VIII.
"Opettaja."
Niistä monesta kartanosta, jotka olivat lähellä Labeon huvilaa, oli yksi, jonka omistaja oli Aulus Plautius, korkea-arvoinen mies, joka oli tehnyt ensimäiset valloitukset Britanniassa keisari Claudion hallitessa. Hän oli ollut maaherrana siellä; ja muut olivat laventaneet hänen valloituksiansa, siksi kuin kapina alkoi. Hänen virkansa oli ollut vaivaloinen ja hän tunsi juurta-jaksain Britannialaiset. Kohta tänne ensikerran tultuaan oli Helena joutunut tuttavuuteen Plaution puolison kanssa, mutta suru ja kivulloisuus pitivät häntä paljon kotona, etteivät he suuresti toistensa kanssa seurustelleet.
Hänen nimensä oli Pomponia Graecina. Hän oli jaloa sukuperää, ja hänen luontonsa oli vielä jalompi. Sillä aikaa kuin imettäjä hitaasti parani, joutui Helena eräänä päivänä iloisen hämmästyneeksi, kun Pomponia tuli häntä tervehtimään. Paitsi sitä iloa, jonka hänen läsnä-olonsa tuotti, toivoi Helena vähäisen, että jonkunlaisia uutisia oli Britanniasta tullut. Kun tavallisten tervehdysten perästä hiukan oli keskusteltu yleisistä asioista, lausui Pomponia:
"Minun ei tarvitse kysyä, oletko sinä levoton puolisosi tähden. Minä tiedän hyvin, mitä semmoinen tuska maksaa, sillä, niinkuin tiedät, taisteli minunkin puolisoni heitä vastaan; mutta samalla kertaa, kallis ystäväni, arvelen, että on paljon toivoonkin syytä."
Hän alkoi sitten kertoa Helenalle moninaisia, jotka suurimmassa määrässä tätä lohduttivat. Hän mainitsi Britannialaisten omituisuuksia, heidän äkki-arvaamattomia päällekarkauksiansa, heidän kateuttaan ja keskinäisiä kiistojaan, heidän taipumustansa vähän ajan perästä yhteisestä yrityksestä luopumaan. Hän vakuutti, että hänen oma puolisonsa arveli, ettei ollut vähintäkään pelon syytä Suetonion armeijan suhteen; vaan että se välttämättömästi, jos edes jommoistakaan päällikkyyttä löytyi, perin juurin voittaisi Britannialaiset ja ottaisi heistä koston.
Nämät tämmöisestä lähteestä saadut sanat vaikuttivat monta vertaa enemmän kuin kaikki, mitä Helenalle oli lausuttu. Ne hänen mieltänsä rauhoittivat. Jos kukaan, tiesi Aulus nämät asiat, ja hänen ajatukseensa Helena nyt pani suurta arvoa. Pomponia ilostui, kun hän näki sanojensa vaikutuksen siinä enentyneessä vilkkaudessa, joka äkkiä Helenassa ilmestyi.
"Rakas ystäväni", lausui hän, "se aika, jolloin puolisoni oli poissa, oli kaikkein merkillisin elämässäni. Minä en unhota sitä koskaan. Hänen sotiensa kestäessä oli keskinäinen yhteys hänen ja meikäläisten välillä toisinaan katkaistu ja hirmuinen levottomuus vaivasi minua. Minä en tietänyt mitä tehdä, mihin mennä."
"Ja kuinka se päättyi? mitä tapahtui?" kysyi Helena, kun Pomponia tuokioksi taukosi.
"Minä tein lakkaamatta lupauksia jumalille puolisoni onnellista palausta varten. Mutta meidän uskontomme jumalat näyttivät minusta aina hirmuisilta. Minä en uskonut noita tavallisia tarinoita heistä; vaan minulla ei ollut mitään muuta tietoa heistä kuin tarinain antama. Minä noudatin menetyksessäni jonkunlaista taika-uskoa ja tunsin koko ajan, että se oli pelkkää taika-uskoa. Minun lupaukseni lausuttiin muutamille siveyttömille daimoneille, jollei niitä lausuttu sattumukselle, taikka aivan ketäkään ajattelematta. Tämä se oli, joka huoletti minua. Mutta kenties minä väsytän sinua, kun tällä tavalla itsestäni puhun."
"Minuako väsytät? Oi, ei", huudahti Helena; "minua haluttaa kuulla kaikki. Mikä hyvä onni saattikaan sinua luokseni? Minä olen samoja epäillyt, vaikka vähäisen eri tavalla, ja myöskin nyt minä kaipaan jotakin parempaa kuin tämä yleinen uskonto taikka kreikkalainen filosofia."
