X.
Juutalaisen toivo.
Paljon eneni Helenan ilo siitäkin, että imettäjä alkoi joutuisammin päästä terveyteensä ja voimiinsa. Päivästä päivään hän parani. Labeon takaisin-tulo teki hänen osalliseksi nyt vallitsevaan onneen. Hän osasi paremmin hillitä itseänsä, eikä hän enää joutunut siihen suureen levottomuuteen, joka oli tähän asti myöhästyttänyt hänen tointumistansa.
Kun hän kuuli Labeon takaisin-tulosta, hän hiljalleen lausui: "se on kaikki Hänen rakkauttansa. Hän tekee sinun taas onnelliseksi ja saattaa sinun puolisosi takaisin. Ja myöskin minulle, vaikka olen ollut kovissa tuskissa, hän tuo oman rauhansa ja leponsa."
Hän puhui nyt vaan yhdestä aineesta emännällensä. Päivän toisensa perästä hän puhui Hänestä, joka rakasti meitä ja antoi itsensä alttiiksi meidän tähtemme. Helena kuunteli ja havaitsi vähitellen itsensä perehtyvän imettäjän katsanto-tapaan. Jos hän olisi ollut jätetty aivan itsekseen, olisi kukaties hänen puolisonsa takaisin-tulo vähentänyt hänen haluansa saada oppia Kristuksesta. Mutta tässä oli yksi, jok'ei koskaan herjennyt Vapahtajaansa ajattelemasta. Ja niin pysyi Helenassa totuuden halu vireänä, vaikka kohta hänen surunsa oli poistunut. Imettäjä ei ruvennut minkäänlaiseen todeksi näyttämiseen; hän ainoastaan kertoili. Naisia johdattaa usein välittämätön tieto taikka joku sisällinen aisti, joka saattaa heidät näkemään, mikä on oikea. Näin esiteltiin Helenalle kertomus Kristuksen ihmiseksi tulemisesta. Tämä ei ainoastaan näyttänyt hänestä olevan enemmän jumalan arvon mukainen kuin filosofian tai mytologian mietinnöt, vaan näytti hänestä olevan ainoa teoria, joka oli jumalan suhteen sopiva. Kaikista näistä syntyi yksi suuri aate, joka yhä voimakkaammalla tavalla tunkeusi Helenan mieleen, kunnes se täydelleen tämän valloitti, kunnes se veti puoleensa kaiken hänen uskonsa. Se oli tuo suuri totuus, että Jumala rakastaa.
Tämä se oli, josta imettäjä sai kaiken lohdutuksensa. Jumalan menetys ihmisten suhteen poisti hänen mielestänsä kaiken epäilemisen tässä kohden. Ja kaikki yhtyi Kristuksessa. Hän selitti Helenalle aivan alusta Jumalan ilmestyksen ja kaikki tarkoitti tätä.
"Jumala on aina rakastanut maailmaa. Hän loi sen onnea varten ja hän harrastaa sen onnea." Näin lausui hän välisti. Luontokappaleet, jotka hän oli luonut, kääntyivät pois hänen puolestansa ja me olemme kaikki häntä vastaan syntiä tehneet; mutta hän ei milloinkaan ole unhottanut meitä, eikä ylenkatsonut meitä. Hän rakasti meitä niin, että hän tuli meidän luoksemme, meitä pelastaakseen. Hän tuli ja eli, niinkuin jo olen sinulle kertonut ja suostui kuolemaan meitä vapahtaaksensa."
"Lepo tulee kerta", hän lausui toisella erällä. "Kaikki suru ja kaikki kaipaus ja kaikki elämän epäilys taukoo. Minä saan nähdä hänen. Minä tiedän, ettei hän lopulta hylkää minua." Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. "Sillä minä olen turvannut häneen ja huolissani olen yhä enemmän pysynyt kiinni hänessä. Syvyydestä olen minä huutanut."
"Kaikkein kalliin ajatukseni on se, että Vapahtajani oli surujen alainen. Ei ole koskaan ollut niin suurta surua kuin tämä. Ja keskellä tätä hän tiesi, miltä tuntuu, kun katselee sydämestä sortunutta äitiä. Ennen kaikkia tuopi hän tämän esiin minulle, että minä tietäisin, kuinka ihmeellisesti hän rakastaa. Voi surua ja rakkautta ja Jumalaa! Mitä minun tulee tehdä muuta kuin kokonaan jättäytyä hänelle, jossa kaikki nämät olivat yhdistetyt, ja odottaa, siksi kuin hän kutsuu minun kotiin?"
Koti, lepo, rauha, taivas. Kaikki nämät sanat olivat niin alituiseen imettäjän huulilla, että ne elivät Helenan mielessä ja hänessäkin syntyi tuo ylevä aate tulevaisesta elämästä. Sillä imettäjä vakuutti hänelle, että taivas on maailman salaisuuden selitys ja ettei niillä, jotka rakastavat Jumalaa, ole mitään kotia täällä, vaan tuolla.
