Helenan perhe / Kertomus Romasta ensimäiseltä vuosisadalta

by Elizabeth Rundle Charles

XXXVII.

Surun virka.

Labeon haavat olivat niin kovat, ettei hänen parantumisestaan ollut mitään tietoa. Ensi työksensä Cineas siirsi ystävänsä pois sodan liikkumasijoilta; ja koska hän itse tahtoi olla tämän luona, hänkin ajaksi jätti armeijan ja otti Isaakin mukaansa. He lähtivät vähäiseen, Akkonin lähellä olevaan kylään, joka sijaitsi korkean vuoren kukkulalla. Aava meri levisi heidän eteensä, ja lounaasta siinsi jalon komea Karmelin vuori. Täällä, tässä puhtaassa vuori-ilmassa, jossa viileät merituulet alinomaa kävivät, Labeo löysi paikan, jossa hän voi pian toipua. Ainoastaan muutamat naiset ja lapset olivat jääneet kylään. Melkein kaikki miehet, jopa pojatkin olivat menneet taistelemaan. Noissa huolestuneissa kasvoissa Cineas näki sodan surkeat jäljet. Näitten asukas raukkojen puolisot, veljet ja isät olivat jättäneet heidän; ja vaikka he hartaasti uskoivat, että Juutalaisten jumala viimein antaisi voiton valitulle kansallensa, he kuitenkin vielä pelkäsivät omien rakkaittensa turvallisuuden puolesta.

Täällä Isaakin herkeämättömät huolet aikaan saattivat Labeon parantumisen. Isaak näytti jälleen joutuneen entiseen mieli-alaansa — tulleen tyveneksi, itseään hillitseväksi. Ei mitään jälkeä näkynyt siitä uljaasta johdattajasta, joka oli vienyt tuimat seuralaisensa tuohon mainioon yötiseen päällekarkaukseen. Kun Cineas välisti katseli häntä, häntä ihmeytti, oliko tämä todella sama mies; mutta hän oli nähnyt kyllin sitä syvää tulta ja niitä intohimoja, jotka kytivät tämän tyvenen pinnan alla, että hän ymmärsi, kuinka tämä mies saatti tuoda esiin kaksi aivan erinäistä luonnetta.

Vihdoin Labeo virkistyi niin, että hän jaksoi liikkua ulkona raitista ilmaa hengittämässä, hänen paranemisensa ei vaatinut kuin aikaa.

Eräänä iltana, kun Labeo oli mennyt levolle, Cineas ja Isaak istuivat ulkona katsellen merelle päin, jossa Karmel vuori kohotti jättiläishaamuansa, kangastaen mahtavalta hämyssä. Isaak oli vaipunut omiin ajatuksiinsa eikä puhunut paljon.

"Isaak", sanoi Cineas yhtäkkiä, "tahdotko tulla vapaaksi?"

Isaak hykähti. "Vapaaksi!" hän huudahti eikä sanonut sen enempää.

"Se on mahdollista."

"Mahdollista! puhutko täyttä totta'? Päästä vapaaksi! Oi Cineas, minä mielelläni antaisin koko sen elin-ajan, joka lienee minulle suotu, jos vaan saisin olla vapaana yhden kuukauden — niin, ainoastaan yhden kuukauden."

"Yhden kuukauden! sinä pääsnet vapaaksi niin kauaksi kuin elät. Silla sinä olet pelastanut Labeon hengen ja hän on kiitollisuuden velassa sinulle ja minäkin hänen puolestaan. Niin Isaak, sinä ansaitset vapautesi."

Isaak istui kiinteästi katsellen Cineasta, kädet kiinni pusertuneina ja rinta kohoten voimakkaasta liikutuksesta.

"Mutta, jos olisit vapaa, mitä sinä tekisit? Tahtoisitko jäädä tänne luoksemme?"

"Voi Cineas", vastasi Isaak, "minä tahdon viipyä täällä niin kauan kuin te pidätätte minua lähtemästä; mutta jos sinä kerta sanot, että minä olen vapaa, minun täytyy mennä."

