IX.
Takaisin-tulo.
Kun he muutamia viikkoja jälestäpäin paraikaa istuivat atriumissa, nousi yhtäkkiä outo hälinä ulkona. Kuului ripeä hevoskavioin kopina ja palveliain huuto. Helena vaaleni; hän kavahti seisaalleen ja astua horjui ovea kohden, ikäänkuin unissa käviä, muutamia sekavia sanoja lausuen. Cineas syöksähti hänen ohitsensa ja riensi ulos, mutta kohtasi Roman upseerin pukuisen miehen, joka juoksi sisään ja sanaakaan sanomatta syleili Helenaa. Hän likisti tätä sydäntänsä vastaan, niinkuin hän ei koskaan tahtoisi laskea häntä käsistään.
Ei sanaakaan lausuttu. Kaikki seisoivat äänettöminä. Sulpicia katseli kiinteästi vasta-tullutta ja koko hänen kehuttu mielenlujuutensa heti katosi. Isoja kyyneliä vieri hänen poskillensa ja, pannen kätensä ristiin, katsoi hän ihastuneena ylöspäin. Helena ei muuta kuin itkeä nyyhkytti ja nojausi häneen, jota hän niin hartaasti rakasti. Viimein hänen puolisonsa vienosti irroitti itsensä hänestä ja sepäili hellästi kunnian-arvoista äitiänsä. Sitten katseli hän ympärillensä, silmin poikaansa etsien.
"Missä Markus on?" virkkoi hän ja tämä oli ensimäinen sana, jonka hän lausui.
"Tuolla", sanoi Helena, kädellään osottaen sitä paikkaa, jossa Markus seisoi.
Pikkuinen poika seisoi huoneen toisessa päässä, kasvot vaaleina ja samalla haavaa kummallisella tavalla ilmaisten sekä iloa että vieraksumista. Kyynelet kimalsivat hänen isoissa, henkevissä silmissään, jotka hän oli luonut isäänsä.
"Minun lemmittyni!" huudahti hänen isänsä ja, ottaen hänen syliinsä, hän herkeämättä suuteli häntä. Markus kietousi kiinni isäänsä, kätki tuokioksi päänsä hänen olkapäätänsä vastaan, katseli taas pitkäänsä häntä ja halasi häntä ehtimiseen, kiertäen kätensä hänen kaulansa ympärille. Poika sylissä meni Labeo sitten tervehtimään Cineasta, joka juuri ikään oli tullut sisälle. Heidän tervehdyksensä todisti heidän sydämellistä rakkauttansa.
Kaikki oli iloa. Itsekullekin lausui Labeo jonkun ystävällisen sanan. Hän käski panna toimeen kolmipäiväisen juhlan uhreinensa ja tuli sitten sisään vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, joita jokainen oli kärkäs tekemään.
Hän oli hyvin pitkä; hänellä oli jalon komea pää, jossa Romalaisen kasvonjuonteet vahvasti esiytyivät. Hänen vartalonsa oli sangen kookas — vaikkei tavattoman suuri; ja koko hänen katsantonsa ja käytöksensä osottivat, että hän oli tottunut käskemään. Hän ei ollut älyn puolesta yhtä terävä kuin Cineas, mutta hän oli voimakkaampi taikka ainakin näytti siltä. Hän oli Romalaisen perikuva — vankka, lujatuumainen, malttavainen — sovelias edustamaan sitä kansaa, joka oli maailman valloittanut.
Kuitenkin asui tässä vankassa miehessä — tässä Romalaisessa — niin syvä rakkaus, ettei sitä hevin voi kuvailla. Koko hänen sydämensä näytti hiukeevan puolison ja lapsen kaipaukseen. Hän ei laskenut Markoa sylistään, hän piti häntä siinä, kun hän istui, ja kanneskeli häntä, kun hän käveli. Markus puolestaan osotti isälleen yhtä syvää rakkautta. Hän näytti lepäävän isänsä povella, ikäänkuin se, jok'ei mitään enää pyydä. Helena istui Labeon toisella puolella, pitäen kiinni hänen kädestään ja likistäen sitä sydäntänsä vastaan; sillä välin kuin Sulpicia juhlallisena istui toisella, vaikkei hän vielä ollut saanut tunteitaan kokonaan asettumaan, vaan usein varkain katseli häntä, niinkuin ainoastaan äiti jumaloittua poikaansa katselee, nuot tavallisesti tylyt kasvot lempeämmiksi lientyneinä.
Labeolla oli paljon kertomista. Hän oli pilvistä ja pimeästä päässyt kodin valoon; hän oli tullut ikäänkuin tuonelasta; ja tämän mustan ajan tapauksia halasivat kaikki kuulla.
