Helenan perhe / Kertomus Romasta ensimäiseltä vuosisadalta

by Elizabeth Rundle Charles

XXXVIII.

Jerusalemin hävitys.

Vihdoin Vespasianus oli tukevasti asettunut maailman valta-istuimelle.
Roman armeijoilla oli aikaa uudistaa valloituksiansa joka taholla, ja
Titus kiirehti päättämään Judean sotaa.

Jerusalem oli sotaretken päätarkoitus. Koko taistelo kertyi sen ympärille. Kaikki muut vahvat paikat olivat valloitetut taikka saatetut käyttämättömäksi; vaan jälellä oli vielä kaikkein lujin linnoitus, tärkeä asemansa puolesta, mutta Juutalaisille vielä tärkeämpi korkeimman olennon suosioon katsoen.

Taaksepäin, yhä taaksepäin olivat Juutalaisten armeijat tungetut, siksi kuin ne vaivoin olivat kaikki joutuneet tuohon yhteiseen keskipaikkaan. Mutta Jerusalemin täytyi vastaan ottaa paljon muitakin, jotka tulivat ja vaativat sisään päästäksensä. Pääsiäisjuhla lähestyi, ja sukukunnat kokoontuivat pääkaupunkiin sitä pitämään. Suuria joukkoja tulvaili sinne; he eivät pelänneet ajan vaarallisuutta eivätkä ajatelleet onnettomuutta. He tulivat vaarin ottamaan esi-isiensä tapoja ja viettämään pelastustansa Egyptistä. Oli kolmatta miljonaa henkeä, jotka täyttivät pyhän kaupungin kapeat kadut ja sulloontuivat vallin sisäpuolelle, asuen majoissa taikka väli-aikaisissa suojissa ja toivoen saavansa muutamien päivien perästä palata kotiinsa.

Mutta tätä näin yhteen tunkeunutta väkeä tapasi äkkiä sanoma Romalaisten lähestymisestä. Aluksi he eivät uskaltaneet lähteä, kun pelkäsivät vihollisia; viimein he eivät päässeet lähtemään, sillä vihollinen seisoi heidän silmiensä edessä.

Vihdoin ilmestyi kauan pelätty vihollinen. Sillä puolella kaupunkia, jossa vuoret olivat loivemmat ja jossa Bezetha sijaitsi, Romalaisten armeijat hankkivat asettamaan leiriään.

Jos Jerusalem olisi ollut, mitä se kerta oli, järjestys ja laki ylinnä, se kenties olisi pilkaksi saattanut yksin Titonkin neron ja Roman armeijat. Mutta järjestys ja laki olivat jo aikaa kadonneet. Kiihtyneen kansan raivo teki kaiken hallituksen mahdottomaksi, kaupunki joutui hourupäisyyden ja uskon vimman alaiseksi. Vallattomuus oli ohjaksilla, ylhäisimmät virat tallattiin jalkojen alle, ja hurja alhaiso oli oppimattomalle maamiehelle antanut ylimmäisen papin ikäkausina kunnioitetun arvon. Romalaiset olivat karkoitetut kaupungista, mutta heidän sijaansa tuli niitä, jotka olivat paljoa pahemmat kuin Romalaiset — miehiä, jotka koettivat käyttää isänmaansa vaurioita omaksi edukseen ja täyttivät kaupungin kansalaissodan verenvuodatuksella, samalla kuin vihollinen oli heidän porteillansa.

Jerusalemilla oli muitakin vihollisia kuin Romalaiset. Se taisteli itseänsä vastaan.

Vallien sisäpuolella oli kolme eri leiriä ja kolme vihollis-armeijaa. Eleazer piti temppeliä vallassaan, Johannes kaupungin ylipuolta ja Simon sen alipuolta. Nämät kolme ottelivat alinomaa keskenänsä semmoisella hellittämättömällä urhoollisuudella ja jäykällä julmuudella, joka olisi varmaan tuottanut voiton heidän kansakunnalleen, jos sitä olisi käytetty yhteistä vihollista vastaan.

Lakkaamatonta sotaa kävivät nämät kolme johdattajaa seuralaisineen toinen toistansa vastaan. Ei mikään yhteinen puollustustuuma Romalaisten suhteen ollut mahdollinen. Kaupunki oli taistelevien lahkokuntien käsissä ja asukas-raukkojen täytyi kärsiä paljon näitten kunnottomien väkivallasta. Riitelevät puolueet eivät vimmassaan ajatelleet mitään eivätkä mitään säästäneet. Heidän hurjuutensa nousi ylimmilleen, kun jossakin heidän tappelussaan ne aitat, joissa viljavarat pidettiin, syttyivät tuleen ja toive Jerusalemin elättämisestä sammui liekkeihin.

Tämmöiseen paikkaan Isaak tuli, kun Cineas oli laskenut hänen vapaaksi. Hän tapasi maanmiehensä sen väli-ajan vietännössä, jonka Vespasianon lähtö Italiaan oli tuottanut. Hän havaitsi kaupungin olevan täynnä eripuraisuutta, täynnä koko maakunnan huimapäitä, jotka olivat tulleet sinne etupäässä kunnianhimon taikka saaliin vuoksi eikä suinkaan turvallisuutensa tähden. Hän näki semmoisten miesten, joita hän inhosi ja ylenkatsoi, kohonneen korkeimpiin virkoihin; hän näki kaupungin jaetuksi puolueisin, kun yksimielisyys oli kaikkein tarpeellisin; hän näki näitten puolueitten kuluttavan Israelin voimaa, eikä löytynyt ketään, joka tahtoi taikka kykeni järjen ääntä kuuntelemaan.

Sillä puolueriidat olivat päässeet voitolle ja isänmaanrakkaus oli mennyt näkymättömiin. Simonilla Johanneksella oli kummallakin seuralaisensa, jotka pitivät heidän puoltansa. Kaikki muu kansa seisoi avutonna, molempien saaliina. Kaupunki oli täynnä laittomuutta ja hämminkiä. Riitauntuneena itsensä kanssa se odotti Roman mahtavaa armeijaa.

Tämmöiset asiat täyttivät Isaakin katkeruudella. Hän koetti tehdä kaikki, mitä rehellinen ja palava mieli saatti tehdä. Oli aikoja, jolloin hänen innokkaat sanansa saivat toimeen jotakin, mutta tavallisesti oli niillä, joita hän puhutteli, omat harrastuksensa. Hän ei voinut tehdä Simonin seuralaisten mitään, ja koko muu kansa oli saamaton. Oli kuitenkin yksi seikka, jonka hän olisi tainnut helposti aikaan saattaa. Hän olisi ehkä voinut nostaa Bezethan miehet Simonin tyranniutta vastaan ja johdattaa heitä. Kenties hän olisi karkoittanut tämän miehen; kukaties hän olisi päässyt edemmäksi ja karkoittanut Johanneksenkin. Mutta tämän asian toimeenpanoa Isaak ei koskaan ajatellut. Hän ei ollut se mies, joka tahtoi pahentaa kaupungin onnetonta tilaa neljännen puolueen synnyttämisellä. Hän koetti ennemmin sovittaa; täydellisemmin julistaa vanhaa uskoa tulevaan Messiakseen; kehoittaa kaikkia yhdistymään hänen tähtensä, että kun hän tulisi, hän löytäisi heidän valvomasta.

Mutta Isaakin ponnistukset yksimielisyyden ja rauhan ja uskon suhteen olivat kaikki turhat. Kummallinen mielenhämmennys ilmestyi kansassa, rehellisiä miehiä oli harvassa, kansankiihoittajat ja älyltään menneet uskonvimmaiset hallitsivat kaikkia asioita. Isaakin oli vaikea säilyttää sitä lujaa uskoa, jossa hän aina tähän saakka oli pysynyt. Taistelo uskon ja epätoivon välillä oli hirveä. Järki osotti hänelle, että kaupunki oli perikatoon tuomittu; se ei osottanut mitään pelastuksen keinoa; usko koetti vaan heikosti riippua kiinni entisessä luottamuksessaan. Israelin Jumala näytti kääntäneen pois kasvonsa, ja vaikea oli ajatella, että hän kuitenkin aikoi pelastaa valitun kansansa. Mutta vielä vaikeampi oli ajatella, että vastoin kaikkia hänen lupauksiansa valittu kansa hukkuisi. Tämä oli taistelo Isaakin povessa, ja taistelo täytti hänen tuskalla. Hän koetti pitää kaikkia kauhuja ympärillänsä kansan syntien rangaistuksena. Mutta semmoinen rangaistus, joka tuli jumalalta, kuritti, ja Isaak näki, ettei tässä ilmestynyt mitään puhdistavaa eikä kurittavaa. Nykyolot näyttivät pikemmin siltä vimmapäisyydeltä, joka käy hävityksen edellä, näyttivät olevan kansallisen elämän kukistus, Israelin hukka ja kuolema.

