I.
Juutalainen, joka oli vetonut Caesariin.
Roma — kaupungin vuonna 814; armon vuonna 61; Nero valta-istuimella; Apostolit Kristin uskon saarnaajina, vanha maailma korkeimman sivistyksensä aikakaudella, jolloin nuot vähäiset riidat olivat ratkaistut, ja kaikki kansakunnat nöyristyivät ainoisen pääkaupungin alamaisiksi; — semmoinen on tämän kertomuksen aika.
Oli vireä, rikas ja tiheään asuttu valtakunta. Ikäänkuin säteet levisivät tämän suuresta keskikohdasta sotatiet, jakaantuen sen kaukaisimmille rajoille. Välimeri oli kansakuntain valtatienä, jota joukko vä'ekkäitä kaupungeita ympäröitsi; jota suunnattoman suuret laivastot viiltelivät, ja jonka maailma kaupallansa täytti.
Roman laki oli muodostanut kaikki voittomaat yhden-kaltaisiksi, heihin kaikkiin painanut saman kuvan; ja nämät valtakunnat, joita sodat ja merirosvot muinoin olivat autioiksi saattaneet, vaurastuivat nyt yleisen rauhan kestäessä tähän asti tuntemattomalla nopeudella.
Kun laajemmalta luomme silmämme tähän maailmaan, näemme ensiksi Hispanian, joka lyhyellä aikaa Roman provinsina oli niin rauhallisesti voimistunut, ettei historiakaan voi kuin vähäisen siitä mainita. Maa oli sivistynyt, ja täältä sai Roma Lucanonsa, Senecansa ja Trajanonsa. Rannikkoa reunustivat useat kaupungit, joista Gades oli etevin, joka vielä nytkin, niinkuin entisinä aikoina, lähettää kaikkiin maailman ääriin hedelmiänsä, viiniänsä ja öljyänsä. Kenties Hispania oli äveriäämpi kuin nyt. Oli kumminkin Afrika monta vertaa onnellisempi, pitkin koko pohjoisrantaa asui kansakuntia, joilla oli suuri sivistys ja varallisuus ja paljon kaupungeita, jotka kuljettivat Romaan parhaat viljavaransa. Karthago oli raunioittensa helmasta kohonnut toisella paikalla, ja monta pääkaupunkia oli syntynyt semmoisilla seuduilla, jotka vähää ennen olivat raakalaisparvien vainotanterina. Alexandria oli jo saavuttanut itsellensä ylhäisen aseman sekä taiteen ja kirjallisuuden että myöskin kauppaliikkeen puolesta, ja edistyi edistymistään. Kaikkialta kulki karavaneja halki hiekka-aavikon, saattaen sivistystä barbarikansoille, ja koko Afrika oli päässyt kukoistukseen, joka monen onnen vaihdellessa kesti ihmispolvia, kunnes vaipuvan keisarikunnan vauriot sitä ehkäisivät ja Muhamettilaisten voitot sen toisaalle käänsivät.
Alexandriasta tulivat isoimmat alukset ja suurimmat laivastot; sillä romalainen ylpeys kuljetti paraillaan pääkaupunkiin noita vankkoja Egyptin obeliskeja, jotka vielä tänään löytyvät uuden-aikuisessa Romassa; eikä se itämainen kauppa ollut aivan vähäinen, joka poikkesi Punaiselle Merelle ja toi sen satamoista höysteitä, kultaa, kalliita kiviä, silkkiä ja hopeisia kankaita, joita romalainen hekuma suuresti himoitsi.
Emmekä saa unohtaa Palestinaa. Aikaa sitten johonkin määrin kreikkalaistuneena ja nyt Roman sivistyksen alaisena näki kansa Lännen tiedetten ja taidetten tuotteita maassansa; mutta kreikkalaisten puhetaiteiliain ja romalaisten soturien läsnä ollessa kyti yhä kansassa se hurja uskon vimma, joka viimein leimahti ilmikapinaan ja kukistui Jerusalemin ikimuistettavan valloituksen nimettömiin hirmu-tapauksiin.
