V.
Caesarin ministeri.
Imettäjä ei parantunut äkkiä. Isku oli ollut aivan arvaamaton ja tuima ja hänen ajastunut ruumiinsa kukistui siihen. Kuitenkin Helena hoiti häntä niin huolellisesti, kuin hän suinkin voi ja osotti hänelle niin suurta hellyyttä, kuin olisi tämä ollut hänen oma äitinsä. Että imettäjä oli orja, siitä ei tämä jalomielinen nainen laisinkaan pitänyt lukua.
Romalaisten orjien tila oli sekä parempi että huonompi kuin nyt. Ei ollut päältä nähden mitään eroitusta heidän ja heidän isäntänsä välillä. Heillä oli usein, niinkuin Isaakilla, suuret tiedot ja erinomaiset luonnon lahjat ja kaikissa tiedollisissa harjoituksissa olivat he isäntäänsä paljon etevämmät. Orjilla oli usein korkea sivistys ja mitä siistikkäin käytöstapa. Heidän velvollisuutensa olivat yhtä laajat kutu heidän taitonsakin ja isojen kartanoin hoito jätettiin usein heidän käsiinsä. Heiltä ei puuttunut muuta kuin vapaus ja sen voivat he ostamalla hankkia itselleen. Toiselta puolen sai kohdella heitä mitä kovimmalla tavalla. Orja-raukoilla ei ollut mitään turvaa tunnottominta isäntää vastaan. Kauheinta julmuutta harjoitettiin yleiseen ja tuon tuostakin nähtiin orjain riippuvan ristillä, taikka muihin kuoleman tuskiin hiukeevan. Heitä oli summattoman suuri joukko, jopa on arvattu, että Roman valtakunnassa oli yhtä paljon orjia kuin vapaita, joitten lukumäärä nousi kuuteen kymmeneen miljonaan henkeen.
Monta viikkoa imettäjä-parka sairasti hengen heinänä. Markoa ei saatu lohdutetuksi ja, kun hän voivotti imettäjäänsä, näkyi selvään, mistä hän oli ammentanut ne aatteet, jotka Helenasta ja Cineaasta tuntuivat niin uusilta ja oudoilta.
"Voi, armas imettäjä", huudahti hän välisti, kun hän hellästi silitti hänen laihaa kättänsä ja painoi sitä huuliansa vastaan, "armaani, kuka nyt kertoo minulle Jumalasta ja taivaan valtakunnasta ja nuot suloiset tarinat, jotka sinä opetit minulle? Eikä hän puhu sanaakaan, vaikka hän kukaties ainaiseksi jättää minun. Eikö hän milloinkaan enää puhu, äiti?
"Häneltäkö sinä, Markus, opit nuot ihanat sanat, joita olet kertonut minulle?" kysyi Helena ja hän katsoi enentyneellä osan-otolla näihin kalveihin ja murheellisiin kasvoihin, joitten muodon hän niin hyvin tunsi. Häneltäkö?"
"Niin, kaikki; ja paljon enemmän kuin minä voin kertoa sinulle. Hän puhuu niin kauniisti; kun kuuntelen häntä tahtoisin olla poissa tuossa kirkkaassa maailmassa, jonne hän lähti."
"Hän? Kuka?"
"Vapahtaja."
"Mikä vapahtaja? Minä en ymmärrä."
"No, vapahtaja on se nimi, jolla hän puhuttelee sitä kallista Jumalaa, jota hän rukoilee, sillä hän rakasti meitä ja pelasti meidän. Mutta etkö sinä tätä tiedä? Tiedät kai!"
Helena oli vaiti ja katseli mietiskellen imettäjää. Hän arveli, että hän kenties tässä tapaisi jotain, joka olisi kumminkin hänelle parempi kuin Cineaan filosofia. Kukaties löytäisi hän sen salaisen lähteen, josta tuo tyyni alttiiksi-antamus ja puhdas suloisuus vuotivat, jotka ilmestyivät kaikissa imettäjän töissä ja sanoissa.
Imettäjä meni nyt taidottomaksi. Isaak, jok'ei ainoastaan ollut kirjaston hoitaja, vaan myöskin perheen lääkäri sanoi hänen kyllä paranevan, vaikka kestäisi kauan, ennenkuin hän pääsisi entisiin voimiinsa. Niinkuin moni hänen maanmiehensä osasi Isaak hyvin parannustaitoa, siksi myöten kuin se oli niihin aikoihin edistynyt. Hän oli perin-pohjin lukenut kaikki lääkärinkirjat ja tutkinut useitten kasvien luonnon ja käytännön.
Imettäjä ei tuntenut ketään pitkään aikaan. Hänen ajatuksensa haihattelivat herkeämättä sinne tänne. Hourauksissaan hän lausui sydämensä salaiset mietteet ja Helena kuuli paljon siitä suuresta surusta, joka vuosikaudet oli piileskellyt hänen povessaan.
