VII.
Syrialainen saa nuhteita.
Kymmenen viikkoa oli kulunut siitä ajasta, jolloin imettäjä ensiksi sairastui ja hän alkoi nyt vähitellen tointua. Isaak piti rehellisesti puheensa ja osotti väsymätöntä huolta; hyvä menestys palkitsisin hänen taitonsa. Hän vastaan-otti tyvenmielisesti Helenan kiitokset ja ylistykset ja jatkoi tointansa paremmilla toiveilla kuin koskaan ennen.
Kun imettäjä rupesi ymmärtämään, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, hän kaikkein ensiksi huomasi Helenan hellät huolet. Eivät mitkään sanat näyttäneet kylläksi voivan ilmoittaa hänen kiitollisuuttansa. Hän vuodatti kaikki jalon sydämensä hartaat tunteet emäntänsä eteen ja vakuutti, ettei hän milloinkaan voisi tämmöistä hyvyyttä kostaa.
Välisti palasivat imettäjän ajatukset siihen hänen elämänsä surulliseen tapaukseen, jonka Cineas niin äkkiä oli hänen muistiinsa johdattanut ja Helena ymmärsi sen murheen, joka ilmaantui hänen kasvoissaan; mutta sairas rauhottui, heti kuin hän alkoi muita asioita ajatella ja tuo tavallinen kirkkaus, joka ennen loisti hänen muodostaan, pääsi taas valtaansa. Helena kartti tarkasti tähän suureen suruun viittaamasta, eikä kajonnut mihinkään aineesen, joka jollakin tapaa suittaisi siihen yhtyä. Hän puhui ennemmin hänen kanssaan hänen parannuksestaan ja siitä ajasta, jolloin hän jälleen rupeisi Markoa hoitamaan.
Mitä Markoon tulee, oli hänen ilonsa rajaton, kun imettäjä taas tunsi hänen. Hän oli ollut kovin suruissansa siitä, ettei tämä ollut ensinkään taudin kestäessä pitänyt hänestä lukua ja lapsellisella tavallansa pelännyt, että hän oli tehnyt jotain, joka oli imettäjää loukannut; mutta nyt palaava järki ja terveys saattoivat kaiken imettäjän entisen rakkauden vireille ja Markus näki, ettei hän ollut muuttunut.
"Sinä olet taas minun oma rakas imettäjäni", lausui hän, kun hän hartaasti syleili häntä ja suuteli hänen vaaleita kasvojaan. "Ja nyt sinä pian kävelet minun kanssani käsi kädessä niinkuin ennen platanipuitten alla ja kertoilet minulle tuosta kalliista Jumalasta ja Vapahtajasta ja kaikista noista kummallisista tarinoista. Enkä minä, armas imettäjä, ole yhtäkään ainoata niistä unhottanut, vaan olen ajatellut niitä joka ilta, kunnes nukuin ja sitten minä näin unta niistä aamuun asti."
Imettäjä silitti lempeästi pojan päätä laihalla kädellänsä ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.
"Niin, lapsi kultani; minulla on paljon, paljon kertomista sinulle ja, jos Jumala suo, kävelemme taas platani-puitten alla."
"Ja minä rupean kuunteliaksi", lausui Helena leppeästi.
Imettäjä katsahti ylös tutkistellen. Kummasteleva ja suuri uuteliaisuus näkyi hänen silmissään.
"Minä olen Markolta kuullut niin paljon sinun kertomuksistasi", sanoi
Helena ystävällisesti, "että minua haluttaa kuulla vielä enemmän.
Tiedätkö, miltä tuntuu, kun mieli aina hehkuu ja palaa johonkuhun
parempaan lohdutuksen lähteesen kuin se, jonka tämä elämä tarjoopi?
Sinä tiedät, sinä tiedät! Sinä voit ymmärtää minun tunteeni."
