XXV.
Kapinaliitto.
Näin oli monena vaivaloisena kuukautena kristittyin henki turvassa ainoastaan sen päivänvalon uhraamalla, jonka puutteessa elämä on vähä-arvoinen.
Cineas ei lähestynyt hovia kuin ani harvoin. Hänen velvollisuutensa yleisöä ja köyhiä kohtaan, jotka vielä suuressa määrässä olivat kodittomina ja avuttomina, olivat jonkinlaisena esteenä. Kun hän ajatteli, että hänen täytyi taas yhdistyä Neroon, häntä kauhistutti. Hän piti Neroa syypäänä kaikkiin niihin hirveihin tapauksiin, joita hän tuonain oli nähnyt: — tulipaloon; kansan suruun ja tuhoon; kristittyin julmaan rangaistukseen; näitten maan-alaiseen elämään ja kärsimiseen. Nero näytti hänestä, ikäänkuin olisi hän ollut ihmiskunnan vihollinen — Pluto itse, ihmisen haamussa, lähetettynä laittamaan tuskaa ja kipua kansalle. Tätä hallitsiaa ja tätä hovia hän katseli inholla ja tunsi että hän ennen menisi vaikka mihin vaaraan kuin jatkaisi entistä elämäänsä siellä.
Tavallisessa tilassa olisi tämmöinen Cineaan käytös niin kateellisessa miehessä kuin Nerossa synnyttänyt kateutta ja epäluuloa ja näistä olisi varmaan joku omituinen kosto sukeunut. Mutta Nero oli todella unhottanut kaikki, mitä Cineaasen koski. Viime kuukausien kohtaukset olivat kokonaan sysänneet Neron pois hänen kirjallisista taipumuksistaan. Hän puuhasi juuri nyt ennen kaikkia kristittyin surmaamista. Se tosi-asia, että nämät olivat viattomat, teki hänen työnsä vain hupaisemmaksi. Mitä heidän erityiseen uskontoonsa tuli, tämä oli Nerosta yhdentekevä. Heidän palonsa salaisiin piilopaikkoihin, jossa he niin täydellisesti välttivät häntä, täytti hänen suuremmalla vihalla ja lisäsi hänen haluansa hukuttaa heitä.
Mutta nyt yksi seikka tapahtui, joka käänsi Neron ajatukset toiselle uralle ja vähensi hänen kostonhimoansa kristittyin suhteen, näyttäen hänelle uusia vihollisia, jotka olivat monta vertaa pelottavammat.
Neron julmuudet olivat täyttäneet yleisön mielen kauhulla ja muutamat uskaliaat miehet ajattelivat, että he saattaisivat keksiä keinon, jonka kautta maailma pelastettaisiin semmoisesta hirviöstä. Kapinaliitto laadittiin, johon kuului useita valtakunnan korkea-arvoisimmista ja mahtavimmista miehistä. He näkivät, että keisarikunta oli häviöön vajoamallaan ja etsivät jotakin miestä, joka, kun oli Nerosta päästy, pystyi vammaa parantamaan. Tämmöiseksi muutamat arvelivat Senecaa; mutta toiset ja enimmistö, katsoivat Cajus Piso soveliaammaksi; hän oli siinnyt Calpurnion heimosta ja oi Roman parasten perhetten sukua. Hänen oli luonteena miellyttävä; hänen ystävällinen ja kohtelias käytöksensä tekivät hänen rakkaaksi hänen ystävilleen. Hän ei ollut erittäin säännöllinen tavoiltansa; mutta tämä ei ollut salaliittolaisten mielestä miksikään haitaksi. Kapinaliitto solmittiin semmoisella innolla, että se tuskin oli aloitettu, kuin se jo oli kypsynyt toimeen pantavaksi. Senatorit, ritarit, soturit, jopa naisetkin rupesivat halulla siihen, sillä yhteinen viha Neroa vastaan elähytti heitä kaikkia.