Kaikki seikat hänen ympärillänsä suurensivat hänen epäuskoansa. Sinä päivänä, jolloin hän saapui kaupunkiin, hän havaitsi erään haamun valleilla — laihan, raantuneen olennon, joka näytti vanhalta hebrealaiselta profeetalta, mutta kiivaalta ja rajulta, palavat silmät yhä tuijottavina, aivoiltansa riivattu. Hänellä oli ainoastaan yksi sana, ainoastaan yksi lause, eikä hän milloinkaan herjennyt tätä kertomasta. Nämät sanat, jotka Isaak nyt ensi kerran kuuli, synnyttivät hänessä kammottaman pelon, täyttivät hänen mielensä semmoisella aavistuksella, jossa hän ei rohjennut antaa ajatustensa viipyä, ja pudistuttivat hänen ruumistansa kauhun väristyksellä.

Nämät olivat ne sanat, joita tämä hurja profeeta lausui, kun hän astui pitkin muureja, jossa hän mielellään käyskeli, huutaen kamalia sanojansa käheällä ja kauhistuttavalla äänellä, yksitoikkoisella sävelellä, joka ei koskaan muuttunut:

"Huuto idästä, huuto lännestä,
Huuto kaikista neljästä tuulesta,
Huuto Jerusalemista ja templistä,
Surkea valitus yljän ja morsiamen ylitse,
Huuto myös kaiken kansan ylitse.
Voi, voi, voi sinuas! Sinä vaivainen Jerusalem!"

Isaak oli ennen kuullut tästä miehestä. Kansa tunsi hyvin hänen huutonsa. Seitsemän vuotta hän oli huutanut sitä kautta koko Judean. Häntä oli suomittu ja kidutettu ja monin tavoin rangaistu. Turhaan. Hän ei lausunut muuta kuin: "voi Jerusalem!" ja vielä yöt päivät sama huuto kaikkui: — "voi, voi Jerusalem!"

Vaikka enimmät asukkaat olivat tutustuneet tämän miehen kanssa ja pitivät hänen huutoansa kurjan, viattoman mielipuolen lauseena, vaikuttivat hänen sanansa eri lailla niihin, jotka ensikerran hänen kuulivat. Isaakista ne tuntuivat hirveältä ja kuuluivat ikäänkuin jonkun Jumalan profeetan ääni.

Ei muitakaan kauhuja puuttunut. Kun Isaak ensitulonsa iltana surullisena kävi ympäri väentungossa, hän havaitsi, että kaikki ihmiset pelästyneinä katselivat taivasta kohden. Hän katsahti ylös ja yhteinen pelko levisi hänen omaan sydämeensä. Keskeltä taivasta hän näki miekanmuotoisen pyrstötähden, joka osotti kaupunkiin päin, häviötä ennustaen. Alusta syntyi vaan äkkipelko. Yö toisensa perästä tuli, ja tuo kammottava kuva kasvoi yhä suuremmaksi ja vilkkaammaksi, tulipunaisena leimuten tummalta taivaalta ja kauheana ja uhkaavana ulottuen ilman rannalta sen keskikohdalle.

Suuressa rakkaudessaan Israelia kohtaan ja vankassa uskossaan Israelin jumalaan Isaak, kun ensimäinen säikähdys oli asettunut, ei tahtonut pelolta katsella tätä merkkiä.

"Ei", hän huudahti ja hän puhutteli kansaa joka paikassa, "ei, tämä ei ole mikään hirmun merkki, vaan toivon. Se on vapauttajan lupaus. Sillä kuinka Israel on pelastettava? Niinkuin se aina on pelastettu — miekalla. Ei kuitenkaan ihmisten miekalla, vaan sen taivaallisen olennon, joka asettaa sen tuonne silmiemme eteen, tähtien keskelle, kertomaan meille, että hän on uskollinen. Valmistakaamme itseämme häntä varten. Hän on tulossa!"

"Meidän silmämme näkevät hänen tulonsa julkisen kunnian. Halleluja!
Ylistetty olkoon hänen nimensä!"

Ja Isaakin innokkaat sanat, semmoisen uskon lauseen, joka tuokioksi vilkahti esiin epätoivon pimeydestä, kohoten toivoon ja taivaasen, sytyttivät kansan sydämet. Hekin tahtoivat toivoa ja uskoa ja ylistää. He yhdistyivät hänen sanoihinsa ja kymmenet tuhannet äänet huusivat: "Halleluja!"

Mutta vimmassaan ja kiihkossansa kansa ei voinut aina pitää toivoa. Heidän tunteensa vaihtelivat. Toivo kääntyi epätoivoksi. Äkillinen säikähdys vierähti heihin. Ihmisten mielet sekaantuivat. Näkyjä havaittiin ilmassa; haamuja liikkui pimeässä; äänet, jotka eivät olleet kuolevaisten, näyttivät vaikuttavan monen häirääntyneisin aisteihin.

Sadottain kulkupuheita kävi joka päivä suusta suuhun, täyttäen kaikki ylenluonnollisella pelolla. Loistavat valkeat paloivat temppelin ympärillä; yksi porteista aukeni itsestänsä; ihme seurasi toisensa perästä, jokainen enentäen pelkoa tai toivoa: ja niin usko ja epätoivo, ilo ja pelko taukoamatta vaihtelivat, kunnes ihmiset uskoivat mitä hyvänsä, ja samanlainen kiihtymys vaikutti kaikkein aisteihin; kunnes kaikki näkivät ne ennusmerkit, joita yksi luuli näkevänsä; kunnes kokonaiset joukot katselivat ylös taivaasen päin ja näkivät ilmassa taisteloon asetettuja sotalaumoja ja vaunuja ja armeijoita ja kuulivat tappelun pauhinan ja sodan jyminän.

Tämmöisessä tilassa olevan kaupungin luo Romalaiset tulivat. Kun Romalaisten legionain välkkyvät rivit ensiksi ilmestyivät, kansa ei peljännyt. He uskoivat, että tällä tapaa Israelin viholliset olivat saatetut Jerusalemin eteen, jotta kaikki hävitettäisiin ja korkein olento kostaisi valittujensa puolesta. Jumalan kansa oli saatettu kasvoista kasvoihin vihollisiansa vastaan, ja päätös olisi näitten vihollisten täydellinen turmio.

Tätä Isaak julisti, koettaen rohkaista kaikkein sydäntä ja toivoen, että jos Romalaiset asettuisivat piirittämään, sisälliset riidat herkeisivät. Vihollisten armeijain ilmestys ei tuottanut hänelle kuin toivoa ja levollisuutta. Puolueitten täytyi, niin hän ajatteli, hävitä sodan syttyessä.

Romalaiset alkoivat rakentaa leiriänsä sille ainoalle puolelle, josta piiritys kävi laatuun, kaupungin alipuolelle. Täällä, heidän ja kaupungin välillä oli kolme tukevaa vallia, itsekukin ympäröiten eri kaupungin osaa; vaan tämänpuoliset vallit olivat ainoat, joita Romalaisten heitinkoneet voivat ahdistaa. Toisella puolella oli jyrkänteitä.

Mutta kun Romalaiset alkoivat sijoittaa itseänsä ja varustaa leiriään, Juutalaiset eivät olleet joutilaina. Ensikerran tämän vihollisensa nähdessään, joka näin tuli pyhän kaupungin eteen aseilla ja heittokoneilla, koko tuo hurja väestö vimmastui.

Isaak näki, että nyt oli paras aika ryhtyä toimeen, semmoinen aika, jolloin sopi käydä Romalaisten kimppuun päällekarkauksen ankaruudella ja jolloin Juutalaisten soturein oli tilaisuus panna voimansa liikkeelle noissa äkillisissä ja rajuissa hyökkäyksissä, joista he olivat niin mainiot.

