Helenan perhe / Kertomus Romasta ensimäiseltä vuosisadalta

by Elizabeth Rundle Charles

XXXI.

Tuonelle menneet.

Labeo oli saanut uuden asuntopaikan Britanniassa lähellä Londonia. Hänen huvilansa, josta oli avara katsanto virralle, sijaitsi kaupungin rajalla. London oli uudestaan rakennettu. Siinä ei näkynyt kuin muutamia jälkiä siitä hävityksestä, jonka alaiseksi se oli joutunut.

Labeo luuli, että Markus täällä, tässä tyvenessä ja levollisessa paikassa, kaukana Roman tuskalloisista muistoista, unhottaisi menneet ajat; että hänen nuoren sydämensä taakka keventyisi ja taudin oraat häviäisivät. Mutta Markossa ei havaittu mitään parannuksen merkkiä. Unissaan hän vielä näki katakombien kauhut ja asui hautojen keskellä ja seisoi kuolleitten vieressä. Hänen arkatuntoinen luontonsa ei voinut helposti poistaa tuon tuskan-paikan hirveätä vaikutusta. Niinkuin hän uneksi, samoin hän ajattelikin ja isää suretti, kun hän kuuli poikansa aina puheissaan mainitsevan kuolemaa ja hautaa. Turhaan koettiin jos jotakin apukeinoa, jolla poikaa huvitettaisiin. Huvitukset olivat kadottaneet sulonsa. Hän piti liian vähän väliä niillä. Hänen vanhempansa näkivät, kuinka hänen voimattomuutensa ja tyhjyytensä eneni ja heidän levottomuutensa kasvoi. Luultiin, että kylmempi, karaiseva ilma-ala vaikuttaisi etuisasti häneen; mutta ei mitään muutosta parempaan päin huomattu.

Helenan koko olento oli kiintynyt hänen lapseensa ja tämän huono terveys piti häntä alinomaisessa levottomuudessa ja tuskassa. Hennokkaalla ja heikkohermoisella Helenalla ei ollut koskaan ollut luja terveys ja tuo kova kokemus, johon hän oli joutunut, kun hän maisti kuoleman katkeruutta, oli jättänyt jyviä ja pysyväisiä jälkiä. Useita harmaita hiuksia ilmestyi jo tällä otsalla, joka vielä oli nuori, ja hänen kauniit kasvonsa olivat vakoontuneet, ja yhä pysyivät surun merkit. Jos Markus olisi päässyt entisiin voimiinsa, ja elämä olisi ollut iloinen — jos hän itse olisi palannut täydelliseen rauhaan ja vapauteen, jossa ei olisi ollut mitään murhetta — silloin olisi hän kenties jälleen tointunut tuon vaiherikkaan yön kauhuista. Mutta toiset surut astuivat entisten sijaan ja Markon laihat, vaaleat kasvot, jotka yöt päivät haamottivat hänen silmissään, vaikuttivat haitallisemmin kuin katakombit.

Kun poika hiukeni, äiti havaitsi, että hän itsekin hiukeni! Hän ei puhunut siitä kenellekään. Hän pelkäsi, että hän enentäisi puolisonsa surua. Hän piti salaisuuttansa sydämessään, ja tätä sydäntä pakotti, kun hän ajatteli poikaansa, joka näin heiltä riistettäisiin. Hän tiesi, että hänen ja Markon elämällä oli sama juoksu.

Usein tämä ajatus tuli elävästi hänen eteensä, kun hän katseli Markoa ja silloin hän likisti häntä kiivaasti sydäntänsä vastaan ja lausui: "voi suloinen poika!" vaan sitä ajatusta, joka oli hänen mielessään, hän ei tohtinut lausua.

Mutta, kun Markon kasvot kävivät laihemmaksi ja hänen vartalonsa hoikemmaksi ja hänen silmänsä kiiltävämmäksi, Helenankin kävi samoin, ikäänkuin olisi joku hieno samantunteisuus ollut heidän välillään, joka yhdisti molemmat yhteiseen kohtaloon.

