III.
Isaak.
Kun rukous päättyi, odottivat he äänettöminä jotakin vielä. Mutta muita rukouksen sanoja ei kuultu. Iloisesti nauravan lapsen ääni kaikui pian ja Cineas katseli ylös huoaten.
"Voi, Helena", lausui hän, "tässä olen kuullut jotain, joka on parempi kuin kaikki minun toteennäyttöni. Mistä Markus tuon on oppinut?"
"Minä en tiedä, jollei imettäjältä."
"Imettäjältäkö?"
Cineas laski käsivartensa ristiin ja seisoi ajatuksiinsa kiintyneenä.
Helena jätti hänen hiljalleen ja meni sisään.
Vähän ajan päästä nosti Cineas silmänsä häntä etsien ja havaitsi, että hän oli poissa.
"Niin", virkki hän itsekseen; "äiti on varmaan mennyt lohduttamaan mieltänsä tuolla suloisella pojalla. Mutta imettäjä — mistä hän tuon on oppinut?"
Tuokion käveli hän edestakaisin, sitten astui hän hitaisesti huoneesen ja istuutui sohvalle peristyliumissa. Kotvasen kuluttua tuli Helena sinne, Markus ja imettäjä muassaan. Pojan kasvoissa, jotka olivat ihan äidinkaltaiset, kuvautui taivaallinen lempeys. Hänellä oli tämän tunkevat silmät ja suloinen, mielekäs suu. Hän ei ollut kuin seitsemän vuoden vanha ja jotenkin varteva iäksensä. Hän riensi enonsa luo; hänen muodostansa näkyi, että hän luuli itsensä mielivieraaksi. Cineas otti hänen syliinsä, likisti häntä vasten poveansa, katsoi hellästi hänen kauniisin kasvoihinsa ja lausui tuhansia hyväilyssanoja. Hiukan ajan perästä poika juoksi ulos huoneesta ja hyppeli lauleskellen pylväskäytävässä.
Imettäjä jäi jälelle. Cineas oli ennenkin ottanut vaaria hänestä, mutta nyt hän katseli häntä tavallista suuremmalla tarkkuudella. "Mistä", arveli hän, "on tuo rukous alkunsa saanut? Hänkö on opettanut nämät ihmeelliset sanat? Mistä hän ne oli oppinut? Ymmärsikö hän niitten syvän merkityksen?" Hän päätti ottaa selkoa siitä häneltä itseltä.
Imettäjä oli ilmeisesti Kreikkalainen; kenties joltakulta saarelta. Hänen kasvojensa juonteet olivat jaloksi hientyneet ja hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset. Nuoruudessaan lienee hän ollut erinomaisen kaunis, sillä nytkin, hänen iäkkäänä ollessansa, asui hänen kasvoissaan ihmeellinen suloisuus. Hänen muotonsa vaikutti mitä voimakkaimmalla tavalla Cineaasen. Se oli niitä, jotka ilmoittavat kovia, suuria kärsimyksiä; Cineas ei ollut koskaan nähnyt mitään kasvoja, joihin suru oli suuremmat jäljet jättänyt eikä hänen mieleensä kuitenkaan tullut, että toinen oli murheissaan. Se oli enemmän; ohitse menneen surun kuvaus, semmoisen surun, jonka järkähtämätön, melkein jumalallinen kärsivällisyys oli voittanut. Se oli Nioben muoto, tyytyväinen osaansa, taipuen taivaan tahtoon. "Eiköhän tuo liene", ajatteli hän, "puhdistunut sielu'" Viimeisen keskustelun esine joutui hänen ajatuksiinsa ja hän arveli, että tässä oli sielu, joka oli irroittanut itsensä kaikista aineellisista kappaleista; sielu, joka ehkä oli yhteydessä korkeimman olennon kanssa; joka ehkä käänsi hänen puoleensa niin ylevän rukouksen kuin sen, jonka Markus oli lausunut. Hän kummasteli, mikä oli synnyttänyt nuot kauheat, nyt kokonaan laantuneet surut ja mikä salainen voima oli saanut hänen kääntämään katkeruuden suloiseksi rauhaksi. Nämät silmät — tyynet kuin Egyptin Sfinxin muuttumaton katsanto — eivät osottaneet mitään nykyistä mielen liikutusta eikä kiivautta. Hän ajatteli, ettei se suinkaan ollut filosofia, joka näin oli häntä voimistuttanut, sillä ei hän koskaan ollut tuntenut ketään naista — eikä semmoisesta kuullut — joka olisi päässyt semmoiseen filosofialliseen mielen tyyneyteen, johon ainoastaan muutamat runsaslahjaiset miehet olivat ehtineet.
Mutta hänen mieltymyksensä tähän naiseen ei saattanut häntä laimin lyömään mitä tärkeitä velvollisuuksia hänellä paraillaan oli. Tosin hän oli Helenaa lohduttanut, mutta hän tiesi hyvin, että asiat Britanniassa olivat mitä täpärimmällä kannalla. Armeija kukaties ei koskaan ollut hämärästänsä näkyviin pääsevä, Labeo kukaties ei koskaan palaava.
Noin vuosi takaperin, kun oli päätetty hävittää Druidein uskonto, oli Labeo lähettänyt puolisonsa ja lapsensa Britanniasta Romaan. Kun hän sen teki, tiesi hän hyvin, että ratkaiseva taistelo oli tulossa. Hän ymmärsi Britannialaisten tuiman, uljaan luonnon ja oli varma siitä, että he rupeisivat kauheaan vastarintaan. Hän menetteli niinkuin vaara olisi ollut käsissä. Hän teki testamenttinsa ja määräsi Cineaan poikansa holhojaksi siinä tapauksessa, että hän itse kuolisi. Hän antoi asiakirjat Helenalle, käskien hänen jättää ne Cineaalle. Tämän Helena tekikin, niitten sisältöä tuntematta.
