II.
Nuori Athenalainen.
Lähellä Tiburin kaupunkia seisoi Apenninein rinteillä Lucius Sulpicius Labeon huvila. Tämän etupuolelta näki kauvas avaraa Kampaniaa ja kaukaista pääkaupunkia päin. Jotensakin pieni muihin läheisiin huviloihin verrattuna oli se kuitenkin mitä sievin rakennustapansa puolesta. Sen etupuolta kaunisti leveä pylväskäytävä, jonka edessä oli kukilla ja pensailla peitetty penger; tämän käytäviä reunustivat puksipuut, joitten latvat paikottain olivat leikatut kukka-astiain ja eläinten muotoisiksi. Valtatie oli noin neljänneksen penikulman päässä; ja avara platanikujamo, niin polveillen, että kulkeminen alaspäin kävi helposti laatuun, yhdisti sen kartanon kanssa ja juuri yhdistyskohdassa sijaitsi portinvartian soma huone. Huvilan takana oli ulkohuoneita ja aittoja; oikealla kädellä oli laaja kryytimaa; vasemmalla puolella ympäröitsivät puutarha ja viinamäki kartanon hoitajan asuntoa.
Läheltä ja loittoa näkyi vuorten vietoksilta useampia muita huviloita. Mainioin näistä oli kaikkein läheisin, jalon komea asunto, joka laveutensa ja koreutensa puolesta oli Labeon huvilaa paljon etevämpi. Silloinen kaupungin prefekti Pedanius Secundus oli sen omistaja. Labeon penkereltä sopi nähdä suurin osa tästä kartanosta; mutta inhoittava näky sen porteilla kiinnitti kaiken huomion, sillä siellä riippui isolla ristillä kaksi orjaa, joitten hiljainen vaikeroitseminen todisti, että he vielä olivat hengissä.
Päivä oli koittanut varhain. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta ihmisäänet likeisestä huvilasta ilmoittivat, että orjat olivat ulkona päivän töissä. Labeon huvilassa sen sijaan oli kaikki hiljallaan eikä ketään ollut näkyvissä paitsi yksi henkilö pylväskäytävässä.
Tämä oli huvilan emäntä, erinomaisen kaunis nainen vielä hempeimmällä iällänsä. Hänen käytöksensä osotti suurinta mielen kiihtymystä ja malttamattomuutta. Tuon tuostakin astuskeli hän vähäisen aikaa edestakaisin pylväskäytävässä ja sitten kiiruhti hän portaita alaspäin penkerelle, ahkerasti katsellen maantietä kohden, ikäänkuin olisi hän jotakin odottanut.
Viimein hän pääsi epätiedostansa. Etäältä kuului hevoskavioin kopina ja ennen pitkää ilmestyi yksinäinen ratsastaja laskien täyttä laukkaa edelleen. Hän poikkesi ajoportin kautta, lennätti kujamoa myöten ja saapui vähän ajan perästä huoneen luo. Nainen oli rientänyt alas. Heti hänet nähtyänsä, ja seisoi häntä odottaen ja kohtasi häntä kujamossa. Ratsastaja hyppäsi hevosen selästä ja heitti sen sikseen. Lujaan, kiivaasti tarttui nainen hänen molempiin käsiinsä ja kysyi suurinta mielen liikutusta osottavalla äänellä:
"No, mitä uusia?"
Hän puhui kreikkaa, Hetkeen aikaan toinen ei vastannut mitään, vaan katseli häntä levottomin kasvoin, joita hän turhaan koetti asettaa tyynen näköisiksi.
Oli suuri yhtäläisyys näitten molempain välillä, kun he seisoivat näin, toisiaan katsoen — veljen ja sisaren yhtäläisyys. Molemmilla oli samat hientyneet ja nerokkaat kasvojen juonteet puhtainta kreikkalaista kaavaa, samat henkevät silmät ja kirkas otsa. Mutta naisen lempeä luonto oli saattanut tämän lienteämmäksi; miehessä oli se laajentunut mitä mahtavimmaksi todistukseksi hänen järkensä voimasta.
"Armas sisareni", lausui hän viimein, puhuen hänkin kreikkaa, niin puhtaasti, kuin ainoastaan Athenan Akropolin varjossa voi oppia — "armas sisareni, ei ole mitään syytä tämmöiseen tuskaan. Minä en ole kuullut mitään varsinaista; vaan luulen varmaan, että Labeo on hyvässä turvassa."
"Sinä et ole kuullut mitään", toisti nainen hengähtämättä. "Mitä minun on tekeminen?"
"Niin, rakas sisareni; olen kuullut hyviä uutisia ja pahoja uutisia, mutta en Labeosta mitään. Mutta sinä olet niin alakuloinen, etten tohdi sanoa mitään. Tule", ja hellästi tarttuen hänen käteensä astui hän pylväskäytävää kohden.
