hänen puhettansa, mutta ei istuutunut ja katseli lakkaamatta kukkalavalle päin, ikäänkuin olisi jotakin odottanut. Vihdoin havaitsi hän kiiltonappisen pojan, joka kiiruhti suuri kukkakimppu kädessään. Przyjemski meni häntä vastaan.

Klaara katsahti ylös, kun Przyjemski poistui, ja näki kuinka hän käytävän päässä otti pojan kädestä kukkakimpun, kätki sen selkänsä taakse ja sitte kiirein askelin lähestyi Klaaraa. Hänestä tuntui, että nuo kukkaiset varmaankin olivat hänelle aiotut, ja hän teki niin kiivaan liikkeen, että myssy ja pitsit luiskahtivat polvelta maahan.

— Przyjemski, joka nyt oli hänestä vain muutaman askeleen päässä, läheni kiireesti, polvistui pian hänen edessään ja otti toisella kädellään maahan pudonneet esineet, ja ojensi hänelle toisella kädellään kukkakimpun.

Heti hän seisoi Klaaran edessä, joka peitti punastuneet kasvonsa kukkiin.

Kimppu oli kiireessä koottu ja sidottu, mutta kukkaset olivat kauniita ja tuoreita. Niiden lumoava tuoksu ja loistavat värit sulivat Klaaran mielikuvituksessa samaksi tunteeksi, minkä hän oli kokenut, kun tuo kaunis, komea mies oli hänen edessään ollut polvillaan ja upottanut silmänsä hänen silmiinsä.

Myöskin oli Przyjemski liikutettu, mutta voitti pian entisen mielenmalttinsa. Istuutuessaan Klaaran viereen hän lausui:

— Ja unhottakaamme nyt kaikki kotoiset huolet ja kaikki mikä on ilkeätä, pikkumaista ja kiduttavaa — ja turvautukaamme parempaan maailmaan.

Ja sointuvalla, tunnevivahduksiin taipuvalla äänellä, hän alkoi lukea:

Kuin unikuva mun armaani haipui, ma kaihosta kuolen, mun onneni vaipui. Mun sieluni huutaa: miks’ viivyt sä maassa, miks’ seuraa et häntä sa taivahassa, miks’ korkeuksiin sa nousta et voi, miss’ hälle nyt koittaapi autuuden koi?

Minuutit lensivät; keltaisia ja punasia lehtiä silloin tällöin tuprusi alas puista, auringon vinot säteet yhä lyhenivät, hopeanvalkoiset silmukat tummassa maassa yhä pienenivät ja harvenivat. Klaara lakkasi ompelemasta. Kädet helmassaan hän tuikkivin silmin kuunteli.

Przyjemski luki:

Ain’ taivahan hehku vaan syöntä kalvoi, vaikk’ei liekkiä tuntenut pinta. Ja safiirin loisto nyt silmissä valvoi, ja kiivaammin aaltoili rinta.

Klaaran hengitys muuttui miltei läähättäväksi. Oliko se unta? Oliko hän kuollut ja jo paradiisissa? Kukkakimpusta, joka oli hänen vieressään, kohosi hurmaava tuoksu. Hänen toisella puolellaan luki kaunis, liikutuksesta värähtelevä ääni:

On hetkinen, jolloin kuu ei oo noussut, ei leivonen laula, ei orava kiiku, kun puiden oksat ei tuulessa liiku ja hiljemmin pulppuvi puro…

Lehtisiä vaipui maahan siellä täällä puista, lehtikuja hengitti lepoa ja rauhaa, ja hämärä alkoi laskeutua. Hän luki:

Voi kuinka silloin syömet hehkuu,
Voi kuinka ne kernaasti anteeks’ antaa
Ja kaikki unholan virtahan kantaa…

Minuutit lensivät; runo läheni loppuansa. — Petetty oli paennut »kuin unikuva», rakastaja valittelee, kun on armaansa kadottanut:

Leivonen laulaa ja lähde kiehuu, ne hänestä kertoo — sen sieluni kuulee, ja tuskissaan se kuolevan luulee…

Przyjemski nosti silmänsä ja katsahti Klaaraan. Kaksi suurta kyyneltä kimalti hänen silmäripsissään.