Tuolla puolen Palestinaa olivat Syrian ja Vähän Asian runsaasti kansoittuneet maakunnat, joissa löytyi semmoisia kaupungeita, kuin Efesus, Antiochia, Smyrna ja Damaskus, ynnä monta muuta, jotka uhkeuden ja komeuden puolesta veivät voiton itse Romastakin, ja joitten rauniot hämmästyttävät nyky-ajan matkustajia. Näitten kautta kävi se suuri kauppa perimmäisen Idän kanssa, jonka toimessa karavaneja yhteen jaksoon hyöri Roman ja Kiinan provinsien välillä.
Mitä oli niitten läheisinten erämaitten takana, joitten poikki karavanit kulkivat, sitä eivät Romalaiset ensinkään tietäneet. Heidän aseensa eivät olleet koskaan saattaneet Persiaa minkään ikeen alle; eikä ollut milloinkaan mikään romalainen kenraali nähnyt Indus joen tasangoita eikä liioin legioneinensa Persian lahta purjehtinut. Parthit pelottivat Romalaisia enemmän kuin Persialaiset muinoin Kreikkalaisia; eivätkä latinalaiset historioitsiat ikinä antaneet Alexander suurelle anteeksi, että hän oli käyttäyttänyt sotajoukkoja tuolle puolen Roman kotkien lentoa.
Ne Kreikkalaiset, jotka niin tavoin olivat ennen Romalaisia ehtineet kaukaisimpaan Itään, elivät, ikäänkuin nuortuneina jälkeisissään, jotenkin hilpeää elämää vanhassa kotimaassaan. Athenassa oli enemmän asukkaita kuin koskaan ennen, ja koko maa vihannoitsi. Mutta kreikkalaisten maine oli kadonnut ja heidän entinen neronsa riutunut. Kuitenkin suuresti erehtyisi, jos luulisi, että Kreikkalaiset olivat vaipuneet muitten kansojen tasalle, jotka Roman rautavaltikkaa tottelivat; päin vastoin olivat he kaikkia muita etevämmät.
Kreikkalaisten tila tähän aikaan on osaksi opettavainen, osaksi huvittava. He olivat samalla kertaa oppineita, kokkapuheisia ja pettureita. Heidän kirjallisuuttansa luettiin kaikkialla; heidän taidettansa ihmeteltiin koko maailmassa. Jokainen, joka tahtoi jommoisestakin käydä, osasi heidän kieltänsä. Tämä kieli oli yleinen kieli ja oli kaikkiin maihin tunkeunut. Kaikki, missä kysyttiin taitoa, kuntoa ja keksiväisyyttä, kaikki jalommat keinot olivat joka paikassa Kreikkalaisten omaksi joutuneet. He olivat parhaita maalareita, kuvanveistäjiä, rakennus- ja soittolaiteen harjoittajia. Ne taiteen oivatuotteet, jotka vielä säilyvät Romassa, kantavat, jos niillä mitään nimeä on, kreikkalaisten taiteiliain nimiä. Rikkaat Romalaiset lähettivät poikansa Athenaan hankkiakseen heille kasvatusta heidän säätynsä mukaan, taikka palkkasivat kreikkalaisia opettajia kotoihinsa Romaan. Romassa oli Kreikkalainen kaikki kaikissa. Pilkkaavan satiri-runoilian sanojen mukaan:
"Mittari, grammaticus, sekä lääkäri, taituri on hän,
Nuoralla-byppijä myös, magi, parturi — kaikki hän osaa."
Pohjassapäin pidettiin barbarikansat kurissa, vaikka he kyllä rajusti raja-varustuksia ahdistivat. Pannonit ja Dacit vartoivat otollista hetkeä. Germanit eivät ottaneet lannistuaksensa. Näitten takana asuivat nuot lukemattomat Gothit, ja vielä edempänä elivät Sarmatit ja Skythat, joita muut kansat heidän vuorestaan hätyyttivät. Näissä kansoissa näkivät Romalaiset paremman hengen asuvan kuin ttsessään.
