IV.
Poika ja hänen imettäjänsä.
Kun Cineas kohtasi sisarensa, hän löysi hänen perheinensä peristyliumista, joka oli komea, pylväillä ympäröitetty sali, aukko katossa. Hänen anoppinsa, Sulpicia, oli siellä; hänen poikansa, Markus, seisoi hänen vieressään ja imettäjä istui aivan lähellä. Taas iski tämän erinomainen muoto Cineaan mieltä. Siinä ilmestyi niin paljon nähtyjä vaivoja ja kestävää kärsivällisyyttä.
Kun hän astui sisään, koetti Sulpicia paraikaa omalla tavallansa Helenaa lohduttaa. Hän oli vanhanpuolinen nainen, niin sanoaksemme oikeata romalaista lajia: yksivakaiset ja jalot kasvot, mukava käytös ja katsanto, joka osotti jommoistakin ylpeyttä. Hän oli niitä, jotka eivät koskaan voineet unohtaa että he kuuluivat gens Sulpicia'an.
"Jos olisit Romalainen, tyttäreni", lausui hän niin lempeästi, kuin hän voi, "näyttäisit suurempaa vakavuutta."
"Mutta minä en ole Romalainen", sanoi Helena jotenkin surullisesti, "enkä minä voi unhottaa, että Lucius vaarassa."
"Vaarassako?" vastasi Sulpicia halveksien. "Missä vaarassa? — noitten Britannian raakalaistenko puolelta? Ja mitä, kultaseni, voivat he romalaisen armeijan?"
"Eivätkö he jo ole liian paljon aikaan saaneet?" lausui Helena; ja hän painoi poikaansa yhä lujemmin rintaansa vastaan, niin ilmoittaen salaisen ajatuksensa, että tämä yksin on nyt hänelle jäänyt.
"Minun poikani puoliso", lausui Sulpicia aivan nuhtelevalla äänellä, "saisi oppia luottamaan enemmän Roman sotureihin. Nämät Britannialaiset ovat äkki-arvaamattomalla kapinallansa kiskaisseet muutamia etuja itselleen; mutta he eivät ole vielä Suetoniota kohdanneet."
"London, Verulam, Camaldunum!" huokaili Helena; ja puhuessansa hän hyräytyi itkuun; sillä selvään ja hirveästi kangastivat hänen silmissänsä barbarilaisen koston kaikki kauhut noilla hänelle aivan tutuilla paikoilla. Hän oli hyvin tuntenut nämät seudut. Hän oli asunut jonkun ajan niissä itsekussakin ja voi kokonaan niitten kohtalon kovuuden käsittää.
"Ainoastaan äkillisellä päällekarkauksella saivat he vartiakuntamme valtaansa", sanoi Sulpicia vähän tylysti. "Tietysti saattavat Romankin soturit semmoisessa tilassa tulla voitetuksi. Mutta Suetoniota seuraa Romalaisten ydinjoukko; ja, kun hän palaa, näyttää hän heille, mitä kosto on. Ensimäiset uutiset, jotka saamme, kertovat varmaan, että hän on kääntänyt takaisin ja rangaissut nuot viheliäiset kapinoitsiat heidän ansionsa mukaan."
"Pahin seikka on se", huokasi Helena, "että noilla viheliäisillä kapinoitsioilla on jonkunlainen syy meteliinsä. Boadicean kärsimät vääryydet."
"Minä en usko sanaakaan tuosta; nämät ovat kaikki heidän valheitansa. Romalaiset ovat aina jalosti vihollisiansa kohdelleet. Tietysti tämä kurja nainen, jos hän tahtoi nostaa kapinan, helposti voi siihen tekosyitä keksiä."
"Olisivatko he olleet niin rajut ja leppymättömät, jollei heillä olisi ollut joku syy?"
"Tietysti he olisivat olleet", vastasi Sulpicia semmoisella äänellä, jota vastaan ei käynyt inttäminen. "Tietysti he olisivat olleet. Kapinoitseminen on barbarilaisten luonto. Ja tämä todistaa, että ankaruutta tarvitaan. Sinun on mahdoton olla turvassa tuommoisten hylkyjen joukossa, jollet lujasti heitä sorra ja alinomaa valvo. Kun heidän armeijansa taas ovat maahan ruhdotut, saavat he, toivon minä, muistomarjan, jota he eivät äkkiä unhota."
