Helenan perhe / Kertomus Romasta ensimäiseltä vuosisadalta

by Elizabeth Rundle Charles

XXIV.

Ensimäinen vainomus.

Palon jälkeen kaupunki rakennettiin uudestaan toisen kaavan mukaan leveämmillä kaduilla ja matalammilla kartanoilla. Nero alkoi rakentaa "kultaista kartanoansa", johon oli koottu rikkautta ja komeutta ennen tuntemattomassa määrässä. Mutta työn sähinässä ja puuhassa kansa ei unhottanut suurta onnettomuutta eikä hevin luopunut siitä epäluulosta, johon se oli ruvennut tämän onnettomuuden aikaan-saattajan suhteen. Nero tunsi, että yleinen epäluulo, ikäänkuin turmiokas pilvi, uhkaavana riippui hänen ylitsensä; ukonpilvi, joka saatti milloin hyvänsä puhjeta ja kukistaa hänet valta-istuimelta. Tätä epäluuloa ei käynyt nauraminen, eikä sitä saanut unhotetuksi niinkuin joutavan huolen.

Hän koetti nyt jos jollakin poistaa epäluuloa itsestään, ja katsoi ympärilleen saadakseen joitakuita, joitten hartioille hän sukevasti sälyttäisi rikoksen, josta maailma häntä syytti.

Hänen ajatuksensa kääntyivät viimein kristittyjen puoleen. Näitten lukumäärä oli viime vuosina vähitellen lisääntynyt, ja vaikka he olivat vaan vähäinen osa väestöstä, heitä oli kylläksi paljon, että huomiota herättivät.

Sillä aikakaudella, ja myöhemminkin, kristittyjen kohtalo aina oli semmoinen, että heitä väärin ymmärrettiin. Usein jälestäpäin tapahtui eri maailman osissa, että, kun yleiset vaarat kohtasivat, alhaiso tätä viatonta, haitan tekemätöntä väkeä niistä syytti ja kosti sille hirveästi luulorikokset. Ja nyt nähtiin ensimäinen ja mainioin esimerkki, kuinka kristityt ansaitsematta kärsivät.

Muutamat seikat kristittyin elämässä ja käytöksessä sytyttivät epäluuloa taika-uskoisen rahvaan mielessä. Heidän puheensa ja lausetapansa selitettiin väärin. He puhuivat Kristuksesta, mainiten häntä kuninkaakseen; valtakunnasta, joka ei ollut tämän maailman; ja oppimaton kansa piti tuota jonkunlaisena kavalluksena keisaria vastaan. He tulivat yhteen salaisissa kokouksissa, ja kerrottiin että he niissä keskenänsä harjoittivat ilkeimpiä paheita. Tuota mystillistä ateriaa, jota he viettivät kuolleen Herransa muistoksi, erittäin epäiltiin. Huhu kävi, että he tässä ateriassa söivät ihmislihaa ja joivat ihmisverta — kummallisesti vääristeltiin tuo kuvannollinen juhlakäytös, jossa leipä ja viini edustivat Vapahtajan ruumista ja verta. Kun Carbo soimasi kristityitä, hän ei muuta kuin toisti rahvaan arveluita. Kristityt tulivat Syriasta taikka, oikeammin, heidän uskontonsa tuli tältä kulmalta, ja kun Syria oli aikakauden kovimpien paiseitten ja riettaimpien taikauskojen lähde, se kenties ei ollut kummallista, että Romalaiset viehättyivät epäilemään Kristin-uskoa ja luulivat, että tämä oli niitten syrialaisten uskontojen kaltainen, joista he olivat niin paljon kuulleet ja nähneet.

Asiain näin ollen Nero päätti uhrata nämät viattomat, mutta luulon-alaiset kristityt kansan vimmalle. Hänen asian-ajajansa kuiskuttelivat kaikkialla syytöksiä kristityitä vastaan ja istuttivat kansan mieleen ajatuksia heidän rikollisuudestaan. Vastenmielisyys heidän suhteensa yhä suureni; heidän nimensä joutui inhottavaksi ja raivokas alhaiso hätyytti kaduilla muutamia, joitten tiedettiin tätä uskoa tunnustavan.