"Sinunko tunteesi, rakastettu emäntäni?" huudahti imettäjä ja toivo hohti hänen kasvoistansa; "minä tahtoisin panna henkeni sinun tähtesi. Jospa minä vaan rohkenisin kertoa sinulle, mitä tiedän; jos sinä vaan haluaisit kuunnella."
Hän vaikeni.
"Sieluni", lausui Helena totisella äänellä, "sieluni kaipaa rauhaa. On ainoastaan yksi, joka voi sen antaa sille. Sinä olet löytänyt hänen. Hän se juuri on, jonka nimen sinä olet houreissasi maininnut, jota rukoilet, johon turvaat. Jospa vaan minä voisin tietää, mitä sinä tiedät ja tuntea niinkuin sinä tunnet, silloin saisin rauhan. Sinun täytyy opettaa se minulle. Sinun täytyy puhua minulle, niinkuin olet Markolle puhunut. Sinun täytyy ilmoittaa minulle salainen lohdutuksesi."
Imettäjä vapisi liikutuksesta ja pannen hermottomat kätensä ristiin ummisti hän silmänsä ja hänen huuliltansa kuului rukouksen sanoja.
"'Siunaa Herraa, sieluni!' lausui hän viimein äänellä joka väräytti Helenaa. 'Siunaa Herraa, sieluni ja kaikki, mitä minussa on, siunaa hänen pyhää nimeänsä!' Hän on kuullut rukoukseni. Hän on herättänyt nämät kaikki sydämet, että ne kaipaavat häntä."
"'Sieluni ylistää Herraa ja henkeni riemuitsee Jumalassa,
Vapahtajassani.'"
Helena pidätti häntä lempeästi.
"Ei nyt, ei nyt", hän sanoi. "Sinä olet liian heikko. Vähinkin mielenliikutus raukaisee sinua ja tekee sinun heikommaksi."
"Voi kallis emäntä", vastasi imettäjä, "se ei heikennä minua, se vahvistaa."
"Ei. Katso, kuinka sinä väriset. Sinun sydän-raukkasi sykkii, niinkuin se olisi pakahtumaisillaan."
"Mutta minä viihdyn, jos puhun tästä sinun kanssasi. Juuri tässä ajatuksessa on lohdutus ja lepo."
"Aivan niin; mutta sinun täytyy pitää tämä ajatus itseksesi, kunnes olet voimistunut."
"Oi, minä halaan nyt puhua siitä sinun kansiasi!" ja innoissaan yritti imettäjä kohottamaan itseänsä kyynäspäälleen. Mutta hän oli liian heikko ja vaipui kohta takaisin huoaten.
"Tuosta", lausui Helena leppeästi, "sinä näet, kuinka heikko sinä olet. Minä olen pahoillani, että tulin tästä nyt puhuneeksi. Kun olet vaurastunut, minä tahdon ilolla kuunnella, mutta nyt täytyy minun kieltää. Ajattele, kuinka Isaak, joka niin huolellisesti ja taitavasti on hoitanut sinua, suuttuisi, jos minä malttamattomuuteni kautta saattaisin sinun uudestaan taudin käsiin. Ei, ei. Meidän täytyy molempain odottaa."
"Minä tottelen siis", sanoi imettäjä heikolla äänellä. "Sinä tiedät paremmin kuin minä ja minä teen, mitä hyvänsä tahdot. Mutta voi, minkä uuden lohdutuksen olet minulle antanut! Jos mikään asia voi väleen tehdä minun terveeksi, niin tämä se on. Se on jo poistanut minusta kaikki minun suruni."
Imettäjä luuli lujasti muutamain päivien jälkeen pääsevänsä toiveittensa perille ja kykenevänsä puheisiin emäntänsä kanssa siitä hyvästä aineesta, jonka keskustelemiseen tämä oli häntä pyytänyt; mutta hän ei arvannut voimiensa heikkoutta. Hänen ijästyneessä ruumiissansa ei ollut sitä jäntevyyttä, jonka kautta lyhyellä aikaa taudin kohtauksista toivutaan; päivä toisensa perästä kului eikä kuitenkaan mitään erinäistä muutosta havaittu, ei silloinkaan kuin parantuminen tavallista kulkuansa kävi.