"Kallis ystävä", lausui Pomponia suuresti liikutettuna, kenties minun kertomukseni voi hyödyttää sinua. Minä en tuntenut mitäkään filosofiaa. Minä olin vaan yksinkertainen nainen, minä olin saanut aivan tavallisen kasvatuksen — mutta minä jatkan. Palvelustyttöni katseli usein minun suruani ja havaitsi viimein sen syyn ja kaikki haluni ja toivoni."
"Tämä tyttö oli Kyrenestä kotoisin ja oli jonkun ajan palvellut minulla. Hänen uskontonsa oli ihan toisenlainen kuin minun. Minä en sitä koskaan paljon ajatellut, sillä itsekullakin kansalla on oma uskonsa; ja minä luulin hänen uskonsa olevan niinkuin muitten hänen kansalaistensa."
"Mutta ennen pitkää minun oli syytä ajatella toisin. Vähitellen ja syvimmällä kunnioituksella rupesi hän uskonnostansa puhumaan. Minun huomioni oli herätetty ja osan-ottoni viritetty. Siinä oli jotain, joka suuresti vaikutti minuun. Hän puhui eräästä korkeimmasta olennosta — totisesta jumalasta, joka hallitsee kaikki ja kaikkia hoitaa. Hän kertoi, kuinka tämä ainoa loi ihmiset, mutta he tekivät syntiä häntä vastaan. Hän jutteli, kuinka hän armahti heitä heidän syntiin-lankeamuksensakin perästä ja ajatteli neuvoja heidän pelastuksekseen. Hän nimitti vielä monta sanansaattajaa, jotka jumala oli lähettänyt maailmaan, — miehiä, joista emme Kreikanmaalla ja Romassa ole koskaan kuulleet, mutta jotka kuitenkin jättivät sanomansa ihmisille kirjoituksissa, jotka vielä säilyvät. Ennen kaikkia hän kuvaili, kuinka joku oli tulossa, jonka oli määrä selittää kaikki ja antaa maailmalle uusi uskonto ja uusi toivo."
"Hänellä oli paperi-kääry näitä ihmeellisiä sanomia, josta hän luki sanoja, niin täynnä rakkautta ja armoa, niin kummallisia tarkoituksensa puolesta ja sisältäen niin yleviä aatteita, että sydämeni pohjasta tunsin, että ne tulivat taivaasta. Suuren jumalan rakkaus ja armo! Tämäpä ajatus johtui mieleeni, iki-päiviksi siihen jäädäksensä. Sitten luki palvelustyttöni minulle eriskummaisia ilmoituksia ja ennustuksia eräästä, joka oli tulossa. Lopulta luki hän kijoituksen, joka ilmoitti, että hän oli tullut."
"Että hän oli tullut!" huudahti Helena, pannen kätensä ristiin ja kääntyen loistavin silmin Pomponiaa likemmäksi. "Oi, kuinka sinun sanasi painuvat sieluuni! Kuka hän on ja milloin hän tuli?"
"Se kirja, jonka palvelustyttöni luki minulle, sisälsi kummallisen kertomuksen eräästä, joka meidän tähtemme rupesi ihmiseksi ja oleskeli vuosikausia maailmassa ja viimein surmattiin!"
Helena toisti nämät sanat, kammova kunnioitus silmissään.
"Voi! kallis ystäväni, sinun on vielä opittava kaikkein ihmeellisin kertomus, joka ikinä on kerrottu — kuinka hän tuli ja syntyi maailmaan; kuinka hän eli ja opetti; mitä lempeitä sanoja hän lausui; mikä hyvyys ja sääliväisyys asui kaikissa hänen sanoissaan ja teoissaan; mikä ääretön rakkaus voimistutti häntä koko hänen elinkautensa. Sinun on vielä opittava" — ja Pomponian ääni muuttui matalammaksi ja juhlallisemmaksi — "kuinka hän petettiin ja vainottiin ja lyötiin ja ruoskittiin ja pilkattiin; ja kuinka hän kaikenlaisia häväistyksiä kärsittyään ristiin naulittiin."