"Helena, luuletko, että jaksat kuulla, mitä minulla on kerrottavaa?" kysyi hän, kun he seisoivat siellä yhdessä.
Hän katsoi ylös veljen huolestuneisin kasvoihin, ja painoi äkisti kätensä sydäntänsä vastaan. Sitten vastasi hän tyveneksi pakoitetulla äänellä:
"Cineas, epätieto on pahempi kuin mikään muu. Kerro minulle tarkkaan, mitä olet kuullut. Älä salaa mitään. Tahdon tietää pahimmatkin, olkoonpa sitten mitä laatua hyvänsä."
Vähän ajan kuluttua sanoi Cineas:
"Helena, sinä olet oikeassa. Epätieto on kaikista pahin. Minulla ei ole mitään kertomista sinulle, jota et saa kuulla. Minä tunnen paitsi sitä sinun voimakkaan luontosi ja lupaan vakaasti olla mitään sinulta salaamatta. Mutta samalla vaadin, että katsot asioita semmoisiksi, kuin ne todella ovat etkä kokonaan epätoivoon heittäy. Muistuta hetkeksi mieleesi viimeinen kirje, jonka Labeo lähetti sinulle. Paljonko aikaa siitä on kuin sen sait?"
"Siitä on kolmatta kuukautta kuin viimein kuulin Luciosta mitään", vastasi Helena; "se oli siihen aikaan, kuin he lähtivät Londonista Camaldunumiin tuota onnetonta Monan retkeä hankkiaksensa. Lucius haasteli hyvin iloisesti, kertoi Druideista ja heidän julmista uskonmenoistansa, kiitti Suetonion kykyä ja täytti kirjeensä ylistyspuheilla jalosta ystävästänsä Agricolasta, joka oli hänen teltakumppaninsa."
"Sinä tiedät, että Suetonius on armeijan parhaita kenraaleja — kukaties kaikkein etevin Corbulon jälkeen."
"Kyllä", vastasi Helena huoaten.
"Sinä tiedät myöskin, että kaikki hänen upseerinsa ovat jänteviä ja urhoollisia miehiä; ja hänen terävä järkensä ja havaintonsa ilmestyvät siinä, että hän on valinnut avuksensa semmoisia miehiä kuin Agricolan ja Lucion."
"Se on tosi, Cineas."
"No hyvä, ajattele nyt tätä", lausui Cineas semmoisella äänellä, jota hän aikoi iloiseksi. "Ainoa vaara, jota sinun tarvitsee peljätä, on armeijan tappio. Ei ole kappaleen aikaan tullut mitään sanomia siitä. Mutta semmoinen kenraali kuin Suetonius tuskin joutunee vaaraan. Syy, jonka vuoksi emme ole kuulleet hänestä mitään, on se, että Britannialaiset ovat ruvenneet kapinaan hänen takanansa ja katkaisseet hänen yhteytensä Romalaisten kanssa."
Helena ei virkkanut mitään, vaan katseli murheellisna kuin ennenkin veljeänsä.
"Meidän täytyy siis uskoa, että Suetonius pian pääsee hämärästä näkyviin ja kukistaa barbarilaisparvien vallan."
"Niin oikein; mutta sinä et ole vielä kertonut minulle viimeisiä uutisia Britanniasta, ja kuinka minä tiedän mitä uskoa taikka ajatella?" lausui Helena surullisesti.
"Minä tahdoin, että muistaisit, jotta, kävi kuinka kävi, armeija ja Labeo ovat turvassa. Suetonius ilmestyy legioneinensa kaikkia kostaakseen."
"Voi Cineas, älä pidä minua kauemmin epätiedossa!" lausui Helena vapisevalla äänellä. "Kerro kaikki — kaikki. Tämä epätieto kuolettaa minun. Sano minun kuullakseni pahimmatkin."
"Kallis sisareni", sanoi Cineas äänellä, jota hän turhaan koetti saada levolliseksi, "koko Britannia on tarttunut aseisin Romalaisia vastaan."
Kalmankalpeana Helena hoipertui muutaman askelen taaksepäin; mutta
Cineas tapasi hänen kätensä ja piti ne omiensa välissä.
"Jaksatko kuulla enemmän?" kysyi hän huolestuneena.
"Kaikki", vastasi toinen hiljaisesti.
"Koko saari on heidän vallassaan. Boadicea on heidän johtajansa!"
"Boadicea!"
"Juuri hän."
"Sekö, joka on kärsinyt niin hirveää vääryyttä! Hurskaat jumalat!"
"Juuri se. Hän on vimmastuttanut kaikki kansalahkot ja ne seuraavat häntä, mihin ikinä hän tahtoo."