Häntä itseä oli ylistetty omista sankaritöistä ja erittäin urhoollisuudesta Jotapatassa. Suuri paljous tunsi hänen hyvin ja seurasi häntä, mihin hän vaan johdatti. Asuen Bezethan puolella, jonka hän tiesi ensiksi joutuvan rynnäkön alaiseksi, hän päätti puolestansa ottaa toimekseen vihollisen torjumisen, toivoen, että sisälliset riidat viimein lahoisivat.

Nyt ensimäinen suotuisa tilaisuus ilmestyi hänelle, ja innokkailla sanoilla, välkkyvin silmin ja ripeillä liikenteillä hän kävi ympäri kehoittaen kaikkia itseänsä seuraamaan. Ääretön paljous valmisti itsensä häntä tottelemaan.

Romalaiset olivat paraikaa leiriänsä varustamassa. Kymmenes legiona seisoi lähinnä.

Yht'äkkiä portit aukaistiin, ja lukemattomat joukot hyökkäsivät ulos.

Aukiolla rivejänsä järjestettyään ensiksi tulevat, urhoollisuutensa ja vahvuutensa tähden valitut miehet, lähestyivät Romalaisia. Näitä seurasivat summattomat parvet, muutamat järjestyksessä, toiset sekaseuroin, mutta kaikki rientäin eteen päin, kunnes koko lakea musteni ihmisistä, ja yhä virtaili porteista vähentymättömiä joukkoja. Sillä tämän ryntäyksen huuto kuului kautta kaupungin, ja kaikki ottivat osaa; ja semmoiset, jotka eivät koskaan olleet nähneet eikä kuulleet mitään Isaakista, nyt töyttäsivät vihattua vihollista vastaan.

Kaikkien etupäässä kävi Isaak.

Romalaiset eivät olleet kerinneet varustustöitään päättämään. Lakea oli avoinna. Tavallisella nopeaneuvoisuudellaan ja jonkunlaisella ylenkatseella edessänsä olevan paljouden suhteen he asettuivat sotarintaan ja odottivat päällekarkausta.

Se tuli.

Huudolla semmoisella, joka kohosi ikäänkuin vahvat, peräkkäin seuraavat ukkosen jyskeet taivasta kohden ja kaikkui ympäröivistä kunnaista, siksi kuin se ammahti takaisin ja vieri koko kaupungin ja koko Romalaisten leirin yli, semmoisella huudolla Juutalaiset syöksähtivät vihollisiansa vastaan.

Romalaiset olivat jo oppineet tuntemaan Juutalaisten hurjaa uskaliaisuutta ja tuimia päällekarkauksia; mutta he eivät olleet koskaan nähneet mitään tämänkaltaista. Sillä tässä Juutalaiset tulivat kaikki kaatavana laumana, raivolla, joka kauhisti. Sotajärjestyksestään luopumatta Romalaiset laittoivat linjojansa peitsillä ja kilvillä ja kestivät ensimäisen rynnäkön. Mutta Juutalaiset eivät huolineet peitsistä eikä kilvistä, vimmassaan joka mies unhotti kuoleman, unhotti itsensä ja kiirehti vaan heittäymään vihollisten peitsiä kohti, että hän niin murtaisi heidän hyvin järjestetyt rivinsä ja avaisi tietä kumppanillensa.

Romalaiset seisoivat ajan väistymättä. Ensimäinen ryntäys oli torjuttu, ja toinen, ja kolmas. Mutta Juutalaiset perääntyivät vaan uudestansa esiin töymätäksensä ja joka kerta töymäys kävi hirveämmäksi, koska se toi muassaan sen lisääntyneen pontevuuden, joka lähti niistä enenevistä joukoista, jotka yhä riensivät eteenpäin ja toivat vauhtinsa voiman ensimäisten rivien hyökkäykseen. Vihdoin joku julma Juutalaisten hyömäys sai Romalaisten keskirinnan vetäytymään vähän takaperin. Satoja Juutalaisia sylvähti sinne. Isaak sieppasi käteensä romalaisen sotalipun ja huusi miehiänsä. He ryntäsivät eteenpäin uudella innolla. Romalaisten linja katkesi, ja silmänräpäyksessä ääretön joukko Juutalaisia tulvasi aukosta sisälle, kiersi legionan ja kävi siihen käsiksi sekä edestä että takaa.

Juutalaiset olivat siitä erinomaiset, että heidän vimmansa pysyi laimentumatta, jopa pikemmin yltyikin heidän taistellessaan. Romalaiset hämmästyivät. Heidän vihollistensa tuimuus kammotti heitä. Heidän rohkeutensa höltyi, ja heidän hajoitetut rivinsä pelottivat heitä. He havaitsivat, että heitä ahdistettiin joka taholta. He eivät voineet enään pitää paikkaansa. He taantuivat. He vetäytyivät takaperin. Äkillinen säikähdys masensi heitä, ja he pakenivat kaikille ilmoille samalla kuin Juutalaiset ajoivat takaa, Isaak etupäässä, kantaen valloitettua lippua.

"Halleluja! Jumala on antanut meille voiton! Israelin jumala taistelee puolellamme!"

Tämmöinen huuto kaikkui kesken taistelon jyminää, ja Juutalaiset uskoivat nyt täydelleen, että heidän vapahduksensa hetki oli tullut ja että heidän vihollisensa olivat heidän vallassaan.

Mutta ainoastaan yksi legiona oli karkoitettu. Toiset olivat jälellä, lujina sotataidossaan, säikähtymättä, pelkoon joutumatta.

Kymmenennen legionan takana seisoi Labeon väki. Sotamiehet tunsivat hyvin Juutalaisten ryntäykset, ja heitä oli koetettu mitä rajuimmissa tappeluissa. Taistelon kohina oli havauttanut heitä kaikkia, ja Labeo oli järjestänyt heidän; ja kun kymmenes legiona pakeni ja Juutalaiset ajoivat takaa, Labeon sotamiehet astuivat esiin taisteloa uudistamaan.

Koko Romalaisten armeija oli varoillansa. Titus itse oli komentanut kaikki sotamiehensä tappelua laidallensa asettamaan. Legiona toisensa perästä pantiin liikkeelle ja astui vihollisia vastaan.

Mutta Juutalaisten ryntäystä, jota voiton hehku ja usko Israelin jumalan läsnä-oloon riennyttivät, ei voitu helposti pidättää.

Labeon sotamiehet seisahtuivat tämän päällekarkauksen yhä vyöryvien aaltojen eteen.

Heidän esirinnassaan raivosi kauhea taistelo. Juutalaiset vielä heittäysivät vihollisten peitsiä vastaan, tyytyväisinä, jos he kuolemallansa voivat avata tietä muille, ja niitten takaa, jotka kaatuivat, toiset tunkivat eteenpäin, hurjina, vimmapäisinä, ja ilma täyttyi huudoilla, ikäänkuin mieletönten riekunalla.

Juutalaisia kaatui sadottain ja tuhansittain, mutta Romalaisia kaatui myöskin, ja vaikea oli heidän jämeitten riviensä pysyä järjestyksessä ja henkiin jääneitten liittyä yhteen, että kaatuneitten sijat täytettiin.

Vihdoin Romalaiset horjuivat. Turhaan Labeo koetti pysyttää miehiänsä. Tässä näin jatketussa, näin vilkkaassa päällekarkauksessa oli Romalaisille liiaksi. Labeo seisoi miestensä ensimäisenä ja pani rohkeasti henkensä alttiiksi; hän vannotti heitä kaikkien kautta, mitä he pitivät pyhänä, olemaan järkähtämättä. Rivin toisessa päässä taisteli Cineas sillä urhoollisuudella, jota hän aina osotti. Mutta Romalaiset väistyivät, ja vaikka heidän rivinsä pysyivät muuttumatta, he yhä tungettiin taaksepäin — tosin vaan askel askelelta, mutta itse perääntyminen oli omainen heitä lannistamaan.

Taaksepäin, yhä taaksepäin he havaitsivat itsensä työnnetyksi.

Keskeltä tappelua Cineas eroitti Isaakin, joka yhä johdatti miehiänsä ja piti valloitettua lippua korkealla ilmassa. Hän näytti olevan ikäänkuin lumottu, sillä vaikka hän liikkui taajimmassa taistelossa, ei mikään häntä tavoittava isku pystynyt häneen. Kaikkialla hänen ympärillänsä hänen miehensä kaatuivat, mutta yhä Isaak taisteli ja kehoitti miehiänsä, ja hänen huutonsa kaikkui lujana ja selkeänä:

"Halleluja! sillä Israelin jumala on täällä!"