Vähäinen joukko näki myrskyn nousevan ja vapisi. He tunsivat, että joku kauhea seikka uhkasi heitä ja neuvottelivat keskenänsä, millä tavoin parhaiten sitä vastustaa. Mutta ei mitään keinoa keksitty ja niin he päättivät kärsiä pahintakin, olipa sitten mitä hyvänsä. Muutamat heistä, jotka olivat enemmän kokeneet, kehoittivat nuorempia jäseniä pysymään lujina ja vaikka kuolemakin kohtaisi, uljaasti heittämään henkensä hänen tähtensä, joka uhrasi oman henkensä heitä varten.

Viimein myrsky riehahti irti. Keisarillinen julistus ilmestyi, jossa kristittyjä suoraan syytettiin, että he olivat polttaneet kaupungin; ja käsky annettiin, että kaikki, jotka palvelivat Kristusta, pantaisiin vankeuteen. Tämä ansaitsematon kanne loukkasi monta. Järkevämmät luulivat, että se oli Neron puolesta juoni, jonka kautta hän aikoi poistaa epäluulon itsestänsä, ja päättivät sitä vaan yhdeksi hänen monista hirmutöistään; mutta suurempi, ajattelematon osa kansasta piti syytöstä tosi-asiana ja huusivat kristittyjen verta yhtä kiivaasti kuin Juutalaiset kerta huusivat Kristuksen verta.

Kristityt odottivat ensimäistä iskua, eikä heidän tarvinnut kauan vartoa. Hallituksen käskyläiset kävivät yhtä haavaa neljään heidän kokoukseensa käsiksi, ja kaikki vietiin ilman mitään eroituksetta pois ja heitettiin vankeuteen tuomiotaan odottamaan.

Nyt aloitettiin näön vuoksi jonkunlaista tutkintoa. Keisarin käskystä joukko ilkeitä konnia astui esiin, tunnustivat itsensä kristityiksi, vannoivat todeksi kaikki ne inhottavat rikokset, joista kristittyjä tavallisesti syytettiin ja vakuuttivat, että he ja muut kristityt olivat sytyttäneet kaupungin ja sitten pitäneet tulta voimassa.

Tämän johdosta kristityt tuomittiin kuolemaan. Ehdotettiin, että ne naiset, jotka luopuisivat uskostaan, säästettäisiin, mutta ei löytynyt ketään, joka olisi siihen suostunut. Hirveä rangaistus nyt valmistettiin heille. Se sai alkunsa keisarin keksiväisyydestä, joka sanoi, että niitten, jotka olivat aikaan saaneet niin monen kuoleman tulen kautta, niitten täytyi hukkua samalla tavalla, sillä vasta siinä tapauksessa rangaistus ja rikos olisivat tasasuhtaiset. Hän päätti huvittaa alhaisoa samalla kuin hän rankaisi kristittyjä ja muuttaa rangaistuksen toimeenpanon suureksi julkiseksi näytelmäksi. Ajattelemattomat katseliat, kun näkivät kristittyjen kärsimiset, tulisivat vakuutetuiksi näitten rikollisuudesta, jonka ohessa näkymön uusi hankkina oli rinnakkain esiin tuova semmoista komeutta ja kauheutta, jonka kautta hän saavuttaisi yhteisen kansan suosion.

Rangaistuspaikaksi valittiin keisarilliset puutarhat Vatikanon kunnaalla virran toisella puolella; sama paikka, jossa Nero oli laulanut Roman palaessa.

Näkymö oli Neron mukainen. Paaluja vajotettiin sadottain maahan vähän matkan päähän toisistaan pitkin kujamoja ja käytäviä. Niihin sidottiin itsekuhunkin kristitty lujaa kahleilla. Jokainen uhriraukka oli kantapäästä kiireesen verhottu paksulla puvulla, joka eli tehty moninkertaisesta kankaasta ja pikeen kastettu. Risukimppuja oli pantu läjiin heidän jalkojensa ympärille.

Nuot onnettomat odottivat tuomiotansa erinkaltaisilla tunteilla. Muutamissa nähtiin Kristin-uskon voitonriemu; mutta monessa ilmestyi ihmisluonnon heikkous. Muutamia kauhu tyrmistytti; toiset rukoilivat sääliä keisarilta, vartioilta ja rahvaalta. Ansaitsee kuitenkin panna muistoon, että kaikista niistä ei yksikään luopunut Kristin-uskosta.