Kaikki nämät huomasi Labeo. Hän näki kaikki, kun hän murheellisena katseli sitä muutosta, jonka aika oli vaikuttanut molemmissa ja havaitsi, kuinka molemmat voipuivat yhdessä. Hän näki kaikki. Hän tiesi, mikä se salaisuus oli, jota Helena rakkaudessaan ei tahtonut ilmoittaa.

Alusta hän taisteli vastaan ja koetti kovasti epäillä, järjellään kumota pelkoansa. Turhaan. Äiti ja poika olivat hänen edessään, näyttäen, mikä oli tulossa. Hän koetti toivoa, mutta toivo kävi yhä heikommaksi, kunnes se vihdoin kokonaan sammui, ja hänen täytyi taistella sitä kauhua vastaan, joka ilmestyi täydellisenä hänen edessään.

Sillä Markus meni viimein niin voimattomaksi, ettei hän enää jaksanut kävellä ympäri.

Nyt Labeo kantoi häntä ympäri taivahalla; hellästi, lempeästi, samalla kuin hänen sydämensä oli pakahtumallaan ja hänen äänessään, joka aina oli hellä ja lempeä, ilmestyi uusi hellyys, uusi rakkauden hehku ja syvä kaipaus hänen sydämensä lemmittyyn. Voimakas mies kantoi vaaleata, kuolevaa poikaa ympäri puutarhaa koko päivän, taikka istui pitäen häntä sylissään, katsoen häntä kasvoihin sanomattomalla rakkaudella. Hän tahtoi aina olla poikansa luona; hän ei tahtonut kadottaa yhtä ainoatakaan sanaa eikä katsetta. Hän kokosi ne kaikki muistoonsa.

Sillä välin kuin isä kantoi poikaansa ympäri puutarhaa, Helenan oli tapa katsella heitä etäältä ja ajatella semmoisia ajatuksia, joita hän ei ollut halullinen lausumaan.

Ja Labeo käänsi poikansa riutuneesta muodosta silmänsä pois toisen yhtä rakkaan olennon hoikkaan vartaloon ja havaitsi tämän kalveat, laihtuneet kasvot ja ajatteli, kestäisikö tämä kaikki, mitä oli tulossa.

Sillä hän tiesi sen — hän tiesi sen. Hän näki edessään mustan pilven eikä mitään valonsädettä. Ero, kaksinkertainen, perin vaikea, jota ei voi ajatella — tuska, joka musertaa sydämen, suru sanomaton. Ja tämän tulevaisuuden synkeys pimitti koko hänen elämänsä, jotta joka tuleva päivä toi pahemman pelon ja saatti hänen yhä likemmäksi epätoivoa.

Mutta kun Markus kävi heikommaksi ruumiin puolesta, hänen sielunsa tuli voimakkaammaksi. Hänen mieli-alansa muuttui iloisemmaksi ja hän koetti rohkaista ja lohduttaa äitiänsä; mutta ennen kaikkia hänen ajatuksensa ja sydämensä kääntyivät hänen isänsä puoleen.

Koko hänen luontonsa oli ollut lempeä. Hänen luontonsa perustus oli rakkaus ja nyt, kun maailma katosi ja elämän sulo haihtui, tämä rakkaus kohosi kaikkia korkeammaksi ja kokoontui hänen isäänsä.

Kenties tämä tuli siitä ylpeydestä, jota hän aina oli tuntenut isän suhteen; sillä Labeo oli aina ollut Markon mielestä miehuuden korkein perikuva — semmoinen, jota hän saatti suurimmassa määrässä ihmetellä ja kunnioittaa — semmoinen, joksi hän itse kerta oli toivonut varttuvansa.

Kenties hän ajatteli, ettei hänen äitinsä tarvinnut niin paljon hänen rakkauttansa; kukaties hän näki, että suru olisi vähempi, kun sitä kärsisi lyhyemmän ajan. Äiti oli surustansa pääsevä, sillä välin kuin isän täytyi kantaa kovaa onneansa ilman lohdutusta tai tukea.