"Oi!" huudahti Helena, "mikä kosto palkinnee sitä vääryyttä, jonka hän on kärsinyt!" Hän hykersi käsiänsä tuskissaan. "Ei mikään vastarinta — ei — ei mikään — ole mahdollinen ja Suetonius on Monassa! Ja koko provinsi on Boadicean vihan alaisena!"
Cineas ei vastannut mitään, vaan hänen vaiti-olonsa osotti, että hän myöntyi toisen sanoihin.
"Kerro kaikki", sanoi Helena astuen likemmäksi häntä. "Kaikki — mitä kuuluu kolonioista?"
"Camaldunum on valloitettu."
"Entäpä asukasten laita?"
"Joka henki on loppunsa nähnyt."
Helena oihkasi ja nojausi Cineaasen tukea saadaksensa. Tämä tarttui häneen, estäen häntä maahan vaipumasta.
"Boadicea ei tunne mitään sääliä eikä mitään osotakaan", lisäsi hän vielä; "molempain tyttärtensä keralla sytyttää hän seuralaistensa sydämen kaikenlaiseen väkivaltaan. Sinä voit arvata kaikki. Mutta minä tahdon mainita kaikki yksityiset seikat, jotka olen kuullut. Muista vaan, että, vaikka mitä kertoisin, Labeo on turvassa."
"Näyttää siltä, kuin olisi Britannialaisten kosto etupäässä Camaldunumia tarkoittanut. Veteranein käytös maan asujaimia vastaan oli tämän aikaan saanut. Minun ei tarvitse muistuttaa sinulle, mimmoinen tämä käytös oli. Roman soturit eivät ole missään pahempaa vallattomuutta harjoittaneet. Kaupungissa oli ainoastaan joku kymmenkunta sotamiehiä, kun asukkaat nousivat kapinaan. Hämmästys ja kauhu levisi kaikkialle kaupunkiin, kun tämä uutinen kuultiin. Tänne tulleessa kertomuksessa kuvaillaan kaikenlaisia kummallisia tapauksia, jotka tahdon jutella sinulle, että saat kuulla ne semmoisina, kuin itse olen kuullut. Ne olivat nämät: — Victorian kuvapatsas kaatui itsestänsä maahan. Hurjapäisiä naisia juoksi sen ympärillä ennustaen pian tapahtuvaa onnettomuutta. Neuvoskunnassa kuultiin Britannian kielen ääniä; teateri kaikui hirmuisista ulinoista; hävinneen kolonian kuva kangasti veden pinnalla lähellä Tamesin suuta; meri oli ruskeana verestä; ja vuoksen aikana nähtiin ihmiskuvia hiekassa."
"Kaikki nämät pahat enteet ja monet muut liioitelmat kerrottiin kumpaisessakin kansakunnassa. Kolonistat olivat epätoivoa täynnä, mutta Britannialaiset riemuitsivat. Camaldunumin asujaimet panivat prokuratorilta Catus Decianolta apua pyytämään. Tämä lähetti noin kaksi sataa huonosti varustettua soturia. Camaldunumin veteranit käyttivät itsensä kehnosti. Kansa joutui äkilliseen pelkoon; ja juuri tällöin ryntäsivät Britannialaiset kaupunkiin, surmasivat kaikki miekalla ja valloittivat viimein temppelin, josta vastarinta oli tehty. Harva pääsi pakenemaan; nämät pakolaiset toivat kamalan sanoman Londoniin."
Veljen kertoessa oli Helena pysynyt aivan äänetönnä, hartaasti ja hengähtämättä häntä kuunnellen.
"Minä en voi ymmärtää", lausui hän viimein, "kuinka meidän soturimme olivat niin huonosti johdetut. Minulla ci ole paljon toivoa", lisäsi hän heikolla äänellä.
"Petilius Cerealis lähti yhdeksännen legionan kanssa kaupunkia auttamaan", jatkoi Cineas; "mutta hän syöstiin pakoon, jalkaväki kaadettiin kokonaan ja ainoastaan hevosväki muassaan pakeni kenraali."
Helena katseli kauvan ja suruisesti veljeänsä.
"Voi Cineas!"
Tämä oli kaikkein pahin uutinen. Se oli ikäänkuin kuoleman-isku hänen toiveisinsa; sillä nyt ei ollut mikään vähäinen armeijan osasto hävinnyt, vaan kokonainen legiona.
"Tyhmän rohkeata — varsin hullua oli", vastasi Cineas, arvaten sisarensa ajatukset, "käydä yhden ainoan legionan kanssa kymmenien tuhansien villein kimppuun. Suetonius on ihan toisenlainen päällikkö. Hän on kaikki kostava; jopa juurta-jaksain."
"Ei, ei; hän suljetaan Monaan!" lausui Helena, itsepäisenä surussaan.
Häntä värisytti, kun hän ajatteli, kuinka Labeon voisi käydä.