Tässä nyt kummankin sukupuolen jäseniä saatettiin yhteiseen kärsimiseen. Tuossa nähtiin ijäkkäitä miehiä, joitten kunnian-arvoiset kasvot, harmaat hiukset ja pitkä, valkoinen, piellä tahrattu parta teki kamalan näkymön vielä kamalammaksi. Tässä oli nuoria tyttöjä, viattomia ja puhtaita, jotka eivät olleet mitään rikosta tehneet ja heidän vaaleat, pelokkaat kasvonsa olisivat synnyttäneet sääliä jokaisessa vähemmän paatuneessa väestössä kuin Roman. Mutta ei yhtäkään pelastajaa löytynyt. Niin kaikki samalla tavoin, nuoret ja vanhat, käänsivät ajatuksensa Hänen puoleensa, joka voi heidän pelastaa.

Sinä iltana, jolloin ensimäinen rangaistus tapahtui, Nero oli kovin ihastuksissa. Hän onnitteli itseänsä, kun hän oli keksinyt tämmöisen rangaistuksen, joka vastasi syylliseksi todistettujen rikosta ja samalla viritti uusia tunteita Romalaisissa, jotka kaikenlaisia tavattomia niin suuresti rakastivat. Hän oli asettanut niin, että rahvas laskettaisiin sisään ja sitten, merkkiä annettaissa, tulisoitot sytyttäisivät risukimput.

Nero oli usein ennen avannut puutarhansa kansalle, mutta ei koskaan tämmöistä tilaisuutta varten. Hän oli hankkinut uudenmuotoisia tulisoittoja. Juhlavalaistuksena olivat hänen saatanallisen julmuutensa palavat uhrit.

Vaunun-ajajaksi puettuna keisari ajoi edestakaisin pitkin polveilevia käytäviä, näyttäen taitoansa ihmisjoukolle ja iloiten tämän kättentaputuksista. Hän jatkoi siksi kuin hämärä joutui eikä voitu enää selittää hänen kauniita taidetemppujansa,

Summattoman suuri ihmispaljous saapui paikalle. Uuteliaisuus houkutteli useimpia; toiset tulivat jonkunlaisesta julmasta halusta nähdä kidutuksia, joita se mies suorastaan johdatti, joka osasi niitä laittaa. Roman alhaiso — miehet, vaimot ja lapset täyttivät puutarhat. He seisoivat kammokkaalla odotuksella katsellen uhrien muotoja, jotka olivat kiinnitetyt itsekukin paaluunsa ja vartoivat merkkiä, joka ilmoittaisi onnettomien tuomion.

Vihdoin merkki annettiin.

Yhtä haavaa sytytettiin satamääriä risukimppuja, joita oli läjitetty satojen paalujen ympärille ja liekit lensivät nopeasti pihkaista puu-ainetta myöten ja paaluihin kiinnitettyjen uhrien pikisiä pukuja ylös. Jylhän punainen loisto valaisi kauheata näkymöä. Puutarhat hohtivat vaalean-keltaiselta näistä hirveistä juhlatulista, ja heiskuna nousi korkealle ilmaan, että ne, jotka olivat jääneet kaupunkiin, katsoivat poikki Tiberin ja näkivät peläten tämän julman rangaistuksen merkkejä.

Ilma täyttyi kivun ja tuskan huudoilla onnettomien paaluihin sidottujen suusta, jotka näin kuolivat hirmuisissa vaivoissa. Katselioita hirvitti. Vaikka he olivat kylmäkiskoiset ja tottuneet amfiteaterin ilkeihin kohtauksiin, he kuitenkin tässä näkivät jotakin, joka vei voiton Roman huvitusten pahimmista kauhuista. Se säikähytti heitä. Se kauhistutti heitä. Tuskan huudot viilsivät kaikkien sydäntä. Tämä ei huvittanut katselioita, se loukkasi ja inhoitti heitä.

Mutta itsetyytyväisyydessään Nero, joka arvosteli kaikkia ihmisiä itseänsä myöten ja punnitsi kaikkien muitten tunteita, ei tietänyt ollenkaan juhlatuliensa todellisesta vaikutuksesta. Kun valkea leiskahti ylös palavista paaluista, hän nousi vielä kerran vaunuihinsa ja rupesi entiseen ajo-rataansa puutarhan polkuja myöten, rientäen rajusti edelleen; milloin pysähtäen pikaisesti hevosiansa, milloin kääntäen äkkiä oikealle, milloin vasemmalle. Mutta hän ei nyt kuullut mitään kädentaputuksia. Keisari ei kuitenkaan pitänyt sillä mitään väliä, hän arveli, että kansa oli joko liian ihastunut näytelmään, etteivät ottaneet vaaria hänen ajamisestansa, taikka muutoin, että heidän ihmetyksensä saatti heidän kykenemättömäksi mitään lausumaan.