Tämä se oli, joka sai Markon yhtä suurella hellyydellä palkitsemaan kaikkea sitä rakkautta, jota isä runsaasti osotti hänelle, ja kun Labeo katseli poikansa kasvoja, tämä loi häneen vakavan rakkauden katseen; hän tavoitti hyväilyksiä ja antoi isänsä pitää kiinni kädestänsä; kaikkien näitten kautta ilmoittaen, mitä sanat olivat liian heikot lausumaan.

Olipa yö taikka päivä, Labeo ei hennonut koskaan luopua pojastaan. Tämän nukkuessa Labeo valvoi hänen luonaan ikäänkuin koettaen läsnä-olollaan suojella häntä lähestyvästä vaarasta.

Aika kului ja Markus heikontui yhä, siksi kuin ei isä enään voinut kantaa häntä sylissään, vaan täytyi valvoa tämän huoneessa ja nyt Labeo vietti koko aikansa siinä huoneessa, jossa Markus makasi.

Ja kun ruumis raukeni, henki yhä vaurastui. Markossa oli vähemmin tämän maailman omaa, enemmän taivaan. Sanat, joita hän lausui, eivät olleet lapsen sanoja. Hän puhui asioista, joista ei Labeo tietänyt mitään; mutta sanat sykähyttivät koko tämän olentoa ja kokoontuivat hänen muistoonsa ja virisivät jälki-vuosina.

Ne sanat, jotka useimmiten olivat hänen huulillaan, olivat muutamat yksinkertaiset sanat, jotka lausuttiin heikolla, mutta totisella äänellä ja semmoisella syvän rakkauden katsannolla, jota ei kuolema itse saanut himmentymään.

"Isä, me olemme kaikki siellä viimein."

"Isä, minä olen ensiksi siellä."

"Isä, me yhdymme jälleen."

Silloin Labeo katsoi omaan sieluunsa ja kysyi itseltänsä: tiesikö hän tämän, niinkuin hänen poikansa sen tiesi? Oliko hän varma siitä? Tämä poika oli. Mutta oliko hän itse? Ja hän tunsi, ettei hän ollut.

Isän rinnalla äiti oli samassa tuskassa, heikkoudessaan valvoen saman vuoteen vieressä ja vaan tahtoen elää kylläksi kauan, jotta hän voisi lohduttaa isää, kun isku ensiksi tulisi — yhtä surullisena, mutta ilman epätoivoa; sillä nyt, kun tuo verkkainen, mutta varma loppu lähestyi, synkein suru peitti Labeon ja hänen sielunsa täyttyi haikeudella.

Kuitenkin jokainen hetki, joka vei osan pojan elämästä, vei yhtä suuren osan äidin elämästä.

Kesken tätä Markon oli tapa puhua yksinkertaisia sanojansa taivaasta ja Jumalasta, ikäänkuin olisi hän puhunut jotakin, joka oli jokaiselle tuttu. Labeo ei kuitenkaan tietänyt mitään näistä asioista ja Markon tunteet olivat häneltä salassa. Se Ainoa, jota Helena ja hänen poikansa niin rakastivat, oli tuntematon hänelle eikä hän uskonut Häneen. Menestyksensä ja onnensa aikana hän ei ollut kääntynyt Hänen puoleensa ja nyt, surun tullen, hän seisoi kaukana Hänestä.

"Isä", lausui Markus, "me yhdymme jälleen. Emmekö yhdy, isä? Sano, isä!"

Ja tuskissansa isä suuteli poikansa vaaleita hiuksia, mutta ei voinut vastata, siksi kuin Markus vaati häntä niin, että hänen täytyi sanoa jotakin.

"Oi, minun poikani, suokoon sen suuri jumala!"

"Hän suo — Hän suo — isäni!"

Tämmöisillä sanoilla tämä kirkas, nuori sielu kohosi puhtaampaan maailmaan, hurskaampaan seuraan ja jumalallisempaan rakkauteen, jättäen jälkeensä hiljenevien sanojensa muiston, että ne säilyisivät tämän isän särkyneessä sydämessä ja jäisivät siihen vuosikausiksi, kunnes ne viimein, ikäänkuin kallis kylvö, kasvaisivat hedelmää.