Kun Suetonius viipyi jotenkin kauan poissa, oli Helena kirjoittanut Cineaalle levottomuudestaan ja tämä oli kohta lähtenyt Athenasta Romaan. Muutkin asiat kehoittivat häntä lähtemään, mutta tämä oli pääsyy. Veli ja sisar olivat aina olleet kirjeenvaihdossa siitä saakka kuin jälkimäinen naitiin; mutta he eivät koskaan sen jälkeen olleet toisiaan tavanneet.
Se ilo, jonka Helena tunsi, kun hän rakastetun veljensä tapasi, lievitti ajaksi hänen surunsa; ja Cineaan mielen rohkaisevat sanat saattoivat hänen parhaita toivomaan. Mitä Cineaasen tuli, oli hän kohta päättänyt hankkia itselleen tiedon, kuinka kartanon talous oli hoidettu ja tehdä mitä hän voi sitä edistääkseen. Hän ei ollut oleskellut kuin kaksi viikkoa siellä, kun he saivat ne surulliset sanomat, joista edellisessä luvussa mainittiin.
Muuan mies oli kohta alusta herättänyt hänen suurinta epäluuloansa. Tämä oli kartanon hoitaja Hegio. Hän oli syntyänsä Syrialainen, oli alhaista sukua ja orja, kun hän ensiksi tuli Romaan. Jonkunlaisilla keinoilla oli hän kohottanut itsensä parempaan tilaan ja häntä oli kiitetty hyväksi Labeon edessä, joka jätti kartanon hoidon kokonaan hänen haltuunsa. Tuskin sai Cineas häntä nähneeksi, kuin hän jo havaitsi, että hän oli ilmetty konna. Hänen kamala, karsastava katsantonsa inhoitti nuorta Athenalaista. Paitsi sitä Hegio ei ollut erittäin kohtelias Cineaalle. Edellisen käytöksessä ilmestyi puoleksi salattu ynseys, jota Cineas päätti rangaista. Kuinka lieneekään ollut, Cineas näki selvään, ettei Hegiossa ollut miestä näin tärkeitä asioita hoitamaan.
Cineas oli päättänyt kutsua kartanon hoitajan puheillensa ja luovuttaa hänen suorastaan hänen virastansa. Tänä aamuna oli hän pannut hänelle sanan, että hän tulisi hänen luoksensa; mutta kummastukseksensa oli hän havainnut, että toinen oli lähtenyt Romaan. Kun ei hän tahtonut Helenaa häiritä, meni hän tapaamaan kirjaston hoitajaa, jota hän piti suuressa arvossa, vaikka tämä ei ollut muuta kuin orja.
Tämä mies oli Juutalainen, nimeltä Isaak, jonka Labeo muutamain omituisten seikkojen kautta oli Syriassa haltuun saanut. Hän oli ottanut osaa yhteen maanmiestensä kiivaasen kapinaan ja oli sentähden kuolemaan tuomittu. Syystä taikka toisesta oli Labeo säälinyt tätä onnetonta ja pelastanut hänen ristiin naulitsemisen tuskista. Sen perästä liittyi Juutalainen isäntäänsä ja tämän perheesen suurimmalla rakkaudella ja uskollisuudella. Kuusi vuotta seurasi hän heitä eri maissa; ja joka vuosi oli saattanut heidän yhä enemmän häntä kunnioittamaan. Kun perhe saapui Romaan, oli Isaakkin muassa ja oli ihan alusta Hegiota epäillyt. Ei hän kuitenkaan ilmoittanut tunteitansa kenellekään; eikä hän ennen Cineaan tuloa puhunut asiasta mitään.
Hän oli kookas, varreltansa majesteetillinen mies, Juutalaisen vahvasti esiytyvät juonteet kasvoissa. Hänen partansa oli pitkä, hänen silmänsä kirkkaat ja terävät, ja hänen otsansa täynnä syviä vakoja. Hänen kasvatuksensa oli ollut mitä monipuolisinta laatua ja suurten luonnonlahjainsa vuoksi oli hänen mahdollista hyväksensä käyttää kaikkia etujansa. Hän oli perehtynyt Kreikan ja niin ikään Latinan kirjallisuuteen; hän oli taitava kirjoittaja ja tarkka luvunlaskia. Tämmöinen oli se mies, johon Cineas etupäässä nyt pani luottamuksensa.
Kun hän astui sisään, lientyivät Juutalaisen vakavat kasvot lempeään tervehdyksen hymyilyyn. Hän oli virkaansa toimittamassa kirjastossa. Tämä oli soma huone, seinät täynnä hyllyjä, nämät jaetut eri komeroihin, joihin itsekuhunkin oli paperikääryjä pistetty. Hyllyjen päällä seisoi kirjailiain marmorista veistetyitä rintakuvia ja isolla pöydällä keskellä huonetta olivat tavalliset kirjoittamisen, sitomisen, kiillottamisen ja kirjojen koristamisen koneet.
Cineas silmäili hänen työtänsä ja havaitsi, että hän juuri kopioitsi
Homeroa.
"Isaak", lausui hän ystävällisellä äänellä, "mikä ihmeellinen kirja tämä on! Sillä minä en tiedä, kuinka monta vuosisataa se on Kreikkalaisia innostuttanut ja elähyttänyt. Me tunnemme kaikki sen. Filosofit ja talonpojat, soturit ja esivaltalaiset, kaikki kertovat sen lauseita. Romalaisilla ei ole mitään sen veroista. Mutta meillä se on pääkirja. Me ajattelemme Homeron ajatuksia, me elämme Homeron elämää. Tunnetko sinä ketään muuta kansakuntaa, jolla on kirja, joka täyttäisi tämmöisen sijan kuin tämä?"
