XXIII.
Roman palo.
Eräänä muistettavana iltana Lydia ja hänen isänsä olivat yhdessä kotosalla ja Lydia luki isänsä pyynnöstä sitä lähetyskirjaa, jonka Paavali oli kirjoittanut Roman kristityille ennen siellä käytyänsä ja jota nämät aina olivat pitäneet suurimmassa arvossa.
Centurio istui tarkasti kuunnellen, ajatuksiin vaipuneena ja niin syvästi miettien, ettei hän huomannut mitään muuta kuin nuot jumalalliset sanat, jotka tapasivat hänen korviaan. Mutta lukia häirittyi kummallisesti ja pysähtyi usein.
Sillä ulkoa kuului outo melu, summattoman suuren ihmisjoukon äänet ja sekavat pelon ja kiihtymyksen huudot. Oli ikäänkuin kaikki kaupungin asukkaat olisivat liikkuneet pitkin katuja jotakin suurta tarkoitusta varten, mutta niinkuin joku pelonkaltainen syy olisi heitä ajanut. Sillä huudot olivat rajut ja kammottavat, ja äkillinen säikähdys vallitsi ja kauhistus hiipi yli ympäri.
Turhaan Lydia koetti lukea levollisesti. Levollisuus oli mahdoton, sillä joka silmänräpäys pauhina yltyi suuremmaksi ja ulkoa ihmisten riekuna tunki heidän korviinsa ja sisällä joka paikassa tuossa äärettömän suuressa rakennuksessa, jonka ylimmäisessä kerroksessa he asuivat, kuului edestakaisin rientävien ihmisten hälinä ja lujat, pelkoa osottavalla äänellä lausutut käskyt ja kaikki yleisen hädän ja hämmästyksen merkit.
Vihdoin vaaleankeltainen valo leimahti huoneesen ja Lydia hypähti ylös ja katsahti säikähtyneenä ikkunasta ulos. Valo poistui ja kaikki oli taas pimeässä. Lydia pelkäsi ja sai tuskin sanaa suustansa lukunsa jatkamiseksi. Hänen eteensä kuvaantui tulipalo kauhuinensa, joka aina oli alati uhkaava vaara Roman väestölle. Ainoastaan suurella voimiensa ponnistuksella hän saatti jatkaa. Hän pitkitti ja luki:
"Mitäs siis näihin sanomme? Jos Jumala on meidän puolesta, kuka voi olla meitä vastaan? Eipä hän omaakaan Poikaansa armahtanut, vaan antoi hänen kaikkein meidän edestämme: eikös hän myös lahjoita meille kaikkia hänen kanssansa? Kuka tahtoo kantaa Jumalan valittuin päälle? Jumala on, joka tekee vanhurskaaksi. Kuka on, joka tahtoo kadottaa? Kristus on kuollut, vieläpä herätetty ylös, on myös Jumalan oikealla kädellä, joka myös edestämme rukoilee. Kenen pitää meitä Kristuksen rakkaudesta eroittaman? vaivanko, vai ahdistuksen, vai vainon, vai näljän, vai alastomuuden, vai hädän, vai miekan? Niinkuin on kirjoitettu: — 'Sinun tähtes meitä kuoletetaan kaiken päivää; meitä pidetään niin kuin teurastettavia lampaita.'"
"Mutta missä kaikissa me voitamme hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä siitä olen varma, ettei kuolema, eikä elämä, eikä enkelit, eikä esivallat, eikä väkevyydet, eikä nykyiset, eikä tulevaiset, eikä korkeus, eikä syvyys, eikä joku muu luontokappale taida meitä eroittaa Jumalan rakkaudesta, joka on Jesuksessa Kristuksessa meidän Herrassamme."
Sillä välin kuin nämät luettiin huudot ja tohina olivat karttuneet. Mutta centurio ei kuullut mitään. Hän istut käsivarret ristiin laskettuina ja silmät puoleksi ummessa, katsoen ylöspäin ihastuneena ja liikuttaen huuliansa, ikäänkuin olisi hän hiljaa toistanut tyttärensä sanoja.
Mutta kun Lydia taukosi, toinen vaaleankeltainen välähys läikähti ilmiin, jok'ei nyt väistynyt, vaan kesti yhä pidentyen ja muuttuen punaisemmaksi ja uhkaavammaksi.
Lydia huudahti ja kirja putosi hänen käsistään.
Centurio kavahti seisaalle ja kysyi, mikä hätänä oli.
Lydia osotti sormellansa ikkunasta ulos.
Tuota pikaa centurio kokosi mielensä.
Sillä kauhea näky nyt ilmestyi.
Koko taivas ruskotti tulesta; myriadeja säkeniä lentää lainehti, kiireesti kiitäen heidän ylitsensä ja vankkoja, sakeita savupilviä vyöryi edelleen, välisti hetkeksi himmentäen tulen hehkua, mutta vaan päästääksensä sitä jälleen enentyneellä hohdolla kumottamaan. Tämä hirveä loisto kasvoi joka silmänräpäys kirkkaammaksi.
Centurio paiskasi auki yhden katon-ikkunan, juoksi tikapuita ylöspäin ja seisoi samalla ulkona. Lydia seurasi häntä. Väkisin pääsi vanhuksen huulilta huuto, kun hän katsahti ympärilleen. Lähellä Mons Palatinoa, tämän ja Mons Caelianon välillä, siaitsi Cirkus. Sieltä näkyi väkevä valkean valo, joka huikaisi silmiä. Tästä kaupungin osasta edeten liekit loihkahtelivat suoraan sitä katua päin, jonka varrella he asuivat. He näkivät tulen kiivaassa kulussansa pyörähtävän kartanosta kartanoon ja armahtamatta lähestyvän heidän omaa asuntoansa.
Kävi vinheä tuuli, ja liekkien räiske kuului, kun ne tämän tuulen tuiskuttamina suihkivat ihmisten asuntojen ylitse. Oli kauan aikaa ollut pouta ja joka paikka kaupungissa oli paahtunut ja kuiva. Vanhat rakennukset, joitten lukuisat kerrokset kohosivat aivan korkealle, olivat niinkuin taula ja syttyivät vähimmästäkin tuleen. Mitä Lydia ja hänen isänsä edessään näkivät, ilmoitti heidän omaa perikatoansa, jopa yleistäkin onnettomuutta.
Alhaalta kuului vielä kovempi kohina ja suunnattoman suuren ihmisparven juoksu pitkin kapeita katuja ja pelästyneitten naisten riahdukset. Jytinä oli hirmuisempi kuin tuli. Oli ikäänkuin koko Roma olisi ollut kaduilla, paeten julmaa onnettomuutta, joka yhtä paljon uhkasi kaikkia. Sillä vaikka Roma oli tottunut tulipaloihin, tämä kuitenkin oli kaikista suurin ja kuivat säät olivat olleet omaiset valmistamaan tietä hävittäjälle, ja kaikki ihmiset tunsivat, että nämät ankarat liekit, joita niin usein oli hillitty ja vastustettu, nyt pääsisivät voitolle.
Mutta toinen pelon huuto pääsi Lydian suusta ja tarttuen isänsä käsivarteen, hän osoitti sormellaan toiselle taholle.
Sopi syystä pelätä. Sielläkin oli valkea. Eikä ainoastaan yhdessä kohdassa, vaan useissa. Kirkkaat, hiiluvat loimut kirjavoittivat rakennusten mustia haamuja niistä paikoista, joista liekit lehahtivat ylös, ja vähenivät kietoen kaikki helmoihinsa. Tämmöisiä valkeita ilmestyi niin monta, että näytti siltä kuin olisi joku liekki-kehä heitä ympäröinnyt.
"Voi isäni!" huudahti Lydia, "mitä tämä on? Joko tämä on viimeinen päivä? Katso isä, koko maailma näyttää olevan ilmi tulessa. Tuleeko nyt viimeinen kutsumus?"
"Mitta en tiedä, tyttäreni — kuka sen voi sanoa?" vastasi centurio. "Mutta älä pelkää, lapseni. Niin kauan kuin minä elän, minä suojelen sinua; ja jos kohta tämä onkin viimeinen päivä, ei sinulla ole mitään pelkäämistä."
"Oi isäni", huusi Lydia vavisten. "Liekit saartavat meitä! Mihin pääsemme pakoon? Tuli on kokonaan ympäröinnyt meidän, enkä minä voi nähdä mitään aukkoa."
"Ei niin", lausui centurio levollisella, miehuullisella äänellä. "Valkea likenee Cirkosta päin; tuuli ajaa liekit meitä kohden. Ainoa vaara on tältä puolelta. Toisella puolella on tuli, jonka sinä näet, syntynyt alas-pudonneista kipinöistä, jotka ovat sytyttäneet kuivat rakennukset. Ei ole mitään vaaraa. Me pääsemme helposti pois."
"Voi, paetaan siis!"
"Todellakin", sanoi centurio, "meidän täytyy kiirehtiä. Meidän täytyy jättää kaikki. No, ei meiltä paljon tänne jää. Minä panen asuni päälleni ja pukeu sinä lämpimiin vaatteisin. Ei tarvitse koettaakaan pelastaa mitään. Käsikirjoitus on kaikki, mitä voimme ottaa mukaamme."
He valmistivat itseänsä nopeasti. Viimein centurio täydessä sota-asussa riensi pois ja hänen tyttärensä seurasi häntä, pysyen aivan hänen vieressään.