Tässä huoneessa oli Pomponia, Plaution puoliso, usein kolmantena. Helenan oli pian tilaisuus lukea tuo kallis käsikirjoitus, josta hän oli aivan paljon kuullut. Tässä yksinkertaisessa kertomuksessa, sen jumalallisissa sanoissa ja tärkeissä tapauksissa näki hän uusia kuvauksia tuon ainoan luonteesta, jota hän etsi. Hän kuuli sanoja, jotka painuivat syvälle hänen sydämeensä; hän näki tekoja, jotka vavistuttivat häntä. Ja kaikista näistä suoriutui hänelle, ylevämpänä kuin ennen, tuo kaikkein totuutten totuus: — Jumala rakastaa.
Hän havaitsi itsensä vähitellen vedetyksi erään puoleen, joka sillä tavoin tuli kalliiksi hänelle. Hän tahtoi antautua hänelle. Meneminen hänen luoksensa, hänen tunnustamisensa, hänen rukoilemisensa näyttivät käyvän Helenan luonnolle tarpeelliseksi. Uusi yhdistys-side äidin ja pojan välillä syntyi. Nyt saattoivat he istua yhdessä ja puhua noista asioista, joita he molemmat rakastivat. Tässä oli käsikirjoitus, josta Helena voi lukea ja Markus kuunnella, kunnes hän tiesi kaikki.
Nämät muutokset tapahtuivat hiljalleen ja melkein havaitsematta. Helena puhui usein puolisonsa kanssa niistä asioista, jotka etupäässä täyttivät hänen mielensä. Vaikka he molemmin puolin suuresti rakastivat toisiaan, eivät he kuitenkaan tiedon suhteen olleet varsin samanmietteiset. Labeo omistutti puolisollensa koko sydämensä ja rakasti häntä hellästi ja vilpittömimmällä uskollisuudella. Helenan rakkaus häntä kohtaan oli yhtä suuri. Mutta järjen asioissa kumpikin kävi omaa rataansa. Helena ja Cineas tajountuivat niin täydellisesti yhteen, että he välisti voivat seurata samaa ajatusten juoksua niin, jotta toinen voi sanoa, mitä toinen ajatteli. He katselivat asioita samalta kannalta. Mutta Helena ja Labeo olivat erinkaltaiset.
Kun Helena kertoi tunteistaan ja sisällisistä kokemuksistaan, puhui hän paljon, jota hänen puolisonsa tuskin ymmärsi. Tämä kuunteli ja usein hyväili häntä ja lausui hänelle, että hän oli liian rikkiviisas ja liiaksi Kreikkalainen; pilkoillaan hän nuhteli häntä, koska hän muka vaivasi itseänsä joutavilla, ja kummasteli, mitä hän aikoi tehdä uusilla uskonnon havainnoillaan. Tämä oli kaikki häneltä salattu. Hänen oli mahdoton tätä käsittää.
Hän sanoi arvelevansa, ettei korkein olento koskaan tahtonut, että ihmiset kiusaisivat itseänsä ja saattaisivat itsensä mielipuoliksi tuon näkymättömän maailman ajattelemisella. Jos hän olisi luonut meidän semmoisia asioita miettimään, olisi hän helposti voinut ilmoittaa meille jotain varmaa.
"Mitä minuun tulee", hän jatkoi, "kun olin 'opettajan' johdatettavana ja nuori ja vaikutuksille altis, ilman mitään totista tarkoitusta elämässä, toivoen vaan oivallisen pikku Helenani kanssa saattavani kaikki kunniakkaaksi — minä silloin olin miettimiseen taipusa. Vieläpä rakastinkin 'opettajan' oppeja, sillä minä havaitsin niissä jotain varmaa. Hän opetti minulle velvollisuuteni ystäviäni, vihollisiani, perhettäni ja isänmaatani kohtaan."
"Mutta etkö sinä näe, kuinka on mahdoton päästä mihinkään päätökseen, kun jätät taaksesi siveyden opin ja käyttöpuoliset velvollisuudet? Kaikki filosofia on sekavaa. Ei ole kahta järjestelmää taikka järjestelmän haaraa, jotka olisivat yhdenkaltaiset. Filosofia sopii ainoastaan nuorille oppilaille, jotka tahtovat teroittaa ymmärrystänsä taikka tiedemiehille, joilla on joutoaikaa ja joilla ei ole mitään erityistä toimitusta.
"Minä olin nuorukainen, kun opettaja johdatti minua. Nyt olen mies — kunnianhimoinen, jäntevä, luja aikomuksessani yletä ja kohottaa perheeni arvoa. Kaikki halu miettimiseen, mitä minussa koskaan on ollut, on minulta kadonnut ja monta vertaa mieluisammin lukisin jonkun sotatiedon Corbulolta kuin jonkun Senecan esitelmän. Enkä minä antaisi Caesarin kommentarioita kaikista Kreikan filosofien teoksista."