Oli varhainen aamu, kun Markus jätti heidän. He olivat valvoneet hänen luonaan koko yön. Hän makasi ääneti isänsä sylissä, hengittäen nopeasti ja pää nojautuneena tämän isän rintaan, joka aivan hervotonna vapisi niinkuin lapsi, samalla kuin hänen sydämensä ankarat tykytykset todistivat hänen tutkaansa.

Päivä koitti ja poika avasi silmänsä.

"Isä", hän lausui.

"Voi minun poikani!" huokasit Labeo tuskan äänellä.

"Suutele minua, isä."

Nämät olivat hänen viimeiset sanansa. Ja kun isä painoi huulensa kylmää otsaa vastaan, tämä lempeä sielu kaikin hellin suloinensa ja ihanteineen meni hiljaisesti pois. Vieno hymy kirkasti kuolleen marmori-kasvoin juonteet. Labeo ummisti nämät silmät, jotka katselivat häntä semmoisella rakkaudella viimeisiin asti, ja laski hiljalleen sohvaan sen ruumiin, johon hän näki kaiken toivonsa ja kaiken rakkautena ja kaiken onnensa hukkuvan.

Nyt koko hänen surunsa, kauan pidätettynä ja vastustettuna, puhkesi ilmiin ja voitti hänen. Hän hapertui taaksepäin ja kaatui lattialle.

Hellät ystävät ottivat hänet hoiviinsa. Hän tointui ja palasi kovaan kaipaukseensa, mutta ainoastaan joutuakseen uuteen suruun.

Cineas oli tullut Romasta, kun hän ensiksi kuuli, että Markon tauti oli huolettavaa laatua, ja oli nyt tässä murhettivassa perheessä. Hän näki semmoisen surun, jota hän ei voinut lievittää. Mitä hänen sopi sanoa? Ei mitään. Helenalla oli enemmän sanomista. Helena se oli, joka puhui, kun hän kumartui Labeon ylitse, joka nääntyi suureen suruunsa, vaikka hän oli horroksistaan virvonnut. Labeo istui ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitään. Hän katsoa tuijotti eteensä. Ainoa ääni, jota hän kuuli, oli sen viimeiset sanat, joka nyt makasi tuossa, häneltä ijäksi kadonneena.

Näin Labeo ajatteli, ja jos tämä ainoa ajatus muodostui miksikään, se oli siksi — että hänen lemmittynsä, hänen silmäteränsä oli mennyt, mennyt ijäksi, iki-päiviksi; ja minkä arvoinen elämä nyt oli? Voiko hän elää tämän jälkeen? Tohtiko hän elää ja kohdata, mitä oli hänen edessään. Hän ajatteli tuota vanhaa Sulpicion tikaria, johon hän oli kerran ennen tarttunut, kun tämä sama poika vietiin häneltä pois.

Suloiselta ja hiljaiselta Helenan ääni kuului kesken tätä vimmaa ja epätoivoa.

"Hän sanoi, että me kaikki yhdymme jälleen. Ja me taidamme kaikki yhtyä. Johon hän on mennyt, sinne me kaikki menemme, jos tahdomme."

"Hän ei ole kuollut. Hän elää. Hän on jättänyt ruumiinsa jälkeensä, niinkuin me riisumme yltämme pukumme, mutta hän itse seisoo nyt lunastettujen joukossa."

"Siina on Kristuksen uskon oivallisuus, että pienet lapset pääsevät tietoon Hänestä ja tuntevat Hänen rakkautensa elämässä ja kuolemassa. Hän kutsui heidän luoksensa. Hän sanoi, että taivas oli senkaltaisia varten. Senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Ja ken pääsee taivaasen, jollei Markus?"

"Hän on valkeudessa ja ijankaikkisessa elämässä, sillä välin kuin me olemme pimeydessä ja kuolemassa. Hän katselee suruamme taivaasta. Me yhdymme kaikki hänen kanssaan, jos tahdomme."

