XXVI.
Vankeus.
Eräänä päivänä kävi Labeon luona joku, jota tämä el ollut moneen aikaan nähnyt.
Se oli Julius.
Vaaleana ja laihtuneena hän ei enään ollut sen pulskean, nuoren soturin näköinen, joka ennen oli siellä käynyt. Cineas oli alinomaa nähnyt hänet hänen uuden elämänsä alusta, mutta ei Labeo. Julion kasvoissa kuvautui semmoinen levottomuus, joka heti iski Cineaan mieltä ja synnytti pelkoa hänessä.
"Sinulla lienee pahoja uutisia?" sanoi Cineas tutkaellen, kun ensimäiset tervehdykset olivat ohitse.
"Niin on", vastasi Julius synkkämielisesti, "enkä minä muutoin olisi astunut valtion palveluksessa olevan upseerin asuntoon."
"Semmoinen minä en enään ole", lausui Labeo.
"Se on tosi", sanoi Julius, murheellisesti häntä hetken aikaa katsellen. Sitten pikaisella liikunnolla: — "nyt ei saa hukata mitään aikaa — minä tuon pahoja sanomia teille."
"Mimmoisia?"
"Labeo, sinun puolisosi on kristitty."
Labeo ja Cineas vaalenivat ja katselivat toisiaan, samalla kuin tuskastuttava kauhu heitä vävähytti. Molemmat tiesivät sangen hyvin, että Helena oli kristitty, mutta näinä julmina vainomuksen ja maankulkeuteen tuominnan aikoina tämän lainhylyn äkillinen käynti ja tämmöiset sanat hänen suustaan, aavistivat jotakin hirveätä.
"Entä sitten?" kysyi Labeo tuskin kuultavalla äänellä.
"He aikovat panna kiinni hänen", lausui Julius.
"Panna kiinni hänen!"
"Niin. Eikä saa hukata mitään aitaa. Hänen täytyy paeta."
"Paeta! mihin?"
"Katakombeihin."
"Katakombeihin! — elävältä haudattavaksi! Ja mitä mistä syystä?" huudahti Labeo kiivaasti. "Kuka rohkenisi panna kiinni häntä? Hän ei ole mikään tavallinen, rahvaasta lähtenyt nainen. Hän ei ole mikään päällekantajien ja valapattoisten todistajien kievoteltava. Koettakoot vaan, jos he uskaltavat."
"Ei saa hukata mitään aikaa", huudahti Julius häntä keskeyttäen, "ei silmänräpäystäkään. Minä lähdin pelastamaan häntä ja pelastamaan myöskin Lydiaa. Heidän täytyy paeta —- minun kanssani — kohta — taikka he ovat hukassa!"
"Paeta! — niinkuin pahantekiät! Paeta! — minun puolisoni! ei ikinä", huusi Labeo rajusti. "Ei ikinä. Senkaltaista ei ole vielä tapahtunut. Niin huonoksi minä en ole alentunut. Niin kauan kuin minä elän, elää hänkin. Hän ei sai lähteä sinne — ei — ei milloinkaan."
"Muista Neroa, ja sinä näet, ettei mikään julmuus ole hänelle mahdoton."
"Nerolla ei ole mitään syytä vihata minua. Hän on suuresti suosinut minua nyky-aikoihin saakka."
"Muut ovat sysänneet sinun syrjäpuoleen", sanoi Julius maltittomasti. "Sinä et voi tehdä mitään. Mutta aika kuluu minulta. Joudu. Jos halajat pelastaa puolisosi, käske hänen valmistaa itseänsä; ellei, kutsu kumminkin Lydiaa."
Cineas ei lausunut sanaakaan. Labeon oli täällä valta. Hän ei tietänyt mitään sanoa, eikä sanonutkaan mitään. Äkki-arvaamaton isku hämmensi häntä.
Nyt Julius rukoili Labeota, että hän pelastaisi puolisonsa; että hän lähettäisi hänen pois, taikka itse saattaisi häntä matkalla; että hän ennemmin tekisi mitä hyvänsä, kuin sallisi hänen jäädä kotiin. Vaan Labeo kielsi lujasti. Hän ei voinut vielä ymmärtää, kuinka kukaan tohtisi panna Helenaa kiinni. Koko hänen ylpeytensä oli viritetty. Hän ei aikonut koskaan myöntyä tähän, joka näytti olevan niin suuri epäsuosio. Sillä se näytti hänestä semmoiselta häväistykseltä, joka lisäsi hänen nykyiset vastoinkäymisensä, ja hän taisteli sitä vastaan ja päätti pitää puoltansa kovan onnen suhteen.