"Etkö sinä viipyisi täällä vapaana?"

"Ei hetkeäkään."

"Etkö edes Labeon tähden?"

"On toinen, jota minä rakastan enemmän kuin Labeota."

"Kuinka! onko sinulla sukulaisia?"

"Israel!" huudahti Isaak syvästi liikutettuna; "isänmaa, kansakuntani; niitä minä rakastan ennen kaikkia, — niitten hyväksi minä ilolla uhraan henkeni."

"Israel", lausui Cineas surullisesti; "etkö sinä tiedä, että maanmiehesi kaikkialta perääntyvät Roman armeijain edestä?"

"Juuri sentähden minä tahdon yhdistyä heihin"

"Jos sinä sen teet, elämäsi ei kestäne kuukauttakaan."

"Minun henkeni on arvoton. Henkeäni minä en rakasta, vaan isänmaatani."

"Mutta, jos maanmiehesi tekevät turhaa työtä, miksi tahtoisit yhdistyä heihin?"

"Heidän työnsä ei ole turha."

"Romalaiset ovat joka paikassa olleet voittosat tähän saakka."

"Niin, mutta aika on tuleva."

"Mikä aika?"

"Se aika, jolloin kaikki nämat muuttuvat. Jumala vallitsee, kansakunnat vaviskoot."

"Teidän jumalanne ei ole vielä tehnyt mitään."

"Meidän jumala malttaa odottaa. Hän on kärsivällinen. Hänellä on oma aikansa. Hän hoitaa maailmaa rajattoman viisautensa mukaan ja rupeaa avuksi omalla määrätyllä ajallansa."

"Mutta kohta ikään ei löydy mitään pelastettavaa."

"Löytyy kyllä; semmoinen aika ei koskaan tule."

"Eikö silloinkaan, kun Jerusalem itse valloitetaan ja temppeli joutuu
Romalaisten soturien käsiin?"

"Jerusalem!" huudahti Isaak nousten seisaalleen. "Pyhä kaupunki! Sitä ei koskaan valloiteta — ei koskaan! Temppeliä ei milloinkaan häväistä. Ei; jos Romalaisten armeijat todella tunkevat niin pitkälle, silloin hän tulee avuksi ja näyttää maailmalle, että hän vielä vallitsee. Voi, jospa minun olisi sallittu elää vaan siihen asti; silloin aivan ilolla kuolisin."

"Sinä olet taipumaton aikomuksessasi, Isaak", lausui Cineas synkkämielisesti, "ja yksipintainen toivossasi. Minä voin kuitenkin ymmärtää sinun synkän rakkautesi isänmaatasi kohtaan. Vaikka sinulla ei olisikaan mitään toivoa, sinä et tahtoisi elää nähdäksesi isänmaasi perikatoa."

"En", vastasi Isaak juhlallisesti; "jos minulla ei olisi mitään toivoa, minä tahtoisin kuitenkin mieluisammin heittää henkeni Sionin pyhällä kummulla, korkeimman jumalan temppelissä, kuin elää nähdäkseni tämän temppelin häväistystä. Mutta sitä ei häväistä. Minulla on toivo, uljas toivo; vieläpä enemmän kuin toivo, koska se on luja vakuutus, usko, johon koko olentoni perustuu, jossa minä pysyn huolimatta mistäkään onnettomuudesta; kunnes kuolema itse tulee. Minun uskoani häneen ei mikään asia voi järkähyttää. Minä tiedän, että vapauttajani elää ja että hän viimein on tuleva maailmaan."

Cineasta vävähytti, sillä hän oli kuullut nämät sanat ennen.

"Sinä luulet siis, että tämä ainoa, josta puhut, viimein tulee johdattamaan armeijoitanne?"