"Mutta sinun laitasi on toisin", jatkoi hän ylpeällä, hellällä äänellä. "Sinä olet henkevä. Sinä olet yhtä paljon etevämpi minua, mitä kauneuden-tuntoon ja terävyyteen tulee, kuin minä olen sinua etevämpi ruumiillisen voiman suhteen. Minä rakastan sinua yhä innokkaammin tämän vuoksi. Minä kuulen mielelläni sinun puhuvan näistä asioista. Minä en ole koskaan kuullut mitään sinun äänesi kaltaista. Mutta, totta puhuen, minun tekee yhtä, mitä sinä puhut. Minä kuuntelen, ikäänkuin kuuntelisin soitantoa. Se on äänesi sointu, jonka minä kuulen."
Ei mikään aine kelvannut hengelliseen keskusteluun niin vähän kuin tämä. Todellakin päättyivät nämät keskustelut muuttumatta aivan samalla tavalla. Kaikki koski heidän keskinäistä rakkauttaan ja kumpikin luuli toistansa entistä rakkaammaksi.
Mutta vaikka Cineas ja Helena olivat sangen yhden luontoiset, löytyi heissä kuitenkin erinkaltaisuutta. Cineas oli harras totuuden tutkija ja etsi sitä kaikilta aloilta. Hän oli kuullut Julion johonkin määrin selittävän Kristin uskoa, eikä hän kuitenkaan katsonut sitä hyväksi. Hänen mielensä talletti runsaampia tiedon lähteitä kuin Helenan. Hän mietti tyystemmin. Hän epäili ja oli kahden vaiheilla, silloin kuin Helena oli varma. Se vaillinainen tieto, jonka Cineas oli saanut, jätti hänet hänen entiseen asemaansa.
Sattumalta eräänä päivänä Isaakin luona ollessaan hän mainitsi kristityistä jotain.
Isaak kohta osotti suurta mielenliikutusta. Cineas kysyi syytä.
"Minä vihaan heitä!" vastasi Isaak kiivaasti.
"Minkä vuoksi? Ei heissä ele mitään vihattavaa."
"On tosi-juutalaisen silmissä. He ovat väärän profeetan seuraajia, joka tutkittiin valtiopetoksesta ja ristiin naulittiin. Mutta heidän pahin vikansa on se, että he koettavat ryöstää meiltä meidän kalliimman toivomme."
"Mitä tämä on? Mikä teidän kalliin toivonne on?"
"Itsenäisyytemme palauttaminen ja kaikkien ihmisten hallitseminen."
"Luuletko siis, että teidän Juutalaisten on mahdollinen päästä maailman valloittajiksi?"
"Jumalalle on kaikki mahdollista", vastasi Isaak juhlallisesti.
"Minä tiedän kaikki", lausui Cineas, "mitä teidän pyhät kirjanne tästä lausuvat. Mutta juuri tämä asia on esteeksi minulle. Kuinka me Kreikkalaiset voimme uskoa semmoista kirjaa, joka ainoastaan lupaa tätä?" Hän muisti "opettajan" tutkimuksia, hänen kokemustaan ja pettyneitä toiveitaan, mutta ei hän lausunut tästä mitään Isaakille.
"Jumala valitsi meidän", sanoi Isaak tyynesti ja ylevällä pontevuudella. "Vuosisatoja takaperin jumala synnytti Abrahamin, meidän isämme, josta me kaikki olemme siinneet. Kansakunta yleni tästä miehestä — jumalan ystävästä — ja tämä kansakunta on aina seisonut itsekseen, jumalan noudattajana ja hänen lempikansanansa. Koko meidän historiamme on häneen kiinni kutoontunut. Hän on ollut meidän johtajamme. Me olemme nyt poljettuina — voitettuna kansana; mutta me olemme olleet vielä suuremmassa sorrossa. Hän on tahtonut johdattaa meitä semmoiselle tielle, joka näytti kolkolta."
"Sumu ja pimeys on hänen ympärillänsä,
Vanhurskaus ja tuomio ovat sinun istuimes perustukset."
"Kiistetty olkoon hänen pyhä nimensä!"
"Me olemme olleet orjuutetut, masennetut, vankeuteen kuljetetut. Me olemme kärsineet onnettomuuksia, joihin jokainen muu kansa olisi kukistunut. Mutta hän on ollut uskollinen. Hän on rangaissut meitä, meitä jälleen luoksensa saattaaksensa. Rangaistuksen jälkeen olemme aina palanneet hänen puoleensa ja sanoneet: 'ylistetty olkoon hänen pyhä nimensä.'"