Kun Julius siis havaitsi kaikki varoituksensa turhaksi, hän suuressa tuskassaan ja kiireessään vaati, että Lydia kutsuttaisiin. Tähän Labeo mielellään suostui. Asian-laita selitettiin nuorelle tytölle ja Helena, joka kuuli uutiset synkeimmillä, kauhunsekaisilla aavistuksilla, joudutti Lydiaa ja sanoi hänelle jäähyväisiä, ikäänkuin olisivat he viime kerran maailmassa toinen toisensa kohdanneet. Julius tuskin salli sanaakaan sanottavan, vaan lähti heti matkalle. Ratsu, joka oli tuonut hänen sinne, vei molemmat takaisin heidän määräpaikkaansa kohden.
Labeo ja Cineas olivat nyt jätetyt omien ajatustensa haltuun. Ennen pitkää Helena ilmestyi, vaaleana ja pelästyneenä. Hän heittäysi puolisonsa syliin. Labeo kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, painoi häntä sydäntänsä vastaan, ja katseli tuimasti ylös, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakuta luultua vihollista.
"Ei ole mitään vaaraa", hän lausui, "eikä pelon syytä, armas puolisoni.
Ken uskaltaisi panna kiinni sinun?"
Helena vapisi ja itki.
"Minä olen semmoinen pelkuri", hän sanoi, "minä en voi vastustaa vaaraa."
"Vaaraa! Ei! sinä olet liian hento joutumaan edes vaaran pelkoon. Eikä turmio koskaan kohtaa sinua, niin kauan kuin minä elän."
"Eikö olisi parempi, että pakenisin?" kysyi Helena arasti.
"Pakenisit! Voi, mihin? Mikä paikka on turvassa Nerolta? Mutta miksi paosta puhua? Ei löydy mitään syytä. Tämä on turhaa hätäilemistä. Lienee todella ollut joku vaara tarjona, mutta ei sinun. Minulla on vielä vähän voimaa ja valtaa. Minä en ole vielä aivan arvoton mies. Sulpiciot eivät ole niin halvat, että he ovat joutuneet jonkun tyrannin uhri-raukoiksi. Ei, ei. Rauhoita itseäsi, ystäväni. Katso ylös — ainoiseni — tämä vaara on vaan tyhjä luulo, se oli erehdys Julion puolesta — erehdys — siinä kaikki."
Tämmöisillä sanoilla Labeo koetti viihdyttää puolisoansa, mutta, vaikkei hän, harmi sydämessä, uskonut mitään vaaraa löytyvän, hän ei suinkaan ollut levollinen. Pahat aavistukset kiusasivat häntä. Sillä nimensä ja arvonsa puolesta etevät kristityt olivat jo kärsineet kaikkein julmimman kuoleman ja kenties kuitenkin tapahtuisi, että Helena pantaisiin vankeuteen.
Sillä välin kuin Labeo koetti vuodattaa Helenaan luottamusta, jota hän itse oli vailla, Cineas istui kalveana ja tuskaantuneena, laattiaan katsellen. Hän tiesi tyyni vaaran. Hän oli odottanut jotakin tämänkaltaista ja hän näytti nyt havaitsevan tulleeksi, mitä hän pelkäsi.
Kun nyt nämät kolme olivat näin yhdessä pelon ja tuskan käsissä, he kuulivat äkillisen melskeen ulkoa — hevosjalkain töminän, aseitten kalskeen. Helena kuuli tämän ensiksi. Hän havahti ja painui likemmäksi puolisoansa.
"Jumalani!" hän huusi, "tue minua. Minä en voi tukea itseäni."
Labeo piti häntä sylissään ja katseli tuimasti oveen päin. Hälinä likeni. Kuului ääniä portikosta, jalan iskua laattiata vastaan ja kenenkään kutsumatta taikka ilmoittamatta askelet lähestyivät.