Ajatustensa kierteessä hän usein puhui kodistansa Kretassa ja mainitsi kaupungeita, jotka Helena tyyni tiesi. Hän puhui paljon pojastansa ja näytti luulevan, että hän vielä kerran piti häntä, pikkuista poikaa, sylissänsä. Välisti hänen tunteensa puhkesivat ilmiin ja hän syyteli tuskan sanoja. Toisinaan hän isot ajat laususkeli: "petetty! petetty! hänen kauttansa petetty!"
Tuosta hän taas hetken perästä tyyntyi ja hänen häilyvät ajatuksensa kääntyivät toisaalle. Katkonaisen rukouksen sanoja — jonkun puoleen, jota hän puhutteli vapahtajakseen — alkoi yhä tiheämmin kuulua ynnä paljon muita asioita, joita ei Helena voinut ymmärtää.
Hän puhui vapahtajastansa, kuinka tämä oli elänyt kärsivän elämää; hänen tuskastaan ja suruistaan. Tämäkin oli petetty, vieläpä ystävänsä kautta.
"Mitä kaikki nämät ovat?" kysyi hän Markolta.
Ja Markus jutteli hänelle ihmeellisen kertomuksen. Siinä ei ollut täyttä johtoa, siinä puuttui jotakin, ikäänkuin ei hän olisi tuntenut sitä kokonaan, mutta se kuvaili erään kärsimyksiä, jota Markus nimitti rukoustensa jumalaksi eli vapahtajaksi.
Nämät kaikki sytyttivät Helenassa outoja toiveita. Hän halusi tietää koko tämän salaisuuden. Hän puoleksi tunsi, että siinä löytyi vastaus hänen omiin vakavimpiin mielipyyntöihinsä.
Viimein imettäjä eräänä päivänä, jolloin Isaak oli läsnä, aloitti tavalliset rukouksensa ja tällä kertaa mainitsi hän ehtimiseen semmoista nimeä, joka vaikutti erinomaisella tavalla kumminkin yhteen hänen kuulioistansa.
Se oli Jesuksen Kristuksen nimi.
Juuri Juutalaisessa tämä kummallinen vaikutus havaittiin. Hänen muotonsa musteni, hänen silmänsä valoivat valkeata. Pitkän aikaa taistellen jotakuta voimakasta mielenliikutusta vastaan, jupisi hän viimein tyyneiksi taivutetuilla sanoilla:
"Hän on noita kristittyjä."
Nämät sanat lausui hän verrattoman katkeralla ylenkatseella.
"Kristittyjäkö?" säisti Helena; "minä olen kuullut paljon puhuttavan heistä ja heitä vastaan. Mitä ne ovat? Minkä vuoksi tämä niin kovasti sinuun koskee?" lisäsi hän huomaten, että Isaak vielä oli mielenliikutuksensa vallassa.
Isaak rakasti Helenaa suurella hellyydellä ja kunnioituksella. Hän häpesi, kun hän oli antanut tämän nähdä tunteittensa rajun kuohun ja koetti päästä tavalliseen itsehillintäänsä.
"Ei se ole mitään", sanoi hän. "Meidän kansamme on kärsinyt paljon noitten kristittyjen tähden ja minussa kytee vanha kansallisnurjuus heitä vastaan."
"Vihaatko sinä heitä?"
"Enemmän kuin kuolemaa", huudahti Isaak, silmänräpäykseksi unhottaen itsensä; mutta kohta maltti hän mielensä ja lausui: "suo minulle anteeksi; mutta joku kipinä entisistä kansallistunteistani tuikahtaa toisinaan ilmiin."
"Minua pahoittaa, että tulin jotakin sanoneeksi, joka on sen sytyttänyt", lausui Helena vähän surkuttelevaisesti. "Mutta häntä sinä et kuitenkaan saa vihata. Hän on minun uskollisin ja luopumattomin kumppanini."
"Sinun tähtesi", sanoi Isaak, "minä tahtoisin heittää kaikki viat. Mutta, nämät sikseen, sinun ei tarvitse pelätä mitään. Lääkärin toimissani minä en koskaan omia tunteitani muistele. Taiteeni on altisna sille, jonka hyväksi sitä kulloinkin harjoitan ja vaikkapa kävisin veriviholliseni luona, koettaisin, jo tieteeni vuoksi, tehdä kaikki häntä parantaakseni."
Tämmöisiä kohtauksia tapahtui usein tässä rauhallisessa huoneessa, mutta Isaak ei koskaan enää näyttänyt mitään mielenkiintymystä. Hän palasi taas entiseen hiljaisuuteensa, kävi sairastansa katsomassa, määräsi rohtoja ja pani kaikki taitonsa liikkeelle.
Näin kuluivat viikkokaudet.
