Helenan perhe / Kertomus Romasta ensimäiseltä vuosisadalta

by Elizabeth Rundle Charles

XXXIX.

Loppu.

Kaikki oli ohitse!

Romalaisten hellittämättömyys oli vienyt voiton Juutalaisten uskonvimmasta. Pyhä rakennus oli poltettu tuhaksi. Romalaiset pitivät voitonriemua Sionin raunioilla. Juudan kansa kadotti vanhan asemapaikkansa ja aloitti vuosisatoja kestävää maankulkeuttansa.

Romalaisten armeija päätti työnsä, kokosi kurjat kansan tähteet ja lähetti ne maanpakolaisuuteen. Ne Juutalaiset, jotka jäivät maahan, olivat pakoitetut etsimään piilopaikkoja — lymyttelemään vuorenloukoissa — ja odottamaan siksi kuin tämä onnettomuus taukoisi.

Kuukausi kului toisensa perästä.

Vähitellen muutos tapahtui. Turvaton ja kova-osainen kansa rohkeni palata takaisin rakastettuun Jerusalemiinsa ja rakentaa uudestaan hävinneitä asuntojansa.

Niitten joukossa, jotka näin palasivat, olivat kristityt, joille Jerusalem oli yhtä kallis kuin Juutalaisille. He olivat paenneet heti myrskyn lähetessä, sillä he tiesivät, mimmoinen loppu oli oleva. Kun nyt loppu oli tullut, he pyrkivät kerran vielä siihen paikkaan, joka oli niin pyhä heidän silmissään sen kautta, että heidän Herransa oli siellä oleskellut.

Labeo ja Cineas katselivat Jerusalemia semmoisilla tunteilla, joita ei mikään muu paikka voinut synnyttää.

Täällä se ihmeellinen olento kerta asui, jota he olivat oppineet pitämään toivonansa, lohdutuksenansa ja kaikkein etsintönsä päämääränä.

Täällä oli vielä Hänen askeltensa jäljet; täällä näytti vielä Hänen läsnä-olonsa varjo pysyvän; ja Hänen sanansa tuntuivat vielä soivan ilmassa.

Kaikkialla heidän ympärillänsä hävitys vallitsi. Ne harvat asukkaat, jotka yrittivät asumaan siellä, ne vaan enensivät paikan surkeata näkyä. Muurit olivat jaotetut. Rakennukset raunioina. Kuolleitten ruumiita oli haudattu; mutta milloin ikänänsä Cineas katsahti alas Jerusalemin ympärillä oleviin syviin laaksoihin, hän ajatteli sitä näkyä, jonka hän kerta oli nähnyt, kun ruumiita tuhansittain makasi siellä.

Kun he katsoivat ympärillensä kaikkiin näihin, heidän mieleensä muistui
Kristuksen sanat, joita tämä oli lausunut, kun hän itki Jerusalemia.

Jerusalem! hyvinpä se kaipasi kyyneliä; myöskin jumalallisen olennon kyyneliä.

Niin kristityt palasivat kerta vielä elämään entisillä asuntopaikoillansa ja vielä kerta etsimään noita seutuja, jotka olivat heille niin kalliit. Näitten joukosta Cineas ja Labeo tapasivat monta, jotka voivat antaa joka paikalle sen oman sulon ja palauttaa jumalallisen olennon elämän heidän eteensä koko sen sanomattomalla, liikuttavalla voimalla.

Tuossa he näkivät öljyvuoren; tuossa he näkivät Gethsemanen; ja tuossa he näkivät ennen kaikkia Golgatan vuoren.

Kaikki nämät seikat ja monet muut molemmat ystävät näkivät, kun he kävelivät nöyrinä, täynnänsä kunnioitusta ja puhdistettuin sydämin keskellä näitä näkymöitä, kuunnellen noitten leppeitten kristittyin kertomuksia, jotka niin hellästi seurasivat Herransa jälkiä sen kaupungin ympärillä, jota Hän rakasti ja johon Hän oli kuollut. Tämän kaupungin rauniot kuvasivat heidän eteensä jotakin, joka puhui Hänen jumaluudestaan; siinä kammottavan ankarassa kohtauksessa, joka oli tapahtunut heidän silmiensä edessä, he näkivät vanhan ilmestyksen lopun, jonka jälkeen uusi oli tuleva. Se Vapahtaja, jota Juutalaiset odottivat, oli todella tullut. Hän oli tehtävänsä tehnyt. Hän oli mennyt pois. Mutta Juutalaiset eivät tietäneet sitä. He olivat sokeuttaneet silmänsä ja paaduttaneet sydämensä; ja sillä välin kuin he jäykällä itsepintaisuudella vartoivat aineellista kunniaa kansakunnallensa, he olivat syöstyneet pohjattomaan kurjuuteen.