Alas astuessaan he näkivät portaitten olevan täynnä ihmisiä, jotka juoksivat ylös ja alas, kantaen huonekalujaan ja koettaen pelastaa jotakin omaisuudestaan. Suurella vaivalla he pyrkivät tämän ihmistungon läpitse ja ehtivät viimein kadulle. Mutta täällä he havaitsivat, että oli mahdoton päästä edemmäksi, sillä lukematon kansajoukko täytti tämän kadun ja seisoi alallansa, yhteen sullottuna ja pidätettynä jonkun, kadun päässä olevan esteen kautta. Kaikista kartanoista virtasi ihmisiä eikä väkijoukko joutunut paljon paikaltansa, ennenkuin kaikki rakennukset heidän edessään olivat tyhjentyneet.
"Isa, isä, me olemme hukassa!" huusi Lydia.
"Ei, tyttäreni", lausui hänen isänsä; "älä pelkää. Minä olen nähnyt monta tämmöistä näkyä — liian monta. Minä olen sotamies ja palaviin kaupunkeihin tottunut. Siihen menee tunti, ennenkuin liekit saapuvat tähän kartanoon ja ennen sitä kansa jo vähenee ja siirtyy pois. Luota minuun."
Aika kului, jopa hyvinkin hitaasti niiltä, jotka näin seisoivat epätietoisina, mutta ihmisjoukko ei kerinnyt pitkälle. Ahdistettuina kokoon tuohon soukkaan katuun onnettomat pakeniat eivät näyttäneet koskaan pääsevän pois tieltä. Ja joka silmänräpäys toi liekit lähemmäksi.
Lopulta alkoivat kartanot kadun suussa palaa. Lujempia huutoja nousi ja sadottain ihmisiä, jotka eivät luulleet pääsevänsä katua myöten, riensivät takaisin kartanoihin, kiipesivät katoille ja kulkivat pitkin niitä. Suuret joukot näkivät tämän ja seurasivat heidän esimerkkiään. Kadut nähtävästi aukenivat, väentunko harveni ja näytti siltä, kuin olisi pako vielä mahdollinen.
Ja nyt olivat liekit tulleet niin lähelle, että kuumuus jo tuntui ja savu, joka tuprueli ohitse, melkein tukahutti ihmiset kadulla. Lydia alkoi selvästi ymmärtää, mikä turmio kenties kohtaisi ja odotti kuolemaa mitään puhumatta. Viimein lausui centurio:
"Minä olisin ennen yrittänyt pois kattoa myöten, mutta pelkäsin sinun puolestasi. Minä luulen kuitenkin, että olisi parempi, jos koettaisimme lähteä sitä tietä. Jolleivät ihmiset liiku väleemmin, heidän on tuho edessä. Minä en soisi, että minä suljetaan tähän väentunkoon. Jos minun täytyy kuolla, minä mieluisammin kuolisin täällä."
Lydia huudahti hiljaisesti ja painui isänsä puoleen. Näistä sanoista hän tiesi, että kuolema oli lähellä.
"Uskallusta vaan, ainoiseni. Seuraa minua ja pysy lujana. Ei ole mitään vaaraa."
Centurio kääntyi ja hänen jalkansa oli jo portaitten alimmilla astuimilla, kun hirveä jyskäys rakennuksen seinää vastaan säikähytti häntä.
Lydia melkein tointui kauhusta.
Mutta centurion huulilta pääsi ilon huuto, Kerta toisensa perästä rytinä kuului, ynnä miesten huutoja, ei kuitenkaan pelon huutoja. Hän tunsi tämän äänen. Hän oli usein kuullut sen piiritettyjen kaupunkein vallien ja porttien edessä.
"Me olemme pelastetut!" huusi Cubulos. "Apu on lähellä. Se on muurinsärkiä."
"Muurinsärkiä?" kysyi Lydia hämmästyneenä.
"Sotamiehet ovat täällä. He avaavat tien ihmisjoukolle. Jumalan kiitos!
Jumalan kiitos!"
Rynkytykset kävivät rajummiksi ja töminä likeni. Päällikön käskyt ja miesten huudot kuuluivat selvään. Tämän päällikön ääni soi tuttavalta. Lydian sydän sykki nopeammin, kun hän luuli tunteneensa sen.
Vihdoin seinä, joka oli aivan heidän takanaan, raukesi ryskähti maahan hirmuisen tölmäyksen ruhjomana ja voiton huutoja nousi sen toiselta puolen. Toinen, kolmas isku ja koko seinä oli puhkaistu. Yksi mies syöksähti raunioista esiin ja riensi portaitten luo.
Se oli Julius.
Samalla kun hän näki heidän, hän tarttui Lydian käteen ja liikutuksesta katkeavalla äänellä hän lausui: "Jumala, minä kiitän sinua!"
Nyt hän huusi kansalle kadulla:
"Tätä tietä, tätä tietä! Sotamiehet ovat raivanneet tien Suburralle."
Ilon huudot kaikkuivat vastaukseksi.
Silmänräpäyksessä suuri ihmispaljous töyttäsi portin suuhun.
Julius nosti Lydian syliinsä, ikäänkuin lapsen ja kiiruhti pois centurion seuratessa. Lavea tie oli raivattu kokonaisen rakennusrivin läpi; vahvat hirret kannattivat sitä hirveätä taakkaa, joka oli heidän ylitsensä, estäen sitä kukistumasta ja uusi käytävä oli melkein yhtä leveä kuin kapea katu. Julius astui eteenpäin kantaen Lydiaa ja Cubulos seurasi häntä lähellä; heidän perässään tulivat sotamiehet ja näitten jälestä tunkeusi hurja väkijoukko.
Viimein he saapuivat Suburralle. Täällä laski Julius Lydian maahan ja sotamiehet astuivat eteenpäin heidän edessään ja takanaan, raivaten heille tietä.
Ylityisin liekit punastuttivat taivaan lakea. Lydia katsoi sitä tienoota kohden, josta he olivat vastikään tulleet ja häntä hirvitti, sillä hän näki tulen leviävän juuri niitten kattojen ylitse, joita myöten he olivat aikoneet paeta. Nyt hän tiesi, kuinka perin vaikea heidän tilansa oli.
Julma häiriö vallitsi heidän ympärillänsä. Sanomattoman suuri ihmisjoukko samosi edelleen, totellen yhteistä pelon vaikutusta, tietämättä mihin mennä, vaan toivoen päästäksensä johonkin väli-aikaiseen turvapaikkaan. Isot vaunut vierivät eteenpäin, täynnä huonekaluja, joita muutamat olivat koettaneet pelastaa; jonottain orjat kantovuoteilla kuljettivat rikkaampia kaupunkilaisia; ja sekaisin hyöri ratsain ajavia, jalkasin astuvia.
Mutta jalan astuvien tila oli kaikkein surkeampi, kun kansa käydä ponnisteli eteenpäin. Mitkä kantoivat huonekalun kappaleita, joita he hätähädin olivat käsiinsä siepanneet, mutta vähitellen heittivät pois, kun he alkoivat uupua; mitkä laahasivat vaatetukkuja; mitkä arkkuja, jotka sisälsivät kaikki heidän maalliset tavaransa. Moniaat kantoivat kipeitä ystäviään, joitten voivotukset enensivät yleistä ryminää; toiset pikkusia lapsia, joitten pelonhuudot kuuluivat kimeältä ja huikealta kesken tätä hurmiota.
Tässä väentungossa monen perheen jäsenet eroitettiin toisistaan ja koettivat turhaan uudestaan yhtyä. Naineet miehet huusivat vaimojansa ja vaimot miehiänsä; isät huusivat lastensa nimiä; mutta kaikista kurjin oli nähdä sadottain pieniä lapsia, jotka olivat joutuneet tähän sekasortoon ja välisti kovin rutistettiin, kaadettiin ja jalkojen alle tallattiin pelosta parkuen ja ääneen huutaen: "isä!" "äiti!" Mutta kuka heitä voi auttaa? Heidän isänsä ja äitinsä oli kadonnut väkilaumaan; ja jos jollakin oli mielenkerkeyttä ja sääliä kylläksi yhtä auttaakseen, siellä löytyi satoja ja tuhansia muita, jotka tarvitsivat yhtä paljon apua. Yleinen säikähys vallitsi kaikkialla, kansa oli suunniltansa pelosta ja järjetön ja julma. Mutta kesken kaikkea kuminaa kuului säälimätönten liekkien räiske, kun he tulivat takaapäin ja tanssivat ja hyppivät, ikäänkuin olisivat he ivanneet ihmisten surua ja pelkoa.
Näitten kaikkien läpitse sotamiehet vakaasti astuen raivasivat tietä ja suureksi ilokseen Lydia havaitsi, että joka askel saatti heidän vaarasta etäämmäksi. Julius talutti häntä kädestä, kulkien hänen vieressään ja vanhus seurasi perässä.
"Minä näin valkean, kun se ensiksi syttyi", sanoi Julius Lydialle, "monta tuntia takaperin. Minä näin, että tuuli kävi Cirkosta päin teidän kaupungin-osaa kohden ja juoksin kohta teitä varoittamaan. Mutta minä en kyennyt väkijoukolta mihinkään. Minä käänsin takaisin, noudin nämät sotamiehet ja koetin avata tietä ihmisjoukon välitse, mutta minä en voinut. He olivat niin tiheään ahtaantuneet, että oli mahdoton, sen vuoksi minä päätin murtaa rakennusten läpi, sillä minä tiesin, että tämä oli ainoa keino, jolla voisin päästä teidän luoksenne; ja paitsi sitä minä tiesin, että vaikken löytäisikään teitä kartanosta, minä voisin johdattaa pois paljon ihmisiä tämän uuden pääsö-tien kautta ja sillä tapaa kukaties löytää teidän. Mutta, Jumalan kiitos! minä löysin teidän sieltä, oman ovenne luota."