Gallit olivat asettuneet varsinaiseen romalaiseen provinsiin, jossa kaikki Roman sivistyksen tavalliset merkit ilmaantuivat. Etelärannikko oli jo ajat ja erät ollut sivistyneenä; ja Massilia, jonka Kreikkalaiset vuosisatoja takaperin perustivat, oli kuuluisa kulturinsa puolesta; samalla kuin lähi-seuduilla löytyi mahdikkaita kaupungeita, jotka ovat jättäneet perinnöksi meidän ajoille isoja muistopatsaita ja majesteetillisia raunioita.
Toisella puolella merta oli Britannia, nyt täynnänsä sotaa ja verenvuodatusta. Sillä tänä vuonna tapahtui Boadicean kosto, kun Suetonius lähti sotaan Druideja vastaan, jättäen saaren turvattomaksi. Silloin oli Britannian kuningatar tyttärinensä mennyt barbarilais-heimokuntien luo, kostoon heitä kiihoittaaksensa. Maa joutui jälleen heidän valtaansa. Suetonius oli kadonnut heidän näkyvistään, ja, katsoen Britanniaa kohden, näkivät Romalaiset kaikki palavien kaupunkien savuun kätketyksi.
Vaan mimmoinen oli Italia itse, tämä vanhan maailman keskipalkka? Äärettömän suuri ryhmä kaupungeita, verkko oivallisia valtateitä; maa viljeltynä kuin puutarha, kansasta uhkuva. Pohjassa lautuivat Alppein juurella Padus joen viljavat lakeat komein, kansakkain kaupunkinensa. Lähinnä näitä oli Etruria, jossa öljy- ja viinipuut kasvoivat kaikin paikoin tyvenissä laaksoissa ja vuorten käytävillä. Kampania silloin tulvasi asukkaista; Pontinon suot olivat kuivina ja raadettuina; ja maailman ihanimmat seudut olivat silloin, niinkuin nytkin, Neapolin lahden äärillä, jossa romalainen hekumallisuus käytti kaikkia keinojansa uusia huveja ja uusia nautintoja keksiäkseen.
Mistäpä aloitamme? Paestumistako, jossa nuot viisi temppeliä kohosi, jo siihen aikaan ihmeteltyinä harmaan muinaisuuden perikuvana, mutta määrättyinä vielä kunniakkaampaan ikään, koska ne ovat kummastuttavan eheinä kestäneet nyky-aikoihin saakka; vai Sorrentumista, jonka ihanissa laaksoissa ikuinen kevät vallitsee; vai Capreasta, johon Tiberius oli peräytynyt kamalassa salaisuudessaan yhä julmempia juonia miettiäkseen; vai Pompejista ja Herkulanumista, jotka Vesuvion hirmuiset tulihornat ennen pitkää nielaisivat ja pitivät vuosisatojen kuluessa haudattuina, että ne meidän aikoina esiin kaivettuina ilmaantuisivat ja näyttäisivät meille vanhan ajan lahonneen sivistyksen semmoisena kuin se niitten kolkoilla kaduilla silmiin astuu? Vai käännymmekö Baiaesen, johon moneksi ihmispolveksi oli kokoontunut kaikki, mitä Romassa oli nerollista, rikasta, urhoollista, hekumallista, veltostunutta, jopa turmeltunuttakin, että syntyi kummallinen kudelma, jossa aistillisuus ja järjellisyys, kaunotunteisuus ja turmelus eri säikeinä säilyivät; jossa vielä nytkin nuot vankat patsaat löytyvät, jotka Caligula meren pohjaan pystytti voidakseen välttää rannan kaartoa ja kulkea suoraa tietä valtameren esteistä huolimatta; vai Misenumiin, jossa romalainen sotalaivasto oli ankkurissa, ja sen kolmisoutoiset airolaivat häärivät edestakaisin; vai Lucrinon järvelle ja Elysiumin kentille ja Cumaen luolaan, jonka kautta Virgilius laskee uroonsa manalaan; vai Posilipon jyrkkien kallioin kattamaan onkaloon, jonka sama runoilia määräsi haudaksensa, niinkuin tuo tunnettu hautakirjoitus kertoilee;
"Mantua synnytti mun, Kalabria henkeni otti,
Hautani Naapoliss' sain; sodat, pellot ja paimenet lauloin."