Kun aika kului, tuntui näistä molemmista vihdoin ikäänkuin kaikista esineistä, jotka voivat vetää heidän ajatuksensa puoleensa, ainoastaan tämä asia ansaitsisi heidän etsimistänsä, ja se oli Hänen löytämisensä, jota he nyt alinomaa halasivat oppiakseen, rakastaakseen, jolle he tahtoisivat antaa kaikki tunteensa ja koko elämänsä.

Viimein Romalaisten armeijat määrättiin toisiin asemapaikkoihin, ja Cineas ja Labeo, joitten oli täytynyt tähän asti pysyä Palaestinassa, saivat nyt vapaasti palata ja noudattaa omaa mielitekoansa. Eivätkä he tämän suhteen halanneet mitään niin paljon kuin ristiin naulitun Jesuksen Kristuksen tuntemista.

Pergamossa he löysivät opettajan, joka kertoi heille kaikki, mitä he tahtoivat tietää.

Hänen jalkainsa juuressa he istuivat, tyytyväisinä häntä kuunnellen ja vastaan-ottaen häneltä kertomuksen siitä Jumalallisesta sanasta, josta Cineas oli kerta lukenut filosofien kirjoissa, joissa tätä nimeä käytettiin ihmisten kaipausten ilmoittamiseksi. Nyt he oppivat, että Sana oli muuttunut lihaksi ja että ihmiset olivat nähneet Hänen kunniansa, Isän ainosyntyisen pojan kunnian, joka on täynnä armoa ja totuutta.

Tältä opettajalta he kuulivat suuremman ja jumalallisemman opin, kuin mikä koskaan oli Athenassa kuultu.

Ja kaikki tarkoitti vaan tuota yhtä ylevätä totuutta: "Jumala rakastaa!"

Jumala rakastaa! Tämä oli koko ilmestyksen päämäärä. Kaikkivaltias on myöskin kaikkia-rakastava. Oi jumalallinen ja ääretön totuus! täytyi olla Jumala itse, joka antoi tämän ihmisille.

Pergamus näytti pyhältä paikalta, kun he kuuntelivat kertomusta
Kristuksesta — Kristuksesta Hänen teoissaan, sanoissaan,
rukouksissaan; Kristuksesta Hänen voimassaan ja laupeudessaan;
Kristuksesta Hänen viisaudessaan ja tiedossaan; ennen kaikkia
Kristuksesta Hänen rakkaudessaan.

Ja he oppivat, että Kristus, kun Hän meni pois, ei jättänyt omiansa lohdutusta vaille.

Hän oli mennyt, mutta Yksi oli jäänyt ja oli aina jäävä, kautta vuosisatojen, loppuun saakka; Yksi, joka on jumalallisen rakkauden ja hellyyden olemus; Yksi, joka itsessään käsittää kaikki rajattoman armon syvyydet; jonka toimi on ihmisten saattaminen Jumalan luo, anteeksi-antamisen ja taivaan tien aukaiseminen, rauhan lausuminen murehtivalle, toivon tuottaminen ja epätoivon karkoittaminen: Pyhä Henki, Lohduttaja.

Kaikki näitten miesten mielipyynnöt näyttivät yhdistyvän tähän. He tyytyivät asumaan siellä. He olisivat mielellään unhottaneet kaikki muut asiat ja viettäneet elämänsä hurskaassa mietinnössä.

Mutta tämä ei sopinut heille.

Toista kuin hiljaista mietintöä tarvittiin. Heidän velvollisuutensa oli toisenlainen.

Tämä velvollisuus oli ennen kaikkia Kristuksen seuraaminen; ja niinkuin Hän koetti kaikista enimmin kutsua ihmisiä Jumalan luo ja pyhyyteen, niin tuli myöskin kaikkien Hänen oppilaittensa, itsekunkin omalla tavallansa tehdä.

Ja niin Cineas ja Labeo vaadittiin saattamaan muille ihmisille sitä totuutta, jonka he olivat oppineet.