Imettäjän sairastaessa Cineas ahkeraan askaroitsi omissa toimissansa. Hän oli usein kahden kesken Isaakin kanssa ja tilikirjojen tutkiminen kävi joutuisasti. Asioita alkoi kyllin ilmestyä semmoisia, jotka synnyttivät levottomuutta ja näyttivät, että oli ollut syitä pahimpiin epäluuloihin.
Eräänä päivänä päätti Cineas käydä Burrhon luona, joka oli keisarillisen henkivartioston pää-upseeri ja valtakunnan korkein mies itse Neron jälkeen. Hän ja Seneca olivat olleet keisarin opettajina ja samalla kuin jälkimäinen selitti hänelle filosofiaa, opetti edellinen sotatieteitä.
Burrhon linna oli Roman komeimpia. Avarat puistot ympäröitsivät sitä ja monta auran alaa oli peitetty lavealla katolla, jota marmoripylväät kannattivat, tarjoten sade-ilmalla sopivaa paikkaa aseharjoituksille. Linna oli sangen laaja ja vestibuliin oli isännän ratsaskuva asetettu.
Linnan edustalla seisoi suuri joukko klientejä odottaen huoneenhaltian ovella sportula'ansa eli pientä koppaa, joka sisälsi tuon jokapäiväisen raha- tai muonamäärän, jonka mahtavain perheitten päämiehet jakoivat seuralaisillensa. Kun Cineas lähestyi, hän havaitsi jonkunlaisen hämmingin väkijoukossa. Nähtiin, että joku klienti oli muassaan tuonut umpinaisen kantovuoteen, jossa hän sanoi vaimonsa olevan. Huoneenhaltia ei tahtonut uskoa häntä, eikä luvannut antaa vaimon osaa, ennenkuin hän oli nähnyt, oliko tämä todella siinä vai ei. Turhaan vakuutti klienti, että hänen vaimonsa oli kipeä ja nukkui. Huoneenhaltia vaati jämeästi kantovuoteen avaamista ja havaitsi sen tyhjäksi. Kovasti suuttuneena hän nyt kieltäytyi klientin omaakin osaa antamasta ja ajoi hänen pois, kansaparven hihittäessä, juuri kuin Cineas tuli.
Kun hän saapui saliin, näki hän ison joukon ihmisiä, jotka vartoivat vuorostansa päästäkseen mahtavan miehen puheille. Cineas antoi runsaan lahjan jollekulle palvelialle ja käski hänen ilmoittaa nimensä isännälle. Sana tuli, että hän kohta laskettaisiin sisään.
Cineas astui sisään ja Burrhus, jonka kasvoissa näkyi todellinen ilo, nousi istualtansa ja syleili häntä.
Hän oli ijäkäs mies, hänellä oli kaunis sotamiehen muoto ja hän oli puettu uhkean keisarillisen henkivartioston kenraalin komeaan asuun. Kaikki muut klientit käskettiin viipymättä pois ja Cineas jäi kahden kesken Burrhon kanssa.
"Kuinka! rakas Athenalaiseni. Kuinka sinä olet menetellyt, kun olet irtaunut Akropolista? Salli minun vakuuttaa, että teet minulle kahdenkertaisen hyvän työn, ensiksi siinä, että tulit minun luokseni ja toiseksi, että päästät minun klienteistäni."
Nyt seurasi paljon kysymyksiä Cineaan terveyden tilasta, tulo-ajasta ja asuntopaikasta. Lempeästi hän nuhteli Cineasta, kun ei tämä ollut ennen käynyt hänen luonansa ja pyysi saadaksensa tehdä hänen hyväksensä jotain semmoista, jota hän sai aikaan.
Kun sitten oli suoritettu kaikki nuot puheen alkajaiset, jotka ovat tavalliset, kun kaksi ystävää yhtyy, kysyi Cineas, oliko Britanniasta mitään sanomia tullut.
"Ei — ei mitään", vastasi Burrhus. "Tämä näyttää pahalta, mutta me luotamme kaikki Suetonioon. Aha! minä ymmärrän — Labeo on siellä. No, kyllä minä luulen, että hän kuitenkin eheänä palaa. Nämät barbarilaiset tekevät tavallisesti suuren rynnäkön ja antavat sitten pilkota itsensä pirstaleiksi."
Burrhus kohteli Cineasta likeisen ystävän tavalla. Nuoruudessaan oli hän itse usein käynyt Athenassa, jossa hän oli joutunut läheiseen tuttavuuteen Cineaan isän kanssa, joka oli äärettömän rikas ja eli aivan komeasti ja rehevästi. Jälestäpäin oli Burrhus silloin tällöin nähnyt tämän ja viime kerroilla Athenassa käydessänsä oli hän osottanut suurta mieltymystä Cineaasen, joka siihen aikaan oli ikänsä heiteellä. Hänellä oli sillä tapaa nyt paljon kysyttävää ja hän oli nähtävästi erittäin ihastunut vanhan ystävänsä seuraan.