Hitaalla liikkeellä ojensi Przyjemski käsivartensa ja pani kätensä hänen käteensä. Klaara ei kättänsä vetänyt pois, mutta kirkkaat kyynelpisarat vierivät hänen poskilleen, jotka punottivat kuin rusopilvi.

— Ovatko nuo surun vai onnen kyyneleitä? — kysyi mies hiljaa.

— Onnen, — vastasi Klaara tuskin kuuluvasti kuiskaten.

Sanomattoman onnen tunne, johon kaihoa sekottui, täytti hänen rintansa sillä hetkellä. Mutta äkkiä hän tunsi, että miehen käsivarsi hiljaa kietoutui hänen vyötäistensä ympäri ja hän heräsi. Onneen ja kaihoon liittyi nyt kainoutta, ja tuo tunne oli niin voimakas, että se tunki edelliset syrjään.

Arasti ja pelästyneenä hän siirtyi pitkin penkkiä mahdollisimman kauvas ja alkoi kiireesti silmät maahan luoden koota pitsejä ja musliinia ompelukoriin.

— Minun täytyy mennä kotiin, — kuiskasi Klaara. Mies istui etukumarassa, käsi polvea vastaan ja otsa kättä vastaan. Hänen hienot hermostuneet sieramensa laajenivat ja supistuivat, ja hänen sormensa puristivat kovasti musliinin kappaletta, mikä hänellä oli kädessään.

Mutta tuota kesti vain lyhyen ajan. Hän pian taas voitti itsensä, ja uudestaan pani hän kätensä hänen kädelleen, mutta tällä kertaa miltei käskevästi.

— Ei, Te ette saa vielä mennä, me emme vielä ole lukemista lopettaneet.

Nyt ensi kertaa havaitsi Klaara hänen äänessään jotakin käskevää.
Yhä pitäen kättänsä Klaaran kädessä ja silmät maahan luoden istui
Przyjemski hetkisen mietteissään, ja purren keveästi huultaan. Sitte
veti hän pois kätensä ja jatkoi paljoa lempeämmällä äänellä:

— Mieleeni lakkaamatta johtuu muita runosävelmiä, jotka vaikuttavat kuin hammasten kiristys keskellä enkelien laulua. Mutta minun sittekin täytyy antaa Teidän niitä kuulla. Kun me yhdessä olemme kuulleet enkelien laulua, niin kuulkaamme yhdessä myöskin kiristystä. Miksi kuulisit sitä yksin?

Hänen huulensa saivat ivallisen ilmeen ja ryppy tuli kulmakarvojen välissä syvemmäksi. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:

Joku päivä sitten löysin ystäväni huoneesta runokirjan ja rupesin uteliaisuudesta sitä selailemaan. Minä helposti opin runoja ulkoa ja muutamia säkeitä painui mieleeni. Kuulkaa nyt oikein tarkasti!

He toisiansa niin arvostivat, ett’ rakkauttansa ei ilmaisseet. He kasvojansa vaan katselivat kuin salaa, nuo lemmestä nääntyneet.

Niin he vihdoin erkanivat, syömet aivan särkyneinä, kauvas sitte kaikkosivat, tuskaa toisen tietämättä.

— Kuulitteko… he rakkautta hehkuivat, mutta elivät kaukana toisistansa, edes aavistamatta toistensa tunteita ja siksi, että »he toisiansa niin arvostivat. Tuo on hammasten, kiristystä ja epäsointua. Korkein rakkaus kukkii arvonannon pohjalla; arvonanto on se suitsutus, joka kohoaa korkeimmasta rakkaudesta. Ei mitään ole maailmassa yksinkertaista, kaikki on monimutkaisuutta. Ettekö nyt tahdo kauvemmaksi paeta? Ehkäpä me lopetamme »Sveitsissä». Kuinka olenkaan Teille kiitollinen, kun olette minua tutustuttanut tuollaisiin aarteisiin! Suurimman osan ikääni olen viettänyt ulkomailla, ja enimmäkseen olen ulkomaan kirjallisuutta lukenut. Mutta meidän oma kirjallisuutemme on myöskin suuremmoinen. Olen Teiltä paljon oppinut.

Mielenliikutuksesta huolimatta purskahti Klaara sydämelliseen nauruun.