Nyt Cineas ajatteli, että hän oli aikaan saattanut kaikki nämät, koska hän oli laskenut Isaakin vapaaksi, ja hän syytteli katkerasti itseänsä.

Legiona toisensa jälkeen astui esiin. Titus seisoi keskellä miehiänsä, kehoittaen heitä pysymään paikallansa, käymään eteenpäin, kostamaan noita kurjia Juutalaisia, joita he olivat niin usein voittaneet. Ja muutamat seisoivat vääjäämättä; mutta keskirinta, jossa ankarimmin taisteltiin, alkoi taantua. Peräytyessään he painuivat jonkun rinteen juurelle, jota ylöspäin heidän täytyi nousta. Täältä sotamiesten sopi nähdä koko sen sotavoiman laajuus, joka ahdisti heitä. Heidän ja kaupungin välillä lakea oli musta inhimillisistä olennoista, jotka kaikki ryntäsivät eteenpäin. Tämä näky täytti heidän kammolla.

Yhä he peräytyivät.

Epätoivossaan Cineas oli rientänyt Labeon puolelle, ja kesken tappelua molemmat ystävät nopeasti neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Kauas ja aavalle taistelo ulottui. He näkivät Romalaisten vetäytyvän takaisin tulisen vihollisensa edestä.

He näkivät kuitenkin, että koko taistelo oli esirinnalla; että Juutalaiset olivat harjaantumattomat ja saavuttivat etunsa paljaalla ruumiillisella voimalla ja huolettomalla alttiiksi-annolla enemmän kuin sotataidolla.

Heidän kylki- ja takaväkensä olivat jääneet kokonaan suojelematta.
Silmänräpäys, ja kalkki oli selvillä.

Sievän liikehdyksen kautta Labeo vei miehensä pois taistelosta ja perääntyen hän astui nopeasti kunnaan vieremän ylitse vasemmalle. Juutalaiset töyttäsivät eteenpäin, muutamat vielä hätyyttäen hänen legionaansa, toiset koettaen saartaa toisia Romalaisia. Mutta Labeo kuljetti kiireesti miehensä kappaleen matkaa eteenpäin, ja nyt hänen soturinsa lujalla huudolla iskivät Juutalaisten kylkeen.

Tämmöisen kiinteän ihmisryhmän ryntäyksen edestä kaikki kumoontui. Juutalaiset eivät odottaneet päällekarkausta tältä kulmalta. He kääntyivät sitä vastustamaan, mutta turhaan. Heidän alttiiksi-antonsa, heidän suruttomuutensa ei heikentynyt, mutta heillä ei ollut samat edut. Esirinnalla paino oli yhtä suuri kuin ennen ja ne, jotka olivat takana, sysäsivät eteenpäin niitä, jotka olivat esirinnalla. Nyt kaikki hämmästyivät ja saatettiin epäjärjestykseen.

Avuttomina Juutalaiset syöstiin hajalle.

Romalaiset astuivat suoraan koko lakean poikki, käännähtivät ja kävivät takaapäin vihollisten kimppuun.

Suljettuna kahden vihollisrivin väliin Juutalaiset perääntyivät joka taholla. He havaitsivat pian vaaransa. Nyt Romalaisten sotataito osotti turmiollista vaikutustansa heidän omien epäjärjestykseen joutuneitten joukkojensa suhteen. Ne Romalaiset, jotka olivat esirinnalla väistyneet, kääntyivät kerran vielä, kun he näkivät omat miehensä vihollisten takana.

Juutalaiset voitettiin.

Äkillinen säikähys levisi heihin. He koettivat paeta. Ainoastaan yksi tie oli mahdollinen, ja tämä saatti jyrkälle vuorenrinteelle. Sinne he työnnettiin. Suurin parvin he viskattiin sitä alaspäin, ja Romalaisilla, jotka seurasivat lähellä, oli kaikki korkeamman aseman edut.

Tänne, tätä vuorenrinnettä alaspäin Juutalaiset hämmentyneinä, epäjärjestyksessä ja lannistuneina kaikki syydettiin kokoon, samalla kuin Romalaiset ajoivat heitä takaa. He kykenivät tuskin mihinkään vastarintaan. Taistelo kääntyi kauheaksi veren-vuodatukseksi.

Tuhansia, jotka pääsivät tungosta pois, pakeni pitkin laaksoa takaisin kaupunkiin ja pelastui; mutta tuhansia kaatui Romalaisten alla.

Oli yksi joukko, joka ei joutunut säikähyksiin. Työnnettynä takaisin he yhä taistelivat ja perääntyivät vakaasti sille portille, josta he olivat tulleet. Nämät olivat ne miehet, joita Isaak oli johdattanut.

Heidän etupäässään Isaak seisoi vielä pitäen valloitettua sotalippua. Turhaan Romalaiset karkasivat näihin, koettaen voittaa takaisin lippuansa. Juutalaisten järkähtämätön urhoollisuus taannutti heidän. Ja niin vitkoin ja vastustellen vei Isaak miehensä takaisin, ja portit avattiin; ja vaikka kohta he olivat voitetut, heidän oli kumminkin onnistunut saada sotalippu valtaansa.

Tämmöinen oli tuo kiivaan taistelon päätös.

Mutta Juutalaisten mieli ei ottanut masentuaksensa. Päivä toisen perästä kului, ja yhä he tekivät päällekarkauksiansa. Romalaiset olivat nyt päättäneet varustuksensa eikä heitä voitu helposti karkoittaa asemiltansa. Joka päivä taisteltiin vaihetellen milloin menestyksellä milloin vahingolla. Alinomaa Romalaiset kuitenkin voittivat, ja alinomaa Juutalaiset joutuivat tappioon, siksi kuin viimein Romalaisten heitinkoneet olivat valmiit valleja kohden vieritettäväksi.

Nuot raskaat heitinkoneet, Romalaisten tykistö, kuljetettiin esiin; nakin- ja livitinkoneet lennättivät heittokeihäitänsä ja kiviänsä perikatoon tuomittuun kaupunkiin; muurinsärkiä jymähytteli vahvoja valleja.

Kiviä ja heittokeihäitä sateli lakkaamatta. Aluksi muutamien näitten kivien suunnaton koko ja niitten kauhea vaikutus, kun ne putosivat maahan ja ruhtoivat kaikki murskaksi, säikähytti Juutalaisia. Oli yksi heitinkone, joka sinkahutti hirveän isoja kiviä. Kun nämät tulivat vonkuen ilmassa, valleilla olevien Juutalaisten oli määrä antaa merkki ja pyrkiä suojaan.

Häviön profeetta käveli ympäri muureilla taistelevien miesten välitse, julistaen turmiota niinkuin ennen. Harva piti nyt lukua hänestä. Mutta eräänä päivänä yksi seikka tapahtui, joka saatti monen ajattelemaan sekä häntä että hänen ennustuksiansa.

Kun hän astui pitkin muureja, hän yht'äkkiä seisahtui ja kertoi pahaa ennustavaa huutoansa:

"Voi Jerusalem!
Voi, voi Jerusalem!"

Hän herkesi tuokioksi.

"Kivijyrkäle tulee!" huusivat juutalaiset sotamiehet, kun he näkivät yhden äsken mainituista vahvoista heittomöhkäleistä tulevan.

Kaikki sotamiehet juoksivat eri suunnille suojaan.

Profeetta seisoi liikahtamatta.

Nyt hänen äänensä kaikkui hirveällä voimalla:

"Voi Jerusalem!
Voi, voi Jerusalem!
Voi minuakin!
Voi, voi minuakin!"

Kauhea kivi tulla suhisi ilmassa. Se tapasi puhujan ja rutaisi hänen mähyksi.

Häviön profeetan ääntä ei kuultu enään, sillä häviö itse oli tullut.

Muurinsärkiät jyskyttivät muureja, ja alinomaisista tösmäyksistä nuot vankat kehät järkkyivät. Taukoamatta Juutalaiset ponnistivat voimiansa vaaraa häätääkseen. He tekivät rohkeita uloshyökkäyksiä. He polttivat muurinsärkiät. He karkoittivat pois vihollisen. Mutta kaikista Juutalaisten rajuista ryntäyksistä sai Romalaisten sotataidon hellittämätön lujuus aina voiton.