Näin lausuen nojausi hän huoneen toisessa päässä olevaan sohvaan ja katseli Juutalaista.
"Meillä Juutalaisilla", vastasi Isaak häveliäästi, "on yksi pääkirja. Mutta tässä on kaikki meidän kirjailiamme yhdessä koossa. Se on todestikin meidän kirjallisuutemme. Me kaikki tunnemme sen. Me viittaamme aina sen sisältöön. Se sytyttää meidän sydämemme ja johtaa meitä elämän vaiheissa. Me elämme sen elämää, me kerromme sen lauseita monta vertaa enemmin kuin te, mitä Homeroon tulee."
Cineas kummastui, kun hän kuuli tämän, mutta silmänräpäyksen ajatteleminen sai hänen havaitsemaan, ettei se ollutkaan mitään ihmettä, että jollakulla kansakunnalla oli kirjallisuus, jota se piti suuressa arvossa.
"Mitä kirjoja ne ovat?" hän kysyi.
"Meidän pyhät kirjamme", vastasi Isaak.
"Ovatko ne runollisia?"
"Ne ovat sekä runollisia että suorasanaisia."
"Löytyykö niitten joukossa mitään epillistä runoelmaa?" kysyi Cineas, jota vähäisen nauratti, kun hän ajatteli barbarilaista eposta ja kuvaili itsekseen kuinka kauheasti tämmöinen tuote tavallisia sääntöjä loukkaisi.
"Ei", vastasi Isaak. "Meillä ei ole mitään epillistä runoelmaa. Meidän vanhin historiamme ei kuitenkaan: aineensa puolesta eriä suuresta epoksesta. Sen sisältö on mitä korkeinta ja tärkeintä voi käsittää. Se kertoo, kuinka kaikkivaltias loi maailman; ja kuinka ihmiset syntyivät. Se kuvailee aikaisinten vuosisatojen tapauksia ja näyttää, kuinka kaikki ihmiset juontavat alkunsa samasta lähteestä. Se laatii kansakuntamme kummallisen sukuperän ja ihmeellisen historian. Kukaties sinun mielesi joskus tekee lukea tätä historiaa. Minä voin vakuuttaa sinulle, että siinä on paljon opin ja kummastuksen aihetta myöskin semmoiselle mielelle kuin sinulla on. Äläkä pidä sitä ainoastaan kansallisylpeytenä, jos sanon, että se mies, joka tämän historian kirjoitti, on nerokkaampi kuin Homeros ja tämä kirja suuren-arvoisempi meille kuin Iliadi Kreikkalaisille."
"Hänessä lienee kyllä ollut suuri nero", lausui Cineas sävyisesti, "mutta ei hän ole kirjoittanut mitään epillistä runoelmaa, eikä niin muodoin juuri sovi verrata häntä Homeroon. Tahtoisin kuitenkin mielellään nähdä kirjan, josta sinä puhut. Minä olen kuullut siitä jotain. Eikö sitä käännetty kreikaksi Alexandriassa?"
"Kyllä. Mutta minun ei tarvitse sanoa, että käännös on meistä, jotka alkukirjan tunnemme, tämän kauneuksia vailla."
"Tietysti; semminkin mitä runoelmiin tulee. Niitä ei saa käännetyksi. Katso Ciceroa, kun hän Aiskhyloa kääntää. Onko koskaan surkeampaa yritystä nähty? Ei Catullonkaan onnistunut suorittaa muutamia Sapphon värssyjä."
"Vaan hän vääristeli niitä", lisäsi Isaak. "Ei; runoelmia ei voi kääntää. Niitten hieno haju haihtuu, kun ne toisenkielisiksi muutetaan."
"Sinä puhuit suorasanaisista kirjoituksista", sanoi Cineas, äskeiseen puheesen palaten. "Mitä runouden lajia teillä on? Löytyykö mitään dramallista? Jos niin on, mitä sinä tuosta kolmenlaatuisesta yhteydestä arvelet? Sinä et suinkaan liene noita sääntöjä havainnut."
"Meillä on kumminkin yksi dramallinen runoelma", vastasi Isaak. "Se ei kuitenkaan sovi julkiselle näkymölle, vaan ainoastaan totisimman mielen hiljaiselle mietinnölle. Sen sisältö on mitä syvintä ihmisen mieli voi käsittää. Sen suhteen on se enemmän 'Prometheyn' ja 'Oedipon' kaltainen, kuin minkään muun Kreikkalaisten näytelmän. Se esittelee jumalan hallinnon suurta salaisuutta. Semmoinen on, niinkuin tiedät, Prometheyn sisältö. Sinä tiedät myöskin, kuinka Aiskhylolta on hänen äärettömän suuri yrityksensä huonosti menestynyt. Kreikkalaisten ylevimmässä runoelmassa kuvaillaan korkeinta olentoa hirmuvaltiaaksi, joka itse on heltymätönten Vaiheettarien alainen; eikä 'Vapautettu Promethey' voi valaista 'Kahletetun Prometheyn' salaluontoisuutta ja hämäryyttä. Jumala antaa hyväntahtoisen olennon kärsiä kidutuksen hirmuja juuri hänen hyvien avujensa vuoksi. Mikä on hirmuisempaa kuin tämä? Aiskhylos yrittelee liian suuria. Hän ei voinut todistaa taivasten haltian hurskautta, kun hän ensiksi oli niin voimakkaasti hänen kauheaa hirmuvaltaansa kuvaillut. Ei 'Oedipossa' ole paremmin laita. Varsin viaton mies johdatetaan pääsemättömäksi ilkeinten rikosten teentöön ja heittää viimein henkensä koviin tuskiin. Tässä on myöskin tuo suuri kysymys viritetty, mutta vastausta siihen ei saada. Tämmöiset teokset täyttävät mielen epätoivolla ja elämän synkkä salaisuus muuttuu yhä synkemmäksi."