Päivä oli määrätty ja kaikki asiat vähimpiinkin syrjäseikkoihin asti järjestetyt; se, joka ensimäisen iskun iskisi, oli valittu; mutta yhtäkkiä jonkun etevimmän salaliittolaisen huolimattomuuden kautta kaikki oli hukassa. Jonkun johtajan vapautettu orja sai tiedon tuumasta ja ilmoitti sen. Äkkiä suuri luku vangittiin ja pantiin kidutuslavitsalle. Heidän tunnustuksensa kietoutti muita. Useampia vangittiin ja käytettiin samalla tavalla. Kaikki joutui ilmiin. Yhden tunnustus aikaan sai kaikkien tunnustuksen. Kidutuslavitsa masensi heidän lujuutensa. Runoilia Lucanolta katosi hänen miehuutena, kun häntä kidutettiin, ja hän syytti omaa äitiään yritykseen osalliseksi. Nyt alkoi koston työ. Kaikki, jotka tavalla taikka toisella, syystä tai syyttömästi, luultiin kapinaliittoon osallisiksi, pantiin kiinni ja surmattiin. Muutamat näistä olivat todella rikokselliset. Toisten suhteen ei saatu mitään toteen. Etevin kärsivistä oli kuuluisa Seneca. Tämä mies kaikin vikoinensa, jotka eivät olleet harvat, oli aikakauden mainioin ja hänen ilman täyttä syytä määrätty kuolemansa on tuottanut suuremman loiston hänen nimellensä.
Kun kuolemankäsky tuotiin Senecalle, hän kuunteli sitä tyynellä mielellä. Hänen ei sallittu tehdä testamenttiänsä; niin hän lausui ystävilleen, että vaikka hänen ei ollut suotu palkita heidän hyviä töitään viimeisellä kunnioituksensa osotteella, hän kuitenkin saatti jättää heille elämänsä esimerkin, jota he saivat muistissaan säilyttää. Kun hän näki heidän purskahtavan itkuun, hän sanoi: "missä filosofian opit ovat, jotka vuosikaudet ovat opettaneet meitä elämän onnettomuutta vakavuudella vastaan-ottamaan? Oliko Neron julmuus mikään outo asia meille kenellekään? Hän murhasi äitinsä; hän kuoletti veljensä; ja näitten hirmutöitten perästä mikä muu jääpi hänelle kuin rikostensa täyttäminen opettajansa surmalla?"
Tuosta Seneca käänsi huomionsa puolisoonsa ja tätä syleillen hän tuokioksi vaipui mielenliikutukseensa. Sitten hän, toinnuttuansa, käski hänen viihdyttää suruansa. Mutta hänen puolisonsa ei ottanut lohdutusta kuullakseen, vaan päätti kuolla Senecan kanssa. Seneca katsoi hänen päätöstänsä jaloksi ja hyväksyttäväksi. "Koska sinä niin tahdot", hän lausui, "me kuolemme yhdessä. Me jätämme yhtäläisen järkähtämättömyyden esimerkin, mutta sinulle on etevin kunnia tuleva."
Nyt heidän suonensa avattiin. Seneca oli vanha, eikä hänen verensä vuotanut pikaisesti. Hän käski avata useampia suonia. Hänen vaivansa alkoivat jo valloittaa häntä ja peläten, että hänen kipunsa näky rasittaisi hänen puolisoansa, hän kehoitti häntä suostumaan siihen, että hän vietäisiin toiseen huoneesen. Nyt Seneca tyvenesti kutsui kirjoittajansa luokseen ja saneli hänelle jäähyväis-puheen, joka hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin.
Senecan puoliso ei kuitenkaan saanut kuolla. Nero pelkäsi, että tämä lisä-uhri vähentäisi kansan kunnioitusta häntä kohtaan ja hänen käskystään tämän suonet sidottiin ja hän pelastettiin. Hän oli jo tunnotonna ja heräsi semmoiseen elämään, johon hän oli väkisin pakoitettu.