Nämät sanat vavistuttivat Helenaa. Ne olivat hänestä jotakin uutta. Hän oli kuullut kristityistä ja tietänyt, että he palvelivat erästä, joka oli ristiin naulittu; mutta hän ei koskaan ollut ajatellut tämän tosi-asian todellista merkitystä. Hän oli pitänyt heitä halpoina ja oppimattomina uskonlahkolaisina; ja siksi kuin hän sai tietää, että imettäjä oli yksi heidän joukostaan, luuli hän heitä tavoiltansa huonoiksi. Mutta nyt heidän uskonsa esitteli henkilö, jota hän kunnioitti, tavalla semmoisella, joka täytti hänen kummastuksella ja kauhulla. Tämäkö ristiin naulittu siis oli tuo ainoa, jonka luoksi hän oli pyrkinyt? Tämäkö oli se ainoa, jota hän niin kauan oli etsinyt?
"Minä en tahdo heikoilla sanoillani jutella tätä kertomusta", sanoi Pomponia, "mutta salli minun antaa itsellesi tämä kallis-arvoinen kirja, jossa kaikki nämät ovat kerrotut. Minä tuon sen sinulle. Sinä saat sitten lukea sen. Se sopii varsin hyvin sinulle. Kaikki, mitä minä siitä löysin, kun palvelustyttöni antoi sen minulle, olet sinäkin siitä löytävä: — rauhaa, toivoa ja siunausta, jota ei voi kuin sanella."
"Voi, tuo tämä kirja minulle, jos sinulla on semmoinen", lausui Helena.
"Elämäni ainoa tarkoitus ja toivo on saada hänestä jotain tietää."
"Oi, rakas ystäväni, tässä kirjassa hän sanoo: 'oppikaat minusta, ja te löydätte sielullenne levon!' Tässä minä sain levon sieluuni ja olen sen siitä asti aina tuntenut."
"Oliko tämä se huoli, johon jälestäpäin jouduit, kun sinun puolisosi piti tuon tutkinnon?" kysyi Helena, tarkoittaen erästä Romassa hyvin tunnettua tapausta.
"Oli", vastasi toinen. "Kun hän palasi, minä kohta kerroin hänelle kaikki. Hän kysyi minulta niitä näitä uskostani, mutta ei hän juuri paljon siitä huolinut. Hän näytti kunnioittavan tämän uskonnon yleviä ja jaloja oppeja. Mutta muutamat hänen ystävistänsä ja muutamat heimokuntamme jäsenet panivat pahaksi, koska minä en enää tahtonut ottaa osaa valtion uskonnollisiin menoihin ja koettivat synnyttää nurjaa mieltä minua vastaan. He panivat liikkeelle pahoja huhuja minusta ja tuottivat minulle paljon murhetta. Puolisoni sai tietää sen ja päätti tehdä siitä lopun. Hän kutsui muutamia sukulaisia luoksensa ja tutki minua heidän läsnä ollessaan. Minä laadin täydellisen kertomuksen uskonnostani ja sen opinkappaleista. Puolisoni julisti minun juhlallisesti viattomaksi, eikä sen koommin ole minua sillä tavalla vaivattu. Minulla on minun osani suruja ja minä odotan enempiä. Kuitenkin minä turvaan häneen, joka itse on kärsinyt niin paljon; ja hänestä minä olen saanut rauhan sieluuni."
Tuesta seurasi hetkeksi aikaa syvä äänettömyys ja Cineaan tulo esti puheen jatkamista. Hän tervehti Pomponiaa suurella kunnioituksella ja lausui:
"Minä toivon, että sinun on onnistunut karkoittaa joku määrä sisareni surusta. Sinulla on ennen ollut samanlaiset huolet ja sinä olet havainnut ne perättömiksi."
"No niin", lausui Helena; sitten kuin hän tuli, tuntui siltä, kuin olisi kumminkin osa tuosta raskaasta surun taakasta mielestäni poistunut."
"Sisään tullessani minä kuulin sinun puhuvan 'sielun rauhasta.' Älä anna minun keskeyttää semmoista keskustelua. Taikka jos se on kahdenkeskeistä, suo minun peräytyä."
Mutta he kielsivät häntä menemästä, vaatien häntä jäämään.
"Olkoon niin", sanoi Cineas, "ja jos jään tänne, otan minäkin osaa samaan keskusteluun. Olenko minä koskaan kertonut sinulle, kallis sisar, 'opettajan' elämän viimeisistä vaiheista?"
"Et sinä ote."
"No, jos sinä siis haluat kuulla niitä, tahdon minä nyt kertoa ne. Se selittää myöskin johonkin määrin syyn omaan Roman matkaani ja näyttää sinulle suuren tarkoituksen minun elämässäni. Minä niin tavoin teen täydelleen uskontunnustuksen", lausui hän hymyillen; "enkä minä rupea mihinkään anteeksi pyyntöön, sillä teidän, ettei mikään, joka vaan 'opettajaan' koskee, voi kumminkaan sisartani ikävystyttää."