Hän kertoi armeijansa matkasta Monaan, druidein linnain hävittämisestä ja kuinka he kaikki luottivat siihen, että koko maa oli kukistettu. Hän jutteli siitä hämmästyksestä ja kauhusta, jotka täyttivät kaikkein mielen, kun he saivat tiedon Britannialaisten kapinasta ja siitä kiivaasta koston himosta, joka sotureissa syttyi.
"Vaikka pakolaiset liioittelivat näitä tapauksia, ei kenkään meistä kuitenkaan silmänräpäystäkään epäillyt, että saattaisimme kaikki jälleen laidallensa ja vihollisen rankaisisimme. Samaa päätä astuimme takaisin saaren poikki Londoniin, tavaten ainoastaan muutamia hajallisia barbarilaisparvia. Täällä aikoi Suetonius ensiksi koota meidän eri linnoituksiin sijoitetut soturimme; mutta me kuulimme, että äärettömän suuri britannialainen armeija oli tulossa. Suetonius oli päättänyt voittaa ratkaisevan voiton ja sentähden vetäytyi hän takaisin, kunnes hän saisi lisäväkeä armeijaansa. Me heitimme kaupungin, mutta annoimme kaikkein asukasten, jotka tahtoivat, tulla mukaamme. Britannialaiset seurasivat meitä, kun peräydyimme. Vihdoin olivat kaikki eri joukkomme yhtyneet ja sotureimme lukumäärä nousi kymmeneen tuhanteen mieheen. Silloin päätti Suetonius taistella."
"Hän valitsi metsien keskellä olevan paikan, jolla oli kaita aukko ja synkkä salo takana. Iso lakea oli tämän edessä. Täällä Britannialaiset tapasivat meidän ja varustivat itsensä ryntäykseen. He toivat esiin lukemattomia joukkoja ja olivat niin varmat voitosta, että he asettivat vaimonsa ja lapsensa vaunuihin aivan lähelle tappelutannerta, että nämät saisivat katsella miestensä urhoollisuutta. Tämä on yleinen tapa näillä Pohjan barbareilla; sillä heidän vaimonsa rohkaisevat heidän mieltänsä huudoillansa."
"Boadicea ajoi vaunuillaan ympäri heidän joukossaan, kaksi tytärtä muassaan, kertoen sotajoukoilleen kärsimäänsä moninaista vääryyttä ja kehoittaen heitä kostoon. Hurjina sohrivat Britannialaiset, rajusti tanssien ja hypiskellen. Me olimme kaikki innoissamme, mutta levollisina, siitä me tiesimme, kuinka tämä päättyisi."
"Viimein astuivat Britannialaiset eteenpäin, kaikki yhdessä, kauheasti riekuen ja sinkauttaen nuoliansa meitä kohden. Tuosta kaidasta aukosta he töyväsivät päällemme ja joutuivat pian oman kiivautensa kautta epäjärjestykseen. Tämän havaittuansa Suetonius asetti meidän vaajan-kaltaiseen kolmioon ja järjesti meidän hyökkäykseen. Me kävimme tuon julman joukon kimppuun vastustamattomalla vimmalla. Kaikki taantui meidän tiveäin raskas-aseisten legioneimme edestä. Kevyt-aseiset soturit seurasivat. Ratsuväki lentää leimahti vihollisten keskelle, kaataen kaikki. Britannialaiset, jotka koko ajan olivat olleet sekasorrossa, sullottiin nyt taajalta kokoon ja joutuivat hirmuiseen hämminkiin. Lopulta he kääntyivät ja pakenivat. Mutta kun pakeniat ehtivät lakean äärelle, he eivät päässeet edemmäksi. Tähän oli rivitetty vaunuja pitkä jono ja niillä seisoivat heidän vaimonsa lapsinensa, ikäänkuin yhtä monta Bakchantinnaa, huutaen, parkuen, rukoillen, viitaten heitä kääntymään takaisin, rintoihinsa lyöden, hiuksiaan repien ja kirouksilla nimitellen miehiänsä pelkureiksi. Britannialaiset koettivat sijoittua järjestykseen, mutta se oli mahdotonta. Tuhannet pitivät paikkansa, viimeisiin asti tuimasti tapellen. Itse vaimotkin ottivat osaa taisteloon, vaunujen vehmaroilla huimien. Mutta viimeistä lukua tämä ei ollutkaan mikään tappelu; se oli teurastus. — Näitten vaunujen luona me tarpeeksi kostimme Camaldunumin, Londonin ja Verulamin puolesta. Miehet, vaimot ja lapset saivat loppunsa, vieläpä karjatkin pantiin samaa tietä menemään. Kahdeksankymmentä tuhatta henkeä surmattiin ja muu armeija syöstiin kaikille ilmoille hajalliseksi, pelon-alaiseksi pakolais-joukoksi. Meitä ei kuitenkaan koko taistelossa menehtynyt kuin neljä sataa miestä."