Julion ääni vapisi, kun hän puhui ja syvästi liikutettuna hän pusersi lujasti Lydian kättä. Nuori tyttö loi silmänsä maahan. Kesken yltympäri vallitsevaa säikähystä hän tuli levolliseksi, ikäänkuin olisi Julion läsnä-olo ollut taattu turva; ja kun Lydia ensiksi näki Julion syöksähtävän esiin rakennuksen raunioista, tämä seisoi niinkuin enkeli hänen edessään ja Julion voimakkaat sanat vuodattivat semmoista uskallusta Lydiaan, joka saatti hänen tointumaan yhteisestä pelästyksestä.
He astuivat ripeästi eteenpäin telmeessä, kunnes he viimein poikkesivat oikealle ja useita katuja kuljettuaan, joissa väentunko oli vähempi, vaikka nekin olivat hätääntyneitä ihmisparvia täynnä, he saapuivat Esqvilinon juurelle. Tästä Julius kääntyi leveää kujamoa ylöspäin ja seisautti sotamiehensä Labeon portin eteen.
"Minulla on hyvä ystävä täällä", Julius lausui, "joka ilolla antaa teille suojaa, siksi kuin minä saan jonkun uuden asunnon teille."
Hän meni nyt eteenpäin. Lydia ja hänen isänsä seurasivat häntä ja he kaikki astuivat saliin.
Pari sanaa selitti kaikki Labeolle, joka lempeimmällä tervehdyksellä vastaan-otti isän ja tyttären. Helenakin tuli pian sisään ja kun centurio havaitsi hänen kristityksi, hän mieluisammin suostui tarjottuun vierasvaraisuuteen.
Kaiken yötä tulipalo riehui, leviten yhä laajemmalle, nielaisten kokonaisia kartanorivejä ja saartaen ja sulkien asukas-raukkoja, kunnes pako oli mahdoton. Sekaisin kuului ihmisten huudot ja luhistuvien rakennusten ryske ja liekkien tohina, ja palavan kaupungin valo säikäytti ihmisiä kaukaisissa maakunnissa Italiassa. Ihmiset toivoivat aamua, luullen että päivän valo toisi jonkun helpoituksen ja rukoillen, niinkuin Ajax, että jos heidän oli kuoleminen, he saisivat kuolla päivän-valolla.
Päivä tuli, mutta ei tuonutkaan mitään helpotusta. Kauhu vaan eneni. Kokonainen kaupungin osa oli joko palanut taikka tuomittu suorastaan häviön omaksi. Pelästyneinä ihmiset katselivat noita pilvenkorkuisia liekkejä, jotka yhä lensivät edelleen ja joitten lentoa jo palaneitten seutujen väkevä kuumuus kiidätti. Suuret ihmisparvet olivat etsineet turvaa semmoisissa paikoissa, joita he luulivat vaarasta vapaaksi, mutta he näkivät nyt tulen lähestyvän näitäkin ja heidän täytyi vielä kerta paeta. Epätoivo vallitsi kaikkialla. Pienet lapset kulkivat ympäri, nääntyneinä ja melkein hiukeemallansa uupumuksesta ja tuskasta ja vaikeroiten vanhempiaan; samalla kuin toisissa kaupungin osissa heidän vanhempansa kaikkialta hakivat heitä. Ei mitään tehty liekkien pidättämiseksi, sillä ei kukaan tietänyt, mitä tehdä. Kaikki olivat ällistynet.
Yhä liikkui valkea edelleen. Huonerivi toisensa perästä meni tuhaksi; kadut olivat vielä täynnä pakenevia ihmisparkoja. Mutta pakeniat pääsivät nyt alttiimmin kulkemaan, sillä väestö oli varoillaan eikä tuli voinut enään yllättää heitä heidän paossaan.
Julkisten vankihuoneitten vartiat pakenivat. Amfiteaterin ja kaikkien julkisten rakennusten haltiat etsivät turvaa itselleen, peloissaan unhottaen kaikki.
Ei aikaakaan, niin jo liekit kertyivät isoimman amfiteaterin ympärille ja tuli kimmeltyi sen puoleen ja pian syntyi ääretön palo, jonka loisto oli ympäröitseviä valkeita ankarampi. Yltympäri riensivät liekit joka taholle, laskeuten alaspäin, käsittäin kaikki istumapaikat ja pyrkien alhaisimpiin holveihin. Tässä avarassa rakennuksessa, sen puukaluissa, sen lukuisissa koristuksissa, sen erinäisissä koneissa ja tuhansissa helposti syttyvissä kapineissa, joita oli sinne koottu, liekit raivosivat kauheasti, leiskuttaen korkealle ilmaan suunnattoman suurta tulipatsasta, joka tapasi taivasta ja vei voiton kaikista muista valkeista ja himmensi ne hirveän kirkkaalla kiillollaan.
Ja nyt, kun liekit etenivät, nousi niistä rakennuksista, jotka olivat yhteydessä amfiteaterin kanssa, semmoinen ääni joka vielä enemmän kammotti kaikkia, jotka sen kuulivat, sillä se oli hirveämpi kuin mitä tähän asti oli kuultu. Se oli tuskan ääni — elävien luontokappalten huuto, jotka olivat jätetyt sinne suljettuina surmaansa kohtaamaan — amfiteaterin petojen huuto. Oli jotakin melkein inhimillistä tässä huikeassa, toivottomassa pelon voivotuksessa. Leijonan syvä ärjynä kaikkui yli kaikkien muitten huutojen, mutta se ei ollut enää hänen majesteetillisen vihansa uljas ärjynä, se ei ollut enään eläinten ylpeän kuninkaan ääni. Kauhu oli poistanut kaikki hänen äänensä uhkaavat sävelet ja tulen läheneminen oli tehnyt hänen vankan sydämensä yhtä araksi, kuin pelokkaan jäniksen. Leijonan ärjynä kuului niinkuin parku, kun se nousi ja tuuli kantoi sen ihmisten kuuluvillen — epätoivon parku — huuto taivaasen sen hengen puolesta, jonka Luoja oli luonut. Kesken leijonan ärjynää kuului tiikerin ulvina ja hyenan räykynä; mutta kaikki näitten äänien julmuus oli lieventynyt tänä pelon ja hirmun hetkenä ja näitten parkujen jylinässä oli jotakin sydäntä särkevää, joka saatti ihmiset vapisemaan ja pakoitti heidän hetkeksi kääntymään pois omista suruistaan ja kauhuistaan petojen tuskan puoleen.
Täällä, jossa liekit kilpailivat ja ajoivat toinen toistansa rakennuksen korkean kaaritetun kyljen yli, täällä, josta ihmiset olivat paenneet ja jossa ainoa elo, joka oli jäänyt, kuultiin, vaan ei nähty, eläimen kuva äkkiä ilmestyi niille, joitten oli tilaisuus katsella tätä paikkaa, kuva, jossa ihmiset näkivät sen luonnon vaikutuksen, joka tekee kaikki ihmiset sukulaiseksi; mutta tässä luonto ilmaisi voimansa emäleijonan sydämessä. Kuinka tämä leijona pääsi kopistaan, sitä ei kukaan nähnyt. Kukaties kuumuus oli paahtanut puuaineet, että hän särki ne; kenties hän oli vimmassaan murtanut seinän; seinä ehkä oli palanut ja hän oli syöksähtänyt liekkien läpi, tehden sitä ei itsensä vaan pentunsa tähden, jota hän kantoi suussansa, pitäen sitä ylöspäin ja tahtoen voimakkaassa äidin rakkaudessaan panna itsensä kaikkien vaarojen alttiiksi pentunsa vuoksi. Hän näytti tuota hätää tulevan esiin keskeltä valkeata ja savua, kunnes hän saapui rakennuksen äärimmäiseen päähän ja siellä hän seisoi, yhä pitäen pentuansa, milloin tuijotellen likeneviä liekkejä, milloin katsellen ympärilleen havaitakseen jotakin muuta paon mahdollisuutta. Noin kolmenkymmenen jalan päässä seisoi jonkunlainen portiko, yhden basilikan etupuoli, ja tämä oli ainoa rakennus, joka oli lähellä. Tähän leijona loi silmänsä, kääntyi usein liekkejä katsomaan ja tuosta takaisin portikoa päin. Basilikan sivu oli lähinnä ja sen kaltava katto oli ainoa paikka, joka tarjosi jalansijaa. Amfiteaterin ja basilikan välillä oli seitsemänkymmenen jalan syvänne ja tämän pohjassa kova kivikatu.
Lähenemistään lähenivät liekit ja emän sydämen tuska havaittiin tässä pedossa, kun hän matalalla, raskaalla vaikeroimisella näki tulen tuottaman kuoleman uhkaavan. Liekit näyttivät jo ympäröivän häntä ja savupilviä tuoksui alas, toisinaan kätkien häntä näkyvistä. Viimein, kun yksi pilvi, joka oli peittänyt häntä tavallista kauemmin, hajosi, leijona ei enää näyttänyt epäilevän. Juosten taaksepäin saadakseen huippausta varten riittävää alaa, hän töyttäsi eteenpäin ja hyppäsi suoraan portikoa kohden.
Jos leijona olisi ollut yksinään ja virkeä voimiltansa, olisi kukaties harppaus häneltä onnistunut ja hän olisi päässyt kumminkin ajaksi turvaan. Mutta hän oli uupunut edellisistä vaivoistaan ja tuli oli jo kärventänyt häntä. Paitsi sitä hän piti pentuansa suussaan ja hänen tästä enentynyt painonsa voitti hänen. Näin ollen hänen etukämmenensä iskivät kiinni portikon kaltavan katon reunaan, hän tarttui siihen rajusti terävillä kynsillään ja ponnisti hirveästi voimiansa hinatakseen itseään ylös. Hän koetti saada jotakin jalansijaa takakämmenilleen, mutta ei ollut mitään. Tämmöisen tilan kauheata vaivaa oli mahdoton kauan kestää. Vähitellen hänen ponnistuksensa heikkonivat. Kun hän vihdoin havaitsi, että hän oli putoamaisillaan, hän vielä kerran väinästi väkeänsä. Kooten kaikki voimansa, hän näytti heittävän itsensä ylöspäin. Turhaan. Hän vaipui takaisin. Hänen jäsenensä menivät hermottomaksi. Hänen kyntensä heltisivät siitä paikasta, josta ne olivat pitäneet kiinni. Seuraavana silmänräpäyksenä musta haamu putosi ja emä ja poika makasivat hengettömänä möhkänä kivikadulla.