Sillä välin kuin Senecan puoliso näin pelastui, hän itse hiukesi tuskissaan. Havaiten loppunsa viipyvän hän pyysi jotakin myrkkyä, joka annettiinkin hänelle. Mutta vaikutus tuskin tuntui. Hän halasi päästä elämästään. Hän tahtoi myöskin näyttää, mitä kuoleman ylenkatsetta filosofia saatti synnyttää. Kun hän siis huomasi, ettei myrkky vaikuttanut, hän käski, että hän pantaisiin lämpimään kylpyyn. Tähän pantuna hän parskutti vettä orjiensa päälle ja lausui: "minä toimitan juoma-uhria Jupiterille, vapauttajalle." Nyt höyry näännytti häntä ja ennen pitkää kuolema tuli. Näin Seneca kuoli, semmoinen mies, jolla oli monta vikaa, mutta joka kumminkin osotti, ettei hän pelännyt kuolemaa, vaan pysyi lujana loppuun saakka.
Etevin hänen jälkeensä, joka uhrattiin Neron kostolle, oli Lucanus, tuo kuuluisa runoilia. Tämän rikosta ja osan-ottoa kapinaliittoon ei käynyt epäileminen. Hänen suonensa avattiin ja veri juoksi alttiisti hänestä. Hänen jäsenpäänsä kävivät ensiksi hermottomaksi ja kylmäksi ja elinlämpö vetäytyi sydämeen; mutta hänen mielensä pysyi yhtä jäntevänä viimeisiin asti. Nyt hän muisti ne säkeet Pharsalia'ssaan, jotka kuvailevat samassa tilassa kuolevaa soturia. Hän toisti ne ja niitä lausuessaan hän heitti henkensä.
Ei saa ihmetellä, että Nero, tämmöiseen työhön kiintyneenä ajaksi unhotti taiteen ja kirjallisuuden leppeämmät sulot. Kosto veti kaikki hänen ajatuksensa puoleensa. Erittäin huvitti häntä Senecan kuolema, sillä tämän kunnioitettava luonne ja suuri maine tekivät hänen loppunsa suurimmassa määrässä merkilliseksi. Ne asianhaarat, jotka seurasivat tätä kuolemaa, myöskin Neroa huvittivat. Hän vannoi, että se oli kohtaus, jolla oli mitä suurin dramallinen vaikutus, ja jota tarvitsi näkymöllä esitellä. Hän katsoi Senecan puolison alttiiksi-antoa hyvin ihmeteltäväksi ja oli pahoillaan, että hän oli tämän kuoleman estänyt. Hän tunsi, että hän oli perinjuurin pilannut suuren tragillisen tapauksen, joka olisi sopinut Sofokleelle. Hän vakuutti, että hän vastedes tällaisessa tilassa tahtoisi mieluisammin panna jotakin vaaraan kuin pilata tositragillisen pathoksen liikuttavan esittelyn.
Lucanon suhteen Neron tunteet olivat hyvin samanlaiset. Tämän runoilian kuolema ilahutti häntä, sillä Lucanus oli kilpaillut hänen kanssaan, jopa menestykselläkin, jonka tähden Nero ei koskaan herjennyt häntä kovasti kadehtimasta. Nerossa kateus oli sama kuin kosto, ja nyt tämä kosto oli tyydytetty. Kuitenkin tämän miehen luonto oli niin kummallinen, että kun Lucanon kuolema hänelle kerrottiin, hän vuodatti kyyneliä. Hän lausui, ettei hän koskaan luullut, että Lucanolla oli niin hieno maku. Ihmeteltävä oli kuolla semmoinen sovelias lause huulilla. Hän vaan muistutti, että Lucanus oli tuonut esiin lauseen omista runoelmistaan, ja ajatteli muutamia omia sepitelmiänsä, joilla tämmöisessä tilassa olisi ollut suurempi vaikutus.