Yksi upseeri astui huoneesen; useat sotamiehet seurasivat häntä. Näitten perästä tuli yksi, jonka näky täytti Labeon katkerimmalla vihalla. Se oli Hegio.
Hegio oli saanut voiton kostossaan. Labeo tiesi sen. Tätä kostoa harjoitettiin hänen puolisonsa kautta. Hänen päätänsä pyörrytti hänen vimmassaan.
Upseeri tervehti Labeota suurella kunnioituksella ja pyysi anteeksi läsnä-olostaan. Hän toivoi saavansa anteeksi, kun hän täytti vaikeata velvollisuutta, ja muutamain alkupuhetten perästä hän viimein ilmoitti toimitettavansa laadun. Hän oli lähetetty vangitsemaan Helenaa, Labeon puolisoa, koska tämä oli kristitty ja valtakunnan kavaltaja. Tätä lausuessaan hän otti esiin keisarillisen käskykirjan.
Labeo silmäili sitä hetken aikaa ja sitten upseeria.
"Tämä on joku julma leikinteko keisarilta", lausui Labeo viimein käheällä äänellä.
"Niin minäkin toivon", vastasi upseeri; "mutta minun ei käy menetteleminen kuin yhdellä tavalla."
"Aiotko sanoa, että panet hänen kiinni?" kysyi Labeo, lujemmin syleillen puolisoansa, kun tämä peloissaan painui häntä vastaan.
"Mitä minä muuta saatan tehdä?" vastasi upseeri hämmentyneen tavalla. "Sinä tiedät, että minun täytyy totella käskyjä. Minun täytyy vangita hänet."
"Ei ikinä!" huusi Labeo rajusti.
"Kuinka?"
"Ei ikinä!"
"Sinun ei tarvitse puhua tuolla tavalla", sanoi upseeri, koettaen päästä tästä tuskalloisesta kohtauksesta sillä, että hän näytti suuttuneelta. "Sinun täytyy myöntyä. Keisari käskee."
"Minä en tee sitä ja sinä saat kertoa sen hänelle."
"Minun täytyy siis ottaa hänet", sanoi upseeri.
"Tee se omalla edesvastauksellasi."
"Se tapahtuu sinun edesvastauksellasi", vastasi toinen, jonka viha oli yltymällänsä. "Miksi vastustat minua? Minä teen velvollisuuteni. Hänen sopii vannoa, ettei hän ele mikään kristitty ja kaikki muuttuu hyväksi. Tässä kaikki, jota hänen tulee tehdä."
Nyt Helena vapisi yhä kovemmin. Hegion silmät kiilsivät. Hän astui upseerin luo ja lausui matalalla äänellä:
"Sinä et ole sanonut mitään pojasta."
"Pojasta."
Labeo toisti sanat niitä ajattelematta ja vielä suurempi kauhu tunki hänen sydämeensä.
Upseeri katseli Hegiota.
"Kuka on käskenyt sinun sekaantua tähän?" hän huusi. "Tuleeko sinun muistuttaa minua siitä, jota mielellään unhottaisin?" Kääntyen Labeon puoleen hän sitten lausui pitkäänsä ja vastahakoisesti: "on toinenkin — yksi poika; minun täytyy ottaa hänetkin."
Helena kuuli tämän. Huudahtaen hän irroitti itsensä ja syöksähti ulos huoneesta. Ei kukaan seurannut häntä. Labeo asettui oven suuhun ja tuijotti sotamiehiä ikäänkuin mieletön.
"Tarttukaat häneen!" lausui upseeri. "Pitäköön kaksi hänestä kiinni, ja muut seuratkoot minua. Minun täytyy tehdä loppu tästä."
Kaksi sotamiestä karkasi Labeota vastaan ja ryhtyen häneen he pitivät kiinni hänen molemmista käsivarsistaan ja vetivät hänen pois, sillä välin kuin muut, Hegio etupäässä, menivät sisään Helenaa noutamaan.
Tällä välin melu ja Helenan huudot olivat panneet kaikki liikkeelle; vaaleina ja vapisevina palveliat tulivat joukottain joka taholta. Muitten muassa tuli Galdus, joka aina uskollisena ja kiintyneenä yhteen kaikkia voittavaan rakkauteen, juoksi ensiksi Markon huoneesen. Siellä hän näki Helenan, joka vimmassaan sulki poikaansa syliinsä.