Labeosta puhuen lausui hän äkkiä:
"Teillä on pahanretkinen mies tuolla maalla — kovin kelvoton mies — kartanonhoitaja Hegio."
Cineasta kummastutti.
"Mitä!" sanoi hän. "Kuinka sinä sen tiedät?"
"Kah, minulla on urkkijoita joka paikassa ja minä voin kertoa sinulle kaikenlaisia hänestä. Hän käyttää isäntänsä rahoja kauppavehkeisin ja jonakuna päivänä suittaa niistä tulla loppu. Olisi parempi, jos sinä pitäisit tarkempaa vaaria hänestä."
"Sitähän nyt teenkin", vastasi Cineas ja hän mainitsi nyt tilikirjojen tutkimista, joka paraikaa oli käsillä.
"Se on oikein. Sinun täytyy olla vähän varovainen. Kaikki, mitä sinun älykäs Juutalaisesi on puhunut sinulle, on tosi. Hegio on ruvennut yhteyteen tuon konnan Tigellinon kanssa."
"Onko Tigellinon ja keisarin väli hyvä?"
"Erinomaisen hyvä. Tigellinus on tunnoton hylky ja on valmisna vaikka mihin, kun hän vaan pääsee keisarin suosioon."
Cineas oli ääneti. Hän tuli ajatelleeksi minkälainen mies keisari oli. Yksin Neron nimikin oli ihmiskunnan kauhu. Burrhon ja Senecan vaikutus oli lakannut ja vaikka he vielä olivat Neron suosiossa, hän kuitenkin oli aikaa sitten herjennyt olemasta heidän hoitonsa alaisena. Mitä törkein irstaisuus ja kauhein riettaus ja muutamain Roman jaloimpien murha, kaikki nämät rikokset oli tämä äitinsä surmaaja toimeen pannut ja perille saattanut ja ne kaikkuivat maailman korvissa. Muita rikoksia oli vielä tulossa, yhtä inhottavia kuin nämät, mutta hirmuisempia. Semmoisesta hallitsiasta ei ollut aika hiiskua mitään ja sekä Burrhus että Seneca, jotka kyllä puhuivat suoraan kaikista muista asioista, olivat tässä kohden varovaiset ja äänettömät.
Viimein alkoi Burrhus muutamien silmänräpäysten perästä:
"Minun tykönäni kävi tänä aamuna jotensakin omituinen vieras, rakas Cineas, ja minä olen pahoillani, kun et sinä tullut varemmin, että olisit ollut saapuvilla meidän yhdessä ollessamme."
"Kuka se oli?"
"No, eräs Syrialainen — nimenomaan Juutalainen; kaikkien noitten kristittyjen mahtava johtaja, joista nyt niin paljon kuulee. Hänen nimensä on Paavali."
"Paavali!" lausui Cineas, näyttäen suuresti uutetiaalta. "Mimmoinen mies se on?"
"Varreltansa vähänläntäinen, hinterä ja laiha. Hänen kasvonsa ovat varsin merkilliset. Hän on erinomaisen miellyttävä mies muodoltaan. Hänen silmänsä ovat hyvin terävät, hän näyttää lukevan toisen ajatukset; ja hänen käytöksessänsä on jonkunlaista hehkuvaa uskonkiihkoa, joka suuresti vaikutti minuun. Hän kertoi minulle niistä pitkällöisistä vainomuksista, joita hän yhtä mittaa oli saanut kärsiä uusien oppiensa vuoksi ja näytti olevaa aivan valmis vielä samoja kestämään. Minä en ole koskaan kenessäkään nähnyt jalompaa henkeä eikä alttiimpaa urhoollisuutta. Mikä ennen kaikkia ihmeytti minua, oli se — ettei hänessä, vaikka hän oli täydellinen uskonkiihkolainen, ollut mitään semmoista loukkaavaa itsekylläisyyttä, jota melkein aina havaitsee senkaltaisissa miehissä. Päinvastoin hän oli erittäin häveliäs ja peräti kohtelias. Hänen käytöksensä osotti mitä suurinta sievyyttä ja hyvää kasvatusta."
"Minä aloitin keskustelun ystävällisellä tavalla; ja koska kohta miellyin häneen, johdatin tutkimustani niinkuin vanha tuttava, jolloin puhe sattumalta kääntyi kirjallisuuteen, jonka huomasin hänen juurta-jaksain tuntevan. Minä sain nyt tietää, että hänen pikavihaiset maanmiehensä, moninaisesti häntä ahdistettuansa, olivat heittäneet hänen vankeuteen ja hänen viimein täytyi vetoa Caesariin. Roman kansalaisena hänen oli oikeus tehdä niin."