"Jos niin tapahtuisi", sanoi Cineas tyynesti, "löytyy siellä viisikymmentä kenraalia, jotka ilomielin ryhtyisivät hänen auttamiseensa. Mutta ajattele silmänräpäys, mimmoinen mies Suetonius on. No, vaikka hän olisi saarrettu Ultima Thule'hen, avaisi hän tien itselleen ja armeijallensa. Ei minkään romalaisen kenraalin tarvitse pelätä tappiota. Kaikki, jotka ovat joutuneet jonkunlaiseen onnettomuuteen, ovat varomattomuudellaan itse olleet siihen syypäät. Mutta minä jatkan ja kerron kaikki loppuun. Cerealiin voitettuansa Britannialaiset vyöryivät eteenpäin, ikäänkuin vuoren virta upottaen kaikki. He lähestymät nyt Verulamia ja Londonia. Decianus on paennut Britanniasta ja oleksii nyt Galliassa."
"Paennutko! prokuratoriko paennut!" huudahti Helena hämmästyneenä. ^
"Niin; suurin osa armeijasta on, kuten tiedät, Suetonion luona."
"Miksei hän voi koota niitä sotureita, jotka vartioivat linnoituksia! Voi sitä pelkuria! sitä kurjaa pelkuria! Ensiksi yllyttää hän noita viheliäisiä barbareja hurjuuteen ja sitten pelkää hän heidän kostoansa. Ensiksi rosvo, sitten pelkuri," Ja levottomana ja liikutettuna astuskeli Helena edestakaisin riehuen, raivoten ja jonkunlaista lievitystä saaden vihastansa Cerealista vastaan.
Vähän ajan perästä palasi hän Cineaan luo ja lausui:
"Cineas, jos prokuratori on paennut, Suetoniolla ei ole mitään toivoa."
"Toivoa — no, sitä on varmaan", vastasi Cineas niin tyynesti kuin hän voi.
"Ajattele hiukka: melkoinen osa meidän vartiopaikoistamme on vielä valloittamatta. Niihin eivät Britannialaiset ole koskeneet. Niitten sotamiehistön voi koota suureksi armeijaksi. Britannialaiset eivät pysty mihinkään piiritykseen. He ovat liian hätäisiä. Jolleivät he ensi rynnäköllä saa jotakuta paikkaa käsiinsä, kääntyvät he toisen heikomman puoleen. Suetonion tarvitsee vaan lähteä takaisin, kerätä näitten linnoitusten soturit lippunsa ympärille ja sitten mennä kapinoitsioita vastaan. Ja lausuppas minulle, mikä voiton toivo olisi heillä, kun kerran joku Roman armeija, tämmöinen kenraali etupäässä, käy heidän kimppuunsa? Minä takaan sinulle" — ja hänen äänensä muuttui vakavammaksi, kun hän puhettansa jatkoi — "minä takaan sinulle, että ainoastaan tämmöinen päätös on mahdollinen — häviö kapinan nostajille. Häviö — perinpohjainen, kokonainen, täydellinen!"
Pitkään aikaan ei puhuttu mitään. Veli ja sisar seisoivat lähellä toisiansa. Helena oli vaipunut omiin mietteisin, Cineas ei häirinnyt niitä. Hän oli lausunut kaikki, mitä hän voi.
Aurinko oli noussut ja valaisi tuota jalon kaunista näkyalaa. Tässä levisi Kampania — avara tasanko, tuoreen vihantana, lehtoja ja puutarhoja täynnä, koristettu lukemattomilla kartanoilla, jotka yhä lisääntyivät, siksi kuin kaupunkiin yhtyivät. Tuossa suikerteli Tybris lakean halki, vierien, kunnes se kaukana katosi. Täältä näkyi
"Lation ranta, tuttu vanhastaan
'Aseista, miehistä', jonk' uudestaan
Nous' onnen tähti valtaa ennustain;
Tuoll' lepopaikka oli Tullion, vaan
Takana noiden vuorten korkeain
Maapaikka runoniekan armiain."
Vähän ajan päästä alkoi Helena levottomana ja kiihtyneenä kävellä pylväskäytävässä, niinkuin ennen. Cineas yhtyi häneen ja astui hänen vieressänsä. Molemmat liikkuivat tuokion äänettöminä.
Kun he kävivät oven editse, heittäysi joku taaksepäin, ikäänkuin olisi hän tahtonut välttää, että hänen läsnä-olonsa havaittaisiin. Hän meni nyt atriumiin; ja, kun Cineas ja Helena kävelivät edestakaisin, sovitti hän niin, että hän voi kuulla melkein kaikki, mitä he puhuivat. Hänen kasvojensa pinta oli tumman ruskea; hänen silmänsä mustat, terävät ja ilkeät; hänen muodossaan ilmestyi häijyys ja kavaluus. Hän oli hyvin kookas varreltansa; hänellä oli jämeät jäsenet ja hänen pukunsa ilmoitti hänen kartanon hoitajaksi. Tämmöinen oli se mies, joka heitä väijyi.