"Joka päivä vaan suurentaa uskoani. Mitä kauemmin hän viipyy, sitä kunniakkaampi hänen ilmestyksensä on oleva. Ja nyt minä luulen, että se on parasta ja viisainta häneltä, että hän näin koettaa meitä. Hän tutkii uskoamme. Hän tietää kaikki ja menettelee parhaalla tavalla. Me emme ole mitään hänen käsissään. Kiitetty olkoon hänen pyhä nimensä!"

"Isaak", lausui Cineas vähän ajan perästä: "sinä olet vapaa."

"Vapaa!"

"Aivan vapaa. Minä pyydän, että sinä menet, jos mielesi tekee, taikka jäät tänne, jos halajat. Sinä et ole enää mikään vanki. Kuuletko sinä?"

"Minä kuulen", vastasi Isaak; "mutta tunteeni voittavat minun. Sano se uudestaan", hän huudahti rukoilevan äänellä. "Sano minun kuullakseni se vielä kerta. Anna minun tietää, etteivät korvani petä minua."

Taas Cineas lausui nuot sanat.

Isaak lankesi polvillensa ja katsahtaen ylöspäin kiitti Israelin jumalaa. Sitten kääntyen Cineaasen, hän koetti lausua kiitollisuuttansa. Turhaan; liikutus valloitti hänen. Hän ei voinut puhua. Hän heittäysi Cineaan puoleen ja syleili häntä.

Nyt hän sanaakaan virkkaamatta meni kiireesti pois. Cineas näki hänen haamunsa poistuvan pimeään. Hän katseli häntä, kun hän pyrki nopeasti sitä vuorta ylöspäin, joka kohosi kylän takaa, ja viimein hän kokonaan katosi näkyvistä.

Niin kauan kuin Labeon tila oli peräti arveluttava, Cineas oli semmoisessa mielen levottomuudessa, joka antoi hänelle yltäkyllin aihetta ajatuksiin. Mutta nyt, kun vaara oli mennyt ohitse, nuot vanhat tunteet, joita hän oli niin kauan vastustanut, palasivat uudella voimalla. — Parantumisen tila tuskastuttaa aina mieltä. Labeo havaitsi itsensä siirtyvän takaisin semmoiseen elämään, jota hän vierosi. Joka päivä vaan enensi hänen synkkämielisyyttänsä, sillä hänen eteensä astui elävämpänä kuin ennen se suuri suru, jota sodan toivot olivat vaan viihdyttäneet, mutta eivät koskaan kokonaan tauottaneet.

Isaakin poislähtö saatti heidän enemmin kuin ennen heidän omien ajatustensa valtaan. Ei löytynyt mitään, joka voi huojentaa niitä taikka niitä poistaa. Kun he istuivat yhdessä, he havaitsivat, että he vaipuivat entiseen alakuloisuuteen ja entiseen epätoivoon.

"Voi!" lausui Labeo kerta, äkkiä keskeyttäen pitkää vaitioloa, "miksi minä pelastuin? Miksen saanut kuolla tuonne?"

Cineas huokasi, mutta ei sanonut mitään.

"Minä katson eteenpäin", jatkoi Labeo, "ja korkein toivoni on kuolema. Se kunnianhimo, joka minulla kerta oli, on aikaa kadonnut. Ei mikään kehoita minua eikä mikään sulostuta elämääni. Kun olin taistelotanterella, minulla oli sotamiehen tunteeni ja sodan innoitus. Nämät ovat nyt menneet."

"Älä ole murheissasi", lausui Cineas. "Sinä pääset ennen pitkää takaisin legionasi luo. Joka päivä tekee sinun voimallisemmaksi."

"Kyllä; mutta silla välin kuin minä odotan voimieni palaamista, suru kalvaa sydäntäni ja minä käyn heikommaksi. Ruumiin on vaikea tointua, kun sielu sairastaa."

Näin heidän oli tapa puhua. Cineas huomasi, ettei hän voinut toista lohduttaa.