Kaikkein julkisten rakennusten hoitajat olivat paenneet ja jättäneet jälkeensä kaikki niitten asukkaat. Nämät asukkaat eivät olleet ainoastaan kesyttömiä petoja. Niitä oli inhimillisiäkin olentoja. Vanginvartiat olivat luopuneet vankihuoneista ja vieneet muassaan taikka heittäneet pois avaimet. Jollei väentunko kadulla olisi ollut niin suunnaton, he olisivat yrittäneet jotakin pelastaakseen noita ihmisraukkoja, joitten parkuna kuului samojen seinien takaa, joitten yli liekit uhaten liehuivat. He olisivat särkeneet ovet ja vapauttaneet suljetut vangit verrattoman surkeasta kohtalosta. Mutta kansa oli pelosta saamaton. Heissä oli vaan yksi ajatus ja tämä oli oma pelastus.
Roman iso vankihuone siaitsi aivan vastapäätä tulta, ja toisena päivänä, kun valkea läheni, se vähitellen ympäröitsi tätä. Kappaleen aikaa sen tukevat kivimuurit vastustivat palon leviämistä, mutta lopulta yltympäri vallitseva kova kuumuus osotti täälläkin vaikutustansa. Ulkopuoliset ovet syttyivät ensiksi ja sitten tiilikaton ruotehisto.
Alussa eivät asukkaat tietäneet mitään siitä vaarasta, joka uhkasi heitä, mutta vähän ajan päästä raukaiseva vari ilma täytti heidän pelolla ja punainen valo, joka välähteli koppien ikkunoista, ilmoitti heille tulossa olevan tuhon. Isolla äänellä huudettiin vanginvartioita; mutta ei ollut mitään vanginvartioita, jotka olisivat vastanneet heille. Nyt nousi toisiinsa sekaantuneina parkuna ja kiroukset ja voivotukset ja rukoukset. Vangit näkivät hirveän vaaran ja vimmassaan he heittäysivät vankihuoneen ovia vastaan. Turhaan: valo tuli kirkkaammaksi, kuumuus kovemmaksi ja vaara likemmäksi. Eräässä isossa huoneessa oli monta sataa vankia suljettuna ja tässä tuli esiin kamalimpia seikkoja. Ikkunoina oli kaidat, ainoastaan muutaman tuuman suuruiset aukot, joihin rautaristikko oli sovitettu kovaan kivimuuriin. Ne olivat lisäksi kymmenen jalkaa korkealla permannosta. Ovet olivat raudasta, kaksinkertaiset ja rautakangilla vahvistetut. Ei ollut vähintäkään pakenemisen toivoa. Tässä huoneessa vangit ensiksi saivat tietoa vaarastansa ja tämä sanoma kävi suusta suuhun, kunnes kaikki sen tunsivat. Ensiksi pelko tyrmistytti heitä; näytti siltä kuin jokainen olisi ollut maahan kiinni kasvanut. He katselivat toisiaan, tuska silmissä ja nyt kaitoja ikkunoita, joitten läpi, vaikka ei niissä olisikaan ollut mitään rautaristikkoa, ei kenkään voinut tunkea; ja sitten noita lujia rauta-ovia, joita ei mikään ihmisvoima saanut sialtansa siirtymään. He tiesivät, että liekit paraikaa saarsivat heitä; he tiesivät, että vanginvartiat olivat paenneet; he tiesivät asian todellisen laidan.
Ensi huumetta seurasi vimmapäisyys. Mitkä syöksähtivät ovia vastaan, mitkä hyppäsivät seiniä ylös ja koettivat kaapata kiinni ikkunain ristikkoon. Yhdessä paikassa muutamat nousivat toistensa olkapäille ja koettivat irroittaa niitä jykeitä kiviä, joihin ikkunat olivat koverretut. Mutta heidän heikot ponnistuksensa olivat varsin turhat. Roman rakennukset olivat aina tihkeät laadultaan. Kivet olivat aina summattoman suuria harkkoja ja tässä vankihuoneessa ne olivat mitä kookkaimpia. Jokainen yritys, joka tarkoitti niitten irti kiskomista, oli suoraan tyhjä. Tämän vangit pian ymmärsivät, mutta yhtäkaikki he koettivat liikuttaa niitä, hakien vähempiä kiviä, jotka eivät vastustaisi heidän ponnistuksiansa.
Mutta ovet ja ikkunat olivat yhtä järkähtämättömät. Heidän ylitsensä kävi holvikas tihkeäkivinen katto; heidän allaan oli kivitetty lattia. Muutamat vangit repivät ylös kiviliuskoja, joilla lattia oli peitetty, mutta tapasivat niitten alta vaan suuria, yksinkertaisesti hakattuja travertini-möhkäleitä.
Tällä välin liekit lähestyivät ja kuumuus kävi ankarammaksi, siksi kuin ei enää halattu niin suuresti pakoa kuin ilmaa ja hengenvedäntää. Ne, jotka olivat enimmän ponnistaneet voimiansa, uupuivat ensiksi ja kaatuivat huohottaen lattialle; toiset pyrkivät ikkunoihin, mutta havaitsivat, että ilma ulkona oli kuumempi kuin sisällä. Viimein epätoivo tuli, ja kaikki seisoivat tuijottaen punaista valoa, joka leimahti ikkunoista, ja vartoivat tylysti ja tuimasti kuolemaa.
Niissä kopeissa, joihin yksityisiä vankeja oli suljettu, joka yksityinen teki, mitä nuot toiset olivat tehneet ja pyrki samalla rajulla tavalla pakenemaan ovien ja ikkunain kautta, mutta yhtä turhaan. Roma ei ollut rakentanut semmoista vankihuonetta, jota kävi hajottaminen.
Nyt koko rakennus näytti hehkuvan siitä kovasta kuumuudesta, joka lähti ympäröivistä palavista kartanoista ja katto paloi ja luhistui, saattaen tulen sen alla oleville kiville ja rautaristikot muuttuivat tulipunaiseksi. Muutamien rautaristikkojen takaa ilmestyi hirveät kasvot — tuskan kasvot, joitten juonteita kipu oli vääristellyt ja joitten hiukset olivat tulessa hellinneet ja käheät äänet yhä huusivat apua kauan aikaa siitä, kuin kaikki avun toivo oli kadonnut.
Nyt kuului kirouksia, katkeria ja synkkiä, keisaria, kansaa, valtakuntaa ja jumalia vastaan.
Vihdoin liekit hyökkäsivät kaikkialle, ja vaiennut vankihuone näytti ainoastaan muurejansa, jotka hohtivat tulipunaisina keskellä paloa.
Näin toinen päivä kului iltaan ja yö oli kamalampi kuin päivä. Tuli oli päässyt täyteen valtaan. Se oli laajennut kaikille ilmoille ja liikkui eteenpäin aavaa rataa myöten, joka oli yhtä aava kuin kaupunki itse, jotta ihmiset, kun he näkivät sen, päättivät, että koko Roma oli perikatoon tuomittu. Yksi seikka vaan voi pelastaa sen — tuulen kääntyminen taikka ankara sade.
Mutta ei mitään sadetta tullut eikä tuuli kääntynyt ja koko yön valkea levisi kartanoitten ja aatelisten linnojen ja jumalien temppelien ylitse.
Koko tämän ajan keisari oli ollut Antiumissa, mutta kun kolmas päivä tuli, hän palasi Romaan. Tähän aikaan oli tuli likennyt keisarillisen linnan puutarhoja ja uhkasi tulvailla kaikkien puitten ja kasvien yli ja hävittää itse linnankin. Lähellä linnaa olivat Maecenaan puutarhat ja näitten molempain välillä oli rakennus, joka oli yhteydessä kummankin kanssa ja tämä rakennus oli jo joutunut tulen saaliiksi. Maecenaan puutarhoissa seisoi linna, jonka torni tarjosi avaraa näkö-alaa. Tähän torniin Nero lähti ja nousten siihen hän katsoi ympärilleen.
