VI.
Upseeri, joka purjehti Paavalin kanssa.
Muutamain päiväin perästä kävi Carbo taas Cineaan luona ja tällä kertaa oli hänen poikansa Julius muassa. Jälkimäinen oli melkein saman ikäinen kuin hänen ystävänsä ja kantoi romalaisen centurion pukua. Hän tuli suuresti isäänsä, mutta hänen kasvoissaan oli enemmän hienoutta ja käytöksessä enemmän kohteliaisuutta. Cineas oli ulkona, kun he ratsastivat pihaan ja kiirehti heitä vastaan. Julius astahti maahan ja syleili häntä hellästi.
"Onnea ja terveyttä, kallis ystävä", lausui Julius. "Kuinkapa iloitsen, kun taas nähdä sinua ja lisäksi täällä!"
"Iloa ja terveyttä, armas Julius, ja tuhat kertaa terve tultua:
Ken sun Italian maille jälleen
Luo jumalain kotimaasi saattoi?
niinkuin Horatiosi lausuu; mutta tule:
Siis uhriteuras Jupiterille vie!
Laskeite luonain laakerin varjohon,
Sodasta uuvuksissa, maistain
Viiniä, jonka ma sulle säästin."
"Kuinka?" huudahti Julius, hymyillen, kun hän käsitysten ystävänsä kanssa astui huoneesen, "alennatko sinä itsesi kertomaan latinalaisen runoilian lauseita? — sinä kiihkoisa Kreikkalainen!"
"No, tämmöisessä tilaisuudessa minä mielelläni säännöistä poikkeen,
Horation tavalla:
"Ma hurja tahdon olla kuin Edonit;
Suloista mun on riemuella
Ystävän tultua armahimman."
Kaikki kolme olivat ennen pitkää huoneessa ja istuivat kukin sohvassaan, viiniä edessä. Cineas kyseli ystävältänsä kaikenlaisia. Hänellä oli paljon tiedusteltavaa, sillä hän ei ollut kuullut toisesta mitään siitä asti, kuin he olivat Athenassa yhdessä.
Viimein kysyi Cineas häneltä, mikä sattumus oli hänen Romaan saattanut.
Tästä kysymyksestä muuttui Julion käytös.
"Cineas", lausui hän, "minun matkani vaiheet ovat mitä ihmeellisimpiä milloinkaan olen kuullut."
"Kerro ne kaikin mokomin minulle", lausui Cineas suurella osan-otolla.
Tuosta alkoi Julius:
"Kun olin Palestinassa, löytyi siellä merkillinen Juutalainen, nimeltä Paavali. Tämä mies oli mainio siitä rohkeudesta ja innokkaasta tavasta, jolla hän puollusti erästä uutta uskontoa. Tätä saarnatessansa oli hän nähnyt lukemattomia vaivoja ja vaaroja. Viimein ottivat hänen vihollisensa hänen kiinni ja vetivät hänen oikeuden eteen. Tällä välin oli hän käyttänyt oikeuttansa Roman kansalaisena — hän oli Tarsosta syntyisin — ja vetonut Caesariin. Festus olisi päästänyt hänen vapaaksi, jollei tämä vetominen olisi tapahtunut; asiain näin ollen hän lähetti hänen Romaan muutamien muitten vankien kanssa ja minä määrättiin heitä kuljettamaan."
"Kohta ensi näöllä vankini muoto vaikutti minuun. Hänen iloinen ja kohtelias käytöksensä, hänen tyytyväinen mielenlaatunsa ja täydellinen hyväntahtoisuus olisivat itsestänsä taivuttaneet minun hänen puoleensa. Mutta hänessä oli jotakin enemmän, sillä näitten kaikkien takana oli hänellä juhlallinen ja todellinen harrastus, hänen elämänsä tarkoitus."
"Hän ryhtyi mielellään puheesen jokaisen kanssa, jota ylimalkain kävi lähestyminen ja pian minäkin olin kiertynyt keskusteluisiin noista ylevistä aineista, joita sinä, Cineas, ensiksi opetit minua rakastamaan: sielusta, kuolemattomuudesta ja jumalasta. Minä en ole milloinkaan kuullut semmoisia ajatuksia kuin ne, jotka tällä miehellä oli. Ensiksi minä vertasin häntä Sokrateesen; jälestäpäin havaitsin, ettei Sokrateen opetukset yksikään ainoa sisältänyt mitään tämänkaltaista."