— Te? Minulta? Mitä vielä?…Kuinka voisin opettaa jollekin jotakin?
Stasin olen opettanut lukemaan ja kirjoittamaan, siinä kaikki.

— Mitä minulle olette opettanut, selitän Teille ehkä myöhemmin, mutta lopettakaamme runo!

Kun menneisyytehen mieleni kiitää,
ma kuvansa näen, mutt’ pois se liitää.

Minuutit lensivät. Klaara oli jälleen ryhtynyt työhönsä, mutta se sujui hitaasti ja huonosti.

Lukevan ääni vaikeni. Puiden takana nurmikolta olivat nyt melkein kaikki kultaiset valopilkut kadonneet, ja sädeverkko samoin. Sen sijaan sytytteli iltarusko soihtujaan puiden latvoihin. Alempana vallitsi hämärä ja kukkalava, joka ennen loisti väririkkaana, lepäsi nyt pimeänä, vain valkokukat vielä esiintyivät.

Klaara nosti valmiiksi reunustetun myssyn pystyyn ja lausui:

— Hyi, miten olen myssyn reunustanut?

— Kuinka niin? — hymyili Przyjemski. — Onko nauha vinossa?

— Aivan vinossa! Katsokaas! Tuossa koko joukko poimuja, tuossa taas ei ollenkaan.

— Kuinka onnetonta, kyllä kai sen puratte.

— Tietysti, minun täytyy purkaa kaikki. Mutta onnettomuus ei ole kovin suuri, puolessa tunnissa ompelen sen uudestaan.

— Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Te samalla kertaa tahdoitte palvella runoutta ja proosaa, mutta proosa ei onnistunut…

Klaara mietti hetkisen, sitte virkkoi:

— Tässä tapauksessa ajattelen toisin. Minusta tuntuu, että kaikissa toimissa voi olla runoutta, kaikkein proosallisimmassakin. Tuo riippuu vaan kulloinkin tarkotuksesta…

— Syistä, — oikasi mies.

— Aivan niin, Te olette oikeassa.

Mutta mistä syistä reunustatte Te rouva Dutkiewiczin myssyjä?

— Minä teen sen siksi, että pidän hänestä ja tunnen kiitollisuutta häntä kohtaan, ja siksi, että hän näyttää niin herttaiselta noissa myssyissään.

— Mikä onni, että voida pitää rouva Dutkiewiczistä! huomautti mies huoaten.

— Kuinka niin? — kysyi Klaara.

— Nähkääs, rouva Dutkiewiczia saattaa kunnioittaa ja samalla avonaisesti sanoa, että pitää hänestä, mutta on koko joukko toisia tapauksia, jolloin joko täytyy tuntea kunnioitusta ja olla vaiti taikka puhua ja uhrata kunnioitus. »He toisiansa niin arvostivat…»

Przyjemski ei saanut puhua loppuun, sillä viereisestä puutarhasta kajahti Stasin ääni!

— Klaara! Klaara!

Kun hän ei tavannut sisartaan lehtimajassa, ei hän tietänyt, missä sisar mahtoi olla, ja siksi hän nyt rupesi huutamaan.

Klaara otti ompelukorin ja nousi kiireesti penkiltä.

— Ja minun kukkaparkani? — muistutti hänelle Przyjemski. — Ettekö niitä ota?

— Kyllä, kyllä, kiitoksia — vastasi Klaara ottaen kukkakimpun miehen kädestä, joka ei vielä hellittänyt hänen kättänsä.

Przyjemskin siniset silmät leimusivat, ja hienot sieraimet jälleen hermostuneesti värähtelivät. Muutaman minuutin kuluttua päästi hän Klaaran käden ja alkoi kulkea hänen rinnallaan käytävää pitkin. Sen päässä kysyi Przyjemski:

— Kuinka aikaiseen illalla olette lopettanut taloustoimenne?

— Kymmenen seutuun. — Silloin ovat isä ja Stas aina sekä Frania useimmiten jo menneet levolle.

— Kun olette vapaa kaikista toimistanne, tulkaa tänne puutarhaan, niin saatte kuulla soittoa. Minä ja minun ystäväni soitamme Teille kymmenen seudussa. Haluatteko?