Cineas ja Labeo olivat sen vuoksi kokonaan unhotuksissa ja Nero tunsi tilansa tavallaan huokeammaksi, kun Cineas pysyi poissa; sillä jos tämä olisi ollut läsnä, Nero olisi ollut puolihäpeissään laimistuneista harrastuksistaan kirjallisuuden ja filosofian suhteen. Kapinaliitto täytti kaikki hänen ajatuksensa. Onneksensa Cineas ei ollut koskaan missäkään määrässä pitänyt keskuutta Roman ylhäisten kanssa. Se pelasti hänen nyt. Sillä nyt epäiltiin kaikkia, eikä kuitenkaan kukaan tullut ajatelleeksikaan Cineaan syyttämistä; silla se tiedettiin hyvin, ettei hän ollut milloinkaan ottanut osaa Roman seuraelämään ja että hän, vaikka hän oli johonkin määrin hovimies, oli rajoittanut kaikki kunnian-osoituksensa vaan Neroon. Tosi-asia oli, että Roman seuraelämä aina oli vastenmielinen. Hyvän-avuiset olivat liian jäykät ja yksivakaiset ja huonontapaiset olivat liiaksi paheisiin vaipuneet. Löytyi kunnon miehiä Romassa, joita Cineas todella ihmetteli, mutta joitten seurasta hän ei huolinut. Hänen kreikkalainen luontonsa vaati jotakin enemmän nerollista, enemmän leikillistä ja vähemmän totista kuin hyvän-avuisen luokan Romalainen. Hänen avara tietonsa filosofiassa olivat myöskin kokonaan kreikkalaiset, hän ei tuntenut Roman kirjallisuutta kuin vähäisen, eikä pitänyt sillä paljon väliä; elämänsä tarkoituksen suhteen hän ei havainnut siinä mitään, joka viritti hänen oson-ottoansa ja hän pani suurempaa arvoa kristittyin yksinkertaisiin kirjoituksiin, kuin kaikkiin Ciceron teoksiin. Kaikki nämät olivat pitäneet Cineasta erinänsä Roman johtavista miehistä. Burrhus, Nero ja Labeo, nämät olivat ainoat, joitten kanssa hän oli ollut yhteydessä, eikä edes Tigellinus, jos hän olisi mielinyt kannella häntä vastaan väärien todistajien kautta, olisi voinut mitään kelpaavaa salavehkettä keksiä.
Nero oli niin täydelleen unhottanut Cineaan ja Labeon, että kun koroittaminen ylhäisempiin virkoihin tapahtui, jälkimäinen jätettiin syrjään ja joku Tigellinon ystävä asetettiin juuri siihen paikkaan, johon Labeo toivoi varmaan pääsevänsä. Muistutus tietysti ei olisi hyödyttänyt mitään, jos hänen olisi käynytkin semmoiseen alentuminen. Hänen täytyi voimiansa myöten kantaa tätä vastusta. Vastus oli todellakin kova. Se synkeytti hänen mieltänsä. Hän oli luullut, että hänen tulevaisuutensa oli taattu, ja tavallisten menojen mukaan hän toivoi vähän ajan perästä jotakin korkeata virkaa jossakin provinsissa, josta hän kenties pääsisi maaherraksi. Mutta nyt tämä seisahus hänen edistymisessään hävitti kaikki nämät kirkkaat näky-alat. Hän näki selvään, että jos hänen onnensa korkeimmillaan ollessa tämmöinen isku saatti kohdata, nyt hänen vastoinkäymisissään ei suinkaan mikään muutos parempaan päin ollut odotettavissa.