"Mutta meidän runoelmassamme on toisin. Kysymys on esitelty samalla tavalla. Aivan hurskas ja rehellinen mies kietoontuu yhtäkkiä sanomattoman suureen onnettomuuteen. Tässä on sama ansaitsematon vääryys ja kärsintä, joka näyttää mielivaltaiselta ja kohtuuttomalta; samat seikat, jotka saattavat ihmiset syyttämään jumalaa julmuudesta — ajattelemaan kaikkivaltiasta häijyksi ja pahansuovaksi. Mutta tässä on vastattu kaikkiin — vastattu kaikkiin. Sillä vastaus on jumala! Kaikki jätetään hänen haltuunsa. Hän puhuu ja osottaa itsensä ja työnsä oikeaksi. Tämä on ainoa vastaus ja on ijäti oleva ainoa", jatkoi Isaak tavallista suruisemmalla äänellä; "ainoa vastaus sille, joka kysyy: miksi minä kärsin?
"Herra antoi ja Herra otti:
Herran nimi olkoon kiitetty."
"Kuinka! otammeko vastaan hyvää Herralta, emmekä pahaa?"
Cineas oli kuunnellut suurimmalla tarkkuudella. Isaak nojasi päätänsä kättänsä vastaan ja oli muutaman silmänräpäyksen äänetönnä.
Cineas viittasi nyt siihen, että hänestä oli näissä tunteissa jotain stoalaisuuden kaltaista.
"Stoalaisuuttako?" lausui Isaak, katsoen ylös hämmästyneenä. "Kaukana siitä. Juuri päinvastoin. Sillä stoalaiset puhuvat ihmisistä, jättäen jumalan siksensä; mutta me katsomme kokonaan jumalan puoleen ja häneen katoomme. Sillä mitä me ilman hänettä olemme? Jos hän kerta poistuu näkyvistämme, mitä jääpi meille muuta kuin epätoivo? Hänessä kaikki asiat selkonsa saavat. Hän on ääretön, pyhä ja kaikkiviisas. Häneen minä turvaan."
Sillä välin kuin Isaak lausui nämät sanat, oli hänen käytöksensä muuttunut. Hänen äänensä kuului syvemmältä. Hän näytti enemmän ajattelevan itsekseen, kuin puhuttelevan Cineasta. Ja tässä mietinnön-tapaisessa tilassa nosti hän sanomattomalla kunnioituksella ja hartaudella silmänsä ja, katsoen ylöspäin, aloitti jonkunlaista rhytmillistä laulua:
"Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennen kuin vuoret olit syntyneet ja sinä loit maan ja mailman; olet sinä Jumala ijankaikkisesta ijankaikkiseen."
Hän herkesi; ja, pannen kätensä ristiin, katsoi hän taas äänetönnä maahan.
Olisi mahdotonta kuvailla sitä ihmetystä ja kunnioitusta, jolla Cineas kuunteli näitä sanoja. Kaikki mitä hän milloinkaan oli kuullut Egyptiläisten ja Asialaisten mystillisistä tiedoista, joutui hänen mieleensä. Olikohan paljonkin tämänkaltaista noissa pyhissä runoelmissa, joista Isaak puhui? Siinä tapauksessa eivät hänen hartaat ylistyksensä todellakaan olleet perättömät.
"Tämän", lausui Cineas, "on varmaan joku teidän runoilioistanne sepittänyt. Onko teillä montakin tämmöistä runoelmaa?"
"Monta", vastasi Isaak innokkaasti; "mutta ei dramallista. Ne ovat parhaasta päästä lyyrillisiä. Aivan niinkuin teidän dramallisissa teoksissanne ylevimmät tunteet ilmaantuvat lyyrillisissä kappaleissa, löydämme mekin niistä jaloimmat käsitteemme jumalasta. Me olemme jumalista kansaa ja meidän runoiliamme olivat jumalan profeetat. Meillä, niinkuin muinoin Romalaisilla, olivat runoiliat ja profeetat samat."
"Millä kummaisella tavalla sopii toisiinsa verrata meidän ja teidän lyyrillisiä kirjailioita?" kysyi Cineas uuteliaasti. "Onko teillä mitään meidän runomittamme kaltaista?"
"Meillä on rhytmillinen systemi, jonka itse olemme keksineet. Entisinä aikoina, jolloin nämät runoelmat sepitettiin ja laulettiin, oli meidän soittotaitomme epäilemättä paras maailmassa."
"Mikä niitten aine on?"
"Niissä on kaikissa vaan yksi aine", sanoi Isaak; "mutta koska tämä aine on ääretön, on laulujemme sisältö alati vaihtelevaa."
"Mikä tämä ääretön sisältö on?" kysyi Cineas, ainoastaan puoleksi häntä ymmärtäen.
"Jumala!" vastasi pitkäänsä Isaak kavahtavalla kunnioituksella. "Meidän kielessä ei ole sallittu lausua tätä ylevää nimeä."
"Teidän runoutenne olisi siis nöyrää kunnioitusta täynnä", sanoi Cineas hämmästyneenä Isaakin käytöksestä ja taipuen noihin syviin tunteisin, jotka ilmestyivät Juutalaisessa joka kerta, kuin vaan jumalaa tarkoitettiin.