"Heidän armeijansa ovat niin suuret ja he ovat niin tuimat ja urhoolliset!" lausui Helena.
"Entä siten? Roman armeijat eivät milloinkaan katso vaan lukumäärää, kun he barbarilaisia vastaan taistelevat. Meidän soturimme voivat helposti kukistaa heidän; eikä todellakaan heidän suuri lukumääränsä muuta kuin saattaa heidän häviönsä varmemmaksi ja laveammaksi."
"Minä varon, ettei minulla ole sinun luottamuksesi", lausui Helena. "suuret vauriot ovat toisinaan Roman sotajoukkoja kohdanneet. Muista Carboa, Cassiota, Aureliota, Caepiota ja Manliota, jotka kaikki Germaneja vastaan sotiessansa joko voitettiin taikka vangittiin. Muista ennen kaikkia Varoa ja hänen kolmea legionaansa, jotka surkeasti tuhottiin."
"Hyvinpä sinä, tyttäreni, tapaturmat muistatkin", sanoi Sulpicia kylmäkiskoisesti. "Minä puolestani ajattelen mieluisammin meidän voittojamme. Eivätkö nämät Germanit ole meidän valtamme alaisina tai kumminkin peloissaan? Eikö Britannialaisia ole voitettu? Kaikki vauriomme ovat lähteneet kenraaleimme liiasta rohkeudesta. He eivät ole ymmärtäneet barbarilaisten sotatapaa. Jahka vaan varovainen kenraali menee noita vastaan, mikä toivo heille jää?"
"Eivätpä kuitenkaan meidän parhaat kenraalimme", lausui Helena, katsoen kaikkia pahimmalta kannalta, "ole suuria toimittaneet. Eikä Juliuskaan, kun hän Britanniaan lähti, kyennyt sitä valloittamaan. Hänen kauttansa saari tuli Romalaisten tietoihin, hän ei saattanut sitä heidän valtansa alle."
"Oih, kuinka järjetön sinä olet", sanoi Sulpicia suuttuen. "Vähät siitä, valloittiko hän sen vai ei. Jos hän olisi niin tahtonut, olisi hän sen helposti tehnyt. Toiset tuumat vaativat häntä muuanne. Heikkokuntoisemmat kuin hän valloittivat sen sangen kerkeästi; ja tämä kapina joutuu pian unhotuksiin. Suetonius on aivan toisenlainen kuin muut kenraalit ja hänellä on suuri armeija."
"Mutta ajattele, kuinka suunnattoman suuria joukkoja Britannialaisia löytyy", jatkoi Helena. "Kuinka vimmastuneita ja uskaliaita. Minä olen kuullut sinun kertovan heidän kuuluisasta päälliköstänsä, Caractacosta — ja sinä sanoit, että kaikki Romalaiset ihmettelivät häntä — ja Claudius päästi hänen vapaaksi. Jos heillä nyt on semmoisia miehiä, pelkään minä, että tämä kapina yltyy ankarammaksi, kuin sinä luulet."
"Sinä olet lapsi, tyttäreni, etkä tunne Romalaisten luontoa. Tämän kapinan täytyy tyrehtyä. Boadicean ja kaikkien hänen seuralaistensa täytyy rikoksistansa joutua rangaistukseen. Kenties on Suetonius jo tähän aikaan tehtävänsä tehnyt ja kurittanut häntä, niinkuin hän ansaitsee. Se tapa, jolla nämät barbarit ovat menetelleet, ilmoittaa myöskin heidän todellisen luonteensa. He käyttivät legionain poissaoloa kapinan nostamiseksi. He tekevät rynnäkön ja kaikki lakountuu heidän edessänsä. Tämmöisissä tiloissa he usein ovat vaaralliset; mutta kun aavalle tappotanterelle tullaan, silloin he eivät pysty mihinkään. Yhden taikka kahden legionan suuruinen romalainen armeija vastaa varsin hyvin heidän isointa sotajoukkoansa. Vaan, jos sinä tahdot yhä edelleen pahimpia luulla, mitä voin minä tehdä taikka sanoa sinun lohdutukseksesi?"