"Hän saavutti itselleen kaikki minun luottamukseni. Minä kerroin hänelle, mitä olin Athenassa kokenut, parannuksestani, sinun hyvyydestäsi, 'opettajasta' ja tämän opista; joita kaikkia hän suurella tarkkuudella kuunteli."
"Tavallista kulkua myöten tulimme Lykian kaupunkiin Myraan ja täällä tapasin yhden Alexandrian haahden, joka oli matkalla Italiaan, viljalla lastattuna. Tähän laivan me kaikki nousimme."
Sitten kertoi Julius mitä kummallisimmasta matkasta, joka koskaan on muistoon pantu; meren vaaroista; satamasta, jonka turviin jo paettiin, mutta joka jälleen jätettiin; tuosta kauheasta myrskystä, jonka käsissä heidän heikko aluksensa saamatonna ajeli; kaikkien laivassa olevien epätoivosta; yhden miehen sankarin-kaltaisesta ryhdistä, joka sanoillansa loi kaikkien sydämeen tyyneyttä, miehuutta ja toivoa. Hän kuvaili, kuinka he viimein viskattiin maalle, eikä yhtäkään henkeä menehtynyt, vaan kaikki pelastuivat, niinkuin Paavali oli ennustanut. Sitten mainitsi hän Paavalin ihmetöitä Melitassa ja kaikkien kummastusta, jotka ne näkivät. Tämän jälkeen kysyi hän Cineaalta:
"Mitä sinä tästä arvelet? ja kaikki nämät minä olen omin silmin nähnyt."
"Se on ihmeellistä!"
"Se on tosi, sillä minä näin sen. Se on sen jumalan voima, jonka palvelia Paavali on."
Cineas ei lausunut mitään.
Julius jatkoi kertomustansa:
"Me vietimme talvea saarella ja monta monituista kohtausta tapahtui siellä, joka ei koskaan mielestäni mene. Tämän ajan kuluessa puhui Paavali tarkemmin minun kanssani suuresta opistansa, jota varten hän oli niin kauan voimiansa ponnistanut ja niin paljon kärsinyt. Näitä kolmea kuukautta minä ainiaan muistan; ja minulla on paljon sinulle kerrottavaa, jota minun täytyy säästää toistaiseksi, koska minä tarvitsen pitkän ajan voidakseni näin tärkeistä asioista sinun kanssasi keskustella."
"Mutta minä tahdon päättää kertomukseni. Me olimme saarella noin kolme
kuukautta ja sitten, kuin talvi oli kulunut, nousimme Castor ja
Pollux nimiseen laivaan ja saavuimme jonkun ajan perästä Puteoliin.
Sieltä tulimme Romaan."
"Hänellä näytti olevan paljon ystäviä täällä, jotka vartoivat häntä, sillä joukottain tulivat he häntä kohtaamaan, jopa muutamat Forum Appii'hin ja Tres Tabernae'hen asti. Heidän yhteentulonsa todisti, että tämä eriskummainen mies oli synnyttänyt heissä mitä hartaimpia ystävyyden tunteita."
"Oletko sinä jälestäpäin häntä nähnyt?" kysyi Cineas.
"Olen", vastasi Julius, "usein. Minun vartianvirkani ei oikeastaan kokonaan loppunut ennenkuin muutamia päiviä takaperin, kun vein hänen Burrhon luo. Hän otettiin hyvin vastaan. Burrhiuskin kunnioitti häntä ja salli hänen asua itsekseen yhden vartioivan sotamiehen kanssa."
"Minä kuulin Burrholta tästä yhtymyksestä", sanoi Cineas.
Julius näytti kummastuneelta.
"Minä olin Romassa pari päivää sitten ja kävin hänen luonansa. Hän ylisti suuresti tätä miestä."