"Minun tietääkseni ei ole missään muualla tämmöisiä ajatuksia lausuttu", sanoi Isaak, "ja sinä tiedät, että minä olen jotenkin opastunut Kreikkalaisten runouteen. Mutta en ole koskaan lukenut mitään, joka vetäisi vertoja tälle kaikissa ilmestyvälle ylevyydelle, joka on meidän runoudellemme omainen. Sinä tiedät hyvin, kuinka minä ihastelen kreikkalaisen hengen ihmeellisiä tuotteita; ne ovat ihmisneron täydellisimpiä luomia. Kuitenkin on teidän runoutenne ymmärryksen kirjallisuus; meidän on sielun. Se on hengellinen, jumalinen. Jos Pindaros loistavimmalla kuvailu-keinollansa lyyrillisen intonsa kuohulla esittelisi Platon ylevimpiä ajatuksia, sinä ymmärtäisit, mitä meidän runoelmamme ovat."
Cineaan oli vähän vaikea olla nauramatta tuota, jota hän katsoi kiihkeimmäksi kansallis-ylpeydeksi. Nuot juhlalliset värsyt, jotka hän oli kuullut vähäistä ennen, todistivat, että löytyi joku syy Isaakin ylistykseen; vaan kuitenkin tuntui hänestä liialliselta, kun Isaak piti kotimaansa runoilioita etevämpänä, kuin itse Pindarota. "Lopulta", ajatteli hän, "ei tämä Asialainen voi milloinkaan kreikkalaista henkeä ymmärtää. Vaikka hän on sivistynyt, asuu kuitenkin barbarin luonto hänessä."
Jos hän olisi tarkemmin katsonut Isaakia, olisi hän havainnut, että tämä oli keskustelun aikana suuresti muuttunut. Joka hetki saatti hänen silmänsä tulisemmin hehkumaan; hän pusersi lujaan kätensä kiinni; hän hengitti rajummin. Hänen käytöksensä tuli myöskin toisenlaiseksi. Hän puhui katkonaisemmin ja usein enemmin itsekseen kuin Cineaalle. Hänen äänensä oli välisti melkein käskeväinen. Hänen vankka vartalonsa olisi sopinut Moseksen kuvan kaavaksi. Hän muisti kansakuntaansa, sen kunniaa ja Israelin jumalan koko voimaa — tämä muisto paloi hänen sydämessänsä ja muutti hänen muotonsa. Hänkö orja? Päinvastoin hän oli niitten Hebrean sankarien kaltainen, jotka tuomarein hallitessa olivat eri aikoina johtaneet kansaa, kun se katkaisi kahleensa ja kukisti sortajansa — hän oli niinkuin Ehud taikka Gideon taikka Jephtah.
"Minun tekee suuresti mieleni kuulla enemmän teidän runoudestanne", sanoi Cineas. "Osaatko kääntää minulle jotakin, jonka kautta saisin jonkunlaista käsitystä siitä? Jos osaat, lausu jotain samantapaista, kuin äsken, minä tahtoisin kuulla sitä."
Isaak ei vastannut mitään. Hän nousi verkalleen istuimeltansa ja seisahtui Cineaan eteen. Nyt havaitsi Athenalainen ensi kerran, kuinka Juutalainen oli muuttunut. Hänen jalon komea päänsä, säihkyvin silminensä, parta aaltoina ja hiukset kiehkuroissa, koko hänen vakava katsantonsa tekivät hänen mitä ylevimmäksi olennoksi Cineas ikinä oli nähnyt. Hän ajatteli, että tämmöinen pää olisi sopinut Olympon Jupiterille. Hän kummasteli muutosta eikä voinut sitä ymmärtää.
Isaak mietiskeli hetken ja alkoi sitten äänellä, joka alusta oli tyyni, mutta jälestäpäin muuttui yhä hartaammaksi:
"Minä rakastan sydämestäni sinua Herra, minun voimani, Herra minun kallioni, linnani ja vapahtajani, Jumalani, vuoreni johon minä turvaan, kilpeni, ja autuuteni sarvi, ja varjelukseni.
Minä kiitän ja avukseni huudan Herraa; niin minä vapahdetaan
vihollisistani.
Sillä kuoleman siteet ovat käärineet minun ympäri; ja Belialin ojat
peljätit minun.
Tuonelan siteet kiedoit minun; kuoleman paulat ennätit minun.
Ahdistuksessa minä avukseni huudan Herraa, ja Jumalalle minä huudan: niin hän kuulee ääneni templistänsä, ja huutoni hänen edessänsä tulee hänen korviinsa.
Maa liikkui ja vapisi, ja vuorten perustukset liikuit: he värisit,
koska hän vihastui.
Savu suitsi hänen sieramistansa, ja kuluttava tuli hänen suustansa,
niin että hiilet siitä sytyit.
Hän notkisti taivaat ja astui alas; ja synkiä pimeys oli hänen
jalkainsa alla.
Hän istui kerubimin päällä ja lensi; ja hän lensi tuulen sulkain
päällä.
Hän pani pimeyden peitoksensa, ympärinsä majaksensa mustat paksut
pilvet.
Kirkkaudesta hänen edessänsä hajosit hänen pilvensä rakeilla ja
leimauksilla.
Ja Herra jylisti taivaissa, Ylimmäinen antoi pauhinansa, rakeilla
ja leimauksilla.
Hän ampui nuolensa ja hajotti heitä: hän iski kovat leimaukset,
ja peljätti heitä.