"Kaikkien näitten ohessa on hän ilahuttanut meitä ylevällä lupauksellansa. Hän on kertonut meille, että vuosisatojen kuluessa semmoinen aika tulisi, jolloin kaikki kärsimyksemme loppuisivat. Yksi oli ilmestyvä, joka saattaisi meidän ainaiseen rauhaan. Hänen kauttaan me voitonriemua viettäisimme. Hänen pyhä valtansa ulottuisi koko maailman ääriin. Kaikki kansakunnat tulisivat hänen kauttansa siunatuksi; niin, kaikki kansakunnat nimittäisivät häntä siunatuksi. Silloin tämän korkeimman läsnä-oloa pyhässä kaupungissa kautta maanpiirin kunnioitettaisiin. Jerusalem tulisi pyhien vaellusten keskustaksi ja kaikkia hän hallitsisi. Tämä on ollut meidän toivomme."
"Sinä latelet Juutalaisten ajatuksia", sanoi Cineas. "Voiko muu maailma pitää sitä jumalan siunauksena, että Juutalainen sitä hallitsisi? Minkätähden katsoisin Jerusalemia paremmaksi kuin Romaa? Romalainen harjoittaa oikeutta. Koko maailma on rauhassa hänen tasapuolisen ja voimakkaan hallintonsa alla. Jos me Kreikkalaiset jotakin jumalalta toivoisimme, toivoisimme vanhaa itsenäisyyttämme — entisen kunniamme aikaa."
"Jos minä katselen teidän pyhiä kirjojanne, yksi asia sysää minun takaisin ja se on juuri sama asia, joka niin suuresti sinua ilahuttaa. Minä en tarvitse ketään valloittajaa. Filosofia kertoo minulle jotain parempaa kuin tämän. Jos sinä katselisit kirjoituksianne meidän silmillämme, sinä et uskoisi niitä. Ei se ole mikään oikea eikä sovelias tehtävä pyhälle jumalalle, että hän antaa semmoisen ilmestyksen ihmisille, joka ei sisällä muuta kuin tämän."
"Sinä puhut valitusta kansasta ja sinä puhut kummallisesta historiastanne", hän jatkoi ja suurempi vilkkaus ilmestyi hänen sanoissaan. "Mistä, kysyn minä sinulta, tuota valittua kansaa hakisi? Romalaisten on suurempi oikeus kuin Juutalaisten. He ovat kohonneet halvasta kansasta maailman hallitsioiksi. Eikö tämä osota jumalan suosiota? Jos jumalan suosio tarkoittaa maailman valloittamista, niin Romalaiset ovat hänen kansansa. He ovat valloittaneet senkin paikan, jota te pidätte hänen omana pyhänä kaupunkinansa."
"Jos etsisin valittua kansaa, löytäisin semmoisen kansakunnan, joka on aikaan saanut jotain muuta, kuin tappeluissa voittanut. Mielen ylevyys on parempi kuin ruumiin voima, Romalaisissa vallitsee aineellisuus; mutta Kreikkalaisissa tiedollisuus. Filosofit koettavat tutkia jumalaa ja hengellisiä asioita hengelliseltä kannalta. He eivät salli, että rahvaanomaiset arvelut valloittavat heidän mielensä. Kreikkalainen henki on heistä ihmeellisin asia maailmassa. Me olemme sivistyttäneet ihmiset ja opettaneet heille kaikkia. Me olemme antaneet heille tiedon, taidon, kirjallisuuden, soitannon, filosofian — kaikki mitä elämässä on parasta ja korkeinta."
"Me olemme opettaneet ihmisille, kuinka ajatellaan. Meidän maamme on nyt Roman vallan alainen; mutta henki on vapaa ja Kreikka hallitsee maailman henkeä. Mitä on olla jumalan valitsema, jollei tämä? Jos jumala jollakin tapaa vaikuttaa maailman hallintoon, on tämä varmaan ollut hänen sallimansa. Sinä näet siis, että minäkin saatan lausua jotain valitusta kansasta. Minua pahoittaa, että minun on täytynyt kehua; mutta sinä olet pakoittanut minua siihen."
"Jalo Cineas, kaikki, mitä sinä olet puhunut, on totta", vastasi Isaak tyynesti. "Mutta sinä et ole puhunut kylläksi. Minä myönnän mielelläni, että jumala on synnyttänyt Romalaiset maailmaa valloittamaan ja poistamaan sotaa eri kansojen väliltä; ja että hän loi Kreikkalaiset ihmishenkeä hallitsemaan. Hän antoi Romalaisille aineellisen voiman, tiedollisen Kreikkalaisille. Eikö ole vielä mitään antamista?"
"On. Löytyy voima, suurempi kuin ikinä tuo tiedollinen, ja se on hengellinen. Sen hän antoi Juutalaisille. Hän loi meidän sitä varten. Hän kasvatti meitä sitä varten ja muodosti koko meidän luontomme, että me tämän ilmi toisimme."