Mutta Labeo ei kuullut mitään. Kaikki nämät näyttivät vaan turhilta sanoilta. Cineas kuuli ja muistutti mieleensä Paavalin sanat katakombeissa Clymenen haudalla. Hänen filosofiansa ei tarvinnut mitään lohdutusta surussa, mutta tässä oli jotakin, joka hyvin saatti tuottaa lohdutusta ja lepoa. Eikö se sitä tehnyt? Tuossa poikansa kadottanut äiti istui, mutta vaikka hänen luonnollinen surunsa oli suuri, sielun usko vei siitä voiton. Hän katsoi tuonnemmaksi hengettömästä ruumiista ja näki todellisen poikansa taivaassa, kirkkaudessa.

Mutta Helenan itse ei tarvinnut murhettia. Hänen eronsa Markosta ei ollut kauan kestävä ja hän tiesi sen. Hän tiesi sen, kun hän seisoi katsellen noita kalliita jäännöksiä, jotka laskettiin hautakammioon, hän tiesi sen, kun hänen sydämensä heikot tykytykset juhlallisesti ennustivat hänelle lähestyvää hetkeä; ja hän ajatteli, että lyhyen ajan perästä hänkin lepäisi siellä, ja murhettijat saattaisivat hellästi ja kyynelsilmin hänen tuhkansa viimeiseen lepopaikkaan.

Helena liikkui ympäri heikkona, mutta yhä hän koetti pysyä pystyssä niin kauan kuin mahdollista oli. Vaan Markon hautajaisten jälkeen hän ei enää noussut. Hän vaipui vuoteen omaksi, ja puoliso ja veli saivat vielä toistakin eroa huolehtia.

Hän oli nääntynyt sekä ruumiin että sielun puolesta monen onnettomuuden ja surun ja tuon kauan kestäneen Markon hoidon kautta, jossa hän oli ajaksi jännittänyt voimiansa viimeisiin asti ja niin vaan joutunut suurempaan hermottomuuteen. Ei ollut mitään toivoa hänen suhteensa. Häntä oli mahdoton pelastaa. Hänen täytyi kuolla.

Labeo ei sanonut mitään. Hän oli arvannut sen edeltäpäin; hän oli tietänyt sen, kun hänen poikansa kuoli. Hän oli silloin ollut epätoivossa ja kärsinyt kovinta tuskaa. Nyt hän ei voinut tuntea mitään tunteita. Hänen edessään makasi hänen elämänä kumppani, jota hän niin hellästi ja uskollisesti oli rakastanut ja hän tiesi, että tämäkin oli hänen jättämäisillään. Oli semmoisia hetkiä, jolloin hän heittäysi helleytensä tai surunsa valtaan, mutta enimmiten hän istui jäykkänä, kivettyneenä, jumalien edessä nöyrtymättä.

Mutta Cineasta kauhistutti, kun hän näki Helenan näin menevän pois. Hänen äitinsä oli kuollut hänen lapsuudessaan. Hänen isänsä kuolema oli ainoa seikka koko hänen elämässään, joka oli koskaan häntä surettanut. Tämä kuolema tapahtui, kun hän oli sillä ijällä, jolloin tunteet ovat tuikeat, mutta suru, vaikka kohta syväkin, pian haihtuu. Nyt hän oli joutuva suruun ja hän tunsi, että hän oli kantava sitä hautaansa asti.

Sillä lapsuudessaan ja poikuudessaan ja ensi miehuudessaan hän ja Helena olivat olleet eriämättömät, yhtyen kaikkiin taipumuksiin ja kaikkiin iloihin sillä kummallisella hengellisellä samantunteisuudella, joka saatti molemmat toinen toistansa lähestymään ja teki toisesta toisen vastikon. Hän rakasti Helenaa niin, kuin hän ei koskaan ollut rakastanut ketään muuta inhimillistä olentoa. Kaikki hänen elämänsä suloisimmat tapaukset olivat yhteydessä Helenan kanssa. Ei mikään rakkaus ollut voimakkaampi kuin tämä, eikä kestäväisempi.