"Ei mitään — ei mitään. Sinä olet hyvä ja ystävällinen ja minä olen heikko ja toivoton. Jos minulla olisi sinun lujuutesi, ajattelisin aivan kuin sinä."
"Minä olen romalainen vallasnainen", sanoi Sulpicia ylpeästi.
"Ja minä olen kreikkalainen", vastasi Helena.
"Mutta sinun täytyy oppia romalaiseksi", lausui Sulpicia leppeästi; ja lähestyen Helenaa hän suuteli tätä ja lisäsi: "tule, tyttäreni, toivo parasta; osota kumminkin enemmän lujuutta äläkä epäile. Turvaa jumaloihin. He ovat aina Roman sotajoukkoja suosineet."
Taas hän suuteli Helenaa ja hänen kättänsä likistettyään lähti hän huoneesta. Helena nojasi päätänsä kättään vastaan ja tunteihinsa vajoten käänsi hän kasvonsa pois ja itki.
Hänen pikkuinen poikansa liihentihe äitiänsä likemmäksi ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. Muutaman silmänräpäyksen istuivat molemmat siinä asemassa. Mitä Cineaasen tulee, hän ei tietänyt mitä sanoa. Sisartansa säälitellen oli hän kuitenkin epätiedossa, kuinka hän voisi hänen raskasta mieltänsä keventää. Niin istui hän äänetönnä sopivaa tilaisuutta odottaen.
Voimiansa ponnistaen sai Helena viimein tunteensa hallituksi; kääntyen syleili hän poikaansa ja katseli kauan ja lempeästi häntä.
"Äiti-kultani", lausui hän, "minkätähden sinä itket? Älä sure isää.
Kyllä Jumala häntä suojelee."
Pikkuinen poika katseli häntä vakavana ja totisena lapsen-kasvoiltansa.
Hänen äitinsä suuteli häntä ja silitteli hänen päätänsä lempeästi.
"Sydänkäpyni", hän lausui, "mitä sinä Jumalasta tiedät?"
"Oho, minä tiedän", vastasi Markus, "kuinka hän pitää huolta kaikista.
Hän on meidän isämme ja hän rakastaa meitä."
"Rakastaa meitä!" Helena kätki nämät sanat sydämeensä ja punnitsi niitä. "Rakas poikani, sinulla on välisti kummallisia ajatuksia ja tunteita", sanoi hän vähän ajan perästä. Cineaskin ymmärsi näitten sanojen suuren merkityksen. Hän ei ollut koskaan tämmöistä Platon kirjoista oppinut. Tämä lapsi oli jo hänen kuullen lausunut sanoja, jotka tunkivat hänen sielunsa pohjaan ja häntä värähyttivät ja niin katseli hän nyt äitiä ja poikaa, kummastellen, mitä uusia lausuttaisiin.
"Minä rukoilen Jumalaa armaan isäni tähden", sanoi Markus juhlallisella äänellä, joka niin nuoren suusta kuului oudolta. "Minä rukoilen, ja Jumala kuulee minua. Ja minä uskon, että minun rakas isäni palaa sodasta. Enkä minä itke, kun ajattelen häntä, vaan olen iloinen."
"Sinäkö rukoilet suurta Jumalaa — sinä, pieni lapsi?" kysyi Helena.
"Niin; sillä hän on sanonut, että kaikki pienet lapset saavat tulla hänen luokseen."
"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", sanoi Helena vähän hämmästyneenä. "Minä en ole milloinkaan tietänyt, että hän on lausunut mitään. Koska hän tämän lausui?"
Markus katseli häntä jonkinlaisella nuhtelevalla kummastuksella.
"Kuinka! etkö sinä tiedä?" kysyi hän vähän ajan perästä. "Minä tunnen juuri ne sanat, jotka hän lausui ja minä rakastan niitä. Mutta tunnethan sinäkin ne?" lisäsi hän, äkkiä ajatellen, että hänen äitinsä laski leikkiä.