"Hän on ihmeellinen mies. Hänen valtansa muitten suhteen on kummallinen. Minä kuulin erään ylevän puheen, jonka hän piti Feston ja kuningas Agrippan edessä. He ihastuivat hänen jaloon käytökseensä ja kaunopuheisuuteensa. Laivalla ollessaan hän vaikutti samalla tavalla meihin kaikkiin, minusta alkaen halvimpaan merimieheen asti. Hänen ryhtinsä tuossa pitkässä ja kauheassa myrskyssä oli uljas. Hänen miehuutensa ei höltynyt tuokioksikaan. Hänen levollisissa kasvoissaan kuvautui kaiken aikaa kirkas leppeys; ja kun hän puhui, hän aina hymyili iloisesti. Kaikkein mustempana hetkenä, jolloin epätoivo täytti jokaisen sydämen, hän seisoi vankkana, ikäänkuin olisi hän ollut täydessä turvassa. Minä puolestani luulen itsessäni olevan yhtä paljon rohkeutta kuin tavallisissa ihmisissä; mutta tässä oli mies, joka sillä välin kuin me tuskailimme ja odotimme viimeistä hetkeämme, pysyi niin järkähtämättömän vakavana meidän joukossamme, että yksistään hänen muotonsa tuotti meille uskallusta."
"Hänen tarvitsee tulla Romalaiseksi", lausui Carbo. "Hän on miehen mies. Minä en huoli siitä, mitä hänen kantajansa sanovat hänestä, hän on paras miehen peri-kuva."
"Semmoinen mies", sanoi Julius, "joka vastaa Horation jaloa kuvaelmaa:
"Ei aimo miehen, sitkeämielisen,
Voi järkähyttää tahtoa kiinteää
Raivolla rahvas, käskiessään
Kehnoja, eikä tyrannin katseet,
Ei Adriankaan myrskyinen valtias,
Ei Jupiterkaan ukkosennuolineen.
Jos maa ja taivas raukeais, hän
Pelvotta raunioin alle sortuis."
"Mutta hänessä oli jotain muuta kuin paljas urhoollisuus", lisäsi hän mietiskellen; "hänessä oli tuo hengen voima, joka piti hänen pystyällä ja teki hänen muita ihmisiä mahtavammaksi. Tämän yliluonnollisen voiman kautta hän ennusti meille meidän hädästä pääsömme, pelasti itsensä kaikkein myrkyllisimmästä mateliaisesta ja paransi sairaita kätensä päälle panemisella."
"Hän on noitamies", lausui Carbo, "hän saa voimansa jostakin saastaisesta lähteestä."
"Saastaisestako? Koko hänen elämänsä on puhdas ja kaikki hänen ajatuksensa ja sanansa. Sillä, huomatkaat, hän teki kaikki nämät hyvyydestä ja sääliväisyydestä; hän ei ole mitään voittoa ahnehtiva velho. Hän on köyhä ja hänen täytyy usein omin käsin tehdä työtä leipäänsä varten."
"Jos hänellä olisi yliluonnollinen voima, tarvitsisiko hänen työtä tehdä? Eikö hänen sopisi muuttaa kiviä kullaksi?" lausui Carbo.
"Hän ei sitä missään tapauksessa tee; vaan kuitenkin minä tiedän, että hänellä on semmoinen voima, sillä minä olen nähnyt sen. Hän ei koskaan kerskaile eikä isottele. Mutta kun köyhä isä kantaa hänen luokseen kalvean lapsensa taikka itkevä äiti pyytää hänen tulemaan poikansa kuolinvuoteelle, silloin jumalallinen sääliväisyys kirkastaa hänen kasvonsa ja hän lähtee, hyvyydestään ja hellyydestään, sairasten puolesta rukoilemaan ja heitä pelastamaan. Hän sanon: 'se on kaikki sen Jumalan työ, jota minä nöyrästi rukoilen; minä olen ainoastaan heikko ihminen, jok'en itsestäni saa mitään aikaan.'"
"Yksi hänen kumppaneistansa kertoi lisäksi minulle paljon hänestä. Hän kertoi hänen kummallisesta matkastaan maissa ja Kreikassa, — kuinka hän välisti kivitettiin melkein kuoliaaksi, mutta toisinaan häntä jumalaksi kunnioitettiin. Tämä mies, joka oli hänen matkatoverinsa, oli itse erinomainen henkilö, jossa havaittiin paljon Paavalin mielen-tyyneyttä ja syvää tarkoitusta; mutta hän näytti pitävän itsensä vähäpätöisenä ystävänsä rinnalla."