Helena tiesi sen tuskan, joka uhkasi Cineasta, kuinka tämä kadottaisi hänen eikä enää löytäisi ketään, joka ymmärtäisi häntä ja hänen harrastuksiaan; kuinka alinomaisessa rakkaudessaan hän pitäisi mielessään sisarensa muistoa ja saattaisi lapsuutensa kumppanin myöhempien vuosiensa kirkkaimmaksi muistoksi. Mutta Cineaalla se ei ollut oleva kuin pelkkä muisto.

Nyt, kun hän makasi tällä vuoteella, josta hän ei enää toivonut nousevansa, hänen sielunsa katseli toiseen maailmaan ja nautti näkevän jotakin sen kirkkaudesta. Helena puhui nyt niinkuin hän näkisi, mitä hänen edessänsä oli. Labeo ei huomannut, mitä hän sanoi; mutta Cineas kuuli kaikki ja ymmärsi kaikki ja muutamat sanat, joita Helena lausui, väräyttivät koko hänen luontoansa.

Kaikki tarkoitti Kristusta.

"Hän on totuus. Etsi häntä ja sinä pääset lepoon."

"Hän on ainoa, joka ansaitsee etsimistä. Löydä hänet ja sinä saavutat kuolemattomuuden. Hän antaa ikuisen elämän luonansa taivaassa."

"Voi Cineas, sinä olet oppinut kaikki, mitä filosofia koskaan saattaa opettaa sinulle, mutta löytyy jotakin, jota sinä et tiedä, ja sinä kaipaat sitä. Sinä halaat sitä, sinä etsit sitä. Minä olen löytänyt sen kokonaan Kristuksen uskossa."

"Sinä tiedät kaikki Jumalasta paitsi yhden asian ja tätä asiaa sinä et voi koskaan oppia paitsi Kristukselta. Tämä oli juuri se asia, jota hän opettaa. Minä tiesin kaikki muut asiat ennaltaan; minä vaan opin häneltä tämän ainoan asian — että Jumala rakastaa minua. Sillä minä tiedän sen, minä tiedän sen ja minä rakastan Häntä, joka ensiksi rakasti minua."

"Hän poistaa kaikki pelot. Saatanko minä pelätä kuolemaa? Hän, jonka eteen minun täytyy mennä, on minun Vapahtajani, minun Lunastajani. Hän rakastaa minua ja minä rakastan Häntä. Minä saan nähdä Hänen ja saan asua Hänen luonansa ijäti."

"Cineas, filosofia voi mietityttää filosofia kuoleman tullen ja saattaa hänen kuolemaan tyvenesti; mutta Kristus voi poistaa kaiken kuoleman pelon heikoista vaimoista ja pienistä lapsista. Hänen rakkautensa se on, joka tämän tekee."

"Ja nyt minun sieluni kiintyy Häneen. Hän tukee minua. Minä rakastan Häntä ja olen peloton. Voi, jospa sinulla olisi tämä rakkaus! silloin sinä tietäisit, että kaikki, mitä etsit, löytyy Hänessä."

Tämmöisiä sanoja Helena lausui välipäisin, ei yhteen jaksoon, vaan usein heikkoudesta pysähtyen; eikä Cineas ollut koskaan kuullut mitään sanoja, jotka olisivat niin vaikuttaneet hänen sydämeensä.

Hän ajatteli itsekseen, että Helenan puhdas henki jo näki sanoin sanomattomia asioita, ja että hänen kirkas järkensä ymmärsi kuoleman synkän salaisuuden.

Tätä uutta tapausta ei tarvittu, jotta Cineas havaitsisi, ettei kuolema pelottanut Kristuksen seuraajia. Hän oli jo oppinut sen monen kautta, joka oli kuollut levollisesti viimeisessä henkäyksessään lausuen Lunastajansa nimeä. Eikä hän juuri ajatellutkaan paljasta rohkeutta eli tyvennyyttä kuoleman lähetessä. Itse puolestaan hän tunsi, että hän saattaisi kuolla tyvenesti. Seneca oli kuollut jalosti; Petronius iloisesti. Mutta hän näki sen, että Helenan tyvenyys ja ilo olivat kovin eriäviä semmoisesta, jota tämä maailma saattaa antaa. Ne olivat ylevää ylevämmät — ne olivat jumalalliset.