"Ja kuinka Boadicean kävi?"
"Hän koetti järjestää sotureitansa, vaan havaitsi, että kaikki oli hukassa. Silloin luopui hän sotatanterelta ja myrkytti itsensä. Hänen ruumiinsa löydettiin jälestäpäin. Ei ole koskaan hirmuisempaa kostoa ollut, eikä täydellisempää voittoa."
"Voiton perästä Suetonius valitsi minun viemään laakerilla seppelöidyt kirjeensä Caesarille. Minä olen ensimäinen, joka tuon nämät riemusanomat tänne. Viime yönä minä saavuin tänne ja minun tuli käydä Caesarin puheilla."
"Kun minä laskettiin hänen eteensä, oli hän vallan hyvällä tuulella. Hän oli vastikään kuullut, että jossakin kreikkalaisessa kilpajuhlassa hän oli saanut kunniapalkinnon yhdestä runoelmastansa. Hänen ensimäiset sanansa minulle olivat:
"'Toivota onnea minulle, Labeo. Minä olen kaikkein onnellisin ihminen. Minä olen voittanut lyyrillisen kunnia palkinnon!' ja hän rupesi sitten hartaasti Kreikkalaisten kauneuden tuntoa ja kirjallisuutta ylistämään. Viimein muisti hän minun asiani ja lausui — 'sinun sanomasi joutuvat todestansa aivan parahiksi. Samana päivänä minä voitan Britannialaiset ja saan lyyrillisen kunniapalkinnon. Lieneeköhän mitään suurempaa onnea?'"
"Myönnytykseni osoitteeksi minä hiljalleen lausuin jotain, mutta hän ei kuunnellut, — oli jotakin minun ruumiini asemassa, joka näytti hämmästyttävän häntä, kun seisoin hänen edessään. Hän katseli minua tarkkaan. Tuosta nousi hän istualtansa, astui verkan taaksepäin ja sitten eteenkäsin, päätänsä kallistaen ja katsoen minua, ikäänkuin olisin ollut joku taidetuote."
"'Ikijumalien kautta!' hän lopulta huudahti. 'Älä hievahda paikalta henkesi tähden. Sattumalta vielä lisäksi. No, minä vakuutan sinulle, etten kymmenen miljonan sestertin edestä olisi tahtonut olla tätä asemaa näkemättä. Älä liikahda henkesi tähden. Jupiterin kautta! Tuo on Herkules, kun hän jumalien joukkoon otettiin.'"
"Nyt hän kutsui jonkun seuralaisistaan ja pani tämän piirtämään kuvaani tässä erityisessä asemassa, tuon tuostakin neuvoja antaen ja koko ajan kieltäen minua liikkumasta."
"Sitten meni hän jälleen istumaan ja katseli minua niin kuin ennen, silmät puoleksi kiinni. Minä olin hyvin häpeissäni, mutta en voinut tähän mitään. Minä en suinkaan odottanut, että tällä tapaa joutuisin Caesarin ihmeteltäväksi."
"Tämän perästä kertoi hän minulle, että hän aikoi teettää suurenmoisen kuvapatsaan, joka kuvaili häntä itseä, ja että joku kohta minun asemassani oli johdattanut hänen mieleensä juuri mitä hän tahtoi tuohon kuvapatsaasen saada. Näitä haastellen vakuutti hän minulle, että minun tarvitsisi jäädä hänen linnaansa. Hän aikoi antaa minulle jonkun viran hovissa."
"Minä koetin sanoa jotain perheestäni ja halustani saada nähdä sitä. Hän suostui siihen kohta hymyillen ja sanoi, että saisin viipyä linnassa, niin kauan kuin mieleni teki; ja viimein kysyi hän, rakastinko minä soitantoa ja tahtoisinko kuulla sitä kappaletta, josta hän oli saanut palkinnon."
"Minä sanoin tahtovani."