"No, tuo yliluonnollinen voima ei ole aivan käsittämätön!" lausui
Carbo. "Eikö Sokrateellakin ollut tämmöinen suojeleva henki?"
"Sokrateen suojeleva henki oli aivan toisenlainen kuin tämä. Se oli enemmän jonkun sisällisen vartian kaltainen, joka varoitti häntä vaaroista; se ei ollut mikään itsetoiminen voima niinkuin tämä, jonka avulla Paavali sairaita paransi."
Cineas ei juuri lausunut mitään. Julion kummallinen kertomus painui syvälle hänen mieleensä. Tämä Paavali oli jo ennen hänestä erinomainen. Nyt olivat asianhaarat ympäröinneet häntä uudella ja suuremmalla viehätysvoimalla.
"Mitä ne suuret opit ovat, joihin sinä niin isolla innolla viittaat?" kysyi Carbo. "Mika Paavali on? mitä hän opettaa? Mikä se uusi asia on, jota varten hän kärsii niin paljon ja on altisna kuolemaan?"
"Minä en voi juuri tällä haavaa selittää näitä", vastasi Julius.
"Ainakin hän on kristitty —"
"Kristitty!" huudahti Carbo häntä keskeyttäen. "Kuinka! ainoastaan kristitty!"
Hänen muotonsa ilmoitti ylenkatsetta ja suuttumusta.
"Minä tunnen heidän: — Roman kirouksen ja maailman hylkyjoukon. Nämäthän ne miehet ja opit ovat, jotka saattavat keisarikunnan häviöön."
"Kuinka?" kysyi Julius lempeästi.
"No, he harjoittavat inhottavia salaisia paheita."
"Minä tiedän sen perättömäksi", sanoi Julius; "sillä minä olen ollut saapuvilla monessa heidän salaisimmassa kokouksessaan ja vakuutan sinulle, että heidän tarkoituksensa on puhdas ja pyhä."
"Olkoon niin, he ovat kumminkin pelkureita; he opettavat, että sodankäynti on vääryys, että pelkurimaisuus on heidän jumalallensa otollinen. Roma on kylläksi jo veltostunut; mutta tämä oppi, se se voi miehuuden viimeisen kipinän sammuttaa."
"Isäni", lausui Julius totisesti, kun Carbo oli herjennyt puhumasta, "oliko se mies, josta olen kertonut, pelkuri? Hän, joka tuon hirmuisen onnettomuuden uhatessa urhoollisuudellaan häväisi Roman soturit, hänkö pelkuri? Soisinpa useita tämmöisiä löytyvän."
"Ei", vastasi Carbo suoraan; "ei kumminkaan hän ole mikään pelkuri. Totta puhuen! ei mikään koeta miehen luontoa niin paljon kuin haaksirikko."
"Ja minä takaan sinulle, että kaikki muut ovat tässä kohden hänen kaltaisensa. Sinä olet kuullut heidän vihamiestensä joutavia loruja; sillä kaikista ihmisistä maailmassa kristityt kaikkein vähimmin kuolemaa pelkäävät. Aasiassa heidän on monen ollut kärsiminen ja kuoleminen; ja he menevät aina teloitettavaksi ei ainoastaan mielentyyneydellä, vaan myöskin ilolla."
"Ilollako?"
"Niin. Heidän uskonsa on semmoinen, että he ovat varmat siitä, että he pääsevät ikuisen onnellisiksi taivaassa; ja sentähden he eivät pelkää kuolemaa. Lienevätköhän semmoiset ihmiset pelkureita?"
Carbo oli vaiti.
Lopuksi päivää Cineaalla ja Juliolla oli paljon haastelemista toinen toisensa kanssa. Keskustelua kristityistä jatkettiin; mutta lavealta kertoi Cineas Labeon poissa-olosta ja Hegion konnamaisuudesta. He erkanivat illalla, keskinäisesti luvaten käydä toistensa luona.
"Ja minä vien sinun jonakuna päivänä tätä kummallista Juutalaista katsomaan", lausui Julius hymyllä, jok'ei kokonaan peittänyt sitä suurta totisuutta, jolla ehdotus tehtiin.