Cineas lähti Athenaan ja siellä filosofian oppilaitten ja opettajien keskellä hän kulutti elämäänsä julistaessaan ylevempiä oppeja kuin Platon. Omasta kokemuksestaan hän tiesi parhaitten osoittaa, missä filosofia ei riittänyt; ja jossa Plato epäröitsi, hän näytti, että Kristus oli aivan kylläinen.

Tämä tuli hänen elämänsä työksi: kansan eteen astuminen, ristiin naulitun Kristuksen julistaminen tuossa ajatuksen keskustassa, vanhan maailman neron ja tiedon pääkaupungissa. Hän ajatteli, jopa syystäkin, että koko hänen mennyt elämänsä, hänen moninaiset tunteensa, hänen laveat kokemuksensa muissa sekä filosofiallisten että juutalaisten oppien laaduissa, hänen avara maailman havaintonsa, kaikki ilmoittivat Athenaa hänelle sopivaksi paikaksi.

Hänen työnsä ei ollut turha. Hän kävi ympäri kaikissa kansanluokissa, puhuen, saarnaten, keskustellen, kehoittaen, siksi kuin Athenalaiset pilkalla rupesivat nimittämään häntä "uudeksi Sokrateeksi"; mutta Cineaalla oli aivan toisenlainen esi-kuva kuin Sokrateen, ja hän koetti muodostaa koko elämäänsä Jesuksen elämän mukaan.

Hän sai kärsiä paljon vastusta ja ivaa. Hän sai kuulla monta pilkkapuhetta, ja vuosikausina ihmiset eivät herjenneet ihmettelemästä, kuinka kukaan Megakleidi ja nerollinen mies, joka tunsi hyvin kaikki Kreikan taiteet ja kirjallisuuden ja filosofian, oli koskaan saattanut ruveta ristiin naulittuun barbarilaiseen uskomaan.

Eivät kuitenkaan kaikki olleet ilkastelioita. Oli monta, joilla oli samat tunteet kuin kerta hänellä. Näitten luona hänen lähetystoimensa onnistui, ja hän iloitsi, kun hän näki, että monet sydämet vastaan-ottivat sen lohdutuksen, jota ainoastaan Kristus voi tuottaa.

Labeolla oli eri vaikutus-ala. Hän ei ollut luonnon eikä kasvatuksen puolesta sovelias liikkumaan pilkkaavien sofistain ja väittelevien filosofien parissa. Hän tahtoi jutella tuota yksinkertaista ristin kertomusta yksinkertaisille ihmisille.

Sillä mitä muuta hänellä elämässä oli, kuin tämä. Suuren surun muisto oli vielä hänessä eikä mikään, jota maailma saatti tarjota, häntä miellyttänyt. Hän oli saavuttanut rauhan, ja hänen ainoa halunsa oli, että hän saisi antautua rauhan evankeliumin julistamiseen.

Mutta ennenkuin hän lähti siihen paikkaan, jossa hän aikoi viettää jälellä olevat päivänsä, hän kävi viime kertaansa Romassa.

Juliolta oli tullut kirje, joka ilmoitti, että Labeon kunnian-arvoisa äiti oli kuolemallansa.

Yhdessä Lydian kanssa eläessään ijäkkään Sulpician oli tilaisuus nähdä paljon Kristin uskosta. Huomaamatta sen yksinkertaiset opit koskivat hänen sydämeensä. Yksinäisyys saatti hänen surulliseksi, sillä tuo suloinen lapsen lapsi, jota hän piti niin rakkaana, oli kuollut: hänen lemmitty poikansa oli poissa, tehokkaasti ottaen osaa vaaralliseen sotaan; ja hänen nykyinen murheensa teki hänen kokonaan soveliaaksi vastaan-ottamaan sitä uskoa, joka ennen kaikkia tuottaa lohdutusta. Omassa uskonnossansa hän suorastaan ei löytänyt minkäänlaista lohdutusta. Kansallis-uskonnon tarun-omaiset jumalat, joita hän jollakin tapaa muodoksi tunnusti, eivät olleet miksikään avuksi hänen kaltaisellensa. Ei siinä kyllin, että he eivät voineet vetää murehtivaa puoleensa; he sysäsivät tämän pois luotansa. Tässä uskossa, jos sitä sopi uskoksi sanoa, tulevaisuus oli kokonaan synkkä, ja kun Sulpicia havaitsi itsensä lähestyvän toisen maailman rajaa, hän ei nähnyt muuta kuin pimeyttä.