"Pelasta hänet! Voi, pelasta hänet!" Helena huudahti, kun hän havaitsi
Galdon. "Sotamiehet ovat täällä. He aikovat viedä hänen vankeuteen."
Tällä haavaa lujia askelia kuului marmorilaattialta ja kun Galdus kääntyi, hän näki sotamiesten lähestyvän Hegion johdolla. Galdus seisoi ikäänkuin vastarintaan asettuva leijona. Hänen jättiläisruumiinsa täytti oven suun. Mutta hän oli aseeton ja sotamiesten peitset ojennettiin häntä vastaan.
"Pois tieltä", huusi upseeri.
Galdus epäili vähän aikaa. Sotamiehet likenivät. Hän ei voinut tehdä mitään ja huokauksella, joka näytti halkaisevan hänen ruumiinsa, hän peräytyi heidän edestään. Siinä hän seisoi, käsivarret ristiin laskettuina, näkymöä katsellen. Hän tarkasteli Hegion kasvoja; hän tunsi, että tämä oli se mies, josta hänen oli käsky pitää vaaria; hän havaitsi hänen synkän katsantonsa ja sen voitonriemun, joka asui näissä kasvoissa.
Lyhyt aika vaan tarvittiin toimen täyttämiseksi. Helena otettiin kiinni ja pelosta melkein nääntyen hän, samalla kuin poika riippui hänessä kiinni, astui ulos sotamiesten välissä. Markus näytti säikähtyneeltä ja hämmentyneeltä, ollen mitään ymmärtämättä ja vaan tietäen, että jotakin hirveätä oli tapahtunut.
Nyt he palasivat saliin.
Upseeri kääntyi Labeon puoleen.
"Ole hyvällä mielellä", hän lausui vapisevalla äänellä. "Sinun ei tarvitse pelätä mitään. Puolisosi vannoo, ettei hän ole mikään kristitty. Hän tulee takaisin."
Labeo ei virkkanut mitään. Hän seisoi kahden sotamiehen välissä tuijotellen eteensä. Hänen vaaleat huulensa liikkuivat, vaikkei mitään sanaa kuulunut, ja kova tuska kuvautui hänen liikkumattomissa silmissään. Ei, ei löytynyt mitään sanoja tämmöistä kohtausta varten.
Tuosta sotamiehet hyvästi-jättöäkään sallimatta astuivat pois vankinensa. Ne, jotka pitivät Labeosta kiinni, odottivat siksi kuin toiset olivat jättäneet kartanon ja laskien hänen vapaaksi, hekin lähtivät.
Labeo seisoi paikallansa liikahtamatta. Poistuvien askelten kopina tuntui, kun seurue nousi hevosten selkään ja ratsasti matkoihinsa; hän seisoi ja kuuli, mutta ei yrittänyt lähtemään perästä.
Siinä seisoi myöskin Cineas, sortuneena, samanlaisia tunteita tuntien, vaikka ei niin tuimia kuin kovan onnen kohtaama puoliso ja isä. Hänkin oli hämmentynyt eikä kyennyt mihinkään toimeen.
Labeo seisoi ikäänkuin huumeissa, rajusti tuijotellen. Hänen otsansa suonet olivat paisuneet pakahtumaan asti, hänen hampaansa olivat kiristyksissä, hänen kätensä kiinni pusertuneet ja silmät hehkuivat kuin tuli. Siinä oli Cineaskin, kasvot tuskasta vaatevalkeana.
He olivat ääneti.
Mutta voimakas mies tointui viimein ja järki, joka oli tuokion levännyt, palasi jälleen valtaansa. Raskaasti huo'aten hän katsoi ympärillensä ja jätti vitkaan ja haikistuneena huoneen. Hän astui ulos portikoon, katseli Romaa kohten ja kuunteli; tuosta hän astui takaisin saliin. Tämän toisessa päässä olivat hänen esi-isäinsä vartalokuvat asetettuina ja yhden tämmöisen kuvan vieressä oli tikari, jonka tämä oli pistänyt omaan rintaansa, Sulpicioita häväistyksestä pelastaakseen. Labeo otti sen. Se oli pysynyt varsin eheänä, oli kiiltävä ja terävä.