"Hän otti sitten juhlallisesti vieressään olevan lyyran ja monta vertaa suuremmalla yksivakaisuudella kasvoissaan, kuin hän tähän asti oli näyttänyt, lauloi ja soitti hän erään kummallisen sävelteoksen, jota minä tuskin ymmärsin. Minun hämmästykseni näkyi ilmeisesti; mutta Caesari luuli sitä ihastukseksi ja oli hyvillään. Minä en tiedä, kuinka olisin asiasta selvinnyt; mutta meitä keskeytti kaunis, nuori tyttö, joka likeisen tuttavan tavalla ja niinkuin hemmoteltu lapsi lähestyi Caesaria. 'Kuinka ikävä sinä olet, kun annat minun odottaa', hän lausui. 'Jo kaksi tuntia.'"
"'Kaksi tuntia', huudahti Caesari. Hän unhotti kokonaan minun ja, sen koommin minusta huolimatta, meni hän pois. Vähäisen aikaa odotettuani lähdin minä, pitäen itseäni sangen onnellisena, kun olin tullut näin sopivaan aikaan."
"Eikö hän siis kysynyt sanaakaan Britanniasta ja tappelusta?" kysyi
Helena kummastuneena.
"Ei sanaakaan. Hän ei huoli ensinkään Britanniasta eikä tappeluista", vastasi Labeo hymyillen. "Mutta mikä onnellinen asia minun ruumiin-asentoni oli! Varmaan minä nyt ylenen virassani."
Näytti oleman yhteinen tahto, että kartettaisiin pidempää puhetta Caesarista. Itsekullakin oli omat ajatuksensa, eikä niitä aina käynyt lausuminen. Löytyi paljon asioita, jotka liittyivät Caesarin nimeen ja tekivät sen sopimattomaksi keskustelu-aineeksi.
"Minulla on vuodeksi aikaa kylläksi sinulle kerrottavaa, poikaseni", lausui Labeo Markoa hyväillen. "Villeistä ja heidän pajuvenheistään; ja kuinka he maalaavat ihonsa; ja heidän viikatevaunuistaan, jotka voivat panna miehen lahtia; ja noista hulluisista druideista ja heidän uhreistansa. Me istumme koko päivän platani-puitten alla ja puhumme ja sinä saat oppia, kuinka Romalaiset taistelevat."
"Ja minusta tulee romalainen soturi", sanoi Markus ja hänen silmänsä sädehtivät uljuudesta; "ja minäkin johdatan tappeluita — joskus."
Labeo katseli pientä poikaansa lempevällä ylpeydellä. Tämä poika oli täydellinen Kreikkalainen, hänessä ei löytynyt hiukkaakaan Romalaista, vaan sen sijaan äidin henkevyys, hienoluontoisuus ja herkkätunteisuus. Tämä erinkaltaisuus kenties vaan synnytti enemmän rakkautta isässä.
"Kerro minulle kaikki Britanniasta", lausui Markus, painuen likemmäksi isänsä rintaa.
"Britannia", sanoi Labeo, "se on kummallinen maa. Ensiksi siellä on meri. Se paisuu joka päivä ja nousee isona tulvana pitkin koko rannikkoa ja sitten kaikki vesi taas laskee. Se on suuri ihme, sillä täällä ei ole mitään senkaltaista. Meidän vesi pysyy alallansa, niinkuin tiedät."
"Niin", lausui Markus. "Minä näin meren yhtä haavaa kohoavan; ja minä leikittelin koko päivän rannalla, siksi kuin se jälleen perääntyi."
"Oho, tokko sinä muistat tätä aikaa, muistatko? No, ei ikään siitä peräti pitkä aika olekaan. Mutta annahan kerron muutamia muita kummia. Siellä hoetaan, että kaukana Pohjassa on paikka, jossa kesän aikana aina on valoisa, sillä aurinko ei laskeennu ensinkään."
"No, mihin se menee?"
"Se menee vuorten taa, luulen", vastasi Labeo epäillen; "mutta, totta puhuen, ei kukaan ole koskaan voinut sanoa, mihin se lähtee. Ja sitten taas talvella on siellä pimeä melkein koko ajan."
"Onko tämä paikka Britanniassa?"
"Ei; se on maa, joka on kaukana Britanniasta ja nimitetään Thuleksi."
"Onko kukaan koskaan käynyt siellä?"
"Ei; mutta kauppamiehet ovat purjehtineet lähellä sitä, vaikkeivät ole voineet lumituiskuilta sitä selvään eroittaa."
"Tuossa kauheassa maassa on kaiketi aina lunta."
"Niin; pelkkää lunta ja jäätä. Meri on alati jäätyneenä. Sieltä on kovin vaikea soutaa mitään laivaa. Moniaat sanovat, että kaikki vesi on sakeata ja raskasta eikä milloinkaan aallotu; mutta minä en tiedä, sillä minä en ole koskaan tavannut ketään, joka olisi käynyt siellä."