Ja niin ilmestyit vetten kuljut, ja maan perustukset ilmaannuit,
Herra sinun kovasta nuhtelemisestas, ja sierames hengen
puhalluksesta.
Hän lähetti korkeudesta ja otti minun ja veti minun ulos suurista
vesistä.
Hän vapahti minun voimallisista vihollisistani, vainollisistani,
jotka olit minua väkevämmät.
Ne ennätit minun tuskapäivänäni; mutta Herra tuli turvakseni.
Ja hän vei minun lakealle: hän tempasi minun ulos, sillä hän mielistyi minuun."
Näitten sanojen lausuminen teki tämän kohtauksen Cineaalle muistettavaksi. Ensimäisten säitten perästä kiihtyi Isaak kiihtymistään, kunnes hän joutui hehkuvan innon ylevään mielen liikutukseen. Hänen kirkas, väkevä äänensä vieri juhlallisesti säkeestä säkeesen, että se Cineaan mielestä kuului niinkuin sotatorven jyminä ja valloitti koko hänen sielunsa. Nämät sanat mukaantuivat itsestänsä Markon rukoukseen. "Mistä kaikki nämät sanat tulivat?" hän ajatteli. Viehättyneenä kuunneskellen hän oivalsi runoillan ylevän aatteen, vaikkei hän voinut kaikkia hänen lauseitansa ymmärtää. Sillä ensiksi tämä runoilia lauloi omaa rakkauttansa luojaan, jonka perästä hän kävi kertomaan kaikkia välikappaleita, joita Ääretön koki pelastaakseen häntä — ihmistä. Tämä oli ikäänkuin uusi ilmestys Cineaalle. Tässä oli korkea vakuutus siitä, mitä hän tuskin rohkeni toivoa. Hän saatti sanoa itsellensä, että se oli todenmukaista, toivottavaa; mutta tässä oli semmoinen, joka julisti, että todella niin oli ollut. Toisella oli luulo; toisella kokemus. Tämä kokemus oli tässä kerrottu; ja mimmoisilla sanoilla! Kuinka kylmältä tuntuivat Platon ylevimmät puheet näihin jumalallisiin verrattuina!
"Jatka! jatka!" huudahti hän, kun Isaak taukosi; "taikka ei — herkeä — ala uudestaan ja lausu monta kertaa kaikki päästä päähän, kunnes olen kiinnittänyt nämät kummalliset sanat mieleeni."
"Kyllä, Cineas", lausui Isaak; "mutta nämät virret ovat ainoastaan vähäinen osa noista useista muista, jotka ovat elämäni tuki ja lohdutus; eikä ainoastaan minun elämäni, vaan koko poljetun kansakuntani."
Hän katkaisi puheensa; huokaus kohosi hänen rinnastansa; ja hän näytti taistelevan ankaraa mielen liikutusta vastaan. "Ei, ei", virkki hän itseksensä: "minä en saa ajatella sitä;" ja nyt kääntyen Athenalaisen puoleen: "jalo Cineas, suo minulle anteeksi heikkouteni; mutta se voittaa minun aina, kun vaan isänmaatani muistelen."
Taas heltyi hänen sydämensä; kyyneliä kumpui hänen silmistänsä:
"Kuinka veisaisimme Herran virttä vieraalla maalla? Jos unohdan sinua Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu. Tarttukoon kieleni suuni lakeen: ellen sinua muista: ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni."
Hän herkesi jälleen, koettaen asettaa tuimaa suruansa. Cineas otti suuresti osaa tämän eriskummaisen miehen liikutukseen. — Tuo kalvava koti-ikävä, ilmaantuen Isaakin sanoissa ja äänessä, salvasi syvältä hänen mieleensä. Hän arveli tätä keskustelua liian tuskalloiseksi tälle sydämestä sortuneelle maan-pakolaiselle. Hän nousi seisaalleen ja astui hänen luokseen.
"Isaak", lausui hän, puhuen äänellä, joka oli täynnä hellintä ja jalointa osan-ottoa ja laskien kätensä Juutalaisen olkapäälle: "Älköön minun tähteni tämmöinen mielen liikutus syntykö. Suo minulle anteeksi, että olen herättänyt surullisia muistoja. Älä ajattele enään näitä asioita."
Isaak kokosi heti mielensä. Kiitollisuudella ja rakkaudella katseli hän
Cineasta.
"Voi", sanoi hän suruisesti hymyillen, "minä ajattelen näitä asioita joka hetki ja yöllä niistä uneksin. Anna minulle anteeksi. Minä en saa itseäni hillityksi. Sinun lempeä osan-ottosi houkutteli minun unohtamaan itseni. Puhutaan toiste näistä asioista. Mutta minä kirjoitan sinulle muutamia näistä värsyistä, joita sinä pidät niin suuressa arvossa, koska en voi luottaa siihen, että kykenisin niitä ulkoa lausumaan."
Kynäänsä tarttuen piirsi hän nuot värsyt papyrus-arkkiin, jonka hän antoi Cineaalle.
"Ja nyt", lausui Cineas, halullisesti kääntäen keskustelua toiselle uralle, "tahdon lyhykäisesti jutella sinulle asian jonka vuoksi tänään tulin tänne."
Tuosta kertoi hän, kuinka Labeo oli tehnyt ja kuinka hän itse oli määrätty holhojaksi siinä tapauksessa, että tämä kuolisi.
"Nyt, Isaak", jatkoi hän, "sen johdosta, mitä olen sinusta nähnyt ja kuullut, luotan sekä sinun rehellisyyteesi että taitoosi. Minä tarvitsen kelpo apumiestä siinä työssä, joka on tullut minun tehtäväkseni; sillä minä mielin kohta ryhtyä tämän perheen ja tilan hoitamiseen."