"En, poikaseni; minä en tiedä, mitä sinä tarkoitat. Sinä olet niin kummallinen;" ja Helena katsahti Cineaan puoleen, jonka silmät olivat häneen luodut ja havaitsi, että tämä kiinteästi tarkasti heitä.
"Minä tunnen nämät sanat", lausui Markus; "ja rakastan niitä. Tämän tähden minä rukoilenkin. Sillä hän sanoi, että pienet lapset rukoilkoot. Hän sanoi: sallikaat lasten tulla minun tyköni, ja älkäät heitä kieltäkö; sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta; — etkö sinä ole tätä ennen kuullut."
Helena ei vastannut mitään. Cineas kuuli nämät sanat samalla kummastuksella kuin ennen. Koko lapsen ulkomuoto osotti, että hän täydellisesti ymmärsi sen asian, josta hän puhui. Hänen käytöksessään ei ollut mitään epätietoisuutta eikä ajatusten häiriötä.
"Milloin hän tämän lausui?" kysyi Helena viimein. "Minä en ymmärrä sinua."
"No kun hän oli täällä."
"Täälläkö?"
"Niin, maailmassa. Kun hän jätti taivaan ja asui maan päällä."
"Kun hän jätti taivaan — ja asui maan päällä", toisti Helena. "Jumalaistarumme eivät sisällä senkaltaista kertomusta. Suurin osa jumalista vietti näitten tarujen mukaan eri aikakausia ihmisten parissa, mutta eiväthän ihmiset sentähden muuttuneet paremmiksi."
"Niin, mutta tämä on tuo suuri Jumala ja meidän isämme", sanoi Markus totisesti. "Hän rakasti meitä ja armahti meitä ja sillä tapaa hän tuli ja asui täällä meitä siunatakseen. Juuri silloin tulivat pienet lapset hänen luoksensa. Ja he tahtoivat ajaa pienet lapset pois. Mutta hän sanoi: Sallikaat niitten tulla, ja älkäät niitä kieltäkö; sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta!"
"Minkä sadun lienee hän kuullut?" kysyi Cineas.
"Jonkun, joka on puhdistunut ja muuttunut hänen omissa suloisissa ajatuksissaan", lausui Helena, poikaansa hyvästi suudellen ja syleillen.
"Sanoiko hän, että sinä saisit rukoilla häntä?"
"Kyllä", vastasi Markus innokkaasti. "Hän sanoi, että me anoisimme, mitä tarvitsemme ja hän antaa sen meille ja hän sanoi, että me pääsemme taivaasen, jos rakastamme häntä."
Rakkautta taas — häntä rakastaa. Voi, suloinen lapsien ajatus. Kaikki on vaan rakkautta taikka vihaa. Rakastaa Jumalaa. Kenties tämä lapsen mielestä on helppo; mutta miehen se on vaikea. Näin ajatteli Cineas kuunnellessaan ja arveli vielä, että Markus oli kuullut jonkun toisinnon noista monesta Jupiterin saduista. Kuitenkin häntä kummastutti, ettei hän ollut koskaan mitään tämänkaltaista kuullut.
Silla välin kuin näitä keskusteltiin, imettäjä ei ollut näyttänyt kuuntelevan. Surullisin, mutta kirkkain kasvoinensa istui hän erinänsä perheryhmästä, kädet kiinni jossakin neulomustyössä ja silmät nähtävästi siihen kääntyneinä. Kuitenkin hän oli huomannut kaikki ja kuullut kaikki.
"Mutta, armas äiti", lausui Markus hyväillen häntä, "kuinka sinä et ole kuullut siitä suloisesta ajatuksesta, että Jumala rakastaa sinua?"
"Jumalako rakastaa minua?" virkki Helena kummallisella, vitkaisella äänellä ja katsoi miettivin silmin Cineasta.
"Etkö sinä sitä tiedä? Sinä puhut niin oudosti", sanoi Markus lapsen tavallisella luopumattomuudella.