"Asuuko siellä ihmisiä?"
"Siitä jutellaan kaikenlaisia. Mitkä sanovat, että siellä asuu jättiläisiä, jotka ovat puetut nahkoihin. Mitkä väittävät, ettei siellä ole asujaimia ollenkaan. Sinä näet, ettei kukaan tiedä siitä mitään. Muutamat sanovat, että Britannia ulottuu tuhansien penikulmien päähän, siksi kuin ilmestyy vaan jäävuoria, jossa ainaiset lumituiskut riehuvat. Toiset päättävät, että se on saari, jonka pohjoispuolta tuo sakeavetinen meri kiertelee. Kukaties saamme joskus tästä selkoa. Sopiihan meidän lähettää laivasto kulkemaan sen ympäri, jos se on saarimaa."
"Minä olen iloinen, ettet sinä ole Britanniassa ja toivon, ettet koskaan, koskaan enää lähde sinne", sanoi Markus vähän ajan perästä.
"Miksi niin?" kysyi Labeo.
"Sentähden että se on täynnä villejä ja lunta ja jäätä, ja minä toivon, että, jos sinä taas menet pois, niin lähdet semmoiseen maahan, johon voit ottaa meidän kaikki mukaasi."
"Pelkäsitkö sinä", kysyi Labeo, sanomattomalla rakkaudella poikaansa katsellen, "ettet koskaan saisi isääsi jälleen nähdä?"
"No, en", vastasi Markus. "Minä tiesin, että sinä tulisit kotiin."
Hän puhui vakaalla äänellä ja pudisti luottavaisesti päätänsä, niinkuin kaikki epäileminen olisi ollut mahdoton.
"Tiesitkö sinä sen? — kuinka?" kysyi hänen isänsä uuteliaasti.
"Sillä minä rukoilin aina Jumalaa ja tiesin, että hän kuulisi minua."
"Rukoilit jumalaa! — mitä jumalaa?"
"Minun Jumalaani ja Isääni."
"Sinun jumalaasi ja isääsi?" kysyi Labeo kummastellen.
Helena katseli Markoa lempeällä hymyllä, hyvin tuntein hänen viattoman, lapsellisen uskonsa suloiset tunnustussanat.
"Minun Jumalaani ja Isääni, joka rakastaa minua. Minä rukoilen aina häntä ja aina hän kuulee minua. Ja hän onkin kuullut minua. Ja sinä olet palannut. Ja minä aion kiittää häntä."
Labeo katseli poikaansa kauan ja äänetönnä.
"Mitä sinä jumalasta tiedät?" kysyi hän erinomaisen leppeällä äänellä.
"Kaikki, mitä hän on hyväkseni tehnyt", sanoi Markus, "ja turvannut.
Hän on niin hyvä. Ja minä näen hänen usein unissani."
"Poika on yhtä eriskummainen kuin ennen", virkkoi Labeo vähän ajan perästä puolisollensa. "Hän puhuu niinkuin Theofilos, mutta oivallisemmin. Theofilos kertoi, mitä hän luuli taikka toivoi; mutta Markus kertoo, mitä hän tietää. Sinulta, annas Helenani, on tämä kummallinen poika perinyt tuon ylevän, henkevän aistin. Minä olen enemmän aineellisen maailman oma, kuin koskaan ennen. Kun olen poissa sinun tyköäsi, olen minä vaan romalainen soturi. Nyt, kun taas olen sinun luonasi, rakastettu puolisoni, saat sinä minun paremmat tunteeni jälleen vireille. Sinun sopii kertoa minulle 'opettajasta'. Minä varon kuitenkin, että opettajan muisto on minulle kalliimpi, sillä kun minä olin hänen oppilaisenansa, rakastuin minä sinuun."
Helenan silmät loistivat semmoisen puolison ylpeyttä, joka tietää, kuinka syvästi häntä rakastetaan. Tämä vankka romalainen sydän, jossa asui niin paljon urhoollisuutta ja voimaa, helli ainoastaan häntä. Tämä ylevä ja jalo henki, jonka lempevää uskollisuutta oli vuosikaudet koetettu, oli kokonaan hänen. Helenan kauan vaivaantunut sydän viihtyi vihdoin.