Kolme päivää tuli oli riehunut ja jo oli ylen suuri osa kaupunkia kukistunut. Temppelit, tornit, muistopatsaat, menneitten aikojen pyhät jäännökset, vanhojen voittojen tunnusmerkit olivat hävinneet niinkuin yhteisen kansan kartanotkin. Kauas kaupungin ylitse, sen äärimmäisistä rajoista tähän rakennukseen asti, joka oli keisarillisen linnan ja näitten puutarhojen välillä, tuhotyö oli ulottunut. Nero oli saapunut sinne hämyssä, joko siitä syystä, ettei hän voinut tulla ennen, tai taikka mikä on todennäköisempi, siitä, että hän tahtoi nähdä tulen teaterillisen vaikutuksen. Hänen oli nyt tarjonansa, mitä hän niin suuresti halasi. Liekit loistivat kirkkaasti keskellä pimeyttä, ammahtivat rajusti ylös ja vierivät niitten kartanoitten ylitse, jotka tähän saakka olivat jääneet koskematta, löytäen uutta elatusta joka pysäyspaikassaan ja sillä itseään raviten. Nuot komeat rakennukset, jotka Romassa nousivat korkeammalle kuin muissa kaupungeissa, saattivat pääkaupungin tulipalot mahtavammaksi kuin missään muualla. Tämän näköalan kauheus enentyi siitä, että kaupunki epätasaisena milloin laskeusi laaksoihin, milloin kohosi kunnaille. Siitä paikasta, jossa Nero seisoi, hänen sopi nähdä kaikki parhaimmalla tavalla. Oli ikäänkuin tulta kuohuva meri, jossa liekki-aallot ja savu sekaisin vyöryivät yhä eteenpäin ja puhkesivat niihin korkeampiin paikkoihin, jotka saartenkaltaisina nousivat keskeltä. Nämät korkeammat paikat eivät kuitenkaan välttyneet valkean käsistä, sillä tuli kohahti ylös ja kulkien kartanosta kartanoon, linnasta linnaan ja temppelistä temppeliin, peitti kaikki, kunnes kaikki hehkui yhtä väkevästi. Koko taivas aimotti ja kun tuuli vielä kävi vähentymättömällä voimalla, tämä työnsi pohjaiseen päin summattoman suuren kuuman tuhkavirran, jossa yksityiset kappaleet olivat niin isot, että ne näyttivät hiiltyneiltä hirsiltä — kaikki nämät ajelivat ohitse herkeämättä ja kipinä-kuuroja yhä laski maahan ja suuri tuhka- ja porotulva vieri edelleen monta, monta penikulmaa, kunnes Etrurian kylien kadut peittyivät Roman vaipuvalla pölyllä. Nero seisoi ilostuneena, suuresti ihmetellen. Pari kolme ystävää oli hänen kanssaan, joista etevimmät olivat Tigellinus ja Petronius.
"Maksoi vaivan tulla penikulman määriä katsomaan", hän huudahti.
"Tämä on näky, jota ei saa koskaan enää nähdä — semmoinen näky, jota sopii katsoa ja sitten kuolla."
Tämmöisillä huudahduksilla Nero tuon tuostakin keskeytti äänettömyyden ja seisoi liikahtamatta monta tuntia. Viimein hän purskahti itkuun.
"Mikä komeus!" hän huusi. "Minä olen voitettu. Minä tunnen todellisen ylevyyden värähdykset. Kyyneleni kummastuttanevat teitä, ystäväni. Minä itken, sillä minä tiedän, etten saa koskaan enää nähdä mitään tämänkaltaista."
Hänen ystävänsä kiirehtivät lohduttamaan häntä. Tigellinus vakuutti hänelle, että hänen oli tilaisuus nähdä tulipaloja kaikissa maailman kaupungeissa, jos hän tahtoi.
"Voi", lausui Nero halveksien, "sinä unhotat, ettei ole kuin yksi
Roma."
"No, käyhän Roma uudestaan polttaminen."
"Tuskinpa sopisi tehdä sitä liian usein", sanoi Nero, jossa joku parempi tunne äkkiä välähti esiin.
"Sinä olet Roman hallitsia ja maailman", lausui Tigellinus; "sinun tarvitsee vaan sanoa ja se on tehty."
"Se on totta", vastasi Nero; ja hän vaipui hiljakseen mietintöön.
Viimein hän kääntyi pois.
"Tulkaat", hän lausui, "käykäämme puutarhoihini, teateriin, ja minä laulan teille siellä runoelmani Trojan palosta. Te ihmettelette varmaan, kun näette, kuinka se soveltuu tähän."
He astuivat alas ja hevosilleen noustuaan ratsastivat pois. Vatikanon puutarhat olivat Tiberin toisella puolella, ja kun lähti sinne, täytyi kulkea pitkin useita katuja, jotka kuuluivat palaneesen kaupungin osaan. Nero oli ihastuksissaan. Hän katseli tarkkaan suitsevia raunioita ja sanoi hymyillen, että häntä haluttaisi tietää, kuinka monta asukasta oli jäänyt niitten alle. "Se on tyhmä lause", hän sanoi, "jonka tuo runoilia laskee:
"Mun kuoltuani, maailma tuleen hukkukoon."
"Minä puolestani muuttaisin säkeen, ja teenkin sen:
"Mun eläissäin, maailma tuleen hukkukoon."
"Eikö muutokseni ole hyvä?"
"Runoilia olisi varmaan kirjoittanut sen niinkuin sinä ehdottelet", sanoi Tigellinus, "jos hän olisi nähnyt tämän näyn."
Puutarhoihin päästyänsä Nero meni teateriin, pani päälleen teateripukunsa, astui näkymölle, viritti lyyransa ja lauloi runoelman, jonka hän oli sepittänyt. Hänen kuunteliansa osottivat hänelle sitä mieltymystä, jota todelliset hovimiehet aina ovat valmiit esiin tuomaan; milloin kuunnellen ilmeisessä ihastuksessa, milloin näyttäen pelon hallussa olevan ja taas laulun lopulla remahtaen hillittömiin kädentaputuksiin.
Teaterin seinät olivat matalat ja näkymöltä, joka oli kaupunkia päin, saatti helposti laettoman kehän ylitse nähdä valkean. Nero tavoitti semmoisen käytöstä, joka on innostuksissa ja melkein riivoksissa edessä olevan näyn tähden. Omasta itserakkaudestansa ja kuunteliain suosio-osuksista viehättyneenä hän lauloi useat erät runoelmansa, joka kerta ruveten yhä hurjemmasti elehtimään ja taukosi vasta, kun väsymys häntä pakoitti. Hän olisi jatkanut aamuun asti, ellei Tigellinus olisi taitavasti muistuttanut häntä, että laulaminen yö-ilmassa kenties vioittaisi hänen ääntänsä ja kehoittanut häntä säästämään luonnonlahjojansa, että hän toisten laulaisi tämän runoelman uudestaan heille.
Näin katseli Roman palaessa Roman valtias ja hallitsia sen tuskaa, pitäen sitä vaan kauneuden-tuntonsa tyydykkeenä eikä ollenkaan apua ja sääliä ansaitsevana onnettomuutena.
Mutta onnettomuus oli niin kauhea, että vihdoin kärsivän kansan huudot tunkeusivat Neronkin korviin ja vaativat huomiota.
Sillä suuria ihmisparvia oli jo kokoontunut aukeammille paikoille taikka syrjäisemmille kaduille — kodittomina ja toimettomina — laiha, ryysyinen, hurjanrohkea joukko — tuima, kostonhimoinen — katsoen ympärilleen havaitaksensa jotakuta, jota sopisi kaikista näistä syyttää ja rangaista. Äkillisessä paossaan he eivät olleet ottaneet mukaansa mitään taikka vaan vähän. Kaikki tavalliset askareet olivat jääneet kesken, niin etteivät he voineet ansaita mitään ja nälkä katsoa tuijotti heitä kasvoihin. Ruuan puute oli jo ajanut heidän murtamaan auki yhteiset vara-aitat ja viemään mitä hyvänsä löysivät. Näin alettuansa he kääntyivät pahempiin liikatöihin; suuret joukot kuljeksivat pitkin katuja, karkoittaen perheitä pois heidän kartanoistaan ja ryöstäen mitä ruoka-aineita niissä tavattiin. Yleinen laittomuus vallitsi ja meteleitä ja ryöväyksiä ja murhiakin tapahtui kosolta. Paikottain tulenpania-joukkoja kävi ympäri, pistäen kartanoita tuleen ja torjuen puolestaan kaikkia, jotka koettivat estää heitä, ilmoittaen että he tekivät työnsä Neron käskystä ja uhaten surmata kaikki, jotka heitä häiritsivät.
Vähitellen aljettiin yleisesti hokea, että Nero oli tehnyt kaikki.
Kansa tiesi hänen kunniattomuutensa eikä mitään ilkityötä katsottu
hänelle halvaksi. Ennen pitkää tuskin löytyi ainoatakaan ihmistä
Romassa, jok'ei uskonut, että tulipalo oli Neron toimeen panema.
Ei ole epäilemistäkään, että hurjistunut kansa olisi kostanut sille, jota se luuli syypääksi tähän onnettomuuteen, jollei tämä olisi muutamilla ajanmukaisilla hyvillä teoilla lepyttänyt sen vihaa. Nero oli saanut vihiä siitä, mitä hänestä puhuttiin. Kaikista hänen mielihaluistaan oli kansan suosion pyyntö mitä voimakkaimpia. Hän tahtoi, että rahvas ihmettelisi häntä. Hän ei huolinut niin paljon korkeammista kansaluokista; hän tyytyi siihen, että nämät vaan pelkäsivät häntä. Mutta rahvaan ja sotamiesten ystävyyttä hän tavoitti.
Kesken tätä yleistä hätää hän sentähden astui esiin ja pani paljon voimia liikkeelle sen lieventämiseksi. Hän avasi kansalle Marsin tanteren, Agrippan tilat ja rakennukset ja myöskin omat keisarilliset puutarhansa. Näitten ääretön laajuus antoi suurille joukoille mukavan asuntopaikan ja suojan. Paitsi tätä hän lähetti Ostiasta noutamaan huonekaluja ja kaikenlaisia työ-aseita. Viljan hinta alennettiin varsin huokeaksi ja kaikin tavoin puuhattiin, että yleinen onnettomuus mitä joutuisimmalla tavalla helpoitettaisiin.
Mutta sillä välin kuin näin voimia ponnisteltiin, valkea yhä liikkui edelleen. Yö tuli taas — neljäs näistä kauhun öistä — ja hävityksen linja piteni ja leveni niinkuin ennen ja vieri vakaasti eteenpäin elävänä jaksona.
Kaksi kolmatta osaa kaupungista oli nyt hukkunut ja ihmiset odottivat loppu-osankin täydellistä ja kokonaista hävitystä. Oli sama avuttomuuden ja epätoivon tunto, se vaan, että ihmiset olivat tottuneet kohtaloonsa ja niissä osissa, jotka olivat ensi päivänä palaneet, löytyi jo monta, jotka kaivoivat kartanoittensa raunioita valmistaakseen sijaa uusille rakennuksille.