Pitkän väli-ajan päästä lausui Cineas: "no, minä arvaan, ettei minun tarvitse kysyä, mitä mietiskelet."
"Ajattelen Luciota", vastasi Helena syvästi huokaillen, sitten alkoi hän puoleksi lausua ja puoleksi laulaa itseksensä muutamia surullisia säkeitä eräästä kreikkalaisesta kööristä:
"Jota varroten ainiaan
Käyn silmissä kyynelkaste;
Mun mieltäni murheen taakka
I'äti painavi vaan."
"Muista Helena", sanoi Cineas, "mitä seuraa samassa laulussa; lohduttakoon edes tämä sinua, jollet tahdo uskoa, mitä minä olen vakuuttanut; sinä tunnet nämät sanat yhtä hyvin kuin minä:
"Oi lapsi, pelkosi poista!
Zeus valvovi korkealla,
Jumalallisin silmin nähden
Ja halliten taivaan ja maan."
"Zeus!" lausui Helena surullisesti; "voi! siinäpä vastus onkin. Minun Zeusini on filosofian Zeus, korkein, käsittämätön olento, jota ei kukaan voi lähestyä. Kaiken ikäni olen oppinut palvelemaan häntä, pelolla häntä kunnioittamaan. Mutta etkö näe, mikä äärettömän suuri juopa on minun ja hänen välillään. Oi Cineas, tuossa yhteisessä rahvaan uskossa on kuitenkin jotain, joka saattaa minun kadehtimaan sen tunnustajia. Katso kuinka köyhä ja oppimaton kansa ottaa jumalansa luokseen, rukoilee häntä ja saa lohdutuksen häntä palvellessaan. Myrskyn tullen tekee merimies lupauksiansa suojelusjumalalleen ja rauhoittuu; hän uskoo, että hän viimein pelastuu ja panee tabula votiva'nsa temppeliin riippumaan. Mutta tässä minä olen pahemmassa myrskyssä eikä ole ketään, johon kääntyisin, taikka jolle lupauksia tekisin."
"Jo nyt unhotat itsesi", lausui Cineas. "Kuinka! tahtoisitko heittää omat ylevät käsitteesi ainoasta totisesta jumalasta ja turvata noihin yhteisen uskonnon yksinkertaisiin taruihin? Pitäkööt he epäpuhtaat jumalalansa, Apollonsa, Neptunonsa, Marsinsa ja Herkuleensa. Meitä on paremmin opetettu ja me voimme palvella koko maailman suurta jumalaa.
"Voi, mutta surussa, surussa, Cineas. Kuinka voimme päästä hänen luokseen? Voimmeko uskoa, että hän todella tahtoo pitää huolta meistä? Halvan sotamiehen vaimo toimittaa uhrinsa ja rukoilee jumalaansa, jolta hän toivoo apua itselleen. Mutta kuinka rohkenisin minä ilmoittaa vähäpätöiset huoleni ijankaikkiselle olennolle, taikka toivoa, että hän tahtoisi kuulla minun rukoukseni? Ei! ei! Etkös muista näitä sanoja:
"Etkö, ystävä, huomaa,
Kuinka heikkona hiljalleen
Unelman lailla kulkevi tää
Suku ihmisten harhaten pois tolaltaan,
Vaan ei kina, taistelo kuolevaisten
Zeun sopusointua häiritä voi?"
"Helenaseni", lausui Cineas lempeästi, "sinun nykyiset surusi saattavat sinun unohtamaan kaikki nuoruutesi opinnot. Mistä syystä valitset runoillan synkimmät lauseet? Oletkos unohtanut koko meidän lapsuutemme ja nuoruutemme ja meidän oivallisen Theofilomme ylevät opit? Etkö muista tämän kunnioitetun opettajan korkeita mietteitä jumalan luonnosta, sielun kuolemattomuudesta, pyhyydestä ja rukouksesta? Kallis sisareni, minä en ole koskaan herjennyt olemasta kiitollisena nuoruuteni ajalle, jolloin minulla oli semmoinen opettaja mieltäni semmoisilla ajatuksilla täyttämässä, jolloin sinä olit minun seuralaiseni ja kumppalini. Kun Labeo vei sinun pois, tunsin, että olin menettänyt toisen puolen luonnostani; sen jälkeen olen koettanut säilyttää tuota hehkuvaa nuoruuden intoa, tuota luottamusta jumalaan, jonka me molemmat tunsimme. Kuinka sinun laitasi on? Onko se sinulta kadonnut?"
"Oi Cineas, minä olen elänyt aivan toisin kuin se innokas tyttö, jonka sinä tavallisesti teit osalliseksi omiin harrastuksiisi ja unelmiisi. Olen elänyt aivan toisin kuin ennen Athenassa."