"Mikä tämä hengellinen voima on? Se on kyky häntä ymmärtää — häneen uskoa. Näkymättömään lujasti luottaa; henkeä palvella. Tämä on meidän sukukuntamme ominainen luonne. Me rukoilemme näkymätöntä, emmekä tarvitse epäjumalia hänen edustajiksensa. Näin ei ole ainoastaan muutamain filosofien laita, vaan koko kansakunnan. Halpa, oppimaton talonpoika, sivistymätön käsityöläinen, raaka kalastaja, kaikki meillä uskovat tuon ainoan jumalan olemista ja läsnä-oloa. Semmoista kansaa ei ole missään muualla ja, jollei se todella olisi olemassa, kaikki sanoisivat sitä mahdottomaksi, jotka eivät tunne muita kuin tavallisia sukukuntia."
"Hän loi meidän, valitsi meidän, eroitti meidän muista, kasvatti meitä, että me tulisimme hänen kansaksensa. Hänen kansanansa me olemme eläneet. Koko hänen menetyksensä meidän suhteen on tarkoittanut tätä. Kun olimme hänen unhottamaisillamme, saatti hän meidän takaisin. Kun todesti epäjumalia palvelimme, hän rankaisi meitä. Polvesta polveen olemme sillä tavalla eläneet, ja sillä välin kuin koko maailma eli pimeydessä, on meillä ollut totuuden valo. Meillä on totuus ollut ja me olemme säilyttäneet sen näihin päiviin saakka."
"Mutta historiassamme löytyy jotakin muuta kuin tämä. Me olemme näin kauan totuutta tallettaneet, mutta meille on ilmoitettu, että meidän on paljon suurempia toimittaminen. Vuosisadasta toiseen on se lupaus meille annettu ja mitä juhlallisimmissa tiloissa uudistettu, että, nousevina aikoina jolloinkulloin yksi tulisi, joka tapaisi meidän kaikki valmistettuna ja levittäisi koko maailmaan Abrahamin jumalan palvelluksen. Silloin saisimme palkinnon kärsimyksistämme, me valitut, me kasvatettu kansa seuraisimme Messiastamme tähän jaloon voittoon. Me olisimme kaikissa osalliset. Niinkuin me olemme ottaneet osaa suruun, niin ottaisimme osaa myöskin iloon. Koska jumalamme on saattanut meidät sodan alaiseksi, hän viimein antaa meille kunniakkaan voiton."
"Tästäpä syystä on oikein ja kohtuullista, että hän tekee meidän maailman hallitsioiksi. Meidän valtamme Messiaksen hallitessa olisi paljoa parempi kuin Romalaisten. Se aika on tuleva, jolloin kaikki nämät tapahtuvat. Silloin ei löydy mitään hirmuvaltiaita, ei ahdistettuja ja ryöstäviä armeijoita, eikä sorretuita kansakuntia, jotka kapinoita nostavat. Meidän jumalamme on silloin muuttava itse luonnonkin muodon. Korvet vihantuvat. Pedot kesyvät. Sota on tuntematon, mutta jumala hallitsee Sionin pyhältä kunnaalta."
Cineas ei virkkanut mitään; kaikki nämät olivat hänestä Juutalaisen puolettomia houreita. Nuot pyhät kirjat eivät siis sisältäneet mitään muuta. Näin hän ajatteli ja jonkunlainen pettynyt toivo sai sijaa hänessä. Hän arveli, että, jos kukaan, tiesi Isaak nämät asiat, eikä Isaakin selitys miellyttänyt häntä.
"Kaikki pyhät kirjamme ovat näitä täynnä", sanoi Isaak. "Nämät ennustukset ovat joutuneet kansamme iloksi ja tueksi ja tätä varten odotamme ja kärsimme. Tämä on, mitä ne kertovat. Kuule."
Ja Isaak alkoi:
"'Iloitkaat te taivaat, riemuitse sinä maa, pakahtukaat te vuoret ihastukseen; sillä Herra on kansaansa lohduttanut, ja on raadollisiansa armahtanut.
Mutta Sion sanoo: Herra hylkäsi minun. Herra unohti minun.
Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän armahda kohtunsa
poikaa? ja vaikka hän unohtaisi, en minä kuitenkaan sinua unohda.
Katso, käsiini olen minä sinun pyältänyt; sinun muuris ovat
alati silmäini edessä.'"
Isaak pysähtyi hetkeksi ja huokasi. Sitten toisti hän nuot muutamat viimeiset värsyt, samalla kuin hänen silmänsä säihkyivät liikutuksesta. Sen perästä jatkoi hän:
"'Sinun rakentajas rientävät; mutta sinun kukistajais ja hävittäjäis pitää pakeneman sinusta pois.
Nosta silmäs ympäris, ja katso, kaikki nämät kootut tulevat sinun tykös. Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, sinä olet kaikilla näillä niinkuin kaunistuksella itses puettava, ja sinä käärit ne ympärilles niinkuin morsian.
Sinun autio, hävitetty ja turmeltu maas on silloin ahdas oleva
asuakses, koska raatelias sinusta kauvas pakenevat.
Vielä sinun hedelmättömyydes lapset korvihis puhuvat: ahdas on
minulla sia, istu puolees, että minäkin asuisin sinun tykönäs.