Lopulta päästiin niin pitkälle, että ajateltiin, jotta nyt sopisi tehdä jotakin myös jälelle jääneen kaupungin pelastukseksi. Niin pitkältä kuin kartanoita löytyi, niitten täytyi palaa; mutta jos valkea tulisi semmoiseen paikkaan, jossa se ei kohtaisi kartanoita, sen täytyi siihen pysähtyä. Se apukeino tulta vastaan, joka johtui ihmisten mieleen, oli se, että hajotettaisiin ne rakennukset, jotka olivat tulen alla ja niin tavoin ne elatus-aineet, joista se kostui, siltä riistettäisiin.
Vähitellen tämä ajatus levisi mielestä mieleen, eikä kenkään tietänyt mistä se oli saanut alkunsa, kunnes sotaväen upseerit näkivät, että siitä jotakin hyötyä olisi. Viidentenä päivänä, kun tuli oli kovimmillaan, ruvettiin taistelemaan sitä vastaan. Suuria ihmisjoukkoja koottiin ja pantiin purkamistyöhön. Kaikki kaupungin sotamiehet kutsuttiin kokoon ja he toimittivat etevimmän osan työstä. Muurinsärkiä jyskytti monen korkean asunnon seinää, ja soturit sotaretkiensä kokemuksella osottivat itsensä yhtä kykeneviksi kukistamaan Roman kartanoita kuin piiritettyjen kaupunkein muureja. Osto-kuja viitotettiin liekkien pidättämiseksi ja tällä osto-kujalla kaikki, millä vaan oli rakennuksen muoto, maahan masennettiin.
Se tavattoman suuri joukko, joka tässä teki työtä, saatti pian voimansa näkyviin. Pitkin koko linjaa, joka näin oli hävitettäväksi merkitty, ihmisparvet reutoivat muurinsärkiällä ja kirveellä ja vipusimella, raunioksi tasottaen kaikki, kartanot ja pyhät temppelit ja komeat pylväskäytävät. Niin ankara tämä työ oli, että noin neljänä kolmatta tuntina kaikki oli päätetty. He alkoivat viidennen päivän keksivaiheilla ja tekivät työtä koko yön, muuttaen aina toisia toisten sijaan, puoliväliin kuudetta päivää.
Kuudentena päivänä liekit ehtivät aukeaan lomapaikkaan eivätkä päässeet edemmäksi. Tuskaantuneitten katseliain mielestä näytti siltä kuin tämä tuli olisi ollut elävä olento, kun se raivosi pitkin puolustuslinjaa, joka oli asetettu sitä vastaan, sillä se heitti ulos haarovat liekkikätensä, pysyen itse kiinni hirsissä ja hävitetyissä puu-aineissa, ja koettaen hiipiä esiin kukistettujen kartanoitten jäännösten välitse. Mutta salpa autti ja Romalaiset näkivät viimein, että osa kaupungista oli pelastettu.
Ei kuitenkaan vielä oltu täyteen turvaan päästy. Salvan toisella puolella tuli hehkui. Se ei enää sujauttanut liekkejänsä ilmaan, vaan pysyi alallansa, mutta tuimana, kavalana ja ankarana kuumuudessaan, kiukkuisena vihollisena, yhä uhkaavana ja yhä pelottavana. Suuri ihmispaljous seisoi vartioimassa ja kun yö tuli, pidettiin vielä tarkempaa vahtia ja pitkät ihmisjonot asetettiin, joitten tuli noutaa vettä lähimmäisistä lähteistä sammuttaakseen äkillistä syttymistä.
Liekit olivat hillityt Esqvilinon juurella. Toisella puolella seisoi Labeon kartano, kunnaan rinteiltä katson yli koko valkean. Tästä kartanosta olivat asukkaat yöt päivät tähystelleet palon leviämistä. Labeo ei ollut joutilaana. Hän oli auttanut onnettomia ja antanut turvaa ja ravintoa heille. Hän oli myöskin johdattanut työmiehiä viime päivänä ja yönä. Niitten joukossa, jotka pitivät vahtia tänä yönä, oli Galdus, jonka Labeo oli lähettänyt sinne tätä tarkoitusta varten; ja kaikki muut kartanon palveliat olivat myöskin siellä.
Cineas oli osottanut itsensä yhtä toimeliaaksi kuin kukaan muu yleisessä onnettomuudessa. Hän oli käynyt ympäri hakien niitten kuljeksivien lasten vanhempia, joita kadut olivat täynnä ja jaellen ruokavaroja avuttomille. Hän oli kääntynyt Neron puoleen saadakseen lupaa toimittaa tämän käskyjä ja Nero oli hymyillen suostunut siihen, sanoen ettei hän voinut nähdä mitään filosofille soveliaampaa, koska se oli käyttöpuolinen ponnistus, joka tarkoitti summum bonum'ia. Cineas oli sen vuoksi käynyt Ostiassa ja muissa naapuri-kaupungeissa ja hänen puuhansa vaikuttivat suuresti yleisen hädän lieventämiseen. Tänä yönä hän oli poissa tavallisissa toimituksissaan.
Kovin väsyneenä liiallisista vaivoistaan pani Labeo maata. Kaikki näytti turvalliselta ja hän toivoi makeata unta. Helenakin, joka oli tuskaantumaan asti saanut kokea yleistä häiriötä, kävi pelotonna nukkumaan. Ensikerran he monen päivän ja yön takaa valmistivat itsensä yhden yön lepoa nauttimaan ja vetäytyivät huoneisinsa, tietämättä mikä heitä oli herättävä.
Kaikki palveliat olivat pois-lähetetyt paitsi yksi taikka kaksi, jotka olivat jääneet kartanoon. Nämät olivat yhtä uupuneet kuin kaikki muut. Markus tavallisesti makasi vähäisen erinänsä vanhemmistaan ja Galdus lepäsi aina läheisessä huoneessa. Kaksi nais-palveliata makasi samassa huoneessa kuin Markus.
Näin Labeo ja koko hänen perheensä antausivat syvään uneen — uneen, jonka väsymys oli tehnyt raskaammaksi, ja turvallisuuden tunto tyveneksi.
Mutta sillä välin kuin he nukkuivat, vihollinen oli hiipinyt salvan ylitse; kuinka, ei kukaan tietänyt; mistä, ei kenkään voinut sanoa.
Mutta hän tuli — äkillisenä, rajuna, kauheana.
Tuota pikaa oli Labeon kartano ilmitulessa ja leimusi kirkkaasti, synnyttäen uutta säikähystä niitten mielessä, jotka olivat jokseenkin tointuneet hämmästyksestään. Avarat portikot, korkeat balkonit ja pitkät galleriat päästivät alttiisti eteenpäin nuot ahmivat liekit, jotka nyt riehuivat uutta hävitystä aloittaen.
Sydänyönä äkillinen huuto Helenan huulilta herätti Labeon. Hän kavahti ylös. Kaikki oli tulessa. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli hänen poikansa. Hän syöksähti ulos huoneestaan siihen paikkaan, jossa Markus nukkui, mutta lieri olivat hänen edessään ja karkoittivat hänen takaisin. Helenan huudot käänsivät hänen huomionsa toisaalle. Helena oli mennyt hermottomaksi pelosta.
Labeo otti hänen syliinsä ja riensi salin kautta ulos toista suuntaa, sillä välin kuin liekit toiselta puolelta tunkeusivat sisään ovien kautta, ja pääsi viimein taivasalle.
Helena ei ajatellut muuta kuin Markoa. Hän huusi tämän nimeä haikealla äänellä. Labeo laski hänen alas, mutta hän ryntäsi hurjasti takaisin rakennukseen ja seisoi liekeiltä ehkäistynä, yhä huutaen poikaansa.
Labeo oli mennyt mieleltään niinkuin Helenakin.
Hän katsoi ympärilleen havaitakseen, oliko hänen poikansa sattumalta päässyt pakenemaan. Hän ei nähnyt ketään. Hän katseli sen huoneen ikkunaa päin, jossa Markus tavallisesti oleskeli. Liekit ympäröivät sitä kokonaan; pikkuinen hetki vaan, ja kaikki oli ohitse.
Vaan kuitenkin, mitä hän voi tehdä? Rakennus kohosi hänen edessään, korkeat pylväskäytävät ympärillään. Ei ollut mitään keinoa, jolla hän voi päästä poikansa huoneesen. Hän tarttui yhteen pylvääsen ja yritti kiipeemään sitä ylös, mutta hän ei kyennyt mihinkään. Epätoivossaan hän nosti päätänsä ylöspäin ja kirosi jumalia.
Helena töyttäsi ulos liekkien peräyttämänä ja nähden puolisonsa epätoivon, hän kaatui maahan tainnoksiin.
Mutta nyt ilmestyi näky, joka saatti Labeon melkein mielettömäksi.
Keskellä liekkejä, jotka kohottivat aaltoilevia päitänsä ylös kattoa kohden, semmoisella paikalla, jota tuli uhkasi, mutta ei vielä ollut koskenut — kaunis, hinterä haamu äkkiä ilmestyi, liikkuen edelleen niinkuin kummitus, jota kummaltakin puolelta lähestyvä tuli ympäröitsi — yksi poika — joka astui eteenpäin aivan katon äärelle.
Se oli Markus.
Hän seisoi levollisena ja katseli alas. Mutta syvyys oli liian suuri.
Alas kiipeeminen oli mahdoton; alas hyppääminen kuolema.
Nyt hän kääntyi ja katseli liekkejä.
Labeo vaikeroitsi tuskissaan. Kerta toisensa perästä hän tarttui pitkään pylvääsen ja kapusi ylös, mutta ei jaksanut mitään.