— Kiitoksia, sangen kernaasti, — vastasi Klaara pysähtyen veräjälle, jonka yli puut heittivät synkkiä varjojaan.

Przyjemski tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häneen hetkisen allapäin.

— Kun minä soitan, — kuiskasi hän, — ajattelen, että Te seisotte tässä aidan vieressä, soittoani kuuntelemassa. Sillä tavoin meidän sielumme yhtyvät.

Hän vei Klaaran kädet äkkiä huulilleen.

Tuntia myöhemmin istui Wygrycz kapealla sohvalla ruokasalissa ja joi verkalleen teetänsä. Hänen edessään pöydällä seisoi savimaljakko täynnä kauniita kukkia, joidenka näkeminen tuotti hänelle ilmeistä nautintoa. Hän imi niiden tuoksua ja hyväili niitä käsillään. Varsinkin herättivät muutamat verbeenat hänen huomiotansa. »Ne ovat kuin tähtiä!» sanoi hän huulillaan hymyily, joka sillä kertaa oli aivan vapaa tavallisesta katkeruudestaan.

Klaara sytytti lampun ja tarjoili isälleen teetä sekä Stasille maitoa, puuhaili tuhannet asiat ja sen ohessa jutteli yhtä päätä. Hän kertoi olleensa ruhtinaallisessa puistossa, jossa Przyjemski oli ääneen lukenut runoja, että hän täällä oli saanut kukat ja nähnyt pitemmän matkan päässä kukkalaitteet palatsin edustalla, ja että ne olivat näyttäneet ihastuttavan kauniilta vihantaa vastaan.

Koko hänen olemuksensa henkäili suurta riemua, liikkeensä olivat melkeinpä hermostuttavan vilkkaat. Huomasi, ettei hän voinut istua paikoillaan, että hänen tarvitsi käydä, juosta, puhua, irtautua pulppuavan elämänhalun liiallisesta taakasta. Joskus hän vaikeni, — keskeytti lauseen ja jäi liikkumattomaksi, ajatukset ja katse kauvas harhaillen.

Wygrycz ei näyttänyt häntä kovin huomaavan. Hän vain toisella korvallaan kuunteli Klaaran puhetta ja vaipui kesken kaikkea aatoksiin, mutta hänen muotonsa ei jäänyt synkäksi eikä harmistuneeksi, kuten tavallista, päin vastoin ilmestyi hänen huulilleen puoleksi veitikkamainen piirre. Frania, joka muutamia minuutteja sitten oli palannut neulomosta, kuunteli mielenkiinnolla, mitä hänellä oli kerrottavana ja puhkesi vihdoin terävällä äänellään puhumaan:

— Äh, en luule tuosta yhtään mitään tulevan. Tuo herra Przyjemski on tietysti Klaaraan rakastunut, mutta epäilen suuresti, aikooko hän siltä Klaaran naida. Przyjemski on aivan liian korkea herra hänelle… Tuommoiset hienot herrat vaan panevat köyhien tyttöjen pään pyörälle, ja sitte heittävät heidät oman onnensa nojaan.

Wygrycz kavahti pystyyn.

— Vait, sinä kyykäärme — huusi hän. — Aina sinä vaan kiusaat ja kidutat sisartasi! Kuka sinulle on sanonut, että tässä on kysymys rakkaudesta tai naimisiin menosta…

Hän alkoi kiivaasti yskiä ja molemmat tyttäret kiireesti toivat hänelle vettä, teetä ja pastilleja, mutta vaikka kohtaukset pian menivät ohi ja Frania katuneena alkoi hyväillä isäänsä ja sisartaan, oli Klaaran iloisuus mennyttä — sammunut kuin kynttilä.