Cineas näki tämän. Hän ajatteli vaan yhtä asiata, että Labeo mietti itsemurhaa niinkuin hänen esi-isänsä.
"Ei, ei", hän huusi rukoilevalla äänellä, astuen ystävänsä luo.
"Ei vielä", lausui Labeo kolealla äänellä. "Toisen veri täytyy ensin vuotaa."
"Kenenkä veri?"
"Minä himoon kostoa."
"Onhan toivoa", sanoi Cineas; vaikka toivon sana nyt kuului kuin iva.
"Toivoa!" huudahti Labeo hurjistuneena. "Luuletko sinä, että Helena kieltää Kristuksen? Sinä et tunne häntä."
"Minä menen Neron puheille."
"Neron", keskeytti Labeo, "yhtä hyvin tiikerin."
"Minä toivon, että voin taivuttaa häntä."
"Minä tiedän jotakin parempaa kuin taivuttelemisen. Pois. Vaikka sinä olet sieluni ystävä, sinä olet vihattava. Kaikki on vihavaa. Minä nostan ylös käteni jumalten puoleen ja kiroon heitä. Minä lähden tuonen turoille, mutta minä tahdon temmata mukaani sinne konnantapaisen Neron."
Tikariansa heiluttaen hän riensi ulos huoneesta. Ennen pitkää Cineas kuuli nopean hevosen neljästyksen.
Mutta yksi oli ennen Labeota lähtenyt tästä musertuneesta perheestä. Yksi, joka rakasti vaan yhtä ainoata ja seurasi sitä nyt, kun se häneltä riistettiin. Yksi, joka oli kasvatettu Britannialaisten sodissa, joissa miehet kilpailivat hevosten kanssa nopeudessa ja jaksoivat tuntikaudet juosta heidän rinnallansa; jossa vaunun-ajajat osasivat hypätä ylös vaunujensa vehmaroille taikka täyttä riiviä laukkaavien hevosten selkään ja samalla tappelun töitä toimittaa. Verenkostajan tavalla hän ajoi takaa. Hän oli kostoa varten erottanut yhden joukosta ja tämä yksi oli Hegio.
Kostossansa Galdus saatti olla malttavainen ja uupumaton. Hän ei muistanut ollenkaan väsymystä eikä tien pituutta; hän seurasi ja piti heitä kaikkia silmällä.
Näin he viimein saapuivat Romaan ja kun he ratsastivat pitkin katuja,
Galdus vielä ajoi heitä takaa.
Vaan kummoinen vangittujen tila tässä seurueessa oli? Alusta Helena tuskin oli havainnut, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta kylmä yö-ilma herätti hänet hänen puoli-horroksistaan ja hän alkoi ymmärtää koko vaaransa. Hän ja Markus istuivat saman hevosen selässä upseerin ja Hegion välissä. Kun Helena rupesi tarkasti punnitsemaan asemansa pahimpia kauhuja, nämät kauhut lauhkeentuivat ja hän havaitsi itsensä voimakkaammaksi ja levollisemmaksi. Hän pusersi Markoa lujemmin rintaansa vastaan ja notkistaen hänen ylitsensä, hän itki viljaltaa. Kyynelet huojensivat hänen sydäntänsä. Vaan nämät kyynelet, jotka vierivät Markon kasvoille, virittivät samantunteisuutta tämän lempeässä lapsen-luonnossa. Markus oli jo osottanut, kuinka uljas ja urhoollinen hän todella oli. Hän oli jo katsellut tulen tarjoamaa kuolemaa kasvoista kasvoihin ja saattanut sen hämille. Hän oli sama nyt eikä hänen ylevä mielensä hetkeksikään vipistynyt. Sillä hän oli niitä, joihin toisten kärsimykset kipeästi koskevat, mutta jotka samalla ovat miehuulliset ja kukistumattomat omassa sydämessään. Herkkätunteinen ja urhoollinen, tytön vienous, mutta leijonan hermot ja sydän — semmoinen Markus oli. Äidin hellyys ja isän voimakas luonto olivat hänessä yhdistyneet. Tämmöiset luonnot ovat jaloimmat; lempeät rauhassa, uljaat sodassa.