Niinkuin hän oli ennen halannut tulla kristityksi, niin hän nyt vielä enemmän sitä halasi. Löytyi vastuksia hänen edessään. Hän ei tietänyt niitten syytä, mutta hänen oli sallittu kerta siitä selkoa saada; ja kun Helena puhui, tämä näytti kirkastetulta hänen silmissään ja hän katseli ja kuunteli, niinkuin enkeliä kuuntelisi ja halasi tunteaksensa tätä riemullista tunnetta ja puhua tällä taivaallisella tavalla.

Näin päivät kuluivat ja Helena riutui riutumistaan, puhuen yhä vähemmän, viimeisissä ajatuksissaan lausuen milloin puolison milloin veljensä nimeä.

Nyt Helena alkoi hourailla. Hänen ajatuksensa palasivat jälleen hänen onnelliseen tyttöytensä aikaan. Taas hän hyöri Cineaan kanssa kotinsa armaissa oloissa taikka istui ja puhui tuntikaudet platanipuitten alla. Hän lausui hiljaa vanhojen laulujen sanoja, lapsuuden laulujen, noitten suloisten, noitten muistista katoamattomien; ja tätä kiertelevää mielikuvitusta kuunnellen Cineas tunsi kaikkien omien ajatustensa menevän takaisin tuohon ihanaan aikaan ja kaipaava, hiuduttava koti-ikävä valloitti hänen sydämensä. Voi, jos voisi murtaa ajan sulut ja palata semmoiseen nuoruuteen keskelle semmoista onnea. Mutta nuoruus oli mennyt ja Helenan kanssa onnikin oli menevä. Jos hän vaan saisi Helenan tunteen istutetuksi sydämeensä ja voisi katsoa ylös taivaasen, niinkuin tämä niin mielellään katsoi, ja niinkuin hän nimittää sitä kodikseen. Silloin kenties entisyys katoisi tulevaisuuden suloon.

Se oli kummallista, ettei Helena houreissansa tuntenut puolisoansa, mutta aina Cineaan. Tämä tieto, että ainoa, jota hän oli aina rakastanut, enemmän kuin mitään muuta maailmassa, näin saatti unhottaa kaikki muut paitsi hänen, tämä tieto tuotti murheellisen lohdutuksen murhettivalle sydämelle. Näin lapsuuden muistot kaikista muistoista kestävät kauimmin ja houreissa entisyys elää, sillä välin kuin nykyisyys katoo.

"Vie minut pois, Cineas, pois. Minä tahdon lähteä kotiin. Miksi sinä pidät minua täällä?"

Helena katsoi kummallisen rukoilevalla tavalla, kun hän lausui tämän. Athenalaiseen kotiinsa, lapsuutensa kotiin hän tahtoi palata. Hän ei tietänyt, missä hän oli, eikä tuntenut tätä huonetta eikä kartanoa omakseen.

"Etkö sinä pian lähde kotiin, Cineas, ja ota minua mukaasi? Minua peloittaa. Mitä minä täällä teen tässä vieraassa paikassa? Vie minut kotiin. Minä tahdon lähteä kotiin."

Voi uupunut henki, Cineas ajatteli, kun hän koetti rauhoittaa häntä.
Sinä todella lähdet kotiin, mutta ei Athenaan.

"Sinä saat lähteä kotiin, voi minun sisareni!" Cineas lausui.

"Milloin?" Helena kysyi levottomasti ja kiihkeästi.

"Milloin? Pian, aivan pian", Cineas lausui, kun kuumat kyynelet vierivät hänen silmistään.

Kotiin! Oi niin! Kauan Helenan ei tarvinnut huoata huokauksiaan ja pyytää Cineasta, että hän veisi hänen pois sieltä. Hänen kotinsa odotti häntä ja hän saavutti, mitä hän halasi, sillä hän vietiin kotiin; mutta jumalallisempaan kotiin ja kirkkaampaan ilma-alaan ja hohtavampaan seuraan kuin kaikki ne, jotka asuivat hänen muistissaan — kotiin, joka oli tähtien tuolla puolen, ijankaikkiseen kotiin taivaassa.