"Näistä sain minä kysymyksilläni tiedon. Lopulta minä käskin hänen selittää itselleni perusmietteensä. Minä olin suostunut tähän mieheen ja minua halutti kuulla, mikä se oli, jonka vuoksi hän oli kärsinyt niin paljoa. Kun hän oli saanut luvan minulta, niinkuin myöskin kehoituksen vapaasti puhua, aloitti hän mitä kummallisimman kertomuksen, jota en minä, yksinkertaisena sotamiehenä, ymmärtänyt, mutta kenties sinä taikka Seneca, jotka olette filosofeja, siitä selkoa tekisitte."
"Hän jutteli minulle, että Juutalaisten joukossa oli ilmestynyt suuri opettaja, joka julisti itsensä jumalaksi taikka oikeammin ainoaksi jumalaksi; ja vanhaa tapaansa myöten Juutalaiset vainosivat häntä, veivät hänen viimein Pilaton tutkittavaksi ja panivat hänen hengeltä. Kaikki nämät tunsin jo ennen, mutta se keino, jolla hän nämät esitteli, oli sangen erinomainen."
"Silminnähtävästi oli hän ankarasti vastustanut tämän miehen seuralaisia ja vilkkaasti ottanut osaa heidän surmaamiseensa. Mutta jonakuna päivänä, kuin hän matkusti Damaskoon, tehokkaammalla tavalla työtänsä jatkaakseen, eräs näky äkki-arvaamatta häntä kauhistutti; ja hän vakuuttaa, että hän selvään näki taivaalla tuon mystillisen Jesuksen haamun, joka käski hänen luopua hänen työstänsä. Tämä tapaus iski niin hänen mieleensä, että hän itse rupesi kristityksi. Mutta minä en voi likimainkaan laatia tätä kertomusta, niinkuin hän. Minä tunsin, että kumminkin hän uskoi, mitä hän sanoi, huolimatta siitä, uskoinko minä vai ei. Hän oli perinjuurin rehellinen — jommoinenkin ihme näihin aikoihin."
"Hän kertoi vielä minulle paljon opistansa — että tämä Jesus on jumalan poika; että sielu on kuolematon ja että tämä kuoli sitä pelastaaksensa; mutta minä tunnustan, että kaikki nämät olivat enemmin ulkopuolella minun ajatusteni piiriä, sillä minä en ole koskaan paljon sellaisista asioista huolinut. Hän puolestansa uskoi sitä; ja se juuri minua kummastutti. Hän oli altis kuolemaan uskonsa tähden. Kuinkapa monessa Roman miehessä, rakas Cineas, asuisi tämmöiset tunteet?"
"Mutta minä en osaa ensinkään kuvailla sinulle, kuinka voimakkaasti hän puhui. Siinä ei ilmestynyt taide, vaan luonto. Vaikka minä en ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hän puhui, tunsin kuitenkin, että kaikki oli totta; hänen käytöksensä saattoi minun näin tuntemaan. Kuunnellen ja katsellen häntä muistin nämät vanhan Homeron tunnetut jakeet:
"Vaan kun mahtava ääni Odysseyn rinnasta raikkui,
Lausehet lensivät kuin lumihöhtyvät talvella tuiskii,
Ei hänen vertaistaan lie ollut maan asujissa;
Emmepä muotoa vaan ihastelleet sankarin silloin."
"Kuinka hänen sitten kävi?" kysyi Cineas, joka oli tarkasti kuunnellut.
"No, minä laskin hänen vapaaksi. Alusta minä tunsin tämän miehen ja tutkimus oli ainoastaan näön vuoksi. Sen tähden minä lähetinkin hänen pois, ystävällisesti häntä puhutellen ja lausuen hänelle, että mielellään tahtoisin häntä jälleen kuulla ja nähdä. Hän katseli minua kunnioituksella, vaikka puoleksi nuhtelevaisesti, ikäänkuin olisi hän ajatellut, että minä unhottaisin hänen, enkä koskaan enää kuuntelisi sitä oppia, jota hän piti niin kalliina — mutta hän ei enää tämän suhteen puhunut mitään; vaan, kun hän oli lausunut minulle sulimmat kiitoksensa kohtuullisuudestani ja oikeudentunnostani, hän jätti soveliaalla kohteliaisuudella hyvästi ja lähti."
Cineas ei hetkeen aikaan sanonut mitään. Se suuri tarkkuus, jolla hän oli kuunnellut kertomusta tästä tutkimuksesta, todisti, että se oli hänen mieltänsä suuresti viehättänyt. Burrhus näytti olevan hyvillään tästä ilmeisestä osan-otosta; sillä hän näki siitä, että hän oli tuonut esiin semmoisen aineen, josta hänen vieraansa piti paljon lukua. Viimein lausui Cineas muutamilla sanoilla, kuinka hän suuresti ihmetteli tätä Juutalaista ja mainitsi tahtovansa nähdä häntä.
"Hän huvittaisikin sinua enemmän kuin minua, rakas Cineaani", lausui Burrhus, "sillä minä olen sotamies, mutta sinä filosofi. Sinulle tämän miehen opit olisivat otolliset. Sinä voit niitä ymmärtää ja keskustella niistä. Mutta minä en kumpaankaan kykene."