"Äiti", hän lausui, "älä itke; minun sydäntäni särkee; älä itke."
"Se on sinun tähtesi, poikani."
"Minunko tähteni? Itketkö minun tähteni? Ja miksi? Minä en pelkää. Minä voin osottaa, että olen isäni poika. Hän on viimein tietävä, kuinka uljaasti voin kuolla."
"Minä tahdon lohduttaa sinua", sanoi Markus vähän ajan perästä. "Minä tahtoisin, että olisin vanhempi; minä olen vaan kymmenvuotinen, mutta minä en ole mikään pelkuri. Minä olen Roman poika ja isäni poika, enkä minä pelkää. Minä osaan kuolla, jopa urhoollisestikin."
Monta tämmöistä sanaa Markus lausui. Ylevässä pelottomuudessaan hän koetti hyväillä äitiänsä. Hänen luonnossaan ilmestyi ihmeen suloinen etevyys, ikäänkuin olisi hän havainnut itsessään voimakkaamman ja etevämmän luonnon; ja hänen äitinsä sai myöskin rohkeutta pikkusen pojan järkähtämättömästä pelottomuudesta, hänen uhkeasta miehuudestaan. Uskontokin tuli lohdutuksinensa. Helena ajatteli Häntä, joka oli kuollut hänen tähtensä; hän nuhteli itseänsä heikkoudestaan. Uusia voimia vuoti hänen sydämeensä eikä martyri-paalun näky enään tuntunutkaan hänestä niin kauhealta; sitä himmensi sen taivaan loisto, joka oli tuolla puolen.
Vihdoin he saapuivat kaupunkiin. Palaneet osat eivät vielä olleet uudestaan rakennetut. Seurue liikkui eteenpäin laajalta kukistuneitten kartanoin välitse. Paikottain oli yksinkertaisia majoja rakennettu, jossa ihmisiä asui; toisaalla kohosivat paraikaa uusien rakennusten seinät. Oli aivan pimeä ja harva ihminen nähtiin kaduilla. Hetken perästä he tulivat Suburralle, joka oli ihan uudestaan rakennettu ja toi ilmiin jotakin entisen vireän ja moninaisen näkymönsä kaltaista. Tätä alaspäin he kulkivat vähän aikaa ja poikkesivat lopulta yhdelle syrjäkadulle.
Viimein he pysähtyivät ison rakennuksen eteen, jonka luhistuneissa muureissa vielä nähtiin tulen jälkiä. Se oli vankihuone.
"Tämä ei ole määräpaikka", lausui Hegio upseerille. "Heidän asuntonsa on oleva Pedentaton kartanossa Marsin tanterella. Kyllä minä johdatan ja näytän tietä."
Upseeri ei sanonut mitään. Hegio ratsasti nyt esiin ja asettuen seurueen etupäähän ajoi entistä kulkua useita katuja eteenpäin.
Lopulta he tulivat avaralle, aukealle paikalle. Se oli Marsin tanner. He ratsastivat pitkin sitä katua, joka reunusti tätä, ja saapuivat viimein yhden kartanon luo tämän kadun varrella. Se seisoi aivan yksikseen. Läheisiä kartanoita ei oltu vielä rakennettu. Se oli vanha, tukeva rakennus, jota tuli oli vaan vähän vahingoittanut ja jota oli jo korjattu. Tähän matkue seisahtui. Kaikki astuivat ratsailta. Ei mikään asuttu kartano ollut lähellä; rakennus seisoi itsekseen. Upseeri, joka näytti synkkämuotoiselta ja näreältä, joudutti miehiään heidän työtänsä päättämään. Kaksi sotamiestä jäi Hegion pariin, vaan upseeri ratsasti eteenpäin toisten kanssa. Nyt avattiin ovi, valkeata toimitettiin ja Hegio ja sotamiehet veivät vankinsa sisään.
Vähän ajan kuluttua Hegio tuli ulos, nousi hevosensa selkään ja ratsasti pois.
Hän ei tietänyt, että yksi, joka oli nähnyt kaikki, oli pitänyt häntä koko ajan silmällä.
Hän ei tietänyt, että kostaja oli hänen jäljissään.