Vai saattaako kristillinen mielemme meidän kääntymään näistä pois Puteoliin, katsoaksemme Pyhän Paavalin maalle nousemista ja seurataksemme häntä Caesarin valta-istuimen juurelle?
Keväinen päivä alkoi jo iltaantua, kun lukuisa seurue matkusti Neapolin tietä Romaa kohden. Ensinnä ratsasti joukko sotureita, joitten päällikkönä oli joku decurio; ja aivan läheltä seurasi heitä yksi centurio, kaksi miestä kummallakin puolella. Muut seurueen jäsenet eivät olleet sotamiehen luokkaa; moniaat olivat Roman kansalaisia, toiset muukalaisia; moniaat korkeata säätyä, toiset alhaista väkeä. Kaikki kulkivat hilpeästi eteenpäin, vilkkaasti keskustellen, hymyillen ja nauraen. Ylimalkain näkyi kuitenkin, että heissä oli vakava ja totinen luonto, joka ainoastaan satunnaisista syistä oli hetkeksi ilahtunut.
Ne molemmat miehet, jotka ratsastivat centurion vieressä, olivat eri kansakuntaa ja heidän muotonsa koski enemmän huomiota. Heidän kasvonsa ja asunsa todisti heitä Juutalaisiksi. Centurio kohteli heitä suurimmalla kunnioituksella. Toisella, joka matkusti lähinnä centuriota, oli nerokkaat kasvot ja kirkkaat, terävät silmät, joita hän virkeästi loi jokaiseen uuteen esineesen, joka heidän tiellänsä ilmestyi, ja hän teki paljon kysymyksiä, joihin upseeri kohteliaasti vastasi. Toisella oli eri muoto. Hän oli varreltansa vähänläntäinen; hänen hivuksensa olivat lyhyet ja kähärät; hänen kasvonsa olivat kovat säät muuttaneet mustan ruskeiksi; hänen otsansa oli leveä, vaikkei aivan korkea; hänen huulensa ohuet; hänen suunsa tiivisti ummistettuna ja pielistä alaspäin kaareutuneena; hänen poskipäänsä olivat nelikulmaiset ja jämeät ja peitetyt tuuhealla parralla; hänen silmänsä harmaat ja ihmeellisen terävät. Ratsastaessaan katseli hän kiinteästi kaupunkia, joka nyt täydelleen levisi heidän silmiensä eteen, eikä hän näyttänyt ollenkaan huomaavan, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Hänen kasvonsa olivat niitä, joita mielellään tahtoo toistamiseen katsella — rohkeat, vankat, voimakkaat kasvot, joissa joka juonne todisti levotonta jäntevyyttä, intoa ja voimaa ja joissa kuitenkin ihmeellinen mielen tyyneys kuvautui. Hänen otsansa rypyt ja kasvojensa juovat kertoivat pitkistä taisteloista ja ahkerasta työstä; vaan kuitenkin voi tylsinkin tarkastaja helposti havaita, että tämä mies oli kaikista vastuksista voittajana päässyt.
Tämmöinen Paavali, apostoli, oli. Hänen kumppaninsa oli Lukas, tuo rakastettu lääkäri. Upseeri oli centurio Julius. Heidän ystävänsä olivat Roman kristityt, jotka olivat lähteneet Apostolia vastaan Tres Tabernaesen ja Forum Appiihin asti. Näitten lempeästä tervehdyksestä molemmat ystävät "kiittivät Jumalata ja saivat uskalluksen".