Vihdoin saatiin suuri rikko valleihin. Romalaiset riensivät rynnäkköön. Hirmuinen taistelo syntyi. Romalaiset tunkeusivat kaupungin sisään ja raivasivat tietä itselleen pitkin katuja. Vaikka Juutalaiset taistelivat urhoollisesti, he perääntyivät ja etsivät viimein turvaa Akra nimisessä kaupungin osassa, jota toinen valli ympäröitsi. Alakaupunki oli Romalaisten vallassa. Titus asetti leirinsä sen keskelle ja valmisti nyt itseänsä toista muuria valloittamaan.

Alakaupungin valloittaminen lannistutti Juutalaisia, mutta he eivät kuitenkaan joutuneet epätoivoon. He ajattelivat, että ylikaupunki vielä voisi heitä suojella. He luottivat sen tihkeihin muureihin ja jyrkkiin rinteisin. Kansaa tuki toivo, että se hetki nyt tulisi, jolloin heidän johdattajansa ilmestyisi. Etevin niistä, jotka semmoisilla toivoilla koettivat kehoittaa heitä toimeliaisuuteen, oli Isaak. "Aika ei ole vielä tullut", hän lausui; "jumala ei tule, ennenkuin ihmiset ovat tehneet parastansa. Mutta viimein, kun emme enää voi tehdä mitään, silloin hän on ilmestyvä."

Ja kansa rohkaisi jälleen mielensä.

Mutta sillä välin kuin Romalaiset ahdistivat ulkoapäin, eripuraisuus ei sammunut. Ei ulkonainen vihollinen eikä yhteinen vaara voinut tukahuttaa sitä kiivasta kiistaa, joka riehui muurien sisäpuolella. Toisinaan molemmat puolueet yhdistyivät, mutta kun sovinnon syy oli poistunut, he palasivat jälleen entiseen vihamielisyyteensä, ja Simon ja Johannes jatkoivat hurjaa taisteloansa.

Näin kaupunki tuhlasi voimansa. Loppumattomat kauhut seurasivat toisiansa muurien sisäpuolella.

Yhä useammin Isaak joutui epätoivoon. Hänen uskonsa horjui. Hän ei voinut katsella, kuinka tämä loppui. Hän ei saattanut silmänräpäystäkään uskoa, että kaupunki valloitettaisiin. Jumalan temppelin häväistys ei näyttänyt todennäköiseltä eikä mahdolliselta. Vapauttajan täytyi tulla — mutta milloin, voi! milloin?

"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan!"

Tämmöinen huuto pääsi Isaakin epätoivoon vaipuneesta sielusta, kun hän näki kauhut ympärillänsä. Tämmöiset kauhut näyttivät liian suurilta. Tämmöisiä kauhuja ei voinut hänen mielestään edes se lopullinen kunnia palkita, jota hän odotti.

Hänen ainoa lohdutuksensa oli sota. Taistelon tuimuus saatti hajottaa hänen ajatuksiansa, ja hän tunsi jonkunlaisen huojennuksen, kun hän syöksi takaisin Israelin viholliset.

"Mutta, oi Herra, kuinka kauan?"

Voi, hän ei tietänyt sen tuskan suuruutta, joka vielä oli kohtaava kaikkia perikatoon tuomitussa kaupungissa.

Hirveissä kärsimyksissään kansa tällä välin ei tietänyt, mitä tehdä. Useat koettivat paeta. Titus, jonka lempeys ja sääli onnettomia Juutalaisia kohtaan ei koskaan vähentynyt, vastaan-otti laupeasti suuret joukot. Mutta jonkun ajan perästä Juutalaiset koettivat kauhean tilansa kautta vaikuttaa Titon tunteisin ja houkutella Romalaisia pauloihinsa. Useat Romalaiset olivat saaneet surmansa hellien tunteittensa tähden. Semmoiset seikat tekevät lopun kaikesta säälistä. Ei kukaan Juutalainen enää päässyt pakenemaan. He olivat suljetut kaupunkiin, ja poislähtö oli mahdoton.

Leiristään alikaupungista Titus hankki väkirynnäkköä toista muuria vastaan. Hänen muurinsärkiänsä tekivät viimein suuren aukon valleihin, ja hänen intoisat soturinsa syöksähtivät ylikaupunkiin.

Ensiksi Juutalaiset perääntyivät ja antoivat romalaisten tunkeuta melkoisen kauas. Oman intonsa väessä Romalaiset astuivat pitkin katuja, karkoittaen vihollisiansa ja luullen, että he olivat voittaneet.

Mutta yht'äkkiä karkasi ääretön joukko Juutalaisia heihin lähellä särjettyä vallia. Aukko oli jäänyt semmoiseksi kuin se oli. Sitä ei oltu lavennettu, että suurempi joukko olisi yhtä haavaa päässyt sen läpitse, eikä voitu helposti tuoda apuväkeä niille, jotka jo olivat vallien sisäpuolella. Tänne Juutalaiset hyökkäsivät. Suuri paljous asettui joukon luo, ajaen takaisin niitä, jotka yrittivät tulemaan sisään. Toiset ryhtyivät niihin Romalaisiin, jotka jo olivat vallien sisäpuolella. Yht'äkkiä joka rakennus näytti täyttyvän vimmatulla väestöllä. Jokainen syrjäkatu näytti puuskaavan esiin taisteloon rientäviä Juutalaisia. Romalaisia ahdistettiin joka taholta. Ylt'ympäriltä heidän vihollisensa töyttäsivät heitä vastaan. Kartanoitten katolta isot joukot viskasivat alas kiviharkkoja ja keihäitä ja palavia heitto-aseita.

Romalaiset taistelivat tavallisella vakavuudellansa, mutta heidän vihollistensa lukumäärä oli liian suuri ja heitä hätyytetttin hirveän haitallisessa asemassa. He perääntyivät joka paikassa vihollistensa edestä. Kaikkialta heidän ympäriltänsä ja heidän päältänsä näkyi vihollisia. He koettivat vetäytyä takaisin, mutta heitä saarrettiin kapeihin katuihin, ja takaisinlähtö oli mahdoton. Muutamat pääsivät pois, mutta enimmät joutuivat Juutalaisten koston uhriksi.

Eräässä paikassa yksi romalainen upseeri seisoi, joka selin seinää päin kauan aikaa torjui luotansa vihollisjoukkoa. Hänen pitkällöinen vastustamisensa uuvutti häntä viimein, ja vaikka hän vielä taisteli, hänen iskunsa kävivät heikommaksi.

Yhtäkkiä yksi Juutalaisten kiivaimmista johdattajista karkasi kohotetuilla aseilla häntä vastaan.

Romalainen piti kilpeänsä ylöspäin ja valmisti itseänsä otteluun tämän uuden vihollisen kanssa.

Mutta äkkiä hänen vihollisensa laski peitsensä alas.

"Cineas!"

"Isaak!"

Molemmat tunsivat samalla toinen toisensa.

"Takaisin! takaisin!" huusi Isaak seuralaisillensa. "Tämä on minun vankini."

Mutta hänen seuralaisensa eivät näyttäneet tahtovan totella. Vimmassaan he töyttäsivät esiin, silmänräpäys vielä, ja Cineas olisi ollut kuoleman oma. Mutta, kun Cineas alkoi puollustaa itseänsä, Isaak heittäysi hänen eteensä.

"Takaisin", hän huusi. "Ensimäinen, joka koskee häneen, kuolee. Hän on minun."

Isaakin äänessä ja ryhdissä oli jotakin, joka näytti synnyttävän pelkoa
Juutalaisissa. He peräytyivät.

"Tätä tietä!" lausui Isaak Cineaalle. "Joudu, taikka olet hukassa."

Ja hän syöksähti yhden oven luo. Cineas seurasi.

Isaak riensi ylös katon harjalle ja astui pitkin monta kattoa. Kerta häntä pidätettiin; mutta hän lausui pidättäjille, että Cineas oli hänen vankinsa, jota hän kuljetti pois. Nyt hän pääsi menemään, vaikka kyllä vastuksella.

Tuosta Cineas kulki useitten rakennusten ylitse kokonaisen kadun alaspäin. Kaikkialta hänen ympäriltänsä kuului taistelon tohina, Juutalaisten riemuhuudot ja haavoitettujen ja kuolevien vaikeroiminen.