Hän näki, että filosofia oli muutamia valituita varten, ja mikä enempi oli, ainoastaan silloin, kun he olivat terveinä taikka onnellisina. Mitä se hänelle nyt antoi, taikka mitä hän oli siltä oppinut, jota hänen sopi antaa Labeolle. Ei mitään. Kaikki mitä hän voi sanoa, oli vaan mitä halpa sotamies saatti sanoa kipeälle kumppanillensa: — "älä ole murheissasi. Sinä pääset pian terveeksi."

Hänelle ja hänen ystävillensä Plato ei antanut mitään lohdutusta. Kaikista tämän kirjoituksista hän ei löytänyt mitään, joka voi viihdyttää sydäntä sen vainoissa ja surevaan vuodattaa virvoitusta ja rauhaa. Tuossa, joka sivulla seisoi Sokrates välisti ylevänä, mutta useimmiten ivaavana, väitteliäänä, pilkallisena, semmoisena, joka ei sopinut tauti- eikä kuolinvuoteelle. Cineaan sielu vaati sanoja, jotka olivat hellemmät ja enemmän samantunteiset. Hän kaipasi jotakin semmoista, jota hän voi tallettaa sydämessään.

Hänen mielensä eteen ilmestyi, ikäänkuin vanha muisto, yhden muoto, josta hän oli kerta lukenut ja joka, kuten hän oli ajatellut, oli paljoa etevämpi kuin Sokrates; yksi, joka aina oli hellä, aina myötätunteinen — joka katseli rakkaudella koko ihmiskuntaa ja valitsi kumppaniksensa ei ylpeitä, ei rikkaita, ei mahtavia, vaan köyhiä ja alhaisia ja ennen kaikkia niitä, jotka kärsivät. Surevaa ja rasitettua sydäntä tämä enimmiten tahtoi lähestyä ja puhutella hellän lohdutuksensa sanoilla. Hänen eteensä kuvaantui nuot kasvot, murheellisina, huolestuneina, mutta jokaisessa kasvonjuonteessa ilmoittaen loppumatonta sääliä, rajatonta rakkautta, ääretöntä lempeyttä ja armeliaisuutta. Eikö tämä ollut hänen opettajansa nyt hänen surussaan? Sokrates, tuo rautainen mies, oli poissa ja hänen sijassaan seisoi Kristus suruineen.

Hänen mielensä eteen ilmestyi se olento, joka oli puhunut tästä elämästä ja tulevasta semmoisen äänellä, joka oli molemmissa Herra ja Mestari; joka hellässä säälissä tämän elämän surun suhteen ei koskaan herjennyt viittaamasta toiseen elämään, jossa surut kokonaan katosivat ja kaikki Häneen yhtyivät. Tämä Ainoa tuli murehtivan luo ja käski, ettei hän suruansa tukahuttaisi eikä sitä mielestään luovuttaisi, vaan ennemmin katsoisi ylöspäin ja saavuttaisi helpoituksen ja havaitsisi, että Jumala ja taivas, ne kaikelta pahalta tutkaimen katkaisivat ja surusta poistivat tuimimman kivun.

Tämä Ainoa oli itse kärsinyt ja surrut, ja tiesi sentähden parhaiten, kuinka ottaa osaa muitten suruun.

Ja Cineas tiesi hyvin niistä muistoista, jotka nyt tunkeusivat hänen mieleensä, kuinka todellinen se lohdutus oli, jonka tämä Ainoa voi antaa. Hän oli nähnyt sen. Hän oli havainnut sen katakombien kolkkoudessa, jossa ne, jotka olivat keskellä pimeyttä, kyynelissä ja pelossa, kuitenkin kestivät kaikki: ja toisinaan osoittivat suurta tyyneyttä, puhdasta ja ylevää malttavaisuutta, joka todisti, että he olivat uskonsa voimalla voittaneet oman sydämensä.

Hän oli nähnyt sen saman surun rasittaissa, jota hän nyt kantoi — oli nähnyt sen, kun ero tuli ja puoliso temmattiin pois ja jälkeen elävä jäi yksin maailmaan. Hän oli nähnyt jälkeen jääneen seisovan rakkautensa haudalla, pyhä rauha kasvoissa ja sydämessä, ja laskevan lemmittynsä hautakammioon ja lähtevän pois eikä kuitenkaan sortuvan.