Markus seisoi ja silmäili liekkejä ympärillänsä. Hänen kasvonsa ilmaisivat tyyneyttä ja pelottomuutta. Hän ei vavissut, vaan laski käsivartensa ristiin ja katsoi vakaasti ja väistämättä kuolemaa kasvoihin.
Hurja valitus nousi toivottoman isän särkyneestä sydämestä.
"Voi, minun poikani!"
Rakkauden ja epätoivon tuska, joka ilmestyi tässä huudossa, havautti Markoa. Hän katsoi alas. Hän näki isänsä. Suruisesti hymyillen hän viittasi pienoisella kädellään.
"Jää hyvästi, isä!"
Haikeamman surun kipu viilsi Labeon sydäntä. Tämäkö se arka lapsi oli, jota amfiteaterissa kauhistutti! Isä ymmärsi nyt hänen ja tiesi tuon tyvenen katsannon merkityksen.
Mutta tätä oli mahdoton kestää.
Labeo huusi taas rakkauden ja epätoivon sanoja. Hän käski poikansa heittäytyä alas syliinsä.
Markus katsoi alas ja pudisti päätänsä, samoin kuin ennen suruisesti hymyillen.
"Jää hyvästi, isä. Älä itke. Me yhdymme jälleen."
Hänen äänessään ilmestyi kummallinen luottamus, joka uudestaan viilsi
Labeon sydäntä.
Hän hyökkäsi eteenpäin; hän lyödä kamahutti vimmassaan kivipylväitä; hän iski päätänsä niitä vastaan.
Mutta nyt kuului jalkain astunta ja nopeana kuin tuulispää yksi mies riensi ohitse siihen paikkaan, johon portiko loppui. Täällä yhdessä kohden esiin pistävä korniisi päättyi eikä mitään ulottunut sen ylipuolelle. Mies tunsi paikan, sillä hän ei pysähtynyt katsomaan. Se oli Galdus.
Heittäen kätensä pylvään ympärille, hän kiipesi joutuin ylös aivan korkealle ja sitten tarttuen balkonin rintavastimeen, hän livitti itsensä sen paikan ylitse, jossa ei ollut mitään korniisia. Oli vielä toinenkin portiko, toinen kerros ja tätä ylös Britannialainen kapusi yhtä kerkeästi ja vikkelästi kuin äsken.
Labeo, jota jalkain kopina oli vävähyttänyt, oli tuskin koonnut mielensä, ennenkuin hän näki Galdon ylimmäisen portikon katolla ja aivan lähellä Markoa.
Hänen sydäntänsä tykytti hirveästi. Turva näytti olevan tarjona hänen pojalleen, mutta mikä vaara oli vielä hänen edessään?
Kuinka Britannialainen pääsisi takaisin alas?
Liekit olivat jo lähellä Markoa. Hän seisoi katolla, joka kohosi vain kymmenen jalkaa korkealla toisesta portikosta. Galdus käski hänen hypätä alas. Markus totteli kohta ja Britannialainen vastaan-otti hänen syliinsä.
Mutta kaikki oli liekkinä heidän ympärillään. Galdus oli syössyt niitten läpitse päästäkseen pojan luo. Hänen täytyi taas syöstä niitten läpitse päästäkseen takaisin.
Mutta Britannialainen oli tuumansa tuumannut; ja paitsi muuta, etteivät liekit saisi vioittaa hiuskarvaakaan tältä pojalta.
Seisoen siellä hän tempasi tunikansa yltään ja kääri sen kiireesti pojan ympäri, että se verhosi hänen päätänsä kokonaan. Sitten hän otti nahkavyön, jota hän tavallisesti piti uumillaan ja sitoi tällä Markon kiinni selkäänsä. Nyt hän antoi pojan kietoa käsivartensa kaulansa ympärille ja käskien hänen pitää lujasti kiinni, hän hankki paluumatkalle.
Liekit olivat jo peittäneet sen paikan, josta hän oli vastikään tullut, vaikka vaan tuokio oli kulunut. Mutta Galdus ei silmänräpäystäkään epäillyt.
Hän juoksi keskelle liekkejä. Kärventyneenä ja poltettuna hän tuli esiin siinä portikon kulmassa, jota ylöspäin hän oli viimeiseksi kiivennyt. Silmänräpäys vielä ja hän oli jo heittänyt itsensä korniisin alipuolelle ja käsin jaloin kavuten alkoi laskeuta alaspäin.
Toisen jäsenet eivät olisi kestäneet tätä vaivaa; vaan metsä-elämässään Galdus oli oppinut kiipeemään puita, jyrkänteitä ja valtameren kallioin huimaavia huippuja. Hänen hermonsa olivat kuin rauta ja hänen suonensa lujat. Hermojen ja suonten viimeistä voimaa nyt kysyttiin, eivätkä ne tässä koetuksessa hänestä vilpistyneet.
Yhä alemmaksi, yhä likemmäksi tuli Galdus, tuoden poikaa tuolla alhaalla tuskissaan odottavan isän luo. Vihdoin hän kapusi alemman portikon pylvästä alaspäin; hänen jalkansa koskivat maata; hän seisoi kalliin taakkoinensa Labeon edessä.
Labeo ei lausunut sanaakaan. Vapisevin käsin hän tarttui poikaansa, istahti maahan ja pusersi häntä sydäntänsä vastaan. Tuossa valloitti hänen voimakas tunteitten kuohu; ja painaen päätänsä alaspäin vakava Romalainen notkistui lapsensa yli ja itki, ikäänkuin olisi hän itse ollut lapsi.
"Isä", lausui Markus, "minä olisin kuollut niinkuin Romalainen; minä en pelännyt yhtään."
Labeo likisti poikaa lähemmäksi sydäntänsä.
Mutta samalla toinen asia veti hänen huomiotansa puoleensa.
Galdus oli seisonut liikahtamatta ja raskaasti hengittäen.
Voitonriemu, joka kuvautui hänen kasvoissaan, ei saanut sitä tuskaa kokonaan salatuksi, jota hän kärsi. Yhtäkkiä hän huoahti syvästi ja kaatui maahan.
Markus huudahti ja irroittaen itsensä isänsä sylistä hän riensi pelastajansa luokse. Labeo seurasi ja kumartuen maahan sortuneen puoleen, häntä kauhistutti, kun hän näki, mitä täällä ilmestyi.
Galdon pitkät hiukset ja tuuhea parta, jotka tavallisesti antoivat hänelle niin uljaan barbarinmuodon, olivat tykkönään palaneet. Hänen alaston ruumiinsa, jonka hän oli pannut alttiiksi Markoa varten, oli hirveästi poltettu; hänen käsivartensa ja rintansa, jotka olivat kaikkein enemmin kärsineet, olivat tulipunaiset, hänen kätensä olivat muuttuneet mustaksi ja veri juoksi hänen sormistaan.
Markus heittäysi hengettömän ruumiin yli ja itki katkerasti.
"Auta, isä. Joudu, taikka hän kuolee. Voi! hän kuolee minun tähteni; minun jalo, kallis Galdoni! Olenko minä tappanut sinun?"
Labeo katsoi ympärilleen etsien apua. Tällä hetkellä joukko ihmisiä riensi portista sisälle. Isaak oli etupäässä. Ijäkäs Cubulos seurasi.
Labeo sanoi nopeasti: "käskekäät muutamien miesten ottaa hänet ylös ja seuratkaat minua."
Tuosta hän kiirehti siihen paikkaan, jossa Helena vielä makasi ja kannettuaan hänen likeisen suihkulähteen luo, hän valoi vettä hänen kasvoillensa. Oli kauan aikaa, ennenkun Helena virkosi. Viimein hän tointui ja katsoen ylös hän näki puolisonsa ja poikansa.
Syleillen lastansa, jota hän oli luullut kadonneeksi, Helena ummisti silmänsä ja huokaili kiitoksiansa Jumalalle.
"Kuinka sinä olet hänen pelastanut?" Helena kysyi innolla.
"Ei nyt. Minä kerron kaikki jälestäpäin", vastasi Labeo. "Nyt meidän täytyy lähteä pois. Kartanomme on palanut. Meidän on huvilaan muuttaminen."
Kantovuode hankittiin Galdoa varten ja hän kuljetettiin huolellisesti pois. Labeo kantoi poikaansa ja Helena astui hänen vieressään. Cubulos ja Lydia seurasivat heitä, sillä Labeo oli käskenyt heidän mukaansa ja luvannut heille suojaa huvilassaan. He olivat maanneet kartanon äärimmäisessä sivurakennuksessa ja liekkien loisto oli herättänyt heidän; mutta kun huoneet olivat alikerroksessa ja varsin etäällä valkeasta, he helposti pääsivät pakoon.
Esqvilinon toisella puolella Labeo seisattui yhden ystävänsä kartanon eteen, Agrikolan, jonka kanssa hän oli Britanniassa joutunut likeiseen ystävyyteen, ja tämä tuli ulos ja vastaan-otti lempeästi ystävänsä. Agrikolan kartano ja tilukset olivat täynnä pakolaisjoukkoja, joille hän antoi ravinnon ja asunnon. Kun hän kuuli Galdosta ja siitä, mitä tämä oli tehnyt ja kuinka hän oli sen tehnyt, hän käski, että Britannialaisesta tarkkuudella pidettäisiin huolta ja Isaak lähti hoitamaan häntä.
Vähän ajan perästä Isaak palasi ja Labeo astui ulos portikoon hänen kanssaan.
"Kuinka Galdon laita nyt on?"
"Hän on kauheasti kärventynyt, mutta ei syvältä poltettu. Hän saa kitua kovasti muutaman tunnin, mutta kahden taikka kolmen viikon perästä hän kykenee taas käymään ulkona."