Vihdoin Isaak saapui yhteen rakennukseen, jonka katon aukosta hän aikoi astua alas.

Cineas seurasi ja havaitsi viimein itsensä olevan eräässä huoneessa. Kartano näytti olevan autiona. Katsoen ulos ikkunasta hän näki pihalla kasan kuolleita ruumiita.

Isaak huomasi, että Cineas säpsähti nämät nähdessään, sillä ruumiit olivat naisten ja lasten ruumiita.

"He kuolivat nälkään!" lausui Isaak käheällä kuiskauksella, joka värisytti.

"Täällä", lausui Isaak vähän ajan perästä, "täällä sinä olet turvassa."

Cineas ei sanonut mitään, vaan seisoi katsoen ruumiita.

"Voi!" hän huudahti viimein. "Kuinka te kärsitte!"

"Kärsimme!" sanoi Isaak; "meidän kärsimisiämme ei voi sanoin sanoa eikä ajatella."

"Miks'ette tahdo antautua hyvään aikaan?" kysyi Cineas huoaten.

"Antautua! ei ikinä!" huusi Isaak entisellä kiivaudellaan. "Jokainen Juutalainen on ensiksi kuoleva. Koko kansakunta panee olemisensa alttiiksi tässä taistelossa — koko kansakunta, miehet, vaimot ja lapset."

"Ei voi tulla kuin yksi loppu", lausui Cineas. "Ken voi Romaa vastustaa?"

"Juutalaisilla on toivo, josta Romalaiset eivät tiedä mitään."

"Toivo!" huudahti Cineas, mutta ei sanonut sen enempää.

"Toivo — niin. Enemmän — usko, vakuutus. Me tunnemme hänen, johon me uskomme. Abrahamin Jumala ei koskaan riko liittoansa. Hän rankaisee meitä kovasti, mutta hän kuitenkin pelastaa meidän."

"Kovasti, kovasti hän rankaisee meitä. Meillä on ollut kärsimisiä, jommoisia ihmiset eivät ole ennen nähneet. Voi! Miksi kaikki nämät? Miksi on meidän tuskamme niin suuri? Mitä olemme tehneet sinua vastaan, voi sinä kaikkein korkein?"

"Mutta kuitenkin, miksi minä puhun? Hänellä on omat tarkoituksensa. Kenties tämän tuskan muisto tästälähin eroittaa meidän paremmin pakanoista ja saattaa meidän, hänen omansa, enemmän tunnetuksi. Mutta, oi sinä, joka vallitset korkeudessa! eikö tässä ole kyllin? Miksi enemmän vaatia? Kuinka kauan täytyy meidän kärsiä? Kuinka kauan on vihollinen riemuitseva? Kuinka kauan, voi Sierra, kuinka kauan?"

"Titus on armelias. Hän säälii teitä", lausui Cineas. "Hän koettaa poistaa teidän tuomiotanne. Mutta mitä hän voi tehdä, jos te yhä häntä vastustatte? Ettekö voi palata entiseen kuuliaisuuteen Roman alle, joka kuitenkin tuotti teille niin paljon vapautta? Teidän temppelinne olisi kuitenkin teidän hallussanne."

"Roman alle! Ei ikinä. Nyt on se aika tullut, jolloin tämän maailman valtakunnat joutuvat Herran ja hänen valitun kansansa käsiin. Kärsimistemme suuruudesta sinun sopii päättää, kuinka loistosa tuleva voitonriemu on oleva. Niin, jos enemmän kärsimistä tarvitaan, me voimme enemmän kärsiä. Me emme ole vielä vuodattaneet kaikkia kyyneliämme. Me voimme vuodattaa useampia. Me voimme menettää enemmän verta. Me voimme tehdä yhtä paljon kuin olemme tähän asti tehneet, hänen tähtensä, joka on meidän vapahtava."

"Hän on tulossa. Päivä on aivan lähellä. Se päivä on käsissä, jolloin
Titus herää kohtaamaan sitä, joka on suurempi kuin hän itse, ja jolloin
Juutalaiset rientävät voittoon taivaallisen vapauttajansa jäljissä."

Cineas ei puhunut sen enempää. Hän ihmetteli tätä uskoa, niin väärää, mutta kuitenkin niin lujaa, joka näin pysyi kiinni luottamuksessansa keskellä epätoivoa. Hän tiesi parhaiten, kuinka perättömät Isaakin toiveet olivat. Sillä Vapahtaja oli jo tullut niinkuin Cineas tiesi, ja tehtävänsä tehnyt. Jesuksen ennustukset kaikkuivat hänen korvissaan, ja hän tiesi hyvin, mimmoinen loppu oli tuleva. Tälle sielulle, sen erehdyksille, sen toivoille, sen kaipaukselle ja sen ylevälle uskolle olivat kuitenkin hänen myötätunteisuutensa ja kyynelensä tarjona.

Hänen tilansa oli perin vaikea. Hänen henkensä oli pelastettu; mutta kuinka kauaksi? Hän oli semmoisessa kaupungissa, jossa kansa joka päivä kuoli nälkään, jossa ihmiset taistelivat keskenänsä ruoastaan, ja nälänhätä tuhosi paljon enemmän väkeä luin Romalaisten miekka. Hän oli yksinäisessä asunnossa, mutta jos häntä kerta havaittaisiin, hän oli hukassa. Isaak itse ei tietänyt mitä tehdä. Mahdoton oli laskea hänet vapaaksi. Valleilla pidettiin nyt niin tarkkaa vahtia, että jokainen paon yritys olisi huomattu.

Mutta yksi pelastuksen keino ilmestyi ennen pitkää. Vaikka Romalaisten oli täytynyt peräytyä, he kuitenkin varustivat itseänsä voittamaan takaisin, mitä oli kadotettu. Uusi rynnäkkö tehtiin. Muurinrikko lavennettiin ja summattomia joukkoja tulvaili siitä sisälle, valloittaen kaikki. Pitkäänsä, vakaasti ja täydessä järjestyksessä he astuivat katuja myöten, ajaen Juutalaisia edessänsä, varjellen itseänsä äkillisestä päällekarkauksesta sillä että he lähettivät sotamiehiä pitkin rakennusten kattoja ja tappaen kaikki, jotka olivat huoneissa. Näin he tekivät toisen rynnäkkönsä ja valloittivat koko Akra nimisen kaupungin-osan, siksi kuin viimein Juutalaiset karkoitettiin pois ja turvautuivat ylimpään kaupungin-osaan, johon kuului Sion, Morian vuori temppelineen, ja Antonian torni.

Kun Romalaiset tunkeusivat joka kaupungin osaan, he kulkivat pitkin sitä katua, johon Cineas oli suljettu. Hän juoksi rakennuksen harjalle, kun hän kuuli heidän huutonsa. Hän näki Romalaisten sotalippujen välkkeen. Hän oli pelastettu.

Mutta vaikka Romalaiset olivat näin valloittaneet Bezethan ja Akran, vaikein tehtävä kuitenkin oli jälellä. Sionin vuori oli melkein mahdoton valloittaa. Temppeli oli mitä lujimmalla tavalla linnoitettu; ja Antonian torni oli yksistään kyllin vahva vastustamaan kokonaista armeijaa, vaikka kohta kaikki muut paikat olisivat valloitetut. Tämmöinen työ oli Titon edessä.

Ennenkuin Titus saatti piirityksen perille, hän kuitenkin vielä tarjosi armoa. Vimmattu kansa hylkäsi halveksien hänen tarjomuksensa.

Niitä tosin oli monta, jotka kurjuudessaan eivät halanneet mitään niin paljon kuin heittämystä. He katsoivat omia johdattajiansa mitä viheliäisimmiksi ihmisiksi. He eivät nähneet ainoatakaan miestä, jossa olisi ollut rehellisyyttä ja todellista isänmaanrakkautta ja jonka ympärille heidän olisi sopinut kokoontua. Mitä Johannes ja Simon olivat, että he olisivat heihin luottaneet? Näitten miesten lähettiläät kävivät alinomaa ympäri, ryöstäen ja murhaten ja yleistä onnettomuutta enentäen. Se kansa, jota tämmöiset johdattivat, ei näyttänyt olevan ne valitut, joitten luo joku vapauttaja tulisi. Heiltä katosi miehuus ja uskallus. Usko kuoli, ja tuhannet ajattelivat, että jumala oli hylännyt Israelin.