"Unelmiksiko sinä, Helena, näitä nimität?" kysyi Cineas leppeästi nuhtelevalla äänellä — "näitä kaikkia hyvyyden ja kauneuden ahkeroimisia, tätä pitkää jumalan olennon tutkistelemista?"
"Suo minulle anteeksi, rakas veljeni", vastasi Helena, lempeästi laskien kätensä hänen olkapäällensä ja katsellen häntä kirkkain silmin; "minä en ensinkään tuota tarkoittanut; tarkoitin sitä, ettei minulla, naimisissani, ole ollut mitään aikaa filosofian harjotukseen. Romalaisen puolisona on minun tullut voimassa pitää Sulpicius Labeon perheen arvoa. Minä olen matkustanut paljon. Olen monta vuotta oleskellut Galliassa ja erittäin Britanniassa. Minulla on poika, jota minun täytyy kasvattaa. Jääkö siis, armas veljeni, näiltä kaikilta minulle paljon aikaa filosofiallisiin mietintöihin? Mutta enpä kuitenkaan ole koskaan unohtanut nuoruuteni opetuksia. Minä kunnioitan ja rakastan tuota jaloa Theofiloa. Ken voisi 'opettajaa' unohtaa? Minä en sitä koskaan voi, vaan ainiaan muistan niitä yleviä tunteita, jotka hän meissä synnytti. Minä rakastan Platoa ja Pindaroa ja Aiskhyloa ja Sofoklesta enemmän kuin milloinkaan, ja pidän yhä suuremmassa arvossa nuo oivalliset kohdat heidän teoksissansa, joihin hän aina etupäässä käänsi meidän huomiotamme. Osaanpa vielä melkoiset jaksot niistä ulkoa yhtä hyvin kuin ennen Athenassa. Eivätkä kuitenkaan, kallis veljeni, minun elämässäni, minun toimissani nämät opit minulle mitään lohdutusta tuo. Minä en tiedä, mitenkä voin lähestyä tuota korkeinta olentoa, ja elämäni päämäärä on päästä selville siitä. Voitko sanoa minulle sen? Kukaties saat minun suurimman suruni poistetuksi. Jos voit, niin sano, sinä olet edistynyt, sillä välin kuin minä olen pysynyt ennallani; sinä olet säilyttänyt koko voimakkaan rakkautesi kaikkiin, mitä on jumalallista ja pyhää. Mikä siis neuvoksi? Sano se minulle."
"Sinä teet minun voimani liian suureksi, rakas Helena", vastasi Cineas syvästi mietiskellen. "Tämmöisessä asiassa on vaikea saavuttaa mitäkään varmuuden kaltaista. Mutta minä tahdon kertoa sinulle kaikki, mitä tiedän."
"Sinä uskot, eikö niin, että jumala on viisas ja hyväntahtoinen? Hän loi koko maailman. Eikö ole luonnollista, että hän kumminkin tahtoo pitää vaaria luontokappaleittensa hyvästä ja hyödystä?"
"Kukaties", arveli Helena ajatellen; "ylimalkain hän niin tekee. Eikä tämä kuitenkaan tuota mitään lohdutusta yksityiselle ihmiselle."
"Jos hän kerta on hurskas ja hyväntahtoinen, etkö luule, että hän tahtoo edistyttää myöskin yksityisen hyvää ja hyötyä?"
"No, ehkä niin lienee."
"Hän on läsnä kaikkialla ja tietää kaikki. Muista mitä Sokrates sanoo Xenofonissa: jumala on niin suuri ja luonnoltansa semmoinen, että hän yhtaikaa näkee kaikki ja kuulee kaikki, on kaikkialla läsnä ja pitää huolta kaikista asioista samalla haavaa!"
"Niin; se en tosi."
"Hän siis näkee ja kuulee meitä tänä hetkenä. Juuri tällä silmänräpäyksellä, rakas sisareni, katsoo hän sinua täällä Italiassa ja Labeota Britanniassa."
"Tuossa ajatuksessa on jotain lohduttavaa", lausui Helena vähän ajan päästä.
"Hän on meidän luojamme, meidän synnyttäjämme; hänestä me olemme siinneet, me olemme hänen lapsensa. Miksei siis tämä olento tänä hetkenä tahtoisi kuulla meitä molempia taikka jompaakumpaa meistä? Voitko rahvaan uskossa tavata mitään parempaa kuin tämän? Emmekö voi luottaa tämmöiseen olentoon ja sydämessämme lausua hänelle: 'sinä minun loit. Surussani käännyn sinun puoleesi ja anon sinulta apua!' Eikö tämä ole parempi kuin joku lupaus Neptunolle taikka Mercuriolle?"
"Mutta taitamaton ja taikauskoinen kansa saa lohdutusta myöskin lupausten tekemisestä", väitti Helena.