Labeon tulo muutti kaikki. Perhe heittäysi riemun valtaan. Helena liikkui ympäri kepeillä, notkeilla askelilla, alati puolisonsa vieressä taikka silmin seuraten häntä. Cineas heitti hartioiltaan sen edesvastauksen taakan, joka oli raskaasti painanut häntä, ja osotti todellisen Athenalaisen vilkkautta ja mielen hilpeyttä. Näistä kolmesta tuntui siltä, kuin olisivat he palanneet takaisin ensi nuoruuden aikoihin — poikuuden ja tyttöyden ikään. He unhottivat ajaksi elämän kaikki murheet.
Jonkun ajan jälkeen aikoi Labeo taas lähteä Caesarin puheille ja Cineas päätti seurata häntä. Hänellä ei ennen ollut mitään halua siihen; mutta nyt, kun kaikki huolet olivat poistuneet, oli hän uutelias omin silmin näkemään Neroa ja tahtoi kenties piloillaan koettaa Burrhon neuvon kelvollisuutta — "ole runoilia!"
Molemmat lähtivät siis yhdessä ja pääsivät ilman mitään vaikeutta
Caesarin luo.
Hän istui paraikaa pöydän ääressä, kun he astuivat sisään. Hänellä oli kirjoitusruoko kädessään ja pergamenttilevy edessänsä, johon hän kopioitsi jotain. Hänen päänsä oli kallellaan, hänen silmänsä kääntyneet ylöspäin ja puoleksi ummistuneet semmoisen tavalla, joka on ajatuksiin vaipunut.
Hän oli keski-iällä, hänen kasvonsa olivat lihavahkot ja näyttivät pikemmin pöhöttyneiltä. Hänen silmänsä olivat isot ja kauniit; hänen alaleukansa kohtuullisen leveä, hänen huulensa ohuet. Ylimalkain oli hän irstaan muotoinen mies, jossa havaitsi jonkunlaisen taipumuksen miettiväisyyteen. Hänen kasvoissaan ei ollut mitään, joka olisi ilmoittanut julmuutta taikka koston himoa; sillä Neron hirmutyöt lähtivät enemmin täydellisestä sydämen puutteesta kuin rajusta julmuudesta. Hän ei pitänyt kärsimisellä mitään väliä. Hän tuomitsi kuoleman tuskiin ja kääntyi kerkein mielin pois taiteen taikka kirjallisuuden puoleen.
Kun Cineas näki hänen, ajatteli hän Agrippinaa — ja noita muita, joitten nimi kansassa kuultiin ja joitten kohtaloita ainoastaan hiljaisella äänellä mainittiin. Hän ei huomannut tässä mitään merkkiä siitä miehestä, jonka paljas nimi sai maailman vaalenemaan.
Nero katsoi yhtäkkiä heidän puoleensa tuttavan hymyllä, joka heti ihastutti.
"Kuinka! minun Herkuleeni — ja sinä, minun Athenalaiseni — sinä olet Antinous. Lisäksi ystävät. Te näette, että minä tiedän kaikki, mitä teihin koskee. Mutta kuinka on mahdollista, että Cineas — Megakleidi, Athenalainen, runoilia, filosofi — on ollut niin kauan Romassa minun luonani käymättä?"
Cineas hymyili ja pyysi anteeksi sievän suloisella tavalla. Hän puhui tuosta suuresta levottomuudestaan ystävänsä vuoksi, joka oli lannistanut hänen mieltänsä ja estänyt häntä pääsemästä siihen iloiseen mielialaan, joka oli ainoa sopiva, kun aikoi käydä semmoisen miehen luona kuin Caesari. Mutta heti Labeon tultua oli hän kiirehtinyt keisarin luokse.
Se hienous, jolla Cineas suoritti vastauksensa ja joka ilmestyi enemmän hänen äänessään kuin hänen sanoissaan, miellytti Neroa. Hän puhui kreikan kielellä, jota keisari osasi täydellisesti, ja hänen tarkka äännöstapansa ja luonteva lausekeinonsa tyydyttivät keisarin kauneuden tuntoa. Tässä oli mies, joka jo ensikertaa häntä puhutellessaan näytti sysäävän kaikki keisarin muut hovimiehet syrjään. Paitsi sitä oli Caesar jossakin määrässä ihastunut Kreikan muinaisuuteen ja Megakleidien heimokuntalainen oli hänen silmissään etevämpi kuin Roman jaloin aatelismies.
"Sinä olit oikeassa", sanoi Nero; "sinä osotit aito Athenalaisen hienoutta." Sitten alkoi hän haastella runoudesta ja runomitasta, toi esiin muutamia Pindaron lauseita ja otti tuon tuostakin lyyransa näyttääkseen, kuinka joku värssy oli lajillensa laulettava.