Mutta sinä olet sanova sydämessäs: kuka nämät minulle synnytti? sillä minä olin hedelmätön, yksinäinen, ajettu pois ja syösty ulos. Kuka nämät on minulle kasvattanut? Katso minä olin yksinäni jäänyt, kussa nämät silloin olit?
Näin sanoo Herra, Herra: katso, minä nostan käteni pakanain puoleen, ja korotan lippuni kansain puoleen, niin he tuovat edes helmassansa sinun poikias, ja sinun tyttäriäs hartioilla kannetaan.
Ja kuningasten pitää oleman sinun holhojas, ja heidän kuningattariensa sinun imettäjäs, heidän pitää lankeeman kasvoillensa maahan sinun edessäs, ja nuoleskeleman jalkais tomua. Silloin sinä tiedät, että minä olen Herra, ja ettei kenkään tule häviöhön, joka minuun toivoo.
Otetaanko saalis väkevältä pois? taitaako joku päästää vanhurskaan vangit?
Sillä näin sanoo Herra: nyt vangit väkevältä otetaan pois, ja tuiman saalis irralle pääsee; ja minä tahdon riidellä riitaveljeis kanssa ja pelastaa lapses.
Ja minä annan hävittäjäis syödä omaa lihaansa, ja heidän pitää juopuman omasta verestänsä, niinkuin viinan mehusta; ja kaikki liha on tietävä, että minä olen Herra, sinun auttajas, ja sinun lunastajas, Jakobin väkevä.'"
Näitä värssyjä lausuessansa Isaak näytti taas, niinkuin kerta ennen, unhottavan kumppaninsa. Hän oli ikäänkuin yksin haasteleva. Lohdutus, voitonriemu olivat kaikki hänen omansa. Näissä sanoissa löytyi jotakin, jok'ei ollut Cineaasen vaikuttamatta. Se hellä yhteys, jonka ne kuvailivat olevan valitun kansan ja heidän jumalansa välillä, näytti tukevan Isaakin ylevää uskoa hänen kansansa aiottuun päämäärään. Tämä päämäärä näytti olevan selvillä sanoilla lausuttu, vaikkei koko aate Athenalaista miellyttänyt. Paljas aineellinen menestys, valloitus, voitonriemu, vaikka kohta suuret seurauksiltansa, eivät hänen mielestänsä olleet jumalan korkein toimi. Näin alentuisi tuo ylevä ajatus äärettömästä järjestä. Näin tehtäisiin Jerusalemista vaan toinen Roma. Ja kuinka hänen, Athenalaisen, mielestä tämmöisessä hankkeessa olisi mitään jumalallista?
"Katso tuossa", lausui Isaak, "tulevaisuuden kuvaus. Kaikki on selvään kerrottu meille; siihen me luotamme. Messias on tuleva ja meitä näihin kaikkiin johdattava."
"Se on tavallansa sangen suurenmoista", sanoi Cineas; "mutta minä en voi vielä tämmöisessä tarkoituksessa nähdä mitään, joka olisi jumalalle sopivaa. Jos tämä olisi kuvaannollisesti puhuttu; jos teidän Messiaksenne olisi opettaja; jos hänen voittonsa olisivat totuuden; jos hän opettaisi mikä täydellinen hyvyys ja täydellinen kauneus on, silloin se jumalalle sopisi."
"Opettajako!" lausui Isaak sanoin selittämättömällä äänellä; "uusiko opettaja! Mitä semmoinen toimittaisi? Lukemattomia opettajia on tullut. Profeetat ja papit ovat puhuneet jumalan käskyjä. Mitä he ovat aikaan saaneet? Ei mitään. Tuskin meidänkään kesken, valitussa kansassa, heidän sanojansa kuunneltiin. Ei, me tarvitsemme jotain ylhäisempää, me tarvitsemme voimakasta hallitsiaa, joka suurilla, jumalan kaltaisilla ihmetöillä meitä voittoon johdattaa. Hän johdattaa meitä meren poikki, joka avautuu meille tietä antaaksensa ja kaikki luonnon voimat taistelevat meidän puolellamme vihollisiamme vastaan."
Cineas katseli häntä pettyneen muotoisena.
"Tässäkö siis kaikki on? Tähänkö teidän jumalallinen ilmestyksenne päättyy? Tähän verraten on Plato todestansa jumalallinen. Sokrates on jumala tämmöisen Messiaksen rinnalla. Sillä teidän turvattu johtajanne ei muuta kuin täyttää maailman hirmuisilla sodilla ja koko ihmiskunta runnottaisiin."
"Mutta ajattele, mikä suurenmoinen päätös näistä kaikista tulee."
"Mikä suurenmoinen päätös! Sekö, että Jerusalem olisi Roman sijasta pääkaupunkimme. Tämän taistelemisen ja marssimisen ja voittamisen aate tyydyttää ainoastaan rahvaanomaista mieltä. Mikä jumalallinen olento näitä kaikkia tarvitsee? Sinä teet hänen semmoiseksi, joka uhraisi kaikki maailman kansakunnat erästä näytelmää varten. Sopikoon nämät Olympon haltialle, filosofian jumalalle ne eivät sovi."