"Tähän vastaan vaan Platon sanoilla: 'jumalaa ei käy lahjominen. Hän pitää ainoastaan väliä sielullamme eikä laisinkaan uhreillamme ja juhlasaatoillamme!'"
"Uskotko siis, että me saamme pyytää häneltä kaikkia?"
"Ei suinkaan. Hän on periviisas eikä katsoisi sopivaksi suostua siihen. Hänellä on omat tarkoitukset. Hänen tahtonsa noudattaminen on jokaisen ensimäinen ja tärkein velvollisuus, joka häntä rukoilee. Etkö muista mitä Sokrates sanoo samassa dialogissa, johon vasta viittasin: 'jos jumala, jota aiot rukoilla, yhtäkkiä ilmaantuisi sinulle ja kysyisi sinulta, ennenkuin olisit rukouksesi aloittanut, tyytyisitkö sinä siihen, että hän antaisi sinulle jotakin semmoista, josta äsken puhuimme, vai tahtoisitko, että hän sallisi sinun itse pyytää jotain; mitä luulisit parhaaksi ja etuisimmaksi itsellesi — joko ottaa vastaan, mitä hän antaisi, vai saada, mitä häneltä pyytäisit?'"
"Ei ole kuin yksi vastaus tähän kysymykseen. Periviisas tietää parhaiten:
"Älköön heikko tahtoni koskaan
Nousko kaikkien valtiasta,
Maailman haltiaa vastustamaan!"
"Sentähden", lausui Cineas, "jos hyväksyt tämän Aiskhylon juhlallisen rukouksen, niin vielä mieluisammin suostut tähän, johon Sokrates neuvoo. Se on totisin ja meille sopivin rukous. Sinä muistat kaiketi sen: 'suuri jumala! Anna meille, mitä on meille hyvää ja tarpeellista, joko pyydämme sitä taikka ei; ja pidätä meistä, mikä pahaa on, silloinkin kuin semmoista sinulta pyydämme!'"
"Mutta, Cineas, eikö tässä ole mitään vastuksia? Pääsemätkö kaikki jumalan luokse? Eikö tarvita mitään vahvistusta? Kuuleeko hän kaikkia ihmisiä ilman eroituksetta?"
"Minun luullakseni", vastasi Cineas miettiväisesti, "vaaditaan valmistusta."
"Epäilemättä; mutta minkälaista?"
"Syvä sielun aateksiminen, ja täydellinen mielen irroittaminen sinä hetkenä kaikista ulkonaisista esineistä, ynnä suurin kunnioittaminen ja mitä nöyrin alamaisuus."
"Niin", vastasi Helena; "ja sinä tiedät, mitä Sokrates tässä sanoo, koska niin suuresti luotat häneen, sillä hän sanoo, että sielun puhdistaminen on siinä: — että se tottuu peräytymään ja sulkeumaan itseensä, luopuen kaikesta yhteydestä ruumiin kanssa, niin paljon kuin suinkin mahdollista, sekä elämään itsekseen ruumiin siteissä pysymättä. Aivan niin, Sokrateelta ja Platolta ja tuolta totiselta Theofilolta tämä kävi päinsä. Jos minä olisin sinun kaltaisesi, rakas Cineas, taitaisi se olla mahdollista minullekin. Jos minä olisin suuri filosofi, niinkuin Seneca, menettelisin tällä tavalla sieluani hoitaakseni ja pitääkseni sitä puhtaana jumalan edessä. Mutta; minä olen heikko nainen keskellä äidin huolia. Jos näistä herkeisin ja eläisin aateksivaisen filosofin elämää, tekisin väärin — väärin lastani, väärin puolisoani vastaan. Etkö havaitse sitä tuskalloista ristikohtaa, johon olen joutunut?"
"Minä näen sen", vastasi Cineas; "mutta sinä voit tehdä sen kumminkin osaksi ja näin estää ajatuksiasi kokonaan niihin kiertymästä. 'Sielu kaikkein ensinnä, sitten kaikki muut asiat.' Niin sanoi 'opettaja.'"
"Voi! sinä et voi ymmärtää minun elämääni. Kaikki nämät käyvät sinulta laatuun, vaan ei minulta. Filosofiallinen tutkisteleminen — minäkö romalainen vallasnainen semmoiseen rupeisin? — mahdotonta!"
"Ei juuri niin", lausui Cineas. "Hyvän-avuinen elämä, niinkuin sinun elämäsi, vietettynä parhaitten ja korkeinten velvollisuuksien täyttämisessä, on jo itsestään elinaikainen sielun puhdistaminen."