Cineas kiitteli kohteliaasti; mutta Labeo oli vaiti, koskei hän oikein tietänyt, mitä lausua näin erinomaisessa tilassa. Mutta hänen äänettömyytensä oli pikemmin Neron mieleen, joka yksin toimitti keskustelun ja oli juuri nyt kaikissa tapauksissa varsin tyytyväinen tarkkaan kuunteliaan.
Viimein ilmoitti hän Cineaalle, että hän oli keksinyt uuden systemin, jonka kautta latinankielinen runonsepitys saatettaisiin aivan toiselle tolalle.
"Teidän runoutenne", lausui hän, "on alkuperäinen^ Meidän ei ole. Te tuotte ilmi oman kielenne hengen. Meidän runoiliamme mukailevat teikäläisiä. Meidän parhaimmat runoelmamme ovat ainoastaan mukaelmia. Kuitenkin meidän kielessä löytyy kauneuksia, joita teidän kielenne on vailla. Sivistyneet kansaluokkamme ovat aina laimin lyöneet nämät. Laupiaat Vaiheettaret ovat suoneet minun saada tämän etevyyden valkeuteen ja asettaa latinankielisen runouden sen oikealle perustalle."
Cineas sanoi suuresti haluavansa tietää, mikä keksintö se oli.
Samalla astui joku muu huoneesen. Hän tervehti Caesaria ja viitattiin istumaan lähelle häntä.
Hän oli ijäkäs, kooltansa keskinkertainen mies; hänen kasvonsa olivat hienot, hänen katsantonsa jotenkin rehevänkunniainen. Mutta kasvojen juonteissa ilmestyi jotain maailmantaitoista, joka vivahti viekkauteen ja kavaluuteen ja se vähensi hänen kasvojensa kunnian-arvoisuutta. Ylipäänsä oli hänellä ylhäinen käytöstapa; ja kun keisari leppeästi esitteli molemmat ystävät hänelle, hän tervehti heitä viehättävällä kohteliaisuudella.
Tämä oli Seneca, Neron entinen opettaja, hänen johdattajansa filosofiassa ja kirjallisuudessa. Hänen arvonsa oli nyt alenemallansa, mutta hänellä oli kuitenkin oikeus oleskella hovissa.
"Minun oli juuri aikomus kertoa keksinnöstäni runouden teossa", lausui Nero ollen vähän olevinansa. "Maailman hallitsian on sallittu tehdä ihmiskunta onnelliseksi mitä tähdellisimmällä tavalla — kirjallisuuden alalla."
Hän tarttui lyyraansa, näpähytti puoleksi hajamielisesti muutamia akkordeja ja alkoi sitten:
"Meidän Latinan kielessämme on muutamia omituisuuksia, jotka tekevät sen Kreikankin kieltä etevämmäksi. Yksi on sen rikkaus somasointuisista, saman-äänisistä sanoista. Runoiliaimme on vaikea välttää niitä, niitä löytyy ylen runsaalti. Ovidius on niitä täynnä. Mutta runoiliamme karttavat aina paitsi elegioissa, tätä yhdenmoisten sanojen käyttämistä."
Sillä välin kuin Caesar näitä laverteli, Cineas ei ajatellut muuta kuin
Agrippinaa ja surman laivaa ja hän viimeisiä sanojaan salamurhaajille.
Hän ajatteli Senecan, kun tämän neuvoa murhan suhteen kysyttiin.
Hänestä tuntui, ikäänkuin ei koko tämä hirmuinen tapaus voisi olla kuin
unen kuvaelma.
Ja yhä jaaritteli Nero runomitasta. "Meidän oma alkuperäinen runoutemme", sanoi hän, "tarjoo tähän monta todistusta. Me aloitimme oikein. Runoiliaimme olisi pitänyt edespäinkin viljellä tätä keinoa. Värssyjen todellisen kaikun suhteen olisi meidän runoutemme voittanut teidän, Cineas."
Cineas nyykäytti päätänsä, mutta ei vastannut mitään.
"Cicero huomasi tämän keinon kauneuden", hän jatkoi. "Hän ihmetteli sitä. Jos hänessä olisi ollut tarpeeksi runollista neroa, olisi hän ehtinyt ennen minua; mutta se oli minulle aiottu, — niin", hän toisti, "se oli minulle aiottu. Te näette esimerkkejä tästä hänen kirjoituksissansa. Yhteinen kansa rakastaa sitä. Tästä näkyy, että se kuuluu kieleen. Kuunnelkaat muutamia heidän laulujaan ja te näette, että he käyttävät saman-äänisiä sanoja värssyjen lopulla."
