XXX.
Etevin martyri.
Kun Roman kristityt näin alkoivat jälleen vapaasti hengittää ja palata entisiin toimiinsa jonkinlaisella turvallisuudella, vähäinen seurakunta täyttyi ilosta yhden tapauksen johdosta, joka oli heille varsin suuren-arvoinen.
Se ei ollutkaan mikään vähäinen asia, se oli suuren Apostolin takaisintulo.
Hänen kanssansa tuli Philo, joka oli seurannut häntä kaikkialla hänen matkoillansa ja joka nyt näytti kalveammalta, heikommalta, mutta kuitenkin hehkuvammalta ja hartaammalta kuin milloinkaan.
Monta oli kertomusta, joita nuot kiusatut raukat Romassa tiesivät jutella vainomuksistaan ja kärsimyksistänsä. Siinä huojennuksessa, joka nyt oli saatu raskaasta sorron taakasta, he kuitenkin varoivat vaaraa. He arvelivat kaikki, että tämä vaara kohtasi juuri etevimpiä heidän joukostaan, ja heistä kaikista Paavali oli kaikkein etevin.
Hänen puolestaan he pelkäsivät. He pyysivät häntä pelastamaan itseään sillä, että hän oli hiljaisuudessa ja poissa näkyvistä. Mutta Paavalin luonto ei sallinut tätä. Hän oli viettänyt elämänsä keskellä uhkaavia vaaroja ja kun hän lujasti luuli, että hän ennemmin tai myöhemmin saisi surmansa uskontonsa vuoksi, hän oli yhtä valmis heittämään henkensä Romassa kuin jossakin muussa paikassa.
Hän jatkoi sentähden tointansa suurimmalla julkisuudella ja menetteli kaikin puolin aivan niinkuin hallitus olisi suvainnut kristityitä. Tässä tilassa hän pian herätti huomiota; ja kun siellä löytyi useita virkamiehiä, jommoisia aina joka paikassa löytyy, jotka koettivat saavuttaa kunniaa virka-intoa osottamalla, hänen toimensa viimein päättyivät siihen, että hän vangittiin.
Tutkinnon perästä hän pantiin maan-alaiseen Mamertinin vankihuoneesen
Kapitolion kunnaan juurella.
Täällä hän valmisti itseänsä kuolemaan. Philo, hänen alinomainen seuralaisensa, oli vangittu samaan aikaan, suljettu samaan paikkaan ja tuomittu samaan kohtaloon.
Kappale aikaa kului Paavalin vangitsemisesta, ennenkuin hän teloitettiin, jotta hänen oli tilaisuus vastaan-ottaa muutamia ystäviä, lohduttaa heitä ja kirjoittaa muille kaukana oleville jumalallisen virvoituksen sanoja.
Niitten joukossa, jotka kävivät vankia tervehtimässä, oli Cineas.
Hän oli nähnyt Paavalin ennen, kun tämä toimitti elämänsä suurta työtä.
Hän katseli nyt ihmetellen tätä miestä hänen vankihuoneessansa, tätä miestä, joka seisoi hänen edessään kahleissansa, tyvenenä, maltillisena, leppeänä ja niin iloisena käytökseltään, että Cineas täyttyi kummastuksella.
Apostoli sanoi, ettei hän ainoastaan täydellisesti tahtonut kärsiä vankeutta, vaan todesti halasi kuolla. Hän sanoi, että hän oli valmis menemään pois ja että pois meneminen maailmasta merkitsi taivaasen pääsemistä. Hän oli taistellut Kristuksen taisteloa ja nyt hänen sotapalveluksensa oli päättynyt. Hän lähti nyt saamaan palkintoa töistänsä. Loppuvalon siunaus oli hänen edessään; kunnia semmoinen, jota ei kukaan voinut käsittää; autuus ijankaikkinen ja sanoin sanomaton. Hänen taistelonsa oli taisteltu; hänen juoksukenttänsä oli päähän juostu; hän oli ollut uskollinen ja taivas oli hänen tarjonansa.
Cineas katseli suurimmalla ihmetyksellä Paavalin käytöstapaa kuoleman lähetessä. Hän ajatteli, että tämä mies, joka seisoi hänen edessään, kuolisi Sokrateen kuoleman. Hän oli aina niin mielellään muistanut tätä kuolemaa ja hän tunnusti itselleen, että löytyi semmoisia kohtia, joissa Apostoli vei voiton filosofista.
Paavali ei jäänyt pitkäksi aikaa vankeuteensa.
Muutamien päivien perästä loppu tuli.
Hänen ei tarvinnut kärsiä tulella polttamisen kovempia tuskia. Roman yleisö oli jo kauan aikaa sitten saanut kyllänsä kauhuja, ja paalussa palavien ihmisten näky synnytti toisenlaisia tunteita, kuin mitä se ennen oli synnyttänyt.
Nyt kun Paavalin vuoro tuli, arveltiin, että lakia noudatettiin, jos hän kärsisi kuoleman-rangaistuksen samalla tapaa kuin joku muu kansalainen. Tuli oli vaan erinomaisissa tiloissa käytettävä; sitä ei tässä vaadittu.
Tavallinen kuolema mestauksen kautta sallittiin hänelle.
Hänen ylevää henkeänsä tuki viimeiseen hetkeen asti korkea, järkähtämätön usko — usko, joka oli enemmän kuin usko, sitten kuin se oli lujistunut varmaksi tiedoksi ja vakuutukseksi.
Hän tiesi, että taivas oli hänelle avoinna. Hän näki kunnian-kruunun, joka oli säilytetty hänelle korkeudessa.
Tämän taivaan loisto näytti valaiseman hänen kasvojaan; ja ne, jotka katselivat häntä, luulivat näkevänsä enkelin kasvot.
Kun tämä jalo pää kaatui kirveen alla, siinä oli yksi, joka katseli ja havaitsi kaikki, joka piti tätä Kristin-uskon suurimpana voitonriemuna.
"Jää hyvästi, oi Paavali!" hän lausui. "Jalo sielu — kristitty — filosofia etevämpi! Mene ylös taivaasen heimolaistesi luo! Sinä olet jumalallinen. Sinä olet voittanut Sokrateen."
Paavalin kanssa toinenkin kärsi.
Hänen ystävänsä, hänen alinomainen kumppaninsa, hänen uskollinen ja innokas seuraajansa.
Vihdoin herkesivät Philon surut ja kyynelet, ja hän oli onnellinen, kun hän sai panna henkensä alttiiksi Kristuksen tähden ja kuolla Paavalin viereen.
Hellät ystävät ottivat ylös heidän ruumiinsa ja kantoivat ne siihen paikkaan, jota kristityt kuolleet jo olivat pyhittäneet samoin kuin niitten läsnä-olo, jotka olivat kerta vainon aikana asuneet siellä ja joille maailma ei sopinut — siihen paikkaan, joka myöhemmillä vuosisadoilla oli täyttyvä kristittyin monumenteista ja jota nyky-aika oli kunnioittava martyrein pyhillä muistoilla.
Tähän paikkaan he hautasivat Paavalin.
Tänne he hautasivat myöskin Philon, samaan kammioon, jossa hänen äitinsä lepäsi; ja hänen äitinsä päällekirjoituksen yli he piirsivät kyyhkysen, joka kantoi öljypuun oksaa — sen rauhan kuva, jonka he olivat saavuttaneet — ja nämät yksinkertaiset sanat:
"Philon ja Clymenen Bisomum."