"Entä kuinka sinä sen tiedät?" kysyi hänen äitinsä.
"No, minä olen tietänyt sen aina — se on, siitä asti kuin imettäjä tuli meille. Ja niin minä tulen hänen luokseen ja rukoilen häntä ja, kun katselen kirkasta, sinistä taivasta, luulen usein näkeväni Jumalan valtakunnan ja pienten lasten joukkoja hänen istuimensa ympärillä."
"Tämä olisi siis puhtaampi taivas kuin Olympon", lausui Cineas.
"Ja kun minä olen murheellinen, rukoilen häntä ja hän poistaa kaikki minun murheeni."
"Oi, herttaiseni, sinun sanasi koskevat minun sydämeeni. Mitä sanoja nämät ovat? Mistä sinä olet kaikki nämät oppinut? Kerro minulle enemmän, mitä tiedät!"
Helena puhui totisella, kaipaavalla äänellä. Pikaisella liikunnolla kohotti imettäjä päätänsä, mutta painoi sen kohta alaspäin ja kaksi isoa kyyneltä vieri neulomukselle hänen eteensä.
Markus katseli kummastuneena äitiänsä.
"Kuinka, etkö sinä ole kuullut, että hän kuulee kaikki meidän rukouksemme ja pyyhkii pois kaikki meidän kyynelemme? Minä tahdon kertoa sinulle, mitä hän sanoi ja mitä minä rakastan yhtä paljon kuin noita toisia sanoja, jotka jo sinulle lausuin."
"Mitkä ne ovat?"
"Hän sanoi; 'tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon teitä virvoittaa.' Hänen sanansa ovat hyvin suloiset, äitikultani."
"Tulkaat minun tyköni!" toisti Helena. "Mitä tämä on? Markus, mistä olet kaikki nämät oppinut? — että Jumala voi rakastaa; että hän sanoo: 'tulkaat minun tyköni;' ja ottaa vastaan myöskin pieniä lapsia. Tämä ei ole yhteisen kansan eikä filosofian taruja. Ovatko kaikki nämät sinun omiasi, lapseni? Ovatko nämät sinun omia ajatuksiasi? Mutta kerro minulle uudestaan nuot sanat."
Taas kertoi Markus nämät taivaallisen suloiset sanat ja hänen äitinsä kuunteli hartaasti ja ilostuneena, ikäänkuin olisi hän tahtonut iki-päiviksi istuttaa ne mieleensä.
Yhä liikutti imettäjä neulaansa ja näytti kokonaan työhönsä kiintyneen.
Cineas kuunteli yhtä innokkaasti kuin ennen.
"Jos me vaan voisimme pitää tätä luojamme todellisena äänenä", lausui hän viimein juhlallisesti, "ja kaikki, mitä tämä armas poika on meille kertonut, hänen sanoinansa, mikä lohdutus lähtisi siitä sinulle ja minulle! Mikä lohdutus olisi siitä lähtenyt eräälle, jonka kotitalo usein on juohtunut minun mieleeni! Enkö minä koskaan ole kertonut sinulle eräästä eriskummaisesta Theofilon oppilaasta, nimeltä Kleon, jolla nimellä hän oli kumminkin Athenassa tunnettu. Vuosi tai pari sinun lähtösi jälkeen tuli hän jostakusta Kretan kaupungista Athenaan ja joutui pian kaupungin huonoimpain nuorukaisten seuroissa irstaisuudestansa mainioksi. Jonakuna päivänä Theofilos paraikaa opetti, kun Kleon, parvi kumppaneita muassaan, astui sisään. He näyttivät vasta pääsneen juomingista, vaikka oli varhain aamulla. He olivat öljyltä voideltuina, seppeleet päässä ja viinin lemut löyhyivät heidän ympärillänsä. Theofilos esitteli juuri mieli-ainettansa, kuolemattomuutta. Hän puhui sielun ijankaikkisesta elämästä tämän jälkeen, hyvän-avuisten ja pahantapaisten ihmisten tilasta. Hän näytti, että ne ihmiset, jotka rakastivat hyviä avuja, olivat kaikkein enemmän Jumalan kaltaisia ja että heidän täytyi aikaa voittain välttämättömästi tulla yhä enemmän hänen tapaisekseen; samalla kuin toiselta puolen rikollisten ja saastaisten piti mennä seurustelemaan muitten vertaistensa kanssa. Näitä kaikkia selitti hän sillä ylevällä innolla, joka teki meidän kuuluisan opettajamme niin kalliiksi kaikille hänen oppilaillensa ja painoi hänen opetuksensa aivan syvälle meidän sydämeemme."