Hän herkesi silmänräpäykseksi ikäänkuin koettaen muistuttaa jotain mieleensä ja, kääntyen Senecan puoleen, hän lausui:
"Minä luulen, että muistoni on huono tänään, lausu sinä nuot Ciceron värssyt — sinä tiedät, mitä minä tarkoitan — jotain, joka alkaa sanalla 'Priamo' luullakseni.
"Haec omnia vidi inflammari,
Priamo vi vitam evitari,
Jovis aram sanguine turpari."
Seneca lausui nämät säkeet vienolla äänellä, loppusointua huomattavaksi saattaen.
"Niin", sanoi Nero; "lausu nuot toiset, jotka alkavat 'Coelum nitescere.'"
"Coelum nitescere, arbores frondescere,
Vites laetificae pampinis pubescere,
Rami baccarum ubertate incurvescere."
Seneca lausui nämät värssyt niinkuin äsken huomauttaen loppusoinnusta, vaikka hän silminnähtävästi ei ottanut osaa Neron ihmetykseen.
"Te näette", sanoi Nero, "kuinka sointuvalla tavalla Latinan kieli voi näitä loppuvasteisia sanoja esitellä. Se on oivallista. Se on todellista runoutta."
Hän taukosi tuokioksi ja tarttui teeskennellen lyyraansa. Hän näpähytti muutamia akkordeja ja katseli sitten ympärillensä mieltymyksen osotteita vastaan ottaaksensa. Kaikki ilmoittivat ihastustansa kohteliaalla tavalla.
"Että saisitte kuulla tämän loppuvasteisuuden kummallisen vaikutuksen, kun se oikein hyvissä runoelmissa ilmaantuu, tahdon minä lausua muutamia omia värssyjäni."
Näin puhuen otti hän edessään olevan pergamentin ja luki seuraavat säkeet:
"Torva Mimalloneis implerunt cornua bombis,
Et raptum vitulo caput ablatura superbo
Bassaris, et lyncem Maenas flexura corymbis,
Evion ingeminat: reparabilis adsonat echo."
"Huomatkaat", jatkoi hän uljastellen, "tuo kaunis loppuvasteisuuden vaikutus sanoissa Mimalloneis ja bombis, vitulo ja superbo; ja samoin vastaavaisissa riveissä sanoissa bombis ja corymbis, superbo ja echo. Tämä se on, jolla minä aion johdattaa latinankielisen runonsepityksen uudelle uralle."
"Mutta minulla ei ole totisia puolenpitäjiä", sanoi hän vähän suutuksissa. "Kaikkia kirjailioita riivaa ennakkopäätökset. Kreikkalaiset esikuvat ovat orjuuttaneet heidän. Minä ihastelen Kreikkalaisten runoutta ennen kaikkia; mutta minun mielestäni tulee meidän tehdä jotain saadaksemme latinankieliselle runoudelle jonkunlaista alkuperäisyyden arvoa."
"Kukaties se on juuri onni maailmalle", hän jatkoi, "että minä, joka olen keisari, olen ruvennut tämmöiseksi kirjallisuuden harrastajaksi ja että minulla on taipumus säveltaiteesen. Tämän kautta voin niitä edistää. Jos olisin ollut vaan alhainen Romalainen, olisin kenties ollut onnellisempi. Minä olisin sepittänyt jonkun suuren epillisen runoelman —, ainakin paremman kuin Lucanon Pharsalia. Mutta minä olen, mikä minä olen; ja käytän maailman hyväksi taipumustani säveltaiteesen."
"Mutta myöskin asiain näin ollen minä näytän, etteivät hallitustoimet voi neron ponnistuksia lamauttaa. Keskellä kaikkia huolia on lyyrani minun paras lohduttajani. Ei mikään voima ole soitannon vertainen. Te saatte nähdä, mikä taiteilia minä olen. Annanko teidän kuulla Pindaroa?"
Ja vastausta odottamatta hän helkytti lyyran kieliä ja heittäen päänsä taaksepäin hän lauloi hiukeevalla tavalla muinaisajan jaloimmat runosäkeet, joista seuraavat ovat paras näyte, vaikka vaan mukaelma:
Oi kannel, sielun valtias,
Sä synnyttäjä sulosävelten!
Sä poistat sumut huolien
Ja himot hurjat lemmen voimallas.
Jumala tuima taistelon
Pois heitti keihään, valjakon
Rajuutta hillitsi, kun äänes soi.
Useinpa unta loi
Se silmiin siivekkäiden kuninkaan
Kädellä kaikkivaltiaan;
Ja hiljaa sammui unehen
Nokkansa voima, leimaukset silmien.