"Minä koetan tehdä parastani", vastasi Helena lempeästi. "Mutta kuitenkin havaitsen, että luja rakkauteni lastani ja puolisoani kohtaan saattaa minun unohtamaan jumalan. Hän pysyy minun silmissäni majesteetillisena mielen kuvana, ylevänä tunteena. Kuinka voin lähestyä häntä? oi, jospa löytäisin jonkun tien hänen luoksensa! Elämäni muuttuisi mielestäni kahta suloisemmaksi, jos keksisin jonkun yhteyden hänen ja minun raukan välilläni. Minä palvelen jumalaa, mutta minä pelkään häntä. En tiedä kuinka kääntyä hänen puoleensa, enkä edes millä nimelläkään."
Hän herkesi hetkeksi ja jatkoi sitten suloisella, hiljaisella laululla, hyräillen sanoja noista majesteetillisistä kööreistä, jotka olivat niin mieluisat hänelle:
"Oi Zeus! — ken lienetkin — jos kuulet
Mielelläs näin sua rukoiltavan,
Sun puolehes käännyn!
Sillä kun kaikki ma mietin tarkoin,
Jos tosiaankin tahtoisin heittää
Taakan pois, joka mieltäni painaa,
Missä ois auttaja muu kuin Zeus?"
"Jatka sitä", lausui Cineas, "ja kuule mitä samassa laulussa sanotaan", — ja hän itse aloitti värsyn:
"Ainoa hän, joka kuolevaista
Viisauden tielle johdattaapi,
Kärsimisissä tiedon antaa."
"Oi! Helenaseni, olen usein ajatellut, että jumala sillä tapaa johtaa meitä viisauden tiellä ja saattaa meille 'tiedon kärsimisestä.' Vakaasti uskon, että se halu, jolla pyrimme häntä tuntemaan, on hänelle otollinen; ja kaikista asioista, jotka sielua puhdistavat, on jumalan tavoittaminen etevin. Jos halajamme häntä, osottaa se itsestään, että olemme valmistuneet häneen kääntymään. Ystävä liittyy ystävään, kun molempain tunteet yhteen soveltuvat. Se tahto, jolla pyydämme lähestyä jumalaa, todistaa, että me tavallaan olemme hänen kaltaisensa. Niin, samanlaatuiset yhdistyvät toisiinsa ja ken vaan etsii jumalaa, se lähestyykin häntä."
"Kyllä; mutta tahtooko jumala tulla meidän luoksemme? Mitäpä siitä, vaikka me kuinka paljon häntä haluaisimme? Emme voi koskaan saavuttaa häntä. Hänen yhteyteensä ei kukaan pääse."
"Lähestymisessä on kuitenkin jotain."
"Mutta minun tilassani ei se mitään auta. Voi! Cineas, minä varon, ettei sieluni kaipaus milloinkaan saa tyydytystä. Jos vaan tuntisin hänen, menisin hänen luokseen; mutta kuinka voi mennä hänen luokseen — kuinka puhutella häntä?"
"Minun entinen elämäni", lausui hän vähän ajan perästä, "ja sinun kumppanuutesi, ja 'opettajan' opit synnyttivät minun sielussani hillittömän halun — aatteita ja ajatuksia joita ei koskaan saa tukehtumaan. Sinä, armas veljeni, menet minun sivuitseni", lisäsi hän suruisella äänellä; "minun sivuitseni. Sielusi siivillä sinä lennät tuonnemmaksi, sillä välin kuin minä alkukohdalla viivyn. Sinä jo näet jumaluuden hohteen, sillä välin kuin minä turhaan häntä etsiskelen. Minä en tiedä, mitenkä häntä puhutella; ja jos tietäisin sen, olisivat ensimäiset sanani, 'suuri jumala! opeta minua, kuinka minun tulee sinua rukoilla.'"
Ja nyt, kun hän lausui nämät sanat, tapahtui kummallinen seikka. Pylväskäytävässä astuessaan he usein kävivät edestakaisin, ja juuri tällä hetkellä saapuivat he sen läntiseen päähän, jossa oli vähäinen huone, ovi rakennuksen etupuolella. Tästä huoneesta kuului suloinen lapsen ääni, mutta tavattoman vitkaisena ja juhlallisena.
"Hiljaa!" lausui Helena laskien kätensä veljensä olkapäälle. Silloin kuului vitkaan ja juhlallisesti tämän suloisen lapsen-äänen lausumat sanat, ikäänkuin suoraan vastaukseksi äidin kaipailevaan huudahukseen:
"Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Lähestyköön sinun valtakuntasi. Olkoon sinun tahosi niin maassa kuin taivaassa. Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme; ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme meidän velvollistemme. Älä johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta: sillä sinun on valtakunta, ja voima, ja kunnia, ijankaikkisesti. Amen."
Kyynelet kiilsivät Helenan silmissä.
"Mitä sanoja nämät ovat?" hän huudahti. "Isä meidän;" ja, pannen kätensä ristiin, seisoi hän kuunnellen, samalla katsoen ylöspäin, ikäänkuin olisi hän himmeästi ajatellut, että hän saisi sillä tavoin nähdä "Isän."