Hän oli nähnyt äitien imettävän kuihtuneita lapsiaan, jotka nääntyivät ja kuolivat kauheaan piilopaikkaansa; eivätkä kuitenkaan nämät äidit nurkuneet eikä heidän sydämensä pakahtunut. Usko sai heidän luomaan silmänsä siihen jumalalliseen lohdutukseen, jota he olivat sydämessään pitäneet, ja omansa kadottaneet saattivat seisoa haudalla ja yhdistyä kristittyjen lauluun — lauluun, jossa ilmaantui rakkaus, voimakkaampi kuin kuolema, usko, joka voitti surun ja toivo ijankaikkisuutta täynnä.

Ennen kaikkia hän muisti Helenan sanat, joita tämä lausui, kun hänen poikansa oli erkaantunut hänestä. Silloin hän makasi taidotonna surusta ja Cineas oli ääneti; vaan Helena seisoi voimakkaana, surevana, mutta levollisena, ja puhui sanoja, joita Cineas oli säilyttänyt sydämessään:

"Hän sanoi, että me kaikki yhdymme jälleen. Ja me taidamme kaikki yhtyä. Johon hän on mennyt, sinne me kaikki menemme, jos tahdomme."

"Hän ei ole kuollut. Hän elää. Hän on jättänyt ruumiinsa jälkeensä, niinkuin me riisumme yltämme pukumme, mutta hän itse seisoo nyt lunastettujen joukossa."

"Siinä on Kristuksen uskon oivallisuus, että pienet lapset pääsevät tietoon hänestä ja tuntevat hänen rakkautensa elämässä ja kuolemassa. Hän kutsui heidän luoksensa. Hän sanoi, että taivas oli senkaltaisia varten. Senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Ja ken pääsee taivaasen, jollei Markus?"

"Hän on valkeudessa ja ijankaikkisessa elämässä, sillä välin kuin me olemme pimeydessä ja kuolemassa. Hän katselee suruamme taivaasta. Me yhdymme kaikki hänen kanssaan, jos tahdomme."

Cineas muisti hyvin nämät sanat, yksinkertaiset, mutta sydämeen painuvat sanat, jotka ilmoittivat mikä tuki häntä ja tuotti hänelle rauhaa; mutta vielä paremmin hän muisti ne sanat, joilla hän ilmoitti oman uskonsa, jolla hän pysyi kiinni hänessä, jota hän sanoi Jumalaksensa ja Vapahtajakseen:

"Hän on totuus", lausui hän noissa sanoissa, joita Cineas ei ollut koskaan unhottanut; "hän on totuus. Etsi häntä ja sinä löydät rauhan."

"Hän on ainoa, joka ansaitsee etsimistä. Löydä hänet ja sinä saavutat kuolemattomuuden. Hän antaa ikuisen elämän luonansa taivaassa."

"Voi Cineas, sinä olet oppinut kaikki, mitä filosofia koskaan saattaa opettaa sinulle, mutta löytyy jotakin, jota sinä et tiedä ja sinä kaipaat sitä. Sinä halaat sitä, sinä etsit sitä. Minä olen löytänyt sen kokonaan Kristuksen uskossa."

"Sinä tiedät kaikki Jumalasta paitsi yhden asian ja tätä asiaa sinä et voi koskaan oppia paitsi Kristukselta. Tämä on juuri se asia, jota hän opettaa. Minä tiesin kaikki muut asiat ennaltaan; minä vaan opin häneltä tämän ainoan asian — että Jumala rakastaa minua. Sillä minä tiedän sen, minä tiedän sen ja minä rakastan Häntä, joka ensiksi rakasti minua."

"Hän poistaa kaikki pelot. Saatanko minä pelätä kuolemaa? Hän, jonka eteen minun täytyi