Mutta kansa oli kammoa täynnä. Kaikki ne, joissa vielä oli joku ihmistunne, säälivät kärsiviä ja pitivät Neroa ilkeimpänä tyrannina. He seisoivat sydämen ahdistuksella katsellen tuskaa edessään, kunnes kivun ulina vaikeni ja kärsijät järjestänsä pääsivät vaivoistaan.

Viimein kaikki kävi pimeäksi; liekit sammuivat; ainoastaan vaaleankeltainen valkea hehkui, missä martyrit olivat menehtyneet; ja nyt pimeässä summaton ihmisjoukko hiljaisella murinalla lähti itsekukin kotiinsa.

Neron tuuma ei ollut kokonaan onnistunut.

Kristityitä ei hätyytetty enää kaduilla. Kansa suri heidän kohtaloansa.

Mutta vainomusta jatkettiin. Joka päivä vangittiin uusia uhreja. Mitkä ristiin naulittiin; mitkä ommeltiin villieläinten taljoihin vihaisten koirien revittäväksi; mitkä heitettiin amfiteaterin petojen eteen; mitkä moninaisella tavalla kidutettiin.

Mutta moni ymmärtäväisempi surkutteli suuresti kristittyjä heidän kärsimisissään. Heidän mielestään nämät heittäytyivät turmiollisiin tapoihin; mutta he näkivät, että he eivät joutuneet yhteisen hyvän, vaan ainoastaan yhden miehen julmuuden uhriksi. Ei kuitenkaan vielä käynyt mitään tekeminen. Keisari oli täysivaltainen hallitsia ja vaikka hänen julmuutensa hirvitti kansaa, tämä ei uskaltanut häntä estää.

Kristittyin vähäinen seurakunta oli surkeasti hajotettu. Moni pakeni itäisiin maakuntiin. Muutamat piilottelivat kaupungin ympäristössä. Toiset, jotka eivät päässeet lähtemään, odottivat levollisesti kuolemaa.

Yleinen suru ei painanut ketään niin raskaasti kuin niitä Labeon huvilassa, jotka Kristusta rakastivat. Helena oli kristitty, eikä tietänyt minä hetkenä hänkin vaadittaisiin valitsemaan, tahtoiko hän luopua Kristin-uskosta vai kuolla. Toiset asukkaat tunsivat, että he olivat suuremmassa vaarassa. Helena suitti pelastua. Hän oli Labeon puoliso ja tämän valta saatti suojella häntä tuhosta. Mutta, jos Cubulos otettaisiin kiinni, ei löytyisi mitään apua. Hän tiedettiin yhdeksi paikkakunnan etevimmäksi kristityksi. Itse puolestaan hän ei peljännyt mitään. Hän kuunteli vapisevana, kun vainomuksesta kerrottiin. Hän pelkäsi muitten, mutta ei itsensä puolesta. Hän oli altis mihin kohtaloon tahansa.

Mutta muut pelkäsivät Cubulon puolesta, kun hän itse ei pelännyt. Vaikka Julius oli itse suuressa vaarassa, hän päätti pelastaa kunnian-arvoisan vanhuksen. Cineas oli halullinen auttamaan.

Ei löytynyt mitään pakopaikkaa. Hallituksen kostoa ei käynyt kiertäminen. Hallituksen käsi ulottui koko sivistyneen maailman yli; ei ollut mitään vieraita valtioita, joihin sopi turvata. Parthia, Afrikan villit, ja Germanian raa'at kansakunnat — nämät olivat ainoat, joita sopi valita ulkopuolella romalaista maailmaa, eikä pako näihin barbarilaisiin kansakuntiin voinut tulla kenenkään mieleen.