Näin lausuen alkoi hän:
"Sinä tiedät hyvin, rakas sisareni, kuinka puhtaat ja ylevät oivallisen opettajamme opit olivat. Mutta sinä, jalo Pomponia, ehkä et tunne niitä ja sentähden minä nyt tahdon ne selittää."
"Opettajanvirkansa alusta oli hän tullut siihen päätökseen, että kaikkein parhaimmat nykyiset opit talletetaan Platon kirjoituksissa ja että jaloin ihmisen esikuva on Sokrateen elämästä ja luonteesta löydettävä. Nuot opit olivat hänen kaavansa. Tässä elämässä havaitsi hän neljä suurta pää-äjatusta, joita hän aina koki omassa elämässään noudattaa ja teroittaa oppilaittensa mieleen. Nämät olivat:
"1. Itsensä kieltäminen. 2. Hyväntekeväisyys. 3. Alinomainen huoli sielusta. 4. Uskollisuus jumalaa kohtaan."
"Jos olet lukenut mitään Sokrateesta, tiedät, että hän kaikissa lauseissaan ja erittäin 'Puolustuspuheessaan' panee suurinta arvoa näihin. Hän kehoitti meitä itsekieltämiseen, mainiten Sokrateen sääntöjä itsehillinnöstä ja siveydestä ja kohtuullisuudesta. Hän kehoitti meitä ihmisrakkauteen, muistuttaen meitä, kuinka Sokrates kulki ympäri, tehden hyvää — kolmekymmentä vuotta työskennellen kaikkein ihmislajien ja luokkien eduksi, laimin lyöden omia etujansa ja muitten onneksi itseänsä kokonaan uhraten. Huoli sielusta oli hänestä elämän ainoa suuri tarkoitus, ainoa, jonka kautta me voimme valmistaa itseämme siihen hengelliseen elämään, joka tämän maallisen jälkeen seuraa. 'Sielu, sielu', lausui hän usein, 'kuinka se suurimpaan täydellisyyteen ehtii — tuo on ainoa tarkoitus, joka kuolemattomalle olennolle sopii!' Voi! kuinka sydäntämme sykäytti, kun hän esitteli jumalan luontoa ja näytti että sielu oli laadultaan hänen kaltaisensa ja kuinka sen tulee olla hänen kaltaisensa tunteitten ja luonteen puolesta! Kuinka sydäntämme sykäytti, kun hän näytti meille jaloimman esikuvan semmoisesta sielusta, joka on valmis jumalaansa kohtaamaan, kuvaillen Sokrateen viimeisiä hetkiä ja viimeistä keskustelua, jolloin hän jumalallisilla sanoillaan koko päivän ihastutti oppilaitaan ja sitten toivolla ja ilolla ja innostuneena joi myrkyn ja laskeusi alas — minkä vuoksi? — kuollaksensako? ei; vaan jumalaansa kohdatakseen! Nyt kääntyi hän tavallisesti tästä juhlallisesta voiton kohtauksesta hänen merkilliseen tutkintoonsa oikeuden edessä ja lausui, ettei jaloin aika Sokrateen elämässä ollut tämä kunniakas kuolema, vaan enemmin hänen 'puolustuksensa' loppusanat, joilla hän antaa anteeksi vainoajillensa. Tämä, hän lausui, on korkein kohta, johon ihmissielu on saapunut, kun se pyrkii luojansa kaltaiseksi."
"Ennen kaikkia juurrutti 'opettaja' mieleemme uskollisuutta jumalaa kohtaan, — hänen tahtonsa ehdotonta noudattamista. Sokrateen ylevät lauselmat näyttävät, mimmoinen jokaisen sielun asema on oleva. Hän kertoi tuomareillensa, että jumala oli pannut hänen Athenaan, että hän opettaisi kaikkia ihmisiä pitämään huolta heidän sielustansa ja että hän tahtoi mieluisammin kuolla kuin luopua tehtävästänsä. Hän vakuutti, että hän aikoi totella jumalaa enemmän kuin ihmisiä, eikä myöskään suostuisi vapaaksi pääsemiseensä, jos se myönnettäisiin hänelle sillä ehdolla, että hän jumalansa pettäisi. Tämä oli, väitti 'opettaja', mainitun perusaatteen suurin voitto, että ihminen voi näin pitää itseänsä samana kuin jumala ja ajatella ja tuntea ja tehdä, kuin olisi hän aina tämän kanssa yhdistetty."