Näin tungettuina kokoon Sioniin Juutalaiset alkoivat nähdä mitä kauheinta nälkää. Elatus-aineita ei voitu hankkia kuin varkain, ja mitä saatiin vallien sisäpuolelle, sieppasivat ne usein käsiinsä, jotka olivat lähinnä. Useat koettivat paeta, ja niin he karkasivat oman onnensa nojaan Romalaisten luo. Monta näistä Romalaiset surmasivat heidän maanmiestensä entisen petollisuuden rangaistukseksi, mutta kuitenkin suuri paljous pelastui. Vaan sisällisessä tyranniudessaan Johannes ja Simon lähettivät kaikkialle suuria miesjoukkoja pakoa estämään. Nämät kävivät kartanosta kartanoon ja missä hyvänsä he löysivät jonkun, joka halasi lähteäksensä pois taikka oli edes tyytymätön, he löivät hänen kuoliaksi. Jokainen kartano oli jäänyt kuljeksivien laumojen saaliiksi. Muutamat tulivat ryöstön, mutta useimmat elatus-ainetten vuoksi. Monta vähäistä ruokavarastoa, jota jonkun perheen isäntä oli vaivalla säästänyt, veivät tämmöiset konnat ja heittivät perheen kuolemaan kovinta kuolemaa.

Vihdoin Titon heitinkoneet olivat valmiit ahdistamaan Antonian tornia. Tämä oli mitä tukevimmalla tavalla rakennettu ja sijaitsi ympäristöä hallitsevalla paikalla. Suunnattoman suuria koneita varustettiin täällä ja mahdottoman isoja muurinsärkiöitä kuljetettiin muureja kohden. Mutta Juutalaiset työskentelivät yhtä suurella innolla. He kaivoivat perustukset pois heitinkoneitten alta ja täyttivät onkalot syttyväisillä aineilla, joihin he pistivät tulta. Tuli poltti kaivettujen käytävien kannatuspuut, ja äkki-arvaamatta nuot kauhean isot heitinkoneet roiskahtivat liekkeihin, jotka leimahtivat ylös pirstaleita myöten ja nielaisten kaikki panivat tuhaksi Romalaisten pitkällisen työn.

Heitinkoneet näyttivät turhilta, ja toista neuvoa täytyi koettaa. Titus päätti saartaa kaupunkia nälänhädällä ja niin tavoin pakoittaa asukkaita antaumukseen. Legionat asetettiin pieniin joukkokuntiin yltympäri kaupunkia. Joka mies teki työtä, jopa semmoisella innolla, että erittäin lyhyessä ajassa, kolmessa päivässä, semmoinen salpa ympäröitsi koko Jerusalemia, jonka ylitse ei kukaan päässyt.

Nyt nälänhätä näytti todellakin välttämättömältä. Tähän saakka oli elatus-aineita tavattomalla rohkeudella tuotu kaukaisilta seuduilta, ja ihmiset saattivat pimeällä päästä kaupunkiin; mutta nyt tämä vartioilla varustettu romalainen valli esti kaikenlaisen yhteyden ulkopuolen maailman kanssa.

Kun saarros oli saatu valmiiksi, Titus lähti käymään sitä yliympäri; häntä seurasivat useat upseerit, joitten joukossa Cineas ja Labeo. Kun he tulivat siihen paikkaan, jossa Hinnomin syvä laakso oli heidän allansa, he näkivät näyn, joka puhui äänekkäämmin kuin sanat piirityksen kauhuista. Hautaamattomia ruumiita makasi siellä tuhansittain, peittäen laakson pohjaa ja vietoksia, johon niitä oli kaupungista kannettu ja huolimattomasti viskattu. Näitten mätänemisestä lähtevä paha haju täytti ilman. Titoa pudistutti, ja hän huusi jumalia todistajiksi, ettei hän ollut syypää tähän.

Kaupungin sisässä nälänhätä nyt kohtasi kaikkia. Koko perheitä kuoli.

Cineaan sopi nähdä tämän suuren tuskan merkit, kun hän katsoi alas Hinnomin laaksoon; mutta kaupungin sisässä Isaak näki ja tunsi itse tuskan.

Päivästä päivään joku kauhun kertomus tuli hänen kuuluviin; kertomuksia, joita ei voinut uskoa, luonnottomia, inhottavia; kertomuksia, joitten toden-näköisyyttä täytyi epäillä, siksi kuin yksi seikka tapahtui, joka saatti hänen uskomaan kaikki, ja ensiksi synnytti hänen mielessään sen ajatuksen, että jumala oli ijäksi kääntänyt kasvonsa pois Israelista.

Nälästä vimmastuneena eräs nainen tappoi oman lapsensa elättääkseen itseänsä sen lihalla. Ne nälästyneet raukat, jotka tulivat hänen huoneesensa ruokaa etsimään, näkivät tuon julman atrian ja lähtivät pois kauhistuneina. Kaupunki kaikkui tästä hirveästä kertomuksesta.

Isaak kuuli sen ja havaitsi, että se oli tosi.

"Voi Abrahamin jumala!" hän lausui katkeralla sydämellä, "jos tämmöisiä sallit, mikä se on, jonka et salli tapahtua?"

Silloin Isaakin usko horjui. Hän katsoi temppeliä kohden, jonka kultaiset seinät välkkyivät auringon säteissä yhtä kirkkaasti kuin ennen.

"Sinä korkeimman olennon asunto!" hän lausui; "Israelin pyhä paikka!
Kun nämät seikat ovat tapahtuneet, ei sinulla ole mitään toivoa. Oi
Israelin kunnia! Minä en tahdo elää sinun jälkeesi. Minä tahdon kuolla
sinun raunioihisi."

Isaak taisteli, mutta se ei ollut enää toivon taistelo. Se oli epätoivon taistelo, jossa se, joka tietää, että kaikki on hukassa, koettaa myydä henkensä niin kalliisen kuin mahdollista on.

Romalaiset huomasivat, etteivät heidän heitinkoneensa voineet tehdä Antonian tornin mitään, ja niin he koettivat toisia keinoja. Vähäinen joukko uskaliaita miehiä lähti omasta ehdostaan eräänä pimeänä yönä matkalle, kiipesi varkain muureja ylös ja pääsi torniin. Juutalaisten vartiat nukkuivat. Ne tapettiin. Romalaisten sotatorvien toitotus ilmoitti sekä ystävälle että viholliselle, että torni oli valloitettu. Tuhansia Romalaisia ryntäsi edellisten jälkeen. Juutalaiset hämmentyivät ja joutuivat säikähyksiin. Torni oli heiltä mennyt.

Tornin vieressä oli temppeli, ja käytävä yhdisti molemmat. Tätä myöten riensivät Romalaiset ensi menestyksen hehkussa, toivoen saavansa senkin samassa rynnäkössä valtaansa. Mutta Juutalaiset olivat nyt hereillä ja syöksähtivät esiin joka kulmalta pyhää paikkaa puolustamaan. Pitkällöinen ja kiivas oli taistele. Lopulta Romalaiset tungettiin takaisin.

Antonian torni oli kuitenkin heidän, ja tämä oli suuri askel lähemmäksi täydellistä voittoa.

Katsoen temppelin äärettömään lujuuteen ja kuinka vaikea heidän oli päästä sen luo koneillansa, Titus käski, että torni jaotettaisiin, jotta leveä tie saataisiin temppelin muurien luo, johon sopisi asettaa heittokoneet ja jota myöten hänen sotamiehensä saisivat astua kylläksi suurin joukoin Juutalaisia kukistamaan. Tämä oli jättiläis-yritys, mutta Roman armeijain ponnistukset olivat aina mitä innokkainta laatua. He työskentelivät tavallisella uutteruudellaan ja ennen pitkää syntyi semmoinen tie temppelin vallein luo, joka oli sovelias heidän tuumillensa.

Ennen lopullista rynnäkköänsä Titus kuitenkin viivähti; koko piirityksen kestäessä säälin ja armeliaisuuden tunteet olivat asuneet hänessä. Hän tahtoi vielä kerran hankkia pelastuksen tilaisuutta näille onnettomille ja perikatoon tuomituille kärsiväisille. Hän tahtoi myöskin säilyttää tätä kunniakasta temppeliä, joka kimalsi niin kirkkaana hänen silmiensä edessä — maailman ihmettä — Israelin pyhää paikkaa.