Paljon haasteltiin vielä kaikenlaisista asioista.
"Sinä tahdot kaiketi päästä Caesarin tienoille?" lausui Burrhus vähän ajan jälkeen kysyväisellä äänellä.
Cineas viivytti vastaustansa. "Kyllä", sanoi hän viimein, kun ensiksi olemme saaneet jotakin tietoa Labeon kohtalosta."
"Olisi etuisampi, jos menisit hänen luoksensa", vastasi Burrhus. "Sinun omituiset taidon lahjasi suostuttelisivat hänen kauneuden tuntoansa. Hänen taipumuksensa vaartaa kahtaalle — kirjallisuuteen ja hekumaan. Tigellinus koettaa päästä arvoon sillä, että hän jälkimäistä halua kasvattaa; mutta suo minun sanoa sinulle, Cineas, että sinä voit vähän aikaa kilpailla myöskin Tigellinon kanssa, jos keisarille esittelet jonkun uuden teorian runon sepityksestä."
"Paljon kiitoksia", lausui Cineas. "Kun kerta lähden, tiedän minä siis, kuinka käytän itseni."
"Kun lähdet, vie hänelle joku uusi sävel- taikka runoustaiteen tuote ja, kun annat sen hänelle, puhu innokkaasti taiteesta. Sinun asiasi menestyy kohta. Minä vaadin sitä sinulta", lausui Burrhus. "Seneca olisi vielä arvossa, jos hän vaan olisi pysynyt entisessä mielenlaadussaan. Mutta hän tulee vanhaksi, eikä ole niin suuressa määrässä runoilia kuin filosofi. Kun lähdet Caesarin luo, älä ole liian filosofillinen. Ole runoilia! — ole runoilia!"
Cineas hymyili; ja kun hän vähän ajan perästä heitti jäähyväisensä, olivat Burrhon viimeiset sanat: "muista vaan! ole runoilia!"
Cineaalla oli paljon ajattelemista, kun hän ratsasti kotiin. Oli jo myöhäinen ilta, kun hän ehti huvilan portille. Kova hälinä veti hänen huomionsa puoleensa. Kuului siltä kuin se olisi tullut kiivaasta kiistasta. Hän tunsi kartanonhoitajan Hegion harmittavan äänen, joka röyhkeimmällä tavalla käski jonkun lähteä pois.
"Mene tiehesi!" huusi hän. "Enkö minä jo ole sanonut sinulle, ettei hän ole täällä?"
"Pois tieltä, riiviö!" vastasi toinen. "Päästä minut sisään, taikka rutistan pääsi murskaksi!"
"Sinäkö?"
"Juuri minä, sinä hävytön ruoskan-ruoka! sinä ilkeä hirtehinen! Eikö sinun selkääsi tarpeeksi kypsetty, kun orjana riuottelit, ettei sinun olisi tarvis yllyttää minua nyt lisiä antamaan?"
Hegion kävi vihan vaahto suusta.
"Minä olen Roman kansalainen!" hän lausui. "Minä huudan orjat tänne ja pieksetän sinun."
"Sinäkö Roman kansalainen!" ärjähti toinen katkeran ylenkatseen naurulla. "Sinä Syrian sikiö! Kuinka ainoastaan pari päivää sitten sinä tarjottiin torilla myytäväksi, jalat kipsillä silattuna, niinkuin muutkin orjat, tuoreena, äsken maahan tulleena tavarana. Sinäkö, sinä hirtehinen, Roman kansalainen? — kauppakalu, tuotu tänne viikunain ja taatelein seassa ja samaan luokkaan luettu? Pois, mieletön, taikka minä lyön sinun kuoliaaksi!"
Hän astui Hegion puoleen. Tällä silmänräpäyksellä joutui Cineas paikalle. Hän oli kuullut, mitä oli lausuttu ja havaitsi heti, että vieras itsekin kykeni puoliansa pitämään. Tämä oli roteva mies; hänellä oli sotamiehen muoto ja hän näytti olevan noin viiden kymmenen vuoden vanha. Kun Hegio näki hänen lähestyvän, peräytyi hän pari askelta ja huusi isolla äänellä orjille: "Corbalio! Storax! Hoi! ottakaat kiinni tämä mies!"
Melkein samalla jo voimakas käsi tarttui hänen kurkkuunsa. Hegio rehki ja kimpuili hurjasti. Mutta hänen syrialaiset jäsenensä eivät pitäneet vastustajan vahvoille suonille, jotka olivat romalaisessa sotapalveluksessa norjenneet ja tuhansissa taisteloissa terästyneet. Väkevällä hyömäyksellä hän viskasi kartanonhoitajan taaksepäin ja paiskasi hänen maahan.