Kun Cineas lausui nämät sanat, lensivät Isaakin kauniit kasvot todellisesta ja teeskentelemättömästä ilosta punaisiksi.
"Sinäkö itse, Cineas?" hän huudahti. "Minä olen siis vapaa suuresta ja raskaasta huolesta. Minä olen kuullut, että sinun tiluksesi ovat äärettömän suuret ja että sinulla on rikkautta saman verran kuin Roman äveriäimmilläkin. Sinä voit helpommin ymmärtää tämän kartanon asiat ja mikä parempi on, sinä havaitset, onko jollakin tavalla tuhlattu täällä."
"Juuri tämän asian perille tahdon minä päästä. Sinä tiedät, että minä jo olen suuttunut Hegioon ja epäilen häntä. Hän on kolme vuotta ollut tämän talon päällysmiehenä ja hoitajana; ja hän menettelee kaikissa mieltänsä myöten. Minun täytyy katsoa, mitä hän on saanut aikaan. Minä soisin, että sinä nyt kerrot kaikki, mitä hänestä tiedät. Oleskeleeko Hegio paljonkin Romassa?"
"Paljon."
"Minkä vuoksi?"
"Hän askaroitsee kauppatuumissa."
"Minkälaisissa?"
"Alusta myi hän harvoin nähtyjä ruokia keisarin pöytää varten — erittäinkin afrikalaisia multasieniä. Nyt on hän jonkun ajan lainaskellut rahoja muille."
"Rahojako lainaskellut?"
"Niin."
"Onko hän rikas?"
"Ei; mutta hänen hallussansa on paljon rahoja", lausui Isaak salaisella viittauksella.
"Sinä tarkoitat kaiketi Labeon rahoja, arvaan minä", sanoi Cineas.
"Niin".
"Kenties panee hän rahat lainaan kartanon hyväksi, isäntäänsä rikastuttaakseen."
"Rahat kyllä ovat Labeon. Hyötyykö hän niistä vai ei, se on ihan toinen asia. Hegion tuttavuus suurten kanssa on hänen pilannut", jatkoi Isaak jotensakin kuivankiskoisesti. "Seneca, tuo kummallinen filosofi ja moralisti on näyttänyt hänelle, kuinka hän viisaalla lainanannolta saa yhtenä vuonna tulonsa kahdenkertaisiksi. Tigellinus opettaa nyt häntä, kuinka ne tuhlata."
"Tigellinus!"
"Niin. Hegio ei toisinaan eroita Tigellinoa Labeosta, ja tuskin tietää hän, kumpi hänen isäntänsä on."
"Kuinka?" kysyi Cineas, joka ei oikein selvästi ymmärtänyt häntä.
"Sillä tapaa, että hän maksaa Labeon rahat Tigellinolle ja näyttää tilikirjat hänelle."
"Suuri Zeus!" huudahti Cineas kavahtaen seisaalleen. "Kuinka sinä sen tiedät?"
"Minun kiitollisuuteni Labeota kohtaan ja rakkauteni hänen jaloon puolisoonsa ja lapseensa ovat saattaneet minut pitämään aina tarkkaa huolta tästä perheestä. Kun me tulimme tänne, kääntyi minun huomioni tähän mieheen. Minä tiesin, ettei mikään rehellinen sydän voinut olla semmoisen ulkomuodon takana. Minä tiesin, että hän oli kamala konna ja päätin tarkoin pitää häntä silmällä. Asianhaarat olivat minulle sangen etuisat. Sinä tiedät, kuinka kansalaiseni ovat keskinäisessä yhteydessä, mihin hyvänsä heitä hajoitetaan ja kuinka me kaikki olemme toisiimme liittyneet. Me olemme eri yhteiskuntana, mihin tahansa lähdemme. Me tunnemme kaikki toinen toisemme, me seisomme toistemme vieressä ja autamme toistamme niin paljon kuin mahdollista on. Minä tunnen kaikki Juutalaiset Romassa. Moni heistä on sangen rikas ja tietää kaikki suuren maailman salaisuudet."
"Heti kuin päätin pitää vaaria tästä miehestä, havaitsin, että tarvitsin useamman silmän kuin minulla itsellä on. Hän vietti paljon aikaa Romassa, mutta mitä hän siellä toimitti, se jäi minulta salaan. Minä tiesin kuitenkin, etteivät kaikki tämän kartanon tulot joutuneet Labeon hyväksi eivätkä muulla tavalla häntä hyödyttäneet. Mihin ne siis menivät? Johonkuhun tarpeesen kaupungissa. Päästäkseni selvilleen siitä, rupesin yhteyteen omien maanmiesteni kanssa. Kohta oli heidän tietonsa minun käytettävänäni; ja minä orja-raukka, sain tietoihini Hegion koko käytöksen ja kuinka hän oli viettänyt joka hetken, joka päivän elämästänsä."
"Tigellinus on perin kunniaton ihminen ja vaikuttaa jo suuresti Caesariin. Hän pyrkii valtion korkeimpaan virkaan, keisarillisen henkivartioston päälliköksi, mutta siihen hän ei suinkaan pääse, niin kauvan kuin Burrhus elää. Hän on kuitenkin saaliinhimoinen ja tunnoton, ja Nero on jonkun ajan suuresti häntä suositellut. Hän on pannut toimeen muutamia noista julmimmista rikoksista, jotka taannoin ovat tapahtuneet. Erittäin on hän taipusa ryöstämään iällisiä, heikkoja ja turvattomia; ja kaikista näistä syistä on hänen nimensä nykyjään yksi Roman kauhuista."