Mutta Kristuksen usko, joka oli Lydialla ja jota tämä rakasti, tuli hänen tarjokseen tänä pimeyden aikana, ja kun hän katsoi eteenpäin, hän näki, että se valaisi koko tulevaisuuden. Se lupasi toivoa ja taivasta ja kuolemattomuutta. Se oli semmoinen, jota lientyneen sydämen oli vaikea hylätä; jonka puoleen se oli harras kääntymään. Lydian suusta, joka pitkin koko elin-aikaansa oli vastaan-ottanut opetusta isältänsä, kertomus Kristuksesta tuli mieluisana Sulpicialle, kunnes hänkin viimein uskoi.

Mutta hänen iso ikänsä ei sallinut pitkää viipymistä maan päällä; ja se kirje, jonka Labeo sai, kutsui hänet hänen äitinsä luo.

Kaikki ne lapsen tunteet, joita hän ikinä oli tuntenut, virisivät jälleen, kun hän seisoi äidin vuoteen vieressä; mutta suru, jota hän tunsi, lauhkeni kun hän kuuli ne rakkauden ja lujan luottamuksen sanat, joita Sulpicia viimeisessä hengähdyksessään lausui.

Se suloinen voima, joka oli ollut Lydialla Sulpician suhteen, vaikutti myöskin Carboon. Ijäkkään miehen entinen tylyys oli suureksi osaksi kadonnut. Hän oli jo aikaa oppinut katselemaan Kristin-uskoa kumminkin kunnioituksella; hän oppi viimein katselemaan sitä rakkaudella. Häntä ilahutti, kun hän sai auttaa poikaansa tämän työskennellessä kristityn seurakunnan hyväksi. Samanlainen työ tuli hänen elämänsä tarkoitukseksi.

Sulpician kuolema katkaisi viimeiset siteet, jotka kiinnittivät Labeota Romaan. Hän näki, että Julius oli etevä kristittyin joukossa hyödyllisten tointensa puolesta ja päätti tehdä nämät kestäväisiksi. Hän antoi sentähden huvilansa ja tiluksensa Juliolle, ja kun tämä ei tahtonut vastaan-ottaa niitä, hän vaati sitä ja sanoi, ettei hän antanut sitä hänelle, vaan Kristukselle. Nyt Julion ei käynyt kauemmin kieltäminen. Tilukset tulivat hänen omakseen, mutta kaikki, mitä ne tuottivat, oli altisna kristityille heidän tarpeittensa täyttämiseksi taikka heidän yritystensä edistämiseksi.

Koko Labeon sydän oli kiintynyt yhteen paikkaan ja tämä oli Britannia.

Siellä hänen puolisonsa, siellä hänen poikansa lepäsi, yhä rakastetut vähentymättömällä voimalla — yhä kaivatut. Siinä maassa, jonka haltuun nämät kalliit jäännökset olivat jätetyt, hän päätti viettää elämänsä.

Kun hän tuli tuolle hyvin tunnetulle paikalle ja seisoi kerta vielä haudalla ja kyynelsilmin luki sydämensä lemmittyjen hautakirjoituksen, kauhea tuska iski hänen mieltänsä. Hänen tunteensa valloittivat hänen. Hän lankesi polvillensa ja huokasi huolissaan.

Epätoivo näytti vielä kerran voittavan hänen. Hän oli väärin arvannut voimansa. Hän ei tietänyt kuinka vanha suru jälleen syttyy, kun palajaa sen entisille näkymöille.

Mutta kun hän makasi tuossa polvillansa, kädet kiinni pusertuneina, silmät veristyneinä ja rinta kohoilevana, kaikki ajatukset täynnä tätä entisten vuosien tuskaa, toiset asiat vähitellen johtuivat hänen mieleensä sitä viihdyttämään ja lohduttamaan. Keskeltä menneitten aikojen näkyjä uudet ilmestyivät. Kiihtyneessä mielenkuvituksessaan hän näki puolisonsa ja lapsensa seisovan vieressään, mutta näitten molempain välillä oli Kolmannen haamu, haamu, joka kantoi kauheita arpia, mutta jonka kasvoissa asui ääretön rakkaus. Nämät kasvot katselivat häntä ja katseinensa ne puhuivat — rauhaa.