"Hänen voittonsa", sanoi Isaak Cineaan ilmeisestä tyytymättömyydestä ja halveksivasta jyrkkyydestä vaaria pitämättä — "hänen voittonsa kuljettaa hänen kansaansa. Se täyttää maailman hänen kunniallansa. Loppu kaikista on kaikkien onni. Maailma näkee uuden kultaisen aikakauden ja hän hallitsee — kaikkia."
"Ja keskellä tätä hänen suuruuttansa olisi hän paljoa alhaisempi kuin meidän 'suuri opettajamme', kun tämä, kuolemaan tuomittuna, astui esiin ja lausui vihamiehilleen, kuinka hän heille kaikille anteeksi antoi."
"Sinun Messiaksesi Jerusalemin valta-istuimella, kukistuu maailman voittajana, Juutalaisten armeijam ympäröitsemänä olisi vähän-arvoisempi kuin Sokrates vankihuoneessansa, kun tämä riemun hymyllä tarttui pikariin ja joi myrkyn. Minä en pane mitään arvoa sinun valloittajaasi. Sano minulle, että teidän voiton ennustuksenne ovat kuvaannolliset. Sano minulle, että hänen voittonsa koskee sieluun, silloin minä tähtään tuota jumalallista teidän pyhissä kirjoissanne."
"Ei", sanoi Isaak totisesti ja kiivaalla varmuudella. "Mahdotonta. Ne ovat sanoja myöten ymmärrettävät, taikka ei mikään ole totta. Pyhkäise pois tämä sananmukainen totuus ja kaikki vuosisatojen toivo kuolee. Silloin ovat Juutalaiset pilkaksi joutuneet. Tuo arvelu, että Messias olisi kuvaannollinen ihmisten mielten valloittaja, on häväistys meitä vastaan alennus-tilassamme. Ei, ei!" hän lausui ikäänkuin vimmassa, "minä olen ollut taipuvainen tähän ajatukseen, mutta se on ohitse. Minä pysyn jumalan sanassa, hänen lupauksessaan. Ei hän, joka vallitsi meidän ja saattoi meidän niin pitkällöisiin kärsimyksiin, aio koskaan pilkata meitä semmoisella valekuvalla. Ei hän, joka käski meidän toivoa, aio koskaan pettää meitä näin ja sortaa meidän sydäntämme — ei koskaan! — ei koskaan!"
"Tämä", hän jatkoi vähän ajan päästä ja semmoisella äänen katkeruudella, jota ei Cineas ikinä ennen ollut havainnut, "tämä se on, jonka vuoksi minä vihaan kristityitä. Nämät ovat ainoat, jotka tuovat meidän eteemme tämän pilkan, tämän luulokuvan ihan paljaanansa. Kuule minua".
"Eräs mies ilmestyi, joka sanoi opettavansa muutamia uusia oppeja. Hän sai seuralaisia, Aina seuralaisia saa, yhtä kaikki mitä opettaa. Nämät hänen oppilaansa sanoivat, että hän oli Messias. Hän sanoi itse samaa. Hän väitti, että hän oli siinnyt meidän kuninkaallisesta huonekunnasta ja oli Juutalaisten kuningas. Tämän vuoksi hän tutkittiin, tuomittiin ja mestattiin."
Isaak kiristi hampaitansa tätä lausuessaan. Hänen vihansa teki, että hänen sanojansa tuskin eroitti.
"Mitä — mitä, arvaappas, tästä seurasi? Hajosivatko hänen seuralaisensa? Ei. He rohkenivat panna toimeen uuden petoksen. He rohkenivat sanoa, että hän oli noussut kuolleista; ja tuhat kertaa suuremmalla innolla kuin ennen he julistivat, että tuo pahantekiä oli Messias."
"Kaikista näistä oli se todennäköisyys, joka ilmestyi heidän todistuksissansa, meille Juutalaisille katkerin. He sovittivat kaikki meidän ennustuksemme tähän mieheen. He veivät meiltä kaikki — kaikki — kaikki. Nämät ne ovat, jotka sanovat, että kaikki noissa ennustuksissa on hengellistä ja että tämä Messias on tullut opettajana ihmisten mieliä valloittamaan."
"Vielä pahempi. He veivät kaikki meidän toivomme, kaikki meidän halumme, kaikki omalta jumalalta meille, hänen valituilleen annetut lupaukset — he jakelevat kaikkia näitä muille vieraille kansakunnille. He julistavat ristiin naulitun Messiaksensa opit kaikille kansakunnille ja opettavat, ettei Juutalaisilla ole suurempia etu-oikeuksia ja toiveita kuin muilla ihmisillä. Pahin kaikista heidän opettajistaan on Paavali, joka nyt on Romassa — joka riemuitsee tästä opista — uskostansa luopunut Juutalainen, heittolainen, isänmaansa kavaltaja, jumalansa pettäjä."