Tällä oli joukko tukevia orjia tullut saapuville. Hegio nousi seisaalle ja kiljaisi heitä käymään vieraasen käsiksi. Cineas oli astunut ratsahilta ja vieras ja Hegio havaitsivat hänen nyt ensikerran. Hän viittasi kädellänsä orjia takaisin ja kääntyi vierasta päin.
"Ottakaat kiinni hänet!" Hegio taas karjasi vihoissaan Cineaasta kokonaan huolimatta ja koettaen orjia yllyttää.
"Jollet sinä vaikene", lausui Cineas kylmäkiskoisesti, "ryhtyvät he sinuun". Ja suurella ylenkatseella käänsi hän selkänsä päin Hegiota. Syrialainen katseli häntä synkästi.
"Terve, jalo Cineas", lausui vieras. "Minun nimeni on Aurulenus Carbo; ja minä tulin tänne tänä aamuna poikani Julion pyynnöstä, joka on centuriona Auguston armeijassa ja pitää suurta ystävyyttä sinua kohtaan."
"Juliusko?" huudahti Cineas innolla; "Julionko isä? Sydämestä terve tullut, ystäväni. Minä olen usein halunnut tavata sinua." Ja hän syleili vierasta.
"Olit sinä kuka olit", huusi Hegio, raa'asti heitä keskeyttäen, "pois täältä, taikka —"
"Kuinka!" huudahti Cineas, "etkö sinä tiedä, että, jos minä vaan virkan sanankin, nämät orjat ilolla panevat sinun kiinni ja suomivat sinua hengettömäksi? Pois, vimmattu, äläkä saata kovempaa rangaistusta itsellesi! pois!"
Hegion silmät lantuivat maahan tulisesta katsannosta ja kirouksia mutisten kääntyi hän pois ja meni tiehensä.
"Suo minun pyytää anteeksi, ystäväni", sanoi Cineas, "tämän hultion hävyttömyydestä. Hän on konna, jota minä juuri nyt aion rangaista, niinkuin hän ansaitsee."
"Sinun ei tarvitse pitää mitään puolustuspuhetta", vastasi Carbo. "Ja olethan paitsi sitä nähnyt, että minä kostin itse puolestani. Mutta nämät tämmöiset eivät kummastuta minua. Jokainen mahtava talo on täynnä näitä heittiöitä, joitten on lupa rankaisematta koiruudellaan solvaista kaikkia, jotka eivät liiku lukuisa saattoväki muassa. Joutavia! Ollaan tästä puhumatta. Roma on täynnä näitä Syrian hylkylä. Orontes purkauu tänne ja koko valtakunta on Idän inhoista tulvillaan. Mutta minä aion kertoa sinulle, minkä vuoksi tulin tänne. Minun poikani Julius saapui kotiin noin kaksi kuukautta sitten, eikä tietänyt ennenkuin eilen, että sinä olit täällä. Kuu hänellä tänään oli muita toimia, hän ei itse päässyt sinua tervehtimään. Sen takia minä tulin hänen sijastaan; sillä minä tiedän kyllin kaikki, mitä sinä olet tehnyt hänen hyväksensä ja minä tahdon kiittää sinua, koska olet pelastanut hänen huonoudesta ja häviön tilasta. Hän on kertonut minulle, jalo Cineas, että hän, Athenaan majoitettuna, joutui kiusauksen valtaan ja pikaisesti tuli rappiolle. Sinä tapasit hänen, jopa juuri semmoisella hetkellä, jolloin hän rahapelin kautta oli pääsemättömiin velkaantunut ja viran hukka ja perikato olivat hänen tarjonansa. Sinä tapasit hänen, kun hän oli päättänyt murhata itsensä ja sinä johdatit hänen seuraasi, maksoit kaikki hänen velkansa ja, mikä parempi on, opetit häntä hyviä avuja ahkeroitsemaan. Mitäpä puheista? Hän pelastui ja sinun kauttasi. Jalo Cineas, isä kiittää sinua poikansa pelastuksesta."
Vakava Romalainen, joka oli puhunut kaikki nämät huomaamatta, että Cineas oli yrittänyt häntä keskeyttämään taikka hänen ylistyksiänsä ehkäisemään, tarttui nyt tämän käteen ja pusersi sitä innokkaasti.
"Sinä ylistelet minua liiaksi", alkoi Cineas; mutta Carbo katkaisi hänen puheensa.
"Tässä on kylläksi. Minä en koskaan enää viittaa siihen. Minä vihaan ylistyksiä; mutta nämät sinä olet ansainnut. Puhutaan muista asioista."
"Tule siis", lausui Cineas; "menkäämme sisään" ja he astuivat yhdessä huoneesen päin.
"Minä luulin, että sinä asuit Romassa", sanoi Cineas, kun he kumpikin sohvaansa nojausivat ja viiniä oli asetettu heidän eteensä. "Sinun poikasi sanoi, että sinulla oli oma talo kaupungissa."