"Pidä huolta hänestä", lausui Labeo. "Pidä yhtä tarkkaa huolta hänestä, kuin sinä pitäisit minusta. Ilman hänettä, mitä minä nyt olisin? Hän on pelastanut meidän kaikkein henkemme, kun hän pelasti Markon."
"Minä olen häntä hoitava parhaalla tavalla", lausui Isaak vakaasti.
"Minä en ymmärrä tätä", lausui Labeo. "Kuinka kartanoni itsestänsä syttyi? Kuinka se niin pian leimahti ilmi tuleen?"
"Se ei syttynytkään", vastasi Isaak salaisella viittauksella.
"Kuinka niin? Mitä sinä tarkoitat?"
"Minä luulen, että se pistettiin tuleen."
"Pistettiin tuleen!"
"Niin."
"Kuka olisi uskaltanut tehdä sen? Roma on rosvoja täynnä, sen kyllä tiedän, eikä kartanossani pidetty mitään vahtia; mutta minä en kuitenkaan saata käsittää, kuinka kukaan tohtisi tehdä tämmöisen työn."
"Löytyy yksi, joka on uskaltanut."
"Kuka?"
"Yksi sinun katkera vihamiehesi."
"Mikä katkera vihamies minulla on?" kysyi Labeo kummastuneena.
"Yksi, joka on vannonut kovan koston sinulle."
"Mika hänen nimensä on?" kysyi Labeo.
"Hegio."
"Hegio!" huudahti Labeo hämmästyen. "Olisiko tämä kirottu konna juljennut ajatella vieläpä tämmöistäkin?"
"Tämä konna", sanoi Isaak, "vihaa sinua niin tuimasti että hän rohkenee tehdä mitä hyvänsä kostoa varten."
Labeo ei virkkanut mitään, vaan seisoi ihmeyksiin vaipuneena tästä sanomasta. Viimein hän kysyi:
"Mutta kuinka sinä tämän tiedät?"
"Minä en nähnyt, että hän pisti kartanon tuleen", vastasi Isaak; "mutta yksi taikka kaksi kertaa näinä molempina viime päivinä minä näin hänen kiertelevän ympäri, ilmeisesti koettaen saada tietää, mitä täällä tapahtui, ja pahaa mielien. Minä olisin pitänyt vaaria hänestä ja estänyt häntä, mutta minä käskettiin tulta vahtimaan muitten palveliain kanssa."
"Mikset ennen minulle tätä kertonut?"
"Sentähden, että luulin, jotta sinä nauraisit epäluuloani."
"Sinä olet oikeassa — minä olisin tehnyt niin. Minut on nytkin vaikea uskoa, että asiassa on mitään perää."
"Hän on ainoa henki, jolla olisi mitään syytä."
"Se on tosi", sanoi Labeo vähän aikaa mietittyään.
"Paitsi sitä, minä tiedän, että hän jo monta kuukautta siitä asti kuin sinä panit hänen pois, on ajatellut kostoa."
"Kuinka sinä sen tiedät?"
"Minun kansalaiseni", lausui Isaak, "tietävät paljon seikkoja, jotka tapahtuvat maailmassa. He liikkuvat erilaisten kansaluokkien parissa ja ollen yhteydessä toinen toisensa kanssa keskustelevat monesta asiasta. Kun olen heitä kysellyt Hegiosta, minä olen havainnut monta seikkaa: että hän on syyttänyt sinua vääryydestä ja pahasta menetyksestä itseään vastaan; että hän on julkisesti vannonut kostoa; ja että hän näinä muutamina viimeisinä kuukausina on kehunut, että hänellä on uusi suojelia, joka auttaa häntä näissä hänen kostontuumissaan."
"Uusi suojelia!"
"Niin."
"Kuka?"
"Tigellinus."
"Tigellinus! Tästä Cineaskin puhui", lausui Labeo, mietiskellen. "Minä en ajatellut sitä, mutta asia näyttää nyt vaaralliselta. Luuletko siis Isaak, että Tigellinus lähetti hänen pistämään kartanoani tuleen?"
"En", vastasi Isaak; "päinvastoin minä luulen, että Hegio teki sen itsealtaan."
"Mutta kuinka tämä saadaan toteen? Kuka näki, että hän sen teki?"
"Ei kukaan."
"Sitä ei siis saada todistetuksi."
"Ei."
"Se on vaan epäluulo."
"Niin on."
"Tämä epäluulo suittaa olla perätön", sanoi Labeo; "mutta minä luulen, että sinä olet oikeassa ja kiitän sinua, Isaak, uskollisuudestasi. Jatka vaarinpitoasi ja ilmoita minulle aika ajoin, mitä kuulet."
Tämä tieto huolestutti Labeota enemmän kuin hän tahtoi myöntää; mutta ennen pitkää toiset asiat valloittivat hänen ajatuksensa ja etupäässä hänen muuttonsa takaisin huvilaan. Cineas yhtyi heihin pariksi päivää ja valmisti itseänsä seuraamaan heitä.
Viime palo ei ollut levinnyt niin avaralle, kuin tuota pelättiin. Esqvilinon kunnas ja likeiset kaupungin osat olivat harvaan asutut, sillä puutarhat eroittivat kartanot toisistaan, että valkea, päivän parin raivottuaan, sammui. Mutta monta kartanoa tuli kuitenkin oli hävittänyt ja Labeo kadotti kaikki, mitä oli hänen omassa asunnossaan.
Sulpicia vastaan-otti heidän huvilassa innokkaalla tervehdyksellä ja kaikki olivat iloissaan, kun pääsivät kaupungin tuskallisista tapauksista. Cineas lähti takaisin muutaman päivän perästä ja rupesi entisiin toimiinsa.
Cubuloa ja Lydiaa toivotettiin tervetulleeksi ja Helenan kristillinen samantunteisuus vaikutti, että he mielellään jäivät ajaksi sinne. Juliuskin alkoi usein käydä heidän luonaan ja Lydia näytti elävän aivan uutta elämää. Labeon huvila oli hänen silmissään peräti komea ja Julion läsnäolo teki kaikki suloiseksi.
Tällä välin Galdus oli hitaasti toipunut Isaakin huolellisen hoidon kautta. Isaakin alinomaisena apumiehenä oli Markus, yhtä hellänä ja yhtä uskollisena kuin ainakin; ja Galdus kuunteli halukkaasti sen pojan lempeitä sanoja, johon hänen sydämensä oli niin hartaasti kiintynyt. Markus ajatteli ennen kaikkia Galdon alttiiksi-antoa ja tämän kärsimyksiä hänen tähtensä, jonka ohessa hän helposti ymmärrettävällä ylpeydellä viittasi omaan käytökseensä.
"Isäni luuli, että minä olen pelkuri, sillä minua hirvitti, kun näin, kuinka ihmisiä tapettiin", hän lausui, herkkä-tunteisuudessaan vielä muistaen amfiteaterin tapauksia; "mutta! minä en ole mikään pelkuri — olenko minä, Galdus? Pelkäsinkö minä kuolemaa, kun tuli lähestyi?"
Galdus vakuutti hänelle kerta toisensa perästä, että hän oli uljain ja urhoollisin kaikista pojista ja kylläksi miehuullinen Britannialaiseksikin — joka oli Galdon korkein käsitys miehuudesta.
Muutamien viikkojen jälkeen Britannialainen oli parantunut, niinkuin
Isaak oli ennustanut.
Eräänä päivänä Labeo käski hänen luokseen.
"Galdus", hän lausui, "minä olen sinulle enemmän velkaa kuin koskaan voin maksaa. Minä tahdon nyt ruveta sitä suorittamaan. Kaikkein ensimäiseksi: — sinä olet vapaa."
Nyt kun Galdus lausui kiitollisuuttansa, vaikka vähemmällä ilolla kuin
Labeo oli odottanut, tämä jatkoi:
"Paitsi tätä, minä tahdon lähettää sinun takaisin omaan maahasi."
Galdus katseli alaspäin.
"Milloin tahdot lähteä?"
"Minä en tahdo lähteä."
"Kuinka! eikö sinun tee mielesi palata jälleen isänmaahasi?"
"Ei", vastasi Galdus innokkaasti. "Miksi palaisin? Kaikki ovat kuolleet — isä, äiti, veljet, sisaret, puoliso, lapset, kaikki. Galdus on yksinään maailmassa. Kaikki, mitä minä rakastan, on täällä. Puoliso ja lapset ja isä ja äiti, kaikki elävät minulle Markossa. Hän on enemmän. Hän on minun jumalani. Kiitätkö minua siitä, että uskalsin panna henkeni alttiiksi Markon tähden? — tiedä, minä uhraisin sata henkeä ja riemuitsisin sitä tehdessäni. Jos annat minulle vapauteni, jalo isäntä, minä otan vastaan sen; mutta jos minun täytyy jättää sinut, minä en suostu. Ainoa vapaus, jota minä halaan, on vapaus saada olla lähellä Markoa. Salli se minulle. Siinä on kylläksi palkintoa."
Britannialainen lausui tämän yksinkertaisilla, kiivailla sanoilla, mutta se syvä rakkaus, jota hän osotti Markoa kohtaan, ilmestyi kaikissa, mitä hän sanoi. Labeo nousi ja tarttui hänen käteensä.
"Urhoollinen Britannialainen", hän sanoi. "Sinä olisit aatelinen omassa maassasi. Ole vapaa. Ole minun vertaiseni. Tee tahtosi. Minä en ole enää sinun isäntäsi, vaan ystäväsi."
"Sinä olet Markon isä", lausui Galdus ja hänen vanha rintansa kohosi liikutuksesta; "minä tahdon olla sinun ystäväsi, taikka orjasi, taikka molemmat."
Tällä tavoin Galdus pääsi vapaaksi.