Tänä epätoivon aikana ilmaantui Juliolle ja muille kristityille yksi paikka, johon helposti pääsi ja jossa samalla takaa ajaminen oli mahdoton. Tämän paikan olivat kristityt seurat jo Jumalalle pyhittäneet. Täällä kristittyin sopi erittäin etsiä turvaa, ja täällä he näkivät itsensä olevan keskellä niitten jäännöksiä, jotka olivat menneet pois ennen heitä. Tämä paikka oli katakombit.

Paikkaa oli jo suuressa määrässä kaiveltu. Harva tiesi käytävien lukumäärästä taikka niitten suunnasta. Kaikki käytävät olivat hakatut semmoiseen kivikerrokseen, joka pysyi jämeänä ja aikaa myöten koveni, vaikka se oli pehmeä, kun sitä ensiksi leikattiin. Näistä lukuisista käytävistä rakentui labyrinti, jossa takaa ajaminen ei käynyt laatuun. Oliko se joku tämmöisen aikakauden ennakkotunne, joka saatti kristityt pitämään katakombeja turvapaikkana vaarassa, vai oliko se kuten sopii pikemmin päättää, ainoastaan turvallisuuden vaisto, joka vei heidän sinne, sitä ei tiedä ja vähänpä siitä; varma on, että vainomuksen ensimäisessä julmassa leimauksessa suuret ihmisjoukot pakenivat sinne turvaa etsimään ja asettuivat asumaan noihin kolkkoihin holveihin.

Tähän paikkaan Julius päätti viedä Cubulon. Ensiksi vanhus pani jyrkästi vastaan, olen halukas, niinkuin hän sanoi, kuolemaan Vapahtajansa tähden; mutta Julius vaikutti häneen hänen rakkautensa kautta tytärtä kohtaan ja sillä tavoin taivutti häntä lähtemään sinne. Lydia kenties olisi säilynyt Labeon perheessä Helenan turvissa; mutta hän ei ottanut ajatellaksensakaan eroa isästään. Kuinka ikänänsä tämän kävi, Lydia päätti seurata häntä ja tahtoi mieluisammin asua noissa maan-alaisissa holveissa keskellä kuoleman lahoavia jäännöksiä, kuin saavuttaa puolustusta sillä, että hän laski ijäkkään isänsä sinne yksin menemään.

Täällä siis Cubulos ja Lydia etsivät suojaa ja Julius seurasi heitä. Julius oli suurimmassa vaarassa. Hänen nimensä oli pyhitty pois sotamiesten nimiluettelosta ja hän oli julistettu kavaltajaksi ja lainhylyksi. Mutta hän ei osottanut mitään katumusta eikä kaksimielisyyttä. Hänen uskonsa ja omatuntonsa kannattivat häntä, eikä paitsi sitä edes näissä pimeissä onkaloissa elämän valo kokonaan himmentynyt, sillä Julion silmissä Lydian läsnä-olo kirkasti pimeyden.

Sangen paljon ihmisiä oli löytänyt suojaa täällä. Pitkältä kaupungin katujen alla liikkui toinen elämä, jonka olemista ylhäällä asuva väestö vaan vähäisen tiesi arvata. Aluksi tulivat ainoastaan miehet, mutta vähän ajan kuluttua, kun huomattiin, että naisia otettiin kiinni ja teloitettiin yhtä törkeästi kuin miehiä, hekin pakenivat tänne. Kun vaan suinkin oli mahdollista, he jättivät kaikki nuoremmat lapset jälkeensä muitten hoidettavaksi, mutta usein tämä ei käynyt laatuun ja näissä kauheissa holveissa löytyi paljon pieniä lapsia, joilta oli suljettu se päivänvalo, joka on niin tuiki tarpeellinen heidän hennolla ijällänsä. Tavattiinpa siellä äitejäkin, joilla oli aivan pikkuset lapset, joita heidän tuli kantaa ympäri sylissään.

Suru vallitsi kaikkien kasvoissa, mutta kaikki osoittivat kärsivällisyyttä. Ei kukaan valittanut. He olivat yhä odottaneet jotakin tämänkaltaista kohtaloa. Paitsi sitä heidän kohtalonsa alusta näyttikin paljoa paremmalta kuin niitten, jotka olivat kuolleet ristinpuussa taikka tulessa. Alussa näytti siltä; mutta kun aika kului ja varjot tummentuivat heidän ympärillään, tämä elämältä hautaus tuntui kovemmalta kuin kuolema. Moni jätti nyt piilopaikkansa, osaksi epätoivosta, osaksi jostakin jalosta itse-uhrauksen halusta; sillä elatus-ainetta oli vaikea hankkia ja ne, jotka lähtivät pois, arvelivat, että elämä tulisi huokeammaksi niille, jotka jäivät.