"Reijailiat kuuntelivat tarkkuudella ja ihmeeksemme näytti Kleon kovasti liikutetulta. Kun luento oli päättynyt, lähtivät hänen kumppaninsa pois, mutta hän jäi paikalle. Suurimmalla kunnioituksella kysyi hän Theofilolta, saisiko semmoinen kuin hän ruveta hänen oppilaaksensa. Theofilos käski häntä sydämellisesti tervetulleeksi. Nyt yhtyi hän meihin ja kävi kolmatta vuotta joka päivä näissä luennoissa."
"Hänestä tuli kummallinen, harvapuheinen mies. Hän kartti kaikkien muitten oppilaitten seuraa, mutta halusi mielellään olla opettajan luona. Joku kova kuorma rasitti hänen sydäntänsä. Koska minä usein kävin opettajan tykönä, satuin monasti olemaan siellä semmoisina aikoina, jolloin Kleon toi esiin muutamia omituisia kysymyksiänsä."
"Opettajan suuri tarkoitus oli opettaa, että jumala oli pyhä ja oikea ja että hyvät avut saattavat ihmiset ikuiseen onneen. Kleonin teki mieli tietää, kuinka rikollinen ihminen voi muuttua hyvän-avuiseksi ja kuolemattomuuden saavuttaa. Hän katsoi taaksensa semmoiseen elämään, josta hän nyt inholla kääntyi pois; mutta tämän entisen elämän muisto soimasi hänen omaa tuntoansa. Hän pelkäsi suuresti, että kosto kohtaisi häntä jostakin kauheasta työstä, jota hän ei tahtonut koskaan mainita."
"Opettaja koetti vakuuttaa hänelle, ettei hän, koska hän nyt oli erkaunut huonosta elämästänsä ja pyrki hyviin avuihin, voinut mitään muuta tehdä. Mutta Kleon ei tyytynyt siihen."
"Minulla on oman tunnon vaivoja! oman tunnon vaivoja!" lausui hän kerta sydämeen tunkevalla äänellä; "ne vievät minusta hengen. Olkoon, että sinun ylevät oppisi sopivat hurskaille ihmisille, jotka eivät koskaan ole langenneet. Mutta kun on langennut niin syvälle kuin minä, olisi jumalatonta ajatella jumalaa."
"Jumala kuulee sinua, jos rukoilet häntä!"
"Ei", vastasi Kleon; "minä olen koettanut. Mutta jumalatonta on rukoilla häntä. Jos voisin jutella sinulle, mitä olen tehnyt, näkisit itse, että ainoastaan kosto on minulle tarjona. Voi, kuinkapa mielelläni tekisin jotain pelastaakseni itseäni näistä oman tunnon vaivoista! Kuinka toivon itselleni Oedipon kohtaloa, jolle, tarinan mukaan, Vaiheettaret olivat näyttäneet sen paikan, jossa hän viimein saisi levon. Minä tahtoisin lähestyä noita pelottavia jumalattaria ja odottaa loppuani, tulkoonpa vaikka tuonelasta kauhea kutsumus."
"Tämä oli hänen huolensa — katumus jostakusta synkästä rikoksesta, jota hän ei tahtonut nimittää, ja ylen suuri toivottomuus, koskei hän luullut pääsevänsä sydämen vaivastaan."