Klaara kyllä tiesi, että nuoret tytöt, jos he rakastavat ja saavat vastarakkautta, myöskin menevät naimisiin. Mutta hän hyvin harvoin tätä ajatteli, ja kaikista vähemmin oli hän tätä ajatellut Przyjemskiin nähden. Tähän saakka eivät hänen toivomuksensa ulottuneet kauvemmaksi kuin että saada nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan; tuo oli ollut hänelle korkein onni. Sisar oli raakamaisesti paljastanut hänen sydämensä sisimmät tunteet. Ikään kuin hämähäkin verkkoon takertunut kärpänen surisivat Franian sanat hänen päässään: »Przyjemski on aivan liian korkea herra hänelle». Klaaralla oli aina ollut se tunne, että tuo mies oli häntä paljoa etevämpi luonnonlahjoiltaan ja elämänkokemukseltaan. Tähän tuli vielä yhteiskunnallisen aseman erotus. Joskin vain jonkunlainen hienompi palvelija ruhtinaan luona, oli hän Klaaraan verraten kumminkin korkea herra. Hän nimitti ruhtinasta ystäväkseen ja tuntui pitävän ruhtinaan taloa ikäänkuin omanaan. Niin, kukapa tietää, ehkä hän myöskin oli rikas! Tuo viimeinen ajatus oli hänellä kaikista katkerin.

Sisimmässään oli Klaaralla se tunne, että joskin hän Przyjemskiin verraten oli köyhä ja mitätön, niin ei kumminkaan mikään ylipääsemätön juopa heitä erottanut.

— Jos hän minua rakastaa… — ajatteli hän.

— Rakastaa! Rakastaa! — tuo sana yhä kaikui hänen sydämessään. Tuskin olivat perheen muut jäsenet menneet levolle, kun hän kiiruhti ulos kuistiin.

Ilta oli tyyni, mutta pilvinen eikä yhtään tähteä tuikkinut. Sitä kirkkaammin säteilivät palatsin valaistut akkunat. Väliin kiiti ankara tuulenpuuska ilman halki, väliin taas vallitsi täydellinen tyven. Silloin, äkkiä, aaltoili leveä sävelvirta puiston ja puutarhan läpi.

Oli joku suurempi, klassillinen sävellys, pianolle ja sellolle sovitettu, jonka vakavat, mahtavat säveleet tunkeutuivat korkeista, kapeista, valaistuista ikkunoista.

Klaara kiiruhti suoraan puutarhan läpi ja pysähtyi aitauksen luona, aivan sireenimajan luona. Hän kumartui aitaa vasten ja kuunteli. Ei mikään ajatus häntä nyt vaivannut, vaan sanomaton autuus täytti hänen sydämensä kokonaan. Synkkä yö, ikkunat, jotka loistivat pimeässä, tuulen huokaukset, mahtava sävelvirta — tuo kaikki oli hurmaavan ihanata. Mutta häntä ei yksistään kauneus lumonnut, hän samalla tunsi kiitollisuutta ja liikutusta, hänen sielunsa kohosi noita ikkunoita kohden, joista tulvi paradiisin kirkkautta ja sopusointua.

Hänen korvissaan kaikuivat sanat: »Meidän sielumme yhdistyvät» ja hän syvästi tunsi noiden sanojen totuuden. Hän painoi kasvot käsiinsä, ja läähättäen imi säveleitä kuin ilmaa.

Aika riensi. Vihdoin tuli muutaman minuutin äänettömyys, linnassa lakkasi soitto, mutta kohta se jälleen kaikui, vaikka hiljemmin ja ikäänkuin etäältä. Sellon ääni oli vaiennut, pianisti jatkoi yksin. Hän soitti jotenkin kauvan. Sen sijaan kaikui hiljaisia askeleita puistosta. Klaara säpsähti, kuin olisi sähköiskun saanut. Hänen edessään, aidan toisella puolen, seisoi hoikka mies. Tämä tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja kuiskasi:

— Minä tahdoin vihdoinkin tavata Teitä vielä kerran. Soittaessani ajattelin yhtä mittaa: »Minun täytyy häntä tavata». Ja minä lakkasin soittamasta ja tulin. Minä sanoin ystävälleni: »Jatka, jatka!» — minä tahdoin puhua kanssasi sävelten kaikuessa. Kuinka yö on pimeä ja tuuli suhisee! Se ikäänkuin soittoa säestää vai kuinka? Kuunnelkaamme yhdessä!

Przyjemski puristi hänen käsiään yhä kovemmin ja nojasi päätään hänen päätään yhä lähemmäksi. Hetkisen he seisoivat äänettöminä kuunnellen. Soiton intohimoiset, kaihoilevat säveleet sulivat yhteen tuulen suhinan kanssa, joka kantoi ne puiston pimeän läpi heteitä pilviä kohden.