Pienet lapset tunsivat tämän kolkon ja pimeän elämä vaikutuksen kovin nopeasti ja turmioksensa. Moniaat sairastuivat kohta ja kuolivat vanhempainsa syliin. Toiset, aivan ryytyneinä, elivät elämää, joka horjui hautaa kohden. Usein näitten onnettomien viatonten vanhemmat rohkenivat lähteä pois huolimatta mistäkään vaarasta lastensa tähden. Mitkä palasivat kaupunkiin, entisiin asuntoihinsa; mitkä pyrkivät pois etäisiin seutuihin, jossa he toivoivat olevansa paremmassa turvassa; mutta pakenioista monta huomattiin, tutkittiin ja surmattiin ja tällä tapaa näytti olevan ainainen vaara uusista uhreista.

Niin tavoin murhe ja alakuloisuus vallitsi kaikkialla tässä jylhässä paikassa. Toisinaan saattivat evankeliumin sanat, joita heidän johtajansa jakoivat heille, vuodattaa hetkeksi lievitystä heihin, jopa myöskin täyttää heidän mielensä jonkinlaisella riemastuksella. Mutta ikävät tunteet olivat vaan ohitse meneviä; ei mikään ilo eikä tyytyväisyys voinut viihtyä niin hirveässä paikassa; pimeys vaikutti heidän ruumiinluontoonsa ja niinmuodoin myöskin heidän mieleensä.

Näitten kristittyin pakolaisten yleinen kanta oli kärsivällisen itsensä-kieltämisen. Heiltä katosivat kaikki toiveet tämän elämän suhteen ja he vartoivat hartaasti tulevaa elämää. He muistivat, että Kristus oli ennustanut, että suru olisi hänen seuralaisensa kohtalo; ja tässä surussa heidän tuli vaan notkistaa päätänsä ja hiljaisesti taipua hänen tahtoonsa.

Tässä murheellisessa surevassa joukossa löytyi kuitenkin yksi, joka ei näyttänyt tietävän mistään murheesta eikä surusta. Tämä oli kunnian-arvoinen Cubulos.

Hänessä tapahtui muutos tässä paikassa. Hän oli ennen ollut miettivä ja umpimielinen, alinomaa peläten syntiä, ja epäillen uskoansa. Mutta uusi elämä toi muassaan muutoksensa ja Cubulos näytti tuntevan, ettei hänen käynyt omiin ajatuksiinsa vaipuminen.

Mutta Cubulolle oli hänen menneestä elämästään tullut yksi muistettava kokemus, jota ei ole tarpeellinen tässä kertoa. Tämä kokemus oli semmoinen, joka tuotti toivoa muille ja sen muisto lohdutti hänen omaa sieluansa. Kun hän oli haudattu tänne keskelle tätä pimeyttä, hänen totuttu miettiväisyyden tapansa poistui ja hänen epäilyksensä niin ikään. Hän näytti halukkaasti käyvän ympärillään olevia rohkaisemassa, ja hänen lujasta uskostaan toiset tyyntyivät. Mikä hänen näin muutti? Koettiko kuolematon sielu, lähtöänsä aavistaen, pyhittää viimeistä aikaansa maan päällä voimakkaimmalla Herransa palveluksella?

Useat kristityt menivät kaupunkiin ruokavaroja noutamaan, valiten yön ennemmin kuin päivän. Näistä suuri osa ei koskaan palannut. Mutta heidän kohtalonsa ei peloittanut muita. Kaupungissa löytyi useita, jotka säälivät heitä ja auttivat heitä, välisti omankin hengen kaupalla.