"Täksi 'opettaja' ymmärsi Sokrateen jumalallisen äänen. Hän luuli, että jumala oli ilmestyttänyt Sokrateen seurusteliakseen; ja sillä tapaa opettajankin oman elämän korkeimmaksi tarkoitukseksi tuli pääseminen johonkin sen kaltaiseen jumalan yhteyteen, jossa Sokrateen oli sallittu elää. Tämä oli hänen elämänsä päämäärä ja hän koetti vuodattaa oman henkensä kaikkiin oppilaisiinsa. Tätä varten hän ottikin rukouksekseen seuraavan ihmeellisen Sofokleen köörilaulun:
"Oi että mun ois suotu hurskautta täydellistä
Sanoista, töissä saavuttaa,
Joiden on säännöt vakaat
Laadittu taivahan korkeudessa,
Joiden on isä Olympon valtias yksinään!
Niiden ei ole alku ihmisluonto kuolevainen,
Unehen vaivuttaa niit' ei unhotus voi;
Suuri on jumala näissä eikä vanhene milloinkaan."
"Saman laulun johdolla väitti opettaja, että itserakkaus ja luontomme ylpeys etupäässä estivät jumalan lain täyttämistä, joka oli sydämeemme kirjoitettu; ja piti vastasäkeitten loppua kaikkein parhaimpana päätöksenä:
"Jumala vartianain olkoon ainiaan!"
"Mutta noin kymmenen vuotta takaperin tapahtui kummallinen kohtaus, josta hänen toiveensa kokonaan raukenivat ja hänen mielensä täyttyi surulla. Se oli Philon seikka."
Nyt laati Cineas Pomponialle uudestaan saman kertomuksen, jonka hän oli jutellut sisarellensa; ja kertomus liikutti mitä syvimmällä tavalla tätä naista, erittäin kun hän kuuli imettäjästä ja hänen siitä asti kestäneestä taudistaan. "Hän on yksi sinun uskolaisistasi", kuiskasi Helena — "hän on kristitty; hän on saanut rauhan — hän uskoo sinun jumalaasi — hän on luvannut, että minä saan oppia häneltä." Pomponia pusersi Helenan kättä ja näki kielin kertomattomia asioita; sillä välin kuin Cineas, joka oli liiaksi omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän havainnut heidän puhettansa, jatkoi kertomustaan.
"Tässä tuli nyt esiin semmoinen asia, joka todisti, että koko hänen filosofiansa oli mitätön. Siitä virisi kysymys, joka katkeroitti hänen elämänsä ja synkeytti hänen sielunsa. Se oli ilkeimmän synnin kamala näky ja tämän synnin hellittämättömät oman tunnon vaivat. Kumma kyllä, tämä ei koskaan ennen hänelle tapahtunut. Kenties tuo olikin tapahtunut; mutta silloin vaan teorian alalla ja se oli tämä ainoa kauhea tosi-asia, johon hänen filosofiansa meni haaksirikoksi."
"Kuinka jumala voi syntiä anteeksi antaa? Se oli hänen kysymyksensä. Hän oli ollut siinä vahvassa luulossa, että Plato ulottui kaikkiin. Hän arveli ennen, että kääntyminen pois synnistä — parannus — riitti. Nyt hän näki, että löytyi semmoinen sielun tuska, jota ei mikään elämän parannus voi itsestään liennyttää. Hänen täytyi myöntää, ettei Platossa ollut tähän kylläksi. Plato ei tietänyt mitään neuvoa tämmöiseen tapaukseen. Vaan jollei Platossa ollut tähän kylläksi, ketä muita siis oli tarjona?"
"Hän ei tuntenut ketään."
"Hän rupesi syvempään ajattelemiseen ja mietintöön; mutta hänen alakuloisuutensa heikensi hänen terveytensä. Oli aivan ikäänkuin se vankka perustus, johon kaikki hänen toiveensa olivat rakennetut, olisi murskaksi rauennut."
"Kun minä tähän saakka olin ollut hänen lempi-oppilaansa, tulin minä nyt hänen ainoaksi kumppanikseen. Sillä hän luopui nyt kokonaan opetustoimestaan, sanoen, ettei hän tietänyt mitään ja ettei hänellä ollut mitään opettamista."