"Armas äiti", sanoi toisinaan Markus, "kummallista, että rakkaan imettäjäni täytyy niin kauan kärsiä! Ensiksi minä luulin, että hän jättäisi meidän ja lähtisi tuohon kirkkaasen maailmaan, jossa enkelit ja pyhät lapset asuvat; mutta hän ei mennyt, ja nyt, minkä vuoksi hän ei tule terveeksi?"
Helena selitti hänelle, kuinka niin vanha ihminen tarvitsee pitkän ajan kostuaksensa.
"Minä rukoilen Jumalaa hänen puolestansa, — Jumalaani ja Vapahtajaani — ja siinä on syy, minä luulen, jota vasten hän paranee; eikä hän olisi parannut ensinkään, jollen olisi rukoillut — eikö niin, äiti?"
"Minä en tiedä, kultaseni", lausui Helena, jok'ei ymmärtänyt mitä oikein vastata.
"Mutta minusta on vaikea rukoilla ilman häntä; se on, minusta tuntui siltä."
"Kuinka?"
"No, en minä tiedä; mutta, kun hän oli minun kanssani, näytti siltä, kuin olisi koko huone ollut enkeleitä täynnä ja välisti niinkuin Vapahtajani olisi seisonut vieressäni, hymyillen minulle aivan niinkuin imettäjä ennen hymyili. Ja kun hän oli kipeä, oli huone aivan tyhjä. Mutta jonkun ajan perästä alkoivat enkelit tulla jälleen; ja nyt, kun minä rukoilen, minä luulen, että Jumala kuulee."
Näin oli Markon tapa haastella äitinsä kanssa, sillä välin kuin Helena hartaammin kuin koskaan ennen halusi tulla osalliseksi tuommoiseen puhtaasen ja pyhään yhteyteen ja ruveta poikansa suhteen samaksi kuin imettäjä oli ollut.
Koko tämän ajan oli Cineas ollut melkein tykkönään kiinni Isaakin tutkimuksissa ja niissä erinäisissä tuumissa, jotka olivat tarjona, kun aiottiin Hegiota vastaan neuvoja nivoa. Siitä asti kuin Hegio purkasi vihansa Carboa vastaan, ei Cineas muutamana päivänä pitänyt hänellä mitään väliä; mutta viimein tuotti hän kartanonhoitajan eteensä. Syrialainen tuli sisään ja hänen kalseat kasvonsa olivat entistänsä synkeämmät. Hänen tervehdyksensä osotti niin suurta halveksimista, että Cineas katsoi tarpeelliseksi siitä muistuttaa.
"Ystäväni", hän lausui, "kun astut isäntäsi eteen, sinun pitää käyttää itseäsi alamaisen tavalla."
Hegio ei puhunut mitään ja Cineas jatkoi:
"Kun solvasit ystävääni Carboa, olisit ansainnut tulla rangaistuksi ja pois ajetuksi; mutta minä en tahto menetellä väärin, vaan odotin sen vuoksi siksi kuin vihani lauhtui, että voin harjottaa kohtuutta sinun suhteesi."
"Sinun ei ole mitään tekemistä minun kanssani", vastasi Hegio jyrkästi.
"Sinä et ole minua pestannut."
"Sen perästä, mitä nyt on tapahtunut, olisi oikein, että heti kohta lähettäisin sinun matkoihisi", lausui Cineas tyynesti. "Mitä minun oikeuksiini ja valtaani täällä koskee, minä luulen sinun erehtyneen. Minä olen Markon holhoja ja tämän kartanon haltia."
"Sinäkö?" huudahti Hegio kummastellen.
"Minä en tiedä, mitä myönnytyksiä tulee suoda tuommoiselle hävyttömälle konnalle, kuin sinä olet. Sinä et nähtävästi tiedä, kuka ja mitä minä olen. Sinä et näytä tietävän, että minä voisin silmänräpäyksessä tehdä lopun sinusta ja sinun viheliäisestä elämästäsi."