Ja taas hänen poikansa ääni kuului, niinkuin se oli niin usein ennen kuulunut, suloinen lapsen ääni, joka sanomattoman rakkauden sävelillä lausui:

"Isä, me yhdymme jälleen!"

Silloin suuri ilo valloitti Labeon, ja koko hänen epätoivonsa katosi ja tuossa, poikansa haudankin äärellä, hän tunsi rinnassaan täydellisen rauhan.

Kautta Britannian hänen kasvonsa ja muotonsa ja äänensä tulivat tutuiksi niin Romalaisille kuin maan omillekin asukkaille, olivatpa ystävällisiä tai vihamielisiä. Paljon hän kärsi. Hän oli usein kovasti haavoitettu, toisinaan kuolema näytti välttämättömältä; kuitenkin hän yhä jatkoi tointansa ja koetti kertoa kaikille sekä Romalaisille että barbareille rakkauden kertomusta. Näin vuodet kuluivat.

Täällä Britannian maalla löytyi toinen, jota Labeo usein ajatteli ja jota hän halasit kohdata.

Tämä oli Galdus.

Kun Britannialainen oli jättänyt Labeon, hän oli jättänyt koko romalaisen maailman taaksensa. Hän kääntyi peräti pois tämän puolesta ja lähti pohjoiseenpäin niitten heimokuntien luo, jotka vielä olivat vapaat. Hän kulki heimokunnasta heimokuntaan, ja havaiten monta näistä romalaisen vaikutuksen alaiseksi hän yhä jatkoi tietänsä.

Vihdoin hän tuli Kaledonian heimokuntien luo. Suru saatti hänen etsimään rauhaa taistelossa. Tuo hiljainen, vuosikausia pitkä elämä, jota hän oli viettänyt keskellä sivistystä ja hientynyttä maailmaa, synnytti nyt hänessä suuren muutoksen. Surun painossa koko hänen barbarilaisluontonsa nousi, ja sodan ajatus tuli hänen mieleensä niinkuin Cineaan ja Labeon. Hänen urhoollisuutensa, hänen voimansa ja rohkeutensa, hänen sotataitonsa, joka oli kaksinkertaisella tavalla varttunut, ensiksi pitkällisestä kansallis-aseitten käyttämisestä ja toiseksi hänen gladiatori-kasvatuksensa kautta, kaikki nämät tekivät hänen soturina eteväksi, ja se heimokunta, johon hän vaan asettui, valitsi hänen päällikökseen. Sivistynyt elämä ja yhteys älykkäitten ihmisten kanssa olivat laajentaneet ja karaisseet hänen luonnosta terävää järkeänsä. Hän oli myöskin liikkunut maailmassa. Suru oli tehnyt hänen totiseksi ja tyveneksi. Hän oli sovelias hallitsemaan. Hänen vaikutuksensa havaittiin läheltä ja kaukaa. Heimokuntien riidoissa hän vaadittiin ratkaisiaksi, kunnes viimein useat niistä vapaa-ehtoisesti valitsivat hänen johdattajakseen.

Suuri aate valloitti hänen mielensä, ja tämä oli kaikkien heimokuntien yhdistäminen liittokunnaksi, joka vastustaisi Romalaisia ja ajaisi heidän armeijansa pois Britanniasta. Tämä aate elähytti häntä. Hän kävi ympäri kansassa, sytytti heidän sydämiänsä, muistutti heitä Boadicean kärsimistä vääryyksistä, luetteli Romalaisten rikoksia ja kehoitti kaikkia yhtymään. Hänen sanansa painuivat syvälle maan-asukasten sydämeen, ja hänen oma henkensä innostutti kaikkia. Hän pääsi kaikkien yhteiseksi johdattajaksi. Maan-asukkaat nimittivät häntä "Gald cachach", se on "Gald, taistelojen taistelia." Romalaiset kuulivat hänen maineensa ja antoivat hänelle omalla kielellänsä nimen "Galgacus."

Tämä nimi annettiin hänelle, koska hänen aikaisemmat ponnistuksensa Romalaisia vastaan olivat onnistuneet. Sillä nyt Romalaiset yrittivät päättämään Britannian valloitusta, ja Agrikola johdatti varovaisesti legionejansa semmoista vihollista vastaan, jonka sotatemput hän hyvin tunsi. Hän havaitsi, että Galdus paraikaa vehkeili liittoa, ja päätti itse iskeä ensimäisen iskun. Hän lähetti laivaston tutkimaan noita lahtia, joita sanottiin Clotaksi ja Bodotriaksi. Kun Kaledonialaiset näkivät laivaston, he pelästyivät ja aloittivat heti sodan. Galdon johdattaessa saavutettiin monta etua. Kerta eräässä yötisessä päällekarkauksessa he menestyivät niin, että Romalaisten armeija ainoastaan hädin tuskin pelastui.