"'Suurin siunaus, jonka jumala voi ihmisille antaa', lausui hän kerta minulle, 'on totuuden tieto. Mutta kuinka tähän tietoon päästään? Itsestänsä ei voi siihen saapua. Plato näyttää kaikki, mitä ihminen itse voi oppia — korkeimman tiedon, jonka kukaan voi itsellensä hankkia. Ei mikään filosofi Platon jälkeen ole päässyt häntä edemmäksi, eikä mitään lisättävää keksinyt!' Hän muistutti minua usein siitä kohdasta Faidon'issa sielun kuolemattomuuden suhteen, jossa Plato panee Simmiaan todesti tunnustamaan, ettei kukaan ihminen voi päästä kuin määrättyyn rajaan ja että ihminen edemmäksi päästäksensä tarvitsee apua joltakulta korkeammalta voimalta. 'Sillä meidän täytyy', sanoo Simmias, 'näitten asiain suhteen joko oppia muilta, mimmoiset ne ovat, taikka itsestämme ne keksiä; taikka, jos molemmat nämät keinot ovat mahdottomat, meidän täytyy valita särkymättömin ihmispäätelmä, ottaa tämä haahdeksemme ja siihen astuttuamme, niinkuin se, joka lautalla meren vaaroihin lähtee, purjehtia läpi elämän, jollei pääse kulkemaan turvallisemmalla tavalla ja vähemmällä vaaralla jollakulla tukevammalla aluksella taikka jumalallisella sanalla!'"
"Tähän kohtaan hän usein viittasi, siksi kuin me molenmat käytimme näitä sanoja hyvin tuttuna lausepartena, joka tarkoitti jonkunlaista suuresti toivottavaa taivaan voimaa, joka kaikki asiat selittäisi."
"Mutta kuukausien kuluessa riutui hän riutumistaan, eikä ollut mitään, joka olisi saattanut toinnuttaa häntä hänen voivuksistaan. Ja viimein minä näin, että hän oli tuonelaan lähtevä."
"Ja niin tavoin hän viimein meni pois", lausui Cineas tuskin kuultavalla äänellä. "Hän jätti minun — hän, ystäväni, isää kalliimpi; ja kun hän tällä viimeisellä hetkellä syliini nojaantui, olivat hänen viimeiset sanansa, jotka kuulin hänen lausuvan:
"'Oi jumala, ilmoita itsesi!'"
Kaikki olivat ison aikaa äänettöminä. Cineas oli ensimäinen, joka alkoi puhua.
"Voi!" lausui hän, "kaikki elämä ja kaikki uskonnot ovat hämmennystä täynnä! Mikä sen poistuttaa? Se ei koskaan poistu, ennenkuin pääsemme siihen toiseen elämään, jota me kaikki odotamme. Siellä saamme totuuden tietää. Muistatko, Helena, noita Pindaron jaloja värssyjä, joita lauloimme, kun olimme yhdessä armaassa kodissamme Athenassa? Laulakaamme ne vielä, kallis sisareni ja palauttakaamme sydämemme lapsuutemme aikoihin ja kääntäkäämme ajatuksemme taivaasen."
Hänen pyynnöstään nousi Helena ja tarttui kanteleesen, joka oli jollakin istuimella. Sitten lauloi hän lyhyen alkusoitannon jälkeen seuraavat säkeet, sillä välin kuin Cineas häntä säesti:
"Valon vainioilla autuailla,
Jossa Phoibos ainiaan
Kultasätehin kirkastaapi
Yön hiljaisuutta, päivää pilvetöntä,
Siellä riemua rauhallista
Hurskaat nauttivat, huoletonta.
Ei ole pakko vaivalla vaikealla
Kiusata maata kiittämätöntä,
Aaltoin vaaroja kauheita kestää;
Voimat ei raukea työstä raskahasta
Henkeä varten heikkoa, kurjaa;
Tuoll' asunnoissa riemun ja rauhan
Heille suodaan palkka vilpittömyyden,
I'äti hurskaiden seurassa saavat
Eloa viettää kyyneletöntä."
"Eloa viettää kyyneletöntä!" toisti Helena. "Ei ole koko kirjallisuudessamme mitään tämänkaltaisia sanoja. Oi tuota elämää! Mutta kuinka sen löydämme?"
"Jumala on meitä johdattava, kallis sisareni", lausui Cineas.
Ja kun Pomponia katseli näitä molempia hartain sydäminensä, menivät hänen silmänsä kyyneliin ja hän rukoili, että Jumala antaisi heille sen tiedon itsestänsä, joka on ijankaikkinen elämä.