Ja nyt kuului kaukaa kaupungista humajava kohina, Roman miljonain asukasten astunta ja kivikaduilla liikkuvien rattaiden ratina. Komeita monikertaisia kivimuureja kohosi korkealle ja näitä ylempänä nousi temppeleitä ja torneja ja muistopatsaita. Keskeltä kaupunkia häämötti keisarin mahtama linna; ja kaikkien ylinnä siinsi Kapitolion temppelein seppelöitsemä kunnas.
Väentunko tiellä karttui joka askeleelta, kuin he lähenivät, kunnes heidän viimein täytyi hitaammin kulkea. Maantie muuttui nyt enemmän kadun kaltaiseksi; huoneita oli yltympäri, ja vaikea oli sanoa, mistä maaseutu alkoi ja mihin kaupunki päättyi; sillä liiaksi kansoitettu pääkaupunki oli paisunut muuriensa ylitse ja penikulman määriä lakealle lähettänyt esikaupungeitaan. Enenemistään eneni liike tiellä, joka viimein tuli aivan täyteen. Tuolla vieri aatelisten vaunuja, mennen heidän etäisiin huviloihinsa; täällä jyrisi raskaat vankkurit täynnänsä kiviä rakennustöitä varten; toiselta taholta tuli joukko sotureita, toiselta orjaparvi. Tuolla astuskeli härkälauma, uljas, pitkäsarvinen, kermankarvainen — jommoisesta Italia aina on ylpeillyt — ja läheltä seurasi joukko paimenia taikka ukittajia. Vaan yhä enemmän karttui väentunko; aaseja kantokoreinensa; muuleja taakkoineen; kaivajia, hiekkakuormia katakombeista kuljettaen; keisarillisia sananlennättäjiä; kahletettuja vankeja; kerjäläisiä, paljastaen inhottavia haavojansa; pappeja matkalla temppeleihin; vedenkantajia; viininmyyjiä; kaikenlaiset taiteet ja keinot; — tämmöinen oli se kirjava joukko, joka kuohui heidän ympärillänsä, kun he olivat ulkopuolella kaupungin portteja.
Kummallakin puolella tietä näkyi nyt hautakiviä, joitten välitse ratsastaessaan he sivusivat Caecilia Metellan suunnattoman suuren ympyriäisen tornin, tuon hautapatsaan, joka niin kuin Egyptin pyramidit oli ijäisyyttä varten rakennettu. Tästä kohdasta ulottui eteenpäin pitkä sarja hautoja, jotka tallettivat Roman jaloimpien miesten jäännöksiä. Matkustajamme jatkoivat matkaansa, kaupunkia lähestyen. He kulkivat Egerian luolan ohitse, jonka vehmasto oli Juutalaisille vourattu. He kulkivat sen paikan sivutse, jossa kansantarun mukaan Hannibal seisoi, kun hän heitti keihäänsä vallein ylitse, ja likenivät Porta Capenaa, jonka päältä yksi vedenjohto kävi.
Mutta mitkäpä ajatukset olivat niin valloittaneet suuren Apostolin mielen, ettei hän näyttänyt mitään kaikista näistä huomaavan? Ajatteliko hän pääkaupungin suuruutta ja komeutta, vai pikemmin pakanuuden valtaa, jota vastaan hän taisteli?
Minkälainen se kansa oli, jolle hän nyt oli Vapahtajan evankeliumia saarnaava, tiesi hän hyvin; ja myöskin me saamme siitä tiedon, jos luemme ne kuvaelmat tästä ajasta, jotka kirjoitettiin muutamia vuosia Neron hallituksen perästä. Silloin eli Roman suurin historioitsia ja sen etevin satirista. Kumpikin on maailmalle jättänyt muistelmansa. Jos nämät muistelmat eivät olisi yhdessä säilyneet, voisimme luulla niitä liioitetuiksi; mutta molemmat vahvistavat toistensa todenperäisyyttä. Jos ainoastaan Juvenalis olisi meidän edessämme, sopisi arvella, että hän runoiliana ja satiristana on liikoja laskenut; mutta Taciton kauhea vakavuus tulee ja todistaa kaikki, mitä Juvenalis kertoo; Tacitossa ei ole mitään kiihkoa, vaan tasapuolisesti kuvaelee hän noita hirmu-hallituksia, hän, jonka oma sydän tämän ajan tähden oli katkeruudella täyttynyt. Vaan mimmoinen on se kuva, jonka nämät kirjailiat tuovat eteemme?