Pettyneissä toiveissaan hänen ei ollut nykyjään mitään muuta neuvoa, kuin palata takaisin huvilaansa, jotakin parempaa siellä vartoakseen. Kukaties hän vielä kuitenkin pääsisi korkeampaan virkaan armeijassa; kenties aikaa myöten joku parempi tulevaisuuden toivo koittaisi. Niin ankarasti olivat hänen kunnianhimoiset tuumansa loukkaantuneet, ettei hän ajatellut muuta kuin omia asioitaan. Nykyiset onnettomuudet pahoittivat häntä, mutta ne eivät synnyttäneet hänen mielessään sitä kauhua, jota Cineas tunsi. Hän tyytyi siihen, ettei hän puhunut mitään. Hän ei tuntenut mitään halua minkäänlaisiin välitystoimiin. Jos hänen edistymisensä olisi jatkaantunut, hän olisi suostunut pysymään yhteydessä hovin kanssa, vaikka kohta Nero olisi ruvennut pahempiin rikoksiin kuin koskaan ennen. Hän olisi kylläksi tyytyväinen omantuntonsa puolesta, kun hän vaan itse ei olisi mitään todellista rikosta tehnyt.
Kun aika kului ja hän havaitsi itsensä työttömäksi, hän vakaasti luuli, että joku vihamies oli ottanut himmentääkseen hänen näky-alojansa, eivätkä hänen ajatuksensa voineet kääntyä kenenkään muun kuin Tigellinon ja Hegion puoleen. Hän uskoi varmaan, että Hegio oli pistänyt hänen kartanonsa tuleen, eikä tietänyt, kuinka kauas tämän valta tuon uuden isännän suhteen ulottui. Tämmöisissä oloissa hän katsoi kaikkein parhaaksi olla varoillaan uusia, samasta lähteestä tulevia kommeluksia vastaan. Keskustellen Isaakin kanssa hän sai tietää, että Hegio oli ruvennut mitä toimeliaimmaksi Tigellinon kätyriksi ja nousi nousemistaan rikkaudessa ja arvossa. Hän luuli, että Hegio vielä ajatteli kostoa, ja että hänen täytyi varjella itseänsä häntä vastaan. Tähän hän ei voinut ajatella ketään soveliaampaa kuin Galdoa.
"Galdus", sanoi hän jonakuna päivänä, kun hän oli käskenyt
Britannialaisen luokseen, "sinä et ole enää palveliani, vaan ystäväni.
Eikö niin?"
"Siksi sinä olet minua nimittänyt", lausui Britannialainen vakavasti, "ja minä vaan odotan tilaisuutta, että saan osottaa itseni tämän nimen ansainneeksi."
"Minä en ole unhottanut urhoollista käytöstäsi. Tiedätkö, kuka oli syypää kaikkiin — kuka pisti kartanoni tuleen ja melkein surmasi poikani?"
"En", vastasi Galdus, tuima tuli silmissä; "kuka?"
"Hän on pahin vihamieheni. Hän oli kerta palveliani, mutta minä panin hänen pois hänen kunniattomuutensa tähden. Hän koettaa kostaa tämän minulle."
"Hän on kuoleman oma!" huudahti Galdus julman näköisenä.
"Ei, ei; sinä olet sivistyneessä maassa eikä Britanniassa. Romassa ei käy niin helposti ihmisiä tappaminen. Minä tahtoisin, että sinä pidät vaaria tästä miehestä. Hän on Asialainen, hänellä on ruskea iho, mustat kiharaiset hiukset, mustat silmät ja konnan muoto. Hänen nimensä on Hegio. Pidä vaaria hänestä. Jos sinä joskus näet hänen minun tiluksillani, tee hänen mitä tahdot. Jos vaan näet hänen näillä seuduilla, anna minun tietää siitä. Hän koettaa yhä vahingoittaa minua ja minä luulen, että hän on nykyisin tehnyt minulle paljon pahaa. Hän tekee kukaties enemmänkin pahaa."
"Jos hän sen tekee, perii hänen kuolema", lausui Galdus pitkäänsä ja juhlallisesti.