"En", vastasi Hegio kylmäkiskoisesti; "en minä sitä tiedä."
"Että sinä täydellisesti tyydyt ja pääset siitä huolesta, onko minun oikeuteni perustettu, minä tahdon näyttää sinulle nämät asiakirjat, jotka sinun isäntäsi on allekirjoittanut. Sinä näet, että hän on määrännyt, että, jos muutamat asiat tapahtuvat, minä rupean hänen poikansa holhojaksi ja koko hänen omaisuutensa täysivaltaiseksi haltiaksi. Nämät asiat ovat tapahtuneet ja minä olen täydellisesti uusiin toimituksiini ruvennut. Minä olen isäntä täällä."
"Sinä luulet kai, että minä aion kostaa sinun solvauksesi. En laisinkaan. Sinä olet liian huono minun huomattavakseni. Sinä olet kurjimmasta kansan suoskusta kohonnut tähän asemaan. Minä tyydyn siihen, että saan sysätä sinun siitä pois.
"Kenties sinun murheesi tämän perheen edusta saattaa sinun kummastelemaan, kuinka minä olen asetettu tänne tämmöisen vallan pitäjäksi. Sillä minä voin huomispäivänä myydä nämät kaikki, jos mieleni tekee. Minä tahdon päästää sinut tästäkin surusta. Markus ei peri ainoastaan tätä kartanoa, vaan myöskin minun omaisuuteni. Tämä ei ole mitään sen suhteen, mitä minä jätän hänelle. Minun kuoltuani omistaa hän enemmän kuin kaksikymmentä kartanoa Akajassa, niistä lähtee itsekustakin enemmän tuloja kuin mitä sinun vertaisesi onneansa varten tarvitsee. Sinä näet siis, että Labeon sekä perillinen että kartano ovat hyvässä turvassa minun hoivissani. Häneltä jää pojalle tämä kartano ja viisikymmentä orjaa; minä annan hänelle enemmän kuin kaksikymmentä kartanoa ja kymmenen tuhatta orjaa."
"Sinä olet viekas konna, mutta sinä olet tyhmästi asiaasi ajanut. Keinokkaana petturina olisi sinun pitänyt hankkia tarkat tiedot minusta. Sinä olisit sitten koettanut synnyttää minussa hyvää ajatusta itsestäsi. Pahoin sinä erehdyit, kun rohkenit röyhkeydellä kohdella miljonien omistajaa. Minä olisin enemmän hyödyttänyt sinua, kuin Tigellinus; sillä, jos olisit koettanut, olisit voinut rankaisematta pettää minua. Häntä sinä et voi pettää."
"Kuule vielä, mimmoinen kaksinkertainen houkkio olet ollut. Sinä luulet olevasi Tigellinon suosikki a lemmitty. Sinä tiedät, että suojeliasi antaisi huomenna ristiin-naulita sinun, miellyttääkseen niin rikasta miestä kuin minä olen. Etkö tiedä vai oletko unhottanut, mitä rikkaus Romassa aikaan saa? Etkö tiedä, että tämä sinun uusi suojeliasi uhraisi tuhat semmoista kuin sinä, jos hän sen kautta voisi päästä miljonain hallitsian suosioon ja testamentin kautta saada edes osan hänen rikkaudestaan?"
Syrialainen oli kuunnellut Cineasta syvillä ja vaihtelevilla tunteilla. Alusta oli hän pitänyt tätä Kreikkalaisena, joka kenties oli suurta sukua, mutta niinkuin useammat Kreikkalaiset, vähissä varoissa. Niin paljon kreikkalaisia seikkailioita oleskeli Romassa, että paljas nimi oli samanveroinen kuin kova hätä ja näppärä petturimaisuus. Hän luuli, että Cineas oli tullut anastamaan tätä kartanoa itselleen.