Vanhan tasavallan yksinkertaiset tavat olivat aikaa sitten kadonneet. Vapaus oli iki-päiviksi paennut. Kansa oli alentunut ja katseli äänetönnä, kuinka julmimpia rikoksia tehtiin. Neroa ei tuo hirveä menetys omaa äitiä vastaan keisarin istuimelta luovuttanut. Uskonnon nimeä käytettiin perin lahonnutta opinrakennusta varten. Ei kukaan, joka luuli itsensä jotakin ymmärtävän, sitä uskonut. Julkisesta kunnian tunnosta ja rehellisyydestä tuskin tiedettiin mitään; valloitetut maakunnat olivat sorrolle alttiiksi annetut. Yksityisten hyvät avut olivat miltei sammuneet; kunniaa, totuutta ja sääliväisyyttä ei löytynyt kuin nimeksi. Yksin siivouskin oli poistunut; julkisesti harjotettiin moninaista riettautta, jota ei meidän aikoina sovi mainitakaan, eikä yleinen mieli-ala sitä häätänyt. Tämä oli yhteiskunta, jossa pahuus oli tunkeunut pianpa jokaiseen perheesen ja missä vallitsevat käsitteet olivat kaikkein saastaisimmat. Miehet olivat menettäneet kunniansa, naiset kainoutensa ja lapset viattoman mielensä.
Vaan mikä vastakkaisuus ilmestyi heille tämän yhteiskunnan helmassa! He näkivät toisen keisarin leikkaavan pois koko vuoren keisarillista linnaa rakentaaksensa; toisen kutsuvan kokoon valtioneuvostonsa jonkun kalan keittämisestä päättämään. He näkivät entisen tasavallan sankarein nimen, maineen ja kunnian joutuneen unhotuksiin näitten turmeltuneilta jälkeisiltä, jotka eivät ylpeilleet mistään niin suuresti, kuin että he ainoastaan mausta voivat tesmälleen tietää jonkun simpsukan taikka meritakiaisen syntymäkarin. Veltostuneet ylimykset käyttivät keveitä taikka raskaita sormuksia sen mukaan kuin ilmat talvisin ja kesäisin vaihtelivat, vaan nämät kuitenkin antoivat iltapuoliseksi huviksensa ristiin naulita kymmenkuntia orjia. Tämä oli se aika, jolloin verenhimoiset kansalaiset kymmenin tuhansin katselivat gladiatoran kuoleman kamppausta, gladiatorein, joitten kostonhaluiset heimolaiset riehuivat pitkin keisarikunnan rajoja; jolloin Roman soturit olivat Dacialaisia torjumassa taikka Monan saarella Druideja sodittamassa, sillä välin kuin Boadicea johti barbarilaisheimoja Camaldunumia kostamaan; ja jolloin Roman kansalaiset kotona mahtavien porteilla tappelivat jokapäiväisestä ruokamäärästänsä; jolloin suurin pahantekiä oli kaikkein onnellisin ja ne saavuttivat itselleen rikkautta ja arvoa, jotka testamenttein salavaihdolla olivat leskiä ja orpolapsia pettäneet; jolloin hurja alhaiso, vasta amfiteaterista tultuansa, aatelisto nimettömillä rikoksilla saastutettuna ja äitinsä murhaaja keisari pilkaten katselivat, kuinka martyyrit, tunica molesta'an puettuina, kuolivat liekkeihin; jolloin vuodesta vuoteen, polvesta polveen kaikki nämät vammat vähenivät, kunnes, Taciton kauheain sanojen mukaan, "he olisivat kadottaneet muistinsa samalla kuin äänensäkin, jos olisi käynyt yhtä hyvin unohtaa kuin olla äänetönnä".