Mutta heidän toimeliain ystävänsä oli Cineas. Äärettömän rikkautensa kautta hän voi palkata suuren ihmispaljouden, joka kuljetti elatus-aineita ympäristöön. Koska myöskin tiedettiin, että hänellä oli jonkunlainen julkinen virka kansan auttamista varten, häntä ei koskaan epäilty. Hänen oli siis tilaisuus tehdä paljon näitten pakolaisten hyväksi, joita hän niin suuresti hellitteli. Varsin usein hän itse meni alas ja koetti ilahuttaa heidän mieltänsä; mutta hän huomasi pian, etteivät mitkään ihmissanat voisi tämmöisiä sydämiä lohduttaa. Hänen kasvonsa ja muotonsa tulivat nyt tutuksi kaikille siellä ja he tiesivät hyvin, ettei hän ollut heidän joukkoansa; he saivat vähitellen kuulla hänestä kaikki ja monta, monta rukousta nousi taivaasen tämän jalon ystävän puolesta. Jos hyvien tekojen tieto tuottaa onnea, kyllä Cineas varmaan silloin tunsi suurimman onnen elämässään. Kun hän tuli, vilpitönten ja kiitollisten sydänten innokkaat tervehdykset heti häntä kohtasivat. Kaikki katselivat häntä kunnioittavalla rakkaudella ja kun hän kulki heidän joukossaan, kaikki hänen ympärillään rukoilivat Jumalan runsaimpia siunauksia hänelle.

Julion seuratessa Lydia toisinaan lähti katakombeista raitista ilmaa hengittämään, voimia maanalaiseen elämäänsä saadakseen. Ei kukaan koettanut enää houkutella häntä muuttamaa sieltä pois, sillä hän ei mielinyt ollenkaan isästänsä erota.

Niitten joukossa, jotka useimpia kertoja kävivät kaupungissa, oli Julius. Hän kävi yöllä ja päivällä mitään väliä pitämättä. Pelotonna, melkein hurjanrohkeana, keinokkaana ja kerkeä-neuvoisena, hän oli nähnyt monta vaaraa ja useasti ollut juuri vankeuteen joutumallansa, mutta aina menetellyt niin, että hän pääsi pakoon. Hänen ystävänsä vapisivat hänen tähtensä, mutta he eivät voineet estää hänen uskaliasta luontoansa ottamasta etevintä osaa ylämaailman vaaroihin.

Mutta Cubulon vankeus ei ollut pitkällinen. Ummehtunut ja kylmänkostea ilma ja pimeys yhtyivät hänen terveyttänsä heikontamaan. Hän riutui päivästä päivään. He pyysivät, että hän palaisi Labeon huvilaan, mutta hän ei suostunut.

"Ei", hän lausui. "Kerran olisin ilolla jäänyt sinne kohtaloani kokemaan, mutta nyt tahdon uhrata jälellä olevat päiväni näille sureville, jotka ympäröitsevät minua. Minä tunnen, että he saavat lohdutusta sanoistani."

Niin vanhus jatkoi harrasta toimitustansa, eivätkä nuot synkät onkalot näyttäneet aivan pimeältä, niin kauan kuin hän jaksoi puhua.

Mutta viimein hänen äänensä vaikeni ainaiseksi.

Hän heitti henkensä yöllä. Lydia ensiksi huomasi surettavan tapahtuman. Hän havaitsi eräänä aamuna isänsä makaavan vuoteellaan liikkumatonna ja kylmänä. Lydian huudot saattivat kaikki lähellä olevaiset paikalle. Täällä he näkivät vanhan miehen ruumiin, josta vapautettu henki oli ijäksi paennut.

Oli nyt yltäkyllin pimeyttä. He kaipasivat hänen kunnian-arvoisaa muotoansa, hänen jaloja kasvojaan; mutta ennen kaikkia, he kaipasivat hänen sanojansa, jotka eivät koskaan tauonneet tuottamasta muassaan toivoa ja lepoa ja jumalallista lohdutusta. Mikä oli hänen paikkansa täyttävä?

Mitä Lydiaan tuli, Cineas nyt, kun vanhus oli haudattu, yhä vaati, että hän tulisi asumaan Helenan kanssa. Surussaan ja yksinäisyydessään hänellä ei ollut mitään omaa tahtoa, vaan hän suostui vastustelematta tähän ehdoitukseen. Helena vastaan-otti hänen, ikäänkuin hän olisi ollut sisar.

Aivan pimeältä ja kolkolta katakombit nyt Juliosta näyttivät. Mutta hän jatkoi niinkuin ennen työtänsä yhteistä hyvää varten ja ainoa eroitus, jonka nämät seikat aikaan saattivat hänen ulkonaisten tekojensa suhteen, oli, että hän tuli vielä uskaliaammaksi, vielä rohkeammaksi ja vielä vähemmän kuin ennen huoli omasta hengestään. Näytti kuitenkin siltä, kuin olisi taivas häntä suojellut. Hän joutui joka päivä vaaroihin, mutta menetteli niin, että hän aina niistä suoriutui.