"Labeon lähdettyä Britanniaan, Hegio jäi enemmän kuin ennen itsekseen ja laveammalta ryhtyi hän omiin kauppatoimiinsa, isäntänsä rahoja niitten hyväksi käyttäen. Kun me ensiksi tulimme tänne, ajoi hän näitä asioita suuressa määrässä ja oli pannut isot summat korkoa kasvamaan. Takaisin tulomme ensi aikoina joutui hän Tigellinon pariin. Hän luuli tässä näkevänsä arvoon nousevan lemmityn ja sentähden teki hän hänelle kunnian-osoituksensa."
"Britanniassa tapahtuneitten kommelusten perästä on hän uusia tuumia keksinyt. Hän luulee, ettei Labeo enää palaa ja niin tavoin jäänee kartano alttiiksi tunnottomalle miehelle, jota Tigellinon voima tukee."
"Mutta kuinka he voivat tämmöisiä tehdä?" kysyi Cineas. "Suurin vääryys perustuu tavallisesti johonkin tekosyyhyn; mutta Labeo ei ole koskaan edes kateutta herättänyt. Hän ei ole kylläksi mahtava siksi."
"Ei mikään asia voi suojella ihmisiä keisarin vallasta. Jos Labeo nyt olisi Romassa ja Hegio olisi hankkinut itselleen Tigellinon avun, olisi tuiki mahdoton kartanonhoitajan menestymistä ehkäistä. Tämmöistä on usein tapahtunut. Huolimattomasti suostuu Nero Tigellinon tuumaan. Joku hovi-upseeri käy Labeon luona ja neuvoo häntä päivänsä päättämään. Hän tottelee kovemmasta kohtalosta pelastuakseen. Hän kaatuu miekkaansa. Hänen perheenä ajetaan pois häviön ja nälän käsiin. Päällekantaja jakaa kartanon Tigellinon kanssa, uhriensa kurjuudesta riemuiten. Näin tehdään joka päivä."
Kylmä väristys vavautti Cineasta, kun hän ajatteli, että niin suittaisi käydä. Vaara oli todella tarjona. Tigellinon nimi, sen hän hyvin tiesi, oli kaikenlaisten hirmujen veroinen ja harva häneltä turvassa oli.
"Kaikki nämät minä tunnen", lausui Isaak, "mutta en tiedä tarkemmin, mitä erityistä käytöstapaa Hegio on päättänyt noudattaa. Kenties lykkää hän yrityksen toimeenpano siksi kuin hän varmaan tietää, että Labeo on kuollut ja hän ja hänen suojeliansa voivat holhojina ottaa omaisuuden haltuunsa. Tämä on, arvatakseni, hänen nykyinen tarkoituksensa. Mutta minä luulen, että, jos tänään tulisi sanoma, että Suetonius on hukassa ja Labeo kuollut, kartano kerrallaan anastettaisiin ja minun kallis emäntäni ja hänen lapsensa ajettaisiin pois nälkään nääntymään."
"Toiselta puolen", sanoi Isaak, "löytyy paljon, joka pidättää Tigellinoa semmoisesta menetyksestä. Burrhus on vielä korkein arvon puolesta ja hänellä on suuri valta. Viimeistä lukua on hän juuri nyt Tigellinoa mahtavampi. Minä tiedän, että hän on sinun harras ystäväsi ja myöskin suuresti Labeoon mieltynyt. Seneca on niinikään hänelle hyvä ystävä. Labeon vanha perhe; Sulpiciot, joitten päämies hän on; sinun jalon sisaresi, hänen puolisonsa, korkea syntyperä — hän on, niinkuin kaikki tietävät, siinnyt Megakleidein ja Herakleidein suvusta — tekevät hänen nimensä mainioksi ja estänevät noita ennen aikojaan työhön kajoomasta taikka hurjimpiin keinoihin rupeamasta."
"Hegio lähti varmaan tänä aamuna Tigellinoa tapaamaan. Minä en luule, että nykyiset uutiset Britanniasta vaikuttavat mitään muutosta heidän käytöksessänsä. He vartovat."
"Mitä kartanon rahoihin tulee, ne ovat kaikki Hegion takana. Noin puolen niistä antaa hän perheen elatukseksi, mutta toisen käyttää hän kauppavehkeisin. Minulla on todistuksia, jotka voin näyttää sinulle. Yksi kartanon orjista on hänen kirjanpitäjänsä. Tämä on Juutalainen ja vihaa Hegiota. Minun oli vähäisen vaikea taivuttaa häntä näyttämään itselleni tilikirjoja ja minä tarkastelen myöskin paraikaa niitä joka päivä."
"Kuinka saat sinä niin sovitetuksi?"
"Kirjanpitäjä tuopi ne minulle, milloin hyvänsä hän vaan tietää, että Hegio on lähtenyt Romaan. Silloin me tutkimme niitä. Kaksi, kolme kuukautta mennee ennenkuin työmme päättyy. Minä olen havainnut äärettömän suuria petoksia ja voin milloin tahansa näyttää sen sinulle todeksi. Asianhaarat ovat varsin paljon auttaneet minua ja Hegio tietää niin vähän tästä, ettei hän voisi uneksiakaan, että minä olen muuta kuin viaton kirjastonhoitaja, joka olen kirjoihini kokonaan kiintynyt."
Innokkaimmalla tavalla lausui Cineas suurta kiitollisuuttansa Isaakin hyvistä toimista; kehoitti häntä jatkamaan tutkimustansa ja sanoi aikovansa sillä välin mietiskellä, kuinka hän parhaiten menettelisi noin vaarallisen konnan suhteen. Sitten erkani hän Isaakista, täynnänsä ajatuksia ja kovasti tuskautuneena.