Kerran vielä hän tarjosi heittämystä, mutta se hylättiin.

Sinä päivänä suuri kauhu valloitti Juutalaiset.

Ilmoitettiin, että jokapäiväinen uhraus oli jäänyt tekemättä.
Uhriteuraita ei löytynyt enään.

Jokapäiväinen uhraus, jota oli toimitettu vuosisatojen kuluessa, oli loppunut, side, joka sitoi Israelin jumalaansa, oli iki-päiviksi katkennut.

Isaak kuuli nuot uutiset, mutta ne eivät häntä kummastuttaneet. Hän oli valmistanut itseänsä kaikkein pahimpiin. Syvempi synkkämielisyys vallitti hänen. Hän kuuli monen, joka vielä pysyi vuosisatojen rakkaassa uskossa, vakuuttavan, että nyt, koska uhraus oli loppunut, vapauttajan täytyi tulla. Hän kuuli tämän, mutta hymyili vaan katkerasti.

"Vapauttaja", hän lausui. "Niin — niin, vapauttaja on lähellä; mutta meidän kaikkein vapauttaja on kuolema."

Muurinsärkiät jyskyttivät päivät päätänsä temppelin valleja; mutta näitten kauhean isojen kivien, jotka entisinä vuosisatoina olivat pystytetyt ja näyttivät jättiläisten työltä, ei voitu mitään. Muurinsärkiät eivät voineet järkyttää entisten Juudan kuninkaitten kiviä.

He ryhtyivät nyt muihin neuvoihin ja sytyttivät isoja valkeita porttien eteen. Tuli levisi. Nuot tukevat portit eivät kestäneet ankaraa kuumuutta. Ne hiiltyivät, kouristuivat ja viimein luhistuivat.

Tuskin malttoivat Romalaiset odottaa valkean asettumista. Niin kiivaasti he halasivat ryhtyäksensä rynnäkköön. He syöksähtivät porteista sisälle, mutta tapasivat täältä Juutalaiset seisomasta lujina, yhtä vääjäämättöminä kuin ennen, uudesti rohjentuneina, koska he taistelivat pyhällä alalla. Tuli levisi pylväskäytäviin ja hävitti puu-aineen. Mutta keskellä valkeata Juutalaiset yhä pitivät puoltansa, ja viimein Romalaiset pakoitettiin perääntymään.

Mutta rynnäkkö uudistettiin seuraavana päivänä. Romalaiset töyttäsivät esiin yhä lisääntyvissä joukoissa. Juutalaiset voitettiin vihdoin. He vetäytyivät sisemmälle temppelin pihalle.

Nyt viimeisen taistelon päivä tuli.

Sinä päivänä oli kaikki ratkaistava. Titus oli antanut ankaran käskyn, ettei pyhää rakennusta saisi vioittaa ja että niitä tulia, joita he käyttivät ryntäyksessään, pidettäisiin syrjällä tästä paikasta.

Tämän päivän aamu koitti. Oli kymmenes päivä Ab nimisessä kuukaudessa, vuosipäivä, jona muinoin Aabelin kuningas poltti temppelin.

Tänä aamuna ilmestyi kiihottuneille Juutalaisille jotakin, joka osotti heille, että kaikki oli hukassa.

Päivä valkeni varhain ennen auringon nousua, samalla kuin näkymö yliympäri peittyi himmeään aamuhämärään.

Yht'äkkiä kuului kumina, summattomien joukkojen juoksun kaltainen sähinä, ynnä lukemattomat äänet, matalina, juhlallisina, äärettömän surullisina:

"Lähtekäämme täältä!"

Nämät sanat kuulivat Juutalaiset, kun he laihoina ja nääntyneinä ja epätoivoon joutuneina katselivat ja kuuntelivat:

"Lähtekäämme täältä!"

Noitten joukkojen juoksu kävi yhä mahtavammaksi, koko ilma ja koko pyhä kunnas tuntuivat olevan täynnä niitten läsnä-olosta.

Viimein ne muuttuivat silmin nähtäviksi samoin kuin ne ennen olivat korvin kuultavat.

Yht'äkkiä nähtiin tummassa hämärässä lukemattomia haamuja, jotka täyttivät ilman ja tiiskuivat edelleen pitkässä juhlakulussa, päät alaspäin, ikäänkuin huolehtien ja kasvot kätkettyinä vaatteisin, ja yhä kuului vaikeroiminen.

Varjokkaista reunustoista nyt selitettiin niitten kalujen pyhät kuvat, joita käytettiin temppelissä jumalan palveluksessa — näkyleivän pöytä, kultainen kynttiläjalka ja ennen kaikkia tuo pyhä liiton-arkki, joka kerta seisoi vanhassa temppelissä, jonka armoistuimen yli oli Pyhimmän varjo. Kaikki nämät eroitettiin. Ja Juutalaiset, joitten aisteja pitkälliset yövalvonnat ja paastoamiset olivat häirinneet, huomasivat ne, kun ne näyttivät liikkuvan ilmassa.

Viimein kaikki katosi, ja aurinko nousi ja valaisi noita kauhun kasvoja, jotka tuijottivat sitä paikkaa kohden, jossa näky oli hävinnyt.

Epätoivon huuto pääsi kaikkein huulilta. He tiesivät, että heidän hetkensä oli tullut.

Romalaiset hyökkäsivät rynnäkköön. Koko armeijan sotakuntoinen väki tuotiin esiin tekemään tätä ryntäystä ratkaisevaksi ja vastustamattomaksi. Suunnattoman suuria joukkoja liikkui rinnettä ylöspäin ja virtaili noihin aukkoihin, joita liekit olivat tehneet.

Juutalaiset tiesivät, että kaikki oli hukassa, mutta he taistelivat niin, kuin eivät olleet koskaan ennen taistelleet. Joka mies halasi kuolla, mutta oli päättänyt oman henkensä palkinnoksi panna yhden Romalaisen hengeltä.

Taaksepäin, vielä taaksepäin he tungettiin, mutta yhä he taistelivat. Etenevät Romalaiset seisoivat viimein pyhän rakennuksen edessä. Tämän ympäri taistelo raivosi. Juutalaiset tahtoivat ennen kaikkia kuolla lähellä sitä.

Cineas ja Labeo olivat tuossa, keskellä tappelua, ja huomasivat Juutalaisten epätoivon ja koko heidän alttiiksi-antonsa. Yht'äkkiä joku romalainen soturi sieppasi kekäleen käteensä ja syöksähti temppelin luo. Hän piti sitä ylöspäin yhtä ikkunata vastaan. Liekit rupesivat temppeliin. Ne levisivät käsittämättömällä nopeudella pitkin puu-ainetta ja kalliita ikkunavaatteita. Valkean valo seisautti kaikki.

Kauhun huuto pääsi Juutalaisten suusta. Yhteisestä mielenvaatimuksesta he töyttäsivät kaikki pyhän rakennuksen luo.

Romalaiset itse pysähtyivät tuokioksi.

Liekit leimahtivat ylös, peittäen kaikki, kunnes koko toinen puoli oli tulessa. Juutalaiset nostivat ylös kätensä epätoivossa. He riensivät sisään ja ulos, muutamat rajusti huutaen toisia pelastamaan tätä paikkaa.

Viimein näky ilmestyi, joka veti kaikkien huomion puoleensa.

Temppelin katolla yksi mies seisoi, pitäen kädessään miekkaa, jota taistelon veri ja palavan rakennuksen savu olivat tahranneet. Hän seisoi tuokion liikkumatta, ollen sillä puolella, jota tuli ei vielä ollut saavuttanut ja katsellen liekkejä, jotka toiselta puolen ammahtivat taivasta kohden.

Kun Cineas katsoi ylös alla olevasta joukosta, hän tunsi nämät kasvot.
Se oli Isaak.

Muutamia silmänräpäyksiä Isaak seisoi liikkumatta. Nyt hän astui eteenpäin ja viskasi miekkansa liekkeihin.

Tuosta hän nosti puristettua nyrkkiänsä taivaasen päin, ja katsellen ylös huusi korkealla ja ankaralla äänellä:

"Voi Abrahamin jumala! Miksi pilkkasit sitä kansaa, joka luotti sinuun!"

Silmänräpäys — hän riensi eteenpäin ja hypähti riehuviin liekkeihin.