Vihdoin molemmat armeijat sattuivat yhteen Grampianin vuorilla, ja täällä taisteltiin ratkaiseva taistelo. Galdus puhutteli miehiänsä kaikella sillä palavalla kaunopuheliaisuudella, joka teki hänen niin mainioksi siinä puheessa, joka on säilynyt Taciton kirjoituksissa ja seisoo niissä mitä jaloimpana vapauden ja isänmaan-rakkauden todistuksena, jota aikakirjat koskaan ovat tallettaneet.

Tuo suuri taistelo oli taisteltu; maailma tietää, kuinka se päättyi. Isänmaanrakkaus, urhoollisuus, vimma, epätoivoo, nämät eivät yksikään auttaneet mitään Romalaisten sorajärjestystä ja sotataitoa vastaan. Kaledonialaisten liittokunnan armeija oli kukistettu. Heimokunnat vetäytyivät synkkämielisinä yhä pohjoisemmaksi odottamaan siellä myöhempää aikaa, jolloin he kerta vielä kävisivät Romalaisten kimppuun.

Galgacus katosi näkymöltä. Gald, taistelojen taistelia, ei enää nostanut heimokuntia.

Hän näki toivojensa hävinneen ja tuumiensa rauenneen. Halu, joka oli elähyttänyt häntä, kuoli. Mikä jäi jälelle?

Suru, joka syntyi siitä hänen suuresta rakkaudestaan, joka vuosikaudet oli yhä säilyttänyt sen suloisen pojan muistoa, jota hän kerta piti jumalanansa, jonka sanat hän hyvin muisti, jonka muoto näkyi hänen unissaan. Vielä nytkin, kesken kiihtymystä ja tappelua, nämät kasvot ilmaantuivat, täynnänsä lempeätä lapsen sääliä, niinkuin ne kerta olivat näyttäyneet tuossa julmassa amfiteaterissa, kun ne tulivat hänen sammuvien silmiensä eteen, ja hän tunsi hellät kädet ja kuuli rakkauden sanoja.

Kaikki nämät pysyivät hänen muistissaan.

Kosto, sota, kunnianhimo, kaikki oli mennyt; rakkaus oli jälellä — semmoinen rakkaus, joka asuu voimakkaassa, uljaassa, kiivaassa luonnossa — rakkaus vankka, katoamaton. Eikö hän ollut pitänyt tätä rakkautta vuosikausia, kun hän kantoi tätä poikaa sylissään ja unhotti isänmaansa ja heimonsa rakkaudessaan häntä kohtaan?

Oli noin vuosi kulunut Grampianin taistelosta, kun Labeo, joka oli käynyt pohjoisempana kuin koskaan ennen, palasi vanhan tapansa mukaan paastoamaan ja rukoilemaan poikansa haudalla. Kun hän tuli tämän luo, hän näki yhden miehen haamun penkerellä haudan edessä. Tämä mies oli aivan liikkumatta. Labeo katseli häntä kauan ääneti kummastuen.

Vihdoin hän lähestyi ja tarttui mieheen, joka makasi siellä. Toinen käänsi päätänsä puoleksi häntä päin ja katsahti ylös kiivaasti ja tuimasti.

Ne kasvot, jotka hän näki kuun valossa, olivat vaaleat ja kovin laihat. pörheä parta ja viikset peittivät niitten alipuolen, ja sykertyneet hiussuortuvat vierivät alas otsalle. Kuitenkin Labeo heti tunsi ne. Hän tunsi ne siitä surusta, jota ne osoittivat. Kuka muu saatti murehtia hänen poikansa haudalla kuin tämä?

Labeo heittäysi polvilleen hänen viereensä ja syleili häntä.

"Galdus!" hän huusi. "Ystävä, veli, sen pelastaja, jota me molemmat kerta rakastimme, taivas on saattanut meidän yhteen. Me emme saa enään erota."

Nämät sanat lausuttuina vapisevalla äänellä ja syvällä liikutuksella huomauttivat Britannialaista, joka hämmentyneenä katseli Labeota.