Cineas teki yhä ahkerammin työtä näitten masennettujen hyväksi, kun hän näki, että heidän vankeutensa pitkistyi ja heidän surunsa syventyi. Hän ihmetteli suuresti sitä päätöksen lujuutta, jota tämmöisissä oloissa osotettiin ja sitä uskoa, joka oli koko tämän lujuuden perustuksena. Hän ajatteli, että hän itse olisi vaan huono kristitty, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei voisi kärsiä mitään tämmöistä minkään uskon tähden. Hän ajatteli, että hän saattaisi kuolla omantunnon tähden, mutta tämmöinen elämä näytti hänestä niinkuin kalvava kuolema, hirmuisempi kuin mikään muu, joka kohtasi ristinpuussa taikka martyrinpaalussa.

Suruissaan he ilmoittivat kaikki tunteensa niissä virsissä, joita he niin mielellään veisasivat — Juutalaisten virsissä, joita kristitytkin olivat omistaneet ja joihin he olivat panneet uuden merkityksen:

"Herra autuudeni Jumala, minä huudan päivällä ja yöllä sinun edessäs.

Anna rukoukseni tulla etees; kallista korvas huutoni puoleen.

Sillä sieluni on surkeutta täynnä, ja elämäni on juuri lähes
tuonelaa.

Minä olen arvattu niitten kaltaiseksi, jotka hautaan menevät;
minä olen niinkuin mies, jolla ei voimaa ole.

Minä makaan hyljättynä kuolleitten seassa, niinkuin haavoitetut, jotka haudassa makaavat, joita et enää muista, ja jotka kädestäs ovat eroitettuina.

Sinä olet minun painanut alimmaiseen kaivoon, pimeyteen ja syvyyteen.

Hirmuisuudes minun ahdistaapi; sinä pakotat minua aalloillas, Sela!"

Tässä heidän epätoivonsa näytti saavuttavan sanansa. He sovittivat itseensä kaikki nämät lauseet ja katsoivat niitä ennustuksen-tapaiseksi. Samalla kuin he pyrkivät itsensä-kieltämiseen ja kärsivällisyyteen, he kuitenkin havaitsivat itsensä pakoitetuksi sanoin suruansa ilmoittamaan; ja missä vaan tuommoisia sanoja löytyi pyhässä kirjassa, he omistivat ne ja käyttivät niitä. Näitten joukossa oli toinenkin virsi, joka usein niihin aikoihin täällä kuultiin:

"Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.

Herra, kuule ääneni: vaarinottakoot korvas rukousteni äänestä.

Jos sinä Herra soimaat syntiä; Herra, kuka siis pysyy?

Sillä sinulla on anteeksi antamus; että sinua peljättäisiin.

Minä odotan Herraa: sieluni odottaa, ja minä toivon hänen sanaansa.

Sieluni vartioitsee Herraa, enemmän kuin huomenen vartiat, jotka
aamua odottavat.

Israel toivokoon herraan; sillä Herralta on armo, ja runsas
lunastus hänellä.

Ja hän lunastaa Israelin kaikista sen synneistä."

Näitten juutalaisen kirkon virsien rinnalla kuului myöskin kristillisiä hymnejä. Nämät olivat rakennus-tapansa puolesta yksinkertaiset ja noudattivat loppuvasteisin laadituita, kansan-omaisia kaavoja, jonka vuoksi sen-aikaisen kulkurin synnyttämä maku kenties loukkaantui, mutta jollei sävelten sointua lukuun oteta, sielu näissä sanoissa voi oivaltaa syvän merkityksen ja saada lohdutusta:

"Kun kauhuin keskellä
Pimeessä yksinäin
Pelossa, tuskassa
Ma laakson läpi käyn,
Niin veisaa kuoleman
Vaivoissa sieluni:
'Kuss' otas, kuolo, on
Ja voittos, helvetti?'"

"Mustassa murheessa,
Pimeessä yksinäin
Ma ristiinnaulittuun
Vaan luotan mielessäin;
Hän saattaa veisaamaan
Vaivoissa sieluni:
'Kuss' otas, kuolo, on
Ja voittos, helvetti?'"