"Minä tunnen", sanoi hän eräässä tilaisuudessa, "ettei minulla ele mitään toivoa. Kuolemattomuus ei ole muuta kuin kirous minulle. Ijäti eläminen on ijäti kärsiminen. Kaikkein pahinta on jumalaa ajatella. Minkä vuoksi minä olen olemassa? Minäkö rukoilla häntä? Mahdotonta, Ja kuitenkin hän yksistään voi vastata minun sieluni hirmuisiin kysymyksiin. Hän yksin voisi anteeksi antaa. Oi, jospa vaan voisin mennä hänen luokseen! Mutta hän on minulle hirveämpi kuin nuot leppymättömät Erinnyt!"
"Vihdoin näimme hänen viimeisen kerran. Eräänä päivänä tuli hän opettajan luo ja ilmoitti tälle, että hän menehtyisi, jos hän jäisi Athenaan. Hän tahtoi koettaa toista vireämpää elämää. Hän tahtoi ruveta sotapalvelukseen romalaiseen armeijaan. Kenties sodan kohina haihduttaisi hänen ajatuksensa ja vähentäisi hänen oman tuntonsa vaivaa. Ja sillä tavoin hän lähti. Opettaja ei voinut tehdä tuon onnettoman mitään. Tämä koski kovin kipeästi häneen. Synkkämielisyys valloitti hänen. Hänen entinen uskalluksensa oli kadonnut. Hän näki uusia kysymyksiä kohoavan, joita hän ei ollut ennen ajatellut ja joihin hän ei ensinkään pystynyt vastaamaan."
"No, eikö Kleon koskaan ilmoittanut rikostansa? kysyi Helena, joka oli suurimmalla huomiolla tätä kertomusta kuunnellut.
"Kyllä", vastasi Cineas; "ja myöskin todellisen nimensä."
Jos Cineas olisi tällä haavaa katsonut imettäjää, olisi hän hämmästynyt hänessä tapahtuneesta muutoksesta. Cineaan kertomuksen alussa oli imettäjä levollisesti jatkanut neulomistansa; mutta viimein hän herkesi siitä ja katseli totisena kertojaa. Mahtava mielenliikutus näytti kokonaan hänen itsehillintänsä. Hänen aina vaaleat kasvonsa kääntyivät nyt harmaansinisiksi. Hänen jäsenensä tyrmistyivät; ja pannen kätensä ristiin hän katsoa ällisteli puhujaa. Epätiedossaan hän hengähtämättä odotti kertomuksen loppua. Muut eivät huomanneet häntä ja Cineas istui, silmät syvämietteisesti käännettyinä laattiaan päin.
"Niin, hän ilmoitti Theofilolle kaikki", jatkoi Cineas. "Hän oli, niinkuin minä jo sanoin, Kretasta kotoisin. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen, mutta aivan nuorena joutunut pahuuden poluille. Hän tuhlasi isänsä omaisuuden ja kuoletti hänen sydämensä. Silloin rupesi hän rahapeliin; ja vihdoin hän kerta kamalan kovasydämisenä vei oman äitinsä pois Kyreneen ja myi hänen orjaksi."
Helenan sydän meni kylmäksi rinnassaan. Mutta toinen seikka johdatti nyt hänen ajatuksensa toisaalle. Se oli imettäjä. Istualtaan nousten hän astui tai pikemmin hoiperteli Cineaan luokse; ja nojauten raskaasti hänen hartioillensa, huoahti hän, kauheasti, tuimasti tuijotellen:
"Hänen nimensä — hänen oikia nimensä?"
Cineas katsahti ylös ja häntä hirvitti. Hän arvasi asian todellisen, katkeran laidan. Mutta se oli liian myöhään. Ohkaisten hän vastasi:
"Philo Kretalainen."
Imettäjä hengähti syvältä ja vaipui laattiaan. Helena äännähti, Markus juoksi imettäjän luo ja notkistui hänen ruumiinsa yli, huikeasti vaikeroiten.
"Voi!" huusi Cineas, "mitä minä olen tehnyt? Minä onneton!"
"Sinäkö? Mitä sinä olet tehnyt? Mitä nämät kaikki ovat?"
"Vie hänet hänen huoneesensa. Ja oi, Helena, ole lempeä hänelle. Hän tointukoon; hän parantukoon. Rakasta häntä ja ole hänelle hyvin lempeä, sillä hän oli Kleonin äiti!"