"Voi meidän kansakuntamme tuskia, pitkän pitkiä tuskia, jos kaikki tähän loppuu; jos hän, joka vuodatti meidän lopullisen voittomme toivon, sen näin meiltä riistää! Mutta ei. Minä en koskaan, en koskaan anna tämän kiusaajan viedä itseltäni omaa uskoani häneen! Vaikka hän lopettaisi minun ja minun kansakuntani, häneen kuitenkin turvaan! Hän täyttää lupauksensa. Hän siunaa kansaansa. Minä ylistän ja siunaan hänen pyhää nimeänsä, niin kauan kuin minä elän."
"Ei — ei! Hän tekee, mitä hän on sanonut. Sillä meidän profeettamme ovat selvään ilmoittaneet ajan ja tämä aika on nyt käsissä. Monta vuotta takaperin me odotimme häntä, mutta nyt hän pian tulee. Kaikki, mitä tähän aikaan tapahtuu, todistaa sitä. Kaikki Juutalaiset nyt toivovat ja vartovat. He odottavat hänen tuloansa. Mutta ei! sydäntä särkee, kun täytyy odottamistaan odottaa ja yhä vielä kysyä: 'eikö hän koskaan tule?'"
Isaak keskeytti puhettansa ja, pannen kätensä ristiin, nosti hän ne taivasta kohden ja lausui ääneen loistavin silmin:
"'Joska sinä taivaat halkaisisit, ja astuisit alas, että vuoret vuotaisit sinun edessäs, niinkuin valkia sytyttää risu-läjän, niinkuin valkia veden kiehahuttaa.
Että sinun nimes tulis tiettäväksi vihollisilles, ja että pakanat
edessäs vapisisit.
Niitten ihmetten tähden, jotka sinä teet, joita ei kenkään toivonut;
koska sinä menit alas ja vuoret edessäs sulasit.
Ei maailman alusta kuultu, eikä korviin tullut ole, eikä yksikään silmä nähnyt ole, paitsi sinua, Jumala, mitä niille tapahtuu, jotka sinua odottavat.'"
Hän herkesi silmänräpäykseksi ja jatkoi sitten:
"'Sillä sinä peitit kasvos meiltä, ja annat meidän nääntyä
suurissa synneissämme.
Mutta nyt Herra, sinä olet meidän Isämme; me olemme savi, sinä
olet meidän valajamme, ja me olemme kaikki sinun käsialas.
Älä Herra niin kovin vihastu, äläkä ajattele syntiämme; katso
sitä, että me olemme kaikki sinun kansas.
Sinun pyhyytes kaupungit ovat hävitetyt, Sion on autioksi tehty
ja Jerusalem on kylmillä.'"
Isaak peitti kasvonsa käsillään ja oli kauan aikaa ääneti. Cineas ihmetteli niitä sanoja, joita tämä oli lausunut. Näitten ilmaisemaan nöyryyteen, totiseen syntien tunnustukseen, murheesen kansakunnan kärsimysten vuoksi, yhtyi vielä luottamus jumalaan, semmoinen luottamus, joka näytti surussakin sisältävän järkähtämätöntä uskoa. Hän havaitsi vielä, että Isaakin sanat tarkoittivat suurta valloittajaa, jotakuta kuningasta, joka saattaisi maailman Jerusalemin alaiseksi. Häntä kummastutti, kuinka tämmöinen aate vielä kyti kansassa, joka näki edessänsä Roman vastustamattoman vallan.
Lopulta Isaak hetken kuluttua katsahti ylös. Hän oli rauhoittunut.
Vienosuruinen hymyily näkyi hänen kasvoissansa.
"Minä en tiedä, jalo Cineas", hän lausui, "kuinka puolustaa itseäni tämän liiallisen kiivauden vuoksi. Se aine, joka asetettiin eteeni, tulistuttaa minua aina vasten tahtoani. Minä menen suunniltani. Suo minulle anteeksi, minä olin tänään tuoda sinulle tutkimusteni hedelmät. Hegion tulee tehdä tiliä kymmenestä miljonasta sestertistä. Sen mukaan kuin minä hänen asiansa tiedän, hän hyvin voi palkita nämät. Katso", lausui Isaak ja toi esiin muutamia taulusia, jotka hän laski Cineaan eteen, "tässä on loppupäätös."
Nyt rupesi Isaak selittämään luvunlaskujaan ja näytti Cineaalle koko
Hegion menetystavan, siitä asti kuin perhe oli tullut Britanniasta.
Vailinki havaittiin semmoiseksi, kuin hän oli ilmoittanut.
Cineas otti tauluset ja sanoi:
"Se on jollakin tavalla korvattava; Labeon täytyy saada nähdä, että kaikki on maksettu", ja sitten hän sanoi jäähyväisensä.