"Niin olikin", vastasi Carbo, "viime vuoteen saakka. Mutta Roma iljetti minua aina. Se on syrialainen kaupunki ja pahuus, joka siellä kaikkialla vallitsee, tuntuu rehellisestä ihmisestä hirmuiselta. Mitäpä minusta Romassa? Minä en voi valhetella; minä en voi liehakoita eikä liioin kumarrella. Kun käyn jossakussa ylhäisessä perheessä, minä en voi hetkikausia leperrellä ynseitten palveliain kanssa, kunnes isäntä huolimattomasti viittaa minua puoleensa. Sentähden minä muutin sieltä pois tänne maalle pikkuiselle tilalleni, jossa saan nauttia raitista ilmaa ja vapautta."
"Asutko sinä lähellä täällä?"
"No, asun; vähäinen taloni on ainoastaan penikulman päässä. Sinä voit nähdä rakennukset" ja hän osotti sormellansa pikkuiseen huvilaan päin, joka pilkisti kaukaa puitten välistä.
"Niin", jatkoi Carbo, ruveten uudestaan Romasta puhumaan; "siellä ei ole rehellisyydellä mitään sijaa eikä työllä palkintoa. Omaisuus hupenee päivä päivältä ja seuraavana päivänä yhä enemmän hupenee. Minä havaitsin vähäisten säästöjeni kutistuvan ja sillä tapaa päätin asettua maalle, niin kauan kuin vielä oli jotakin elinpäivistäni jälellä, niin kauan kuin ruumiini oli terve ja vahva ja niin kauan kuin voin liikkua sauvaan turvaamatta. Jääkööt petturit sinne; asukoot ne siellä, jotka voivat muuttaa valkean mustaksi, jotka voivat varkaudella ja kavalilla koukuilla itseänsä elättää. Kaupunki kihisee kulkunuijista, jotka ennen oliat koko Italiassa tunnetut, mutta nyt Romassa hääräävät teaterein ja julkisten näytelmien johtajina. Mikseivät he kaikkia itsellensä anastaisi? Niin todella aikaa voittain käykin. Tällä tämmöisellä tavalla Onnetar meidän kanssamme leikkiä laskee. Ei, ei. Romasta ei ole asuntopaikaksi minulle. Minä en voi pettää yleisöä sillä, että sanoisin itseni tähtien selittäjäksi taikka loihtijaksi; minä en voi enkä tahdo luvata tuhlareille heidän isänsä murhaamista; minä en ole koskaan sammakkojen sikikuntaa tutkinut, osatakseni siitä onnen vaiheita ennustella; enkä minä kartanonhoitajana pitäisi varkaita luonani. Minä en siis sovi Roman asukkaaksi ja sinä näet minun täällä; ja täällä minä olen tätä haikeata virttä vetäen, joka aina on ajatuksissani. Anna minulle anteeksi, ystäväni; mutta minä olen vanhan ajan Romalaisia ja minun on katkera nähdä isänmaani perikatoa."
Cineas vakuutti hänelle, että hän otti osaa hänen tunteisinsa ja ymmärsi hänen mielen-karvautensa.
"Mielen-karvausko?" toisti Carbo. "Niin, kenen sydäntä ei kivistä, kun hän näkee syntymämaansa joutuneen vapautettuin orjien ja muukalaisten tanssiattarien valtaan. Imartelia on ainoa, jolle suosionosoitukset ovat tarjona. Syrialainen pystyy siihen virkaan paremmin kuin Romalainen. Orjana tulee hän tänne; ja yhtäkkiä on hän jo päässyt suureen suosioon ja saattaa istua sinua ylempänä pöydässä. Hän on valmis valehtelemaan sinusta ja erottamaan sinun kokonaan pois seurasta."
"Köyhällä ei ole tässä mitään edistymisen toivoa. Jopa oikeudenkin edessä hänen valaansa halveksitaan. Tuo kaikkein kunnollisin mies — tuo Numa itse jonkun nykyisen romalaisen tuomio-istuimen eteen ja ensimäiseksi kysytään tulojansa. Montako orjaa hänellä on? Montako auran alaa hän viljelee? Köyhät sysätään alhaisimmille sijoille pöydässä ja huonoimmille istuimille julkisissa näytelmissä."
Yhtäkkiä hän herkesi ja alkoi lempeällä ja aivan toisenlaisella äänellä puhua jostakin muusta. Cineas havaitsi, että hän oli vakava ja tyven, kun muista asioista keskusteltiin, mutta kun vaan Romasta puhe syntyi, hän muuttui katkeraksi, kiivaaksi ja tuliseksi. Hän rakasti isänmaatansa; hänen terävä silmänsä näki sen turmion, johon se oli vaipuva; eikä mikään toivon säde hänelle koittanut. Ei myöskään Cineaalle. Hänkin tunsi pääkaupungin pahat tavat eikä ymmärtänyt, kuinka kaikki viimein päättyisi. Näin päivä ehtoontui ja myöhään illalla Carbo lähti.