"Etkö sinä tunne Markon isää?" kysyi hän.

Galdus heittäysi Labeon syliin. Koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Hän lähetti sinun", hän lausui viimein. "Hän, josta Markon oli tapa puhua. Minä olen maannut täällä polvillani monta yötä, ja minä olen koettanut muistuttaa mieleeni, mitä Hänestä kuulin. Hän otti pois minun poikani — minun jumalani. Minä en koskaan ymmärtänyt häntä. Minä olen vaan barbari. Hänkö tämän teki? Hänkö sinun tänne lähetti?"

"Hän sen teki, teki varmaankin", huudahti Labeo, kun kyynelet puhkesivat hänen silmiinsä. "Hän se on, eikä kukaan muu."

"Ystäväni ja veljeni", lausui Galdus, "minä en jätä sinua koskaan. Minä olen löytänyt sinun, ja jos sinä sallit minun jäädä luoksesi, minä annan sinulle rakkauteni ja elämäni. Minä tahdon kuulla Hänestä, jota Markus rakasti. Hänen täytyy olla Markon kaltainen, ja Hän suonee minun nähdä poikani tuossa kirkkaassa maailmassa, johon Markus sanoi menevänsä. Voitko sinä kertoa minulle Hänestä? Taikka voitko kertoa minulle, mitä Markus tarkoitti? Minä tiedän kaikki ne sanat, joita hänen oli tapa lausua; mutta minä olen vaan barbari enkä voi niitä ymmärtää. Sinä osaat selittää ne minulle, ja minä tahdon sanasta sanaan toistaa, mitä minä kuulin, että opin niitä ymmärtämään."

"Tule", sanoi Labeo. "Me emme koskaan enään eroa. Minä kerron sinulle Hänestä, ja Hän, joka johdatti meidän yhteen tänne, Hän saattaa sinun ymmärtämään."

* * * * *

Aika kului, ja Britannialainen kuuli Labeolta kertomuksen siitä Ainoasta, jota Markus rakasti. Vähitellen koitti hänelle sen totuuden valo, joka on yhtä selkeä halvimmalle kuin viisaimmalle, koska sen tarkoitus on rakkaus.

Britannialainen, jossa asui niin voimakas rakkaus, saatti paremmin kuin moni kylmäkiskoisempi luonto tuntea jumalallisen rakkauden täyden voiman, kun kerta sen aate oli tullut hänen mieleensä. Löytyi vielä toinenkin rakkaus, joka palkitsi hänen oman rakkautensa — rakkaus, laajempi ja syvempi kuin se, jonka hän oli kadottanut. Aate tuli ensiksi himmeänä, mutta se tuli; ja mitä hän sai, sen hän piti, ja se kasvoi hänessä, kunnes se viimein varttui väkeväksi — loistavaksi valoksi, joka kirkasti koko hänen elämänsä.

Hän kiintyi Labeoon. Matkoillansa, keskusteluissaan, vaaroissaan, hädän uhatessa Labeolla oli kumppanina tämä uskollinen, samatunteinen sydän, — sidottuna häneen kaksinkertaisen siteen kautta — sillä hän rakasti samaa kadonnutta ja samaa Vapahtajaa. Galdus oppi viimein tekemään jotakin enemmän kuin tuntea samoja tunteita. Hän osasi puhua kansalaisilleen omalla raa'alla, yksinkertaisella tavallansa totuudesta ja taivaasta ja siitä Jumalasta, jota Druidit eivät olleet koskaan tunteneet ja Druidein seuralaiset eivät koskaan olleet odottaneet.

Näin nämät miehet kestivät yhdessä iloa ja surua ja vaaraa ja vaivaa, tarjoten Romalaisille ja barbareille sitä totuutta, jonka he olivat oppineet; työskennellen vuosien vieriessä, kunnes työ päättyi ja lepo tuli.

Galdus pääsi tähän lepoon ensiksi.

Kun Labeo hankki hänen ruumistansa hautaa varten, hän huomasi kultaisen kotelon, joka riippui hänen kaulassaan. Se oli kerta ollut Markon. Tämä oli kantanut sitä, niinkuin romalaisten poikien oli tapa. Galdus oli ottanut sen ja pitänyt sitä lähinnä sydäntänsä kaikki nämät vuodet.

Labeo pani sen omaan kaulaansa ja kantoi sitä kalliina muistona pojastansa, kunnes he yhdistyivät taivaassa.