Tulee kuitenkin myöntää, että paljon kelvollisuutta löytyi keskellä tätä yleistä tapain turmelusta. Todellakin löytyi hyviä avuja, jopa jalojakin. Löytyi nimiä, jotka hohtavat sitä kirkkaammin, mitä synkempi pimeys muutoin on. He valaisevat Taciton kertomusten varjoja; ja saattavat meidän iloitsemaan, koska näemme, kuinka pahuuden on vaikea poistaa miehuullista taikka ylevää mielialaa. Paetus Thracea, Aurulenus Rusticus, Helvidius Priscus kaunistaisivat mitä aikakautta hyvänsä. Lucanus olisi yksinään voinut tämän ajan mainioksi kohottaa. Senecan elämän laatu olkoon epäiltävä, mutta ken voisi heltymättä hänen kuolemaansa katsella? Myöhemmin Tacitus ja Plinius vireillä pitivät ylevää ystävyyttänsä ja löysivät muita vertaisiansa — samankaltaisia henkiä — jotka eivät tehneet elämää ainoastaan kärsittäväksi, vaan myöskin suloiseksi. Tällä ja seuraavalla vuosisadalla löytyi hyviä ja jalomielisiä miehiä; sillä eivätkö "hyvät keisarit" tulleet "huonojen keisarein" perästä? Trajanosta olisi ollut maailman jaloimmalla ihmispolvella kunnia. Markus Aurelius oli mitä etevimpiä hallitsioita. Paitsi näitä historian suuria löytyi epäilemättä useita alhaissäätyisiä, jotka hiljaisuudessa elelivät aikansa, vaan kuitenkin olivat rehellistä ja ylevämielisiä kansalaisia. Löytyi epäilemättä paljon semmoisia kuin Juvenalin Umbricius, jotka surkuttelivat ajan pahuutta ja luulivat, niinkuin hän, ettei Romassa ollut rehellisillä mitään sijaa; mutta jotka koettivat olla rehellisinä heidän tavallansa. Varmaan löytyi paljon senkaltaisia, joista Umbricius on ainoastaan esimerkki; liian suorapuheisia menestyäksensä tässä imartelevassa sukupolvessa ja liian jalomielisiä taipuaksensa siihen nöyryyteen, joka oli ainoa edistymisen keino.
Paitsi sitä ei Roma ollut maailma. Löytyipä maakuntakin. Siellä sai, niinkuin Umbricius kertoo, nähdä yksinkertaisuutta, hyviä avuja ja rehellisyyttä. Noille suorasukaisille, vilpittömille ja kohtuullisille talonpojille olivat pääkaupungin paheet oudot. Maaseuduilla tuo suuri joukko epäilemättä pysyi semmoisena kuin se aina oli ollut — ei parempana eikä huonompana.
Myöntäkäämme kaikki nämät — että pääkaupungissa oli muutamissa siveys ja maakunnassa maalaisten yksinkertaisuus. Mitä on jälellä?
Suoraan sanoen: että lopulta Roma oli maailman pää, sydän ja aivo. Se johti. Se kävi etupäässä. Mikäpä apu kaikista muista, kun se oli pääsemättömästi pilaantunut? Sen hyvän-avuiset kansalaiset havaitsivat itsensä toivottomaksi vähemmistöksi. He eivät voineet mitään kaikinpuoliseen rasittavaan sortoon. He taistelivat, he kuolivat; ja toisia sukupolvia nousi, joitten asema kääntyi yhä huonommaksi. Koko pää oli kipeä, koko sydän oli nääntynyt. Sydämeen yhtyneenä valtion ruumis imi turmiota, joka levisi sen hienoimpiin suoniin. Yhteiskunta oli hajoamaisillaan ja ainoastaan yksi asia voi maailman pelastaa.
Tämän pelastuskeinon toi se mies, jota olemme kuvailleet.
Mutta nyt on matkaseurueemme kulkenut Porta Capenan tiukkuvan holvikäytävän läpitse; ja centurio saattaa Juutalaisen, joka oli vetonut Caesariin, määrättyyn asuntopaikkaan.