— Oletko iloinen, kun tulin? Minusta tuntui, että minun täytyy Sinua tavata ja ottaa Sinulta jäähyväiset — minä en saa Sinua tavata koko huomispäivänä. Minä odotan tänne erästä setää tänä iltana, ja hän ottaa minut luokseen ylihuomiseen asti. Oletko iloinen, kun tulin Sinua vielä kerran katsomaan? Oletko?

— Olen, — kuiskasi Klaara.

Przyjemski veti häntä yhä lähemmäksi ja jatkoi yhä hiljaa:

— Tule veräjälle, minä kohtaan sinua siellä, ja niin me menemme yhdessä penkillemme lehtokujaan, tahdotko?

Klaara puisti päätään ja kuiskasi rukoilevasti:

— En… elä pyydä minua, sillä silloin minä tulen!

Przyjemski kiivaasti sysäsi Klaaran kädet luotaan, mutta heti taas painoi ne rintaansa vastaan.

— Ei, elä tule: Kiitos, ettet tahdo tulla. Aita kernaasti erottakoon meidät. Mutta elä käännä pois päätäsi, nojaa minua vastaan… kas noin, rakkaani.

Klaaran pää lepäsi Przyjemskin rinnalla … Säveleet kaikuivat pimeässä, kaihomielisinä… Katse armaansa katseeseen vaipuneena kysyi mies:

— Rakastatko minua?

Klaara vaikeni hetkisen, mutta sitte kaikui hänen huuliltaan kuin hiljaisin huokaus:

— Minä rakastan sinua.

— Oi, rakkaani!

Mutta juuri silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Jo jonkun aikaa oli miesolento näyttäytynyt pimeässä, pari kertaa varpaillaan lähentynyt puhelevia, ja sitte taas arasti poistunut. Miehellä oli yllään jonkullainen liveripuku kiiltävine nappineen, jotka kiilsivät niinpian kuin hän astui esiin pimeimmästä varjosta. Parin kuiskailuita hän ei voinut kuulla, ja ehkei hän edes nähnyt naisolentoa, jota mies varjosti. Mutta tuon jälkimäisen hän hyvin tunsi, ja milloin palvelija läheni, milloin taas epäröi, kuinka menettelisi.

Mies aidan luona kuiskasi, kasvot painuneena yli tumman pään, joka lepäsi hänen rinnallaan.

— Katso minuun! Älä kätke huuliasi minulta! Se on turhaa, minä kumminkin löydän ne!

Vaikka kuiskeena kaikuivat sanat kumminkin intohimoisina, ja huomasi, että niiden lausuja oli tottunut voittamaan. Mutta muutamia askeleita hänen takanansa kuului samassa kunnioittava, arka ääni:

— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne!

Hän säpsähti, antoi käsivartensa vaipua ja kääntyi kiivaasti ympäri sekä kysyi:

— Mitä tämä on?

— Teidän ruhtinaallisen korkeutenne setä on tullut ja käskenyt minun ilmoittamaan Teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne…

Nyt vasta näytti mies, jolle nämä sanat lausuttiin, tointuvan, ja raju viha valtasi hänet.

Vapisevin äänin ja kiivaalla liikkeellä huusi hän:

— Mene tiehesi!

Kiiruullisia askeleita kuului osoittaen, että joku poistui. Hän uudestaan kääntyi naisen puoleen, joka jäykkänä ja kangistuneena, ikäänkuin maahan kiinni kasvaneena, seisoi aidan toisella puolen.

Koettaen hymyillä alkoi hän:

— Minun salaisuuteni on ilmaistu! Tuo lurjus! …

Elä suutu, minä tein sen vaan peljäten, että karkaisit luotani…

Tuijottavin silmin kuiskasi Klaara:

— Te… ruhtinas?

Äänessä oli jotakin mieletöntä. Mies jatkoi:

— Niin… entäs sitte? Pitäisikö sentähden…

Ja hän koetti uudelleen tavottaa Klaaran käsiä, mutta tämä nosti ne päätään kohti ja hautasi ne tukkaansa, ja hänen huuliltaan kajahti sanomaton huuto, niin äänekäs, että se kauas kantoi puiston läpi. Samassa hän kääntyi ympäri ja juosten kuin kuoleman tuskassa hän katosi hämärään.