Ihmeekseen ja suureksi hämmästyksekseen havaitsi hän mimmoinen hölmö hän oli ollut. Ensiksi hän ei uskonut Cineaan vakuutuksia, vaan piti kaikki tyhjänä kerskauksena. Mutta kun Cineas sanoa sukaisi hänelle Tigellinon nimen — tämän nimen joka jo oli kaikkien kauhuna — kun hän mainitsi sen niin halveksivalla tavalla, niin tyvenen mahtavana muodoltansa, silloin näki hän, että Cineaalla oli kaikki ne rikkaudet joita tämä omiksensa väitti. Silloin näki hän koko äärettömän typeryytensä. Cineas oli nimittänyt juuri sen asian, joka kaikkein enimmin valloitti Hegion mielen. Raha oli Hegion jumala. Miljonain valtava hallitsia oli hänestä miltei jumalallinen olento. Koko hänen käytöksensä muuttui. Hänen kasvoissaan ilmestyi mitä suurinta ja ilkeintä nöyryyttä. Cineaskin kummastui tästä muutoksesta.
"Jalo Cineas", sanoi hän, syvästi kumartaen tämän edessä, "minä olen pahasti sinua loukannut. Jos minun sopii toivoa itselleni anteeksi saamista sinulta, täytyy minun hartaasti pyytää sitä. Kuule minua: minun ainoa rikokseni oli, mitä itse nimität solvaukseksi ystävääsi vastaan. Voi' minä en tietänyt, että hän oli sinun ystäväsi. Hän tuli — ja sinä suot minulle anteeksi, jos sanon, ettei hänellä ollut sitä majesteetillista ja ylevää ulkomuotoa, joka sinun ystävillesi sopii — hän tuli ja jakeli minulle käskyjänsä niin ylpeästi, kuin olisin ollut hänen orjansa. Minun kiivas luontoni yltyi. Hän löi minua ja se vimmastutti minua. Minä unhotin itseni sinunkin läsnä ollessasi ja nöyrimmällä tavalla anon minä anteeksi pikaista ylenkatsettani. Minua oli ankarasti lyöty ja minä olin harmista hurjistunut."
"Voi! minulla ei ole mitään arvoa Tigellinon silmissä enkä minä ymmärrä, mitä sinä tarkoitat. Minä tiedän hyvin, että semmoinen mies, kuin sinä, voi tehdä, mitä hän tahtoo, köyhälle mies-rukalle, kuin minä olen. Säästä minua. Minun on henkeni sinun käsissäsi. Polvillani minä rukoilen sitä sinulta."
Ja inhoittavassa nöyryydessään lankesi Hegio todestikin maahan ja halasi Cineasta polvista.
Hänen koskemisensa vaikutti Cineaasen niinkuin jonkun matelia-eläimen.
"Nouse", lausui hän kylmäkiskoisesti; "minä en pyydä sinun henkeäsi. Minun on siinä kyllä, että ymmärrät minua niin hyvin, että tiedät minun voivani sen helposti sinulta riistää, jos niin minua haluttaa. Mutta se ei haluta minua."
Hegio nousi ja lausui hänelle ylimäärin kiitoksiansa.
"Kuule minua", sanoi Cineas, "ja lähde sitten. Koska minä nyt ryhdyn tämän kartanon hoitamiseen, tahdon tietää, millä kannalla sen asiat ovat olleet Labeon lähdön jälkeen. Laita täydellinen tili kaikista. Näytä se minulle. Varo, ettet mitään väärennä. Sillä minä sanon sinulle, että jos epäilen vaan ainoatakaan kohtaa, minä tutkin kaikki; ja voi sinua, jos niiksi kerta tulee! Mene nyt!"
Hegio yritti puhumaan.
"Anna minulle aikaa —"
"Aikaako? No, minä en tahdo sinua hoputtaa. Käytä siihen yksi kuukausi taikka kaksi. Muista vaan, mitä minä olen sanonut ja ole varovainen! Mene nyt!"
Syvästi kumartaen Hegio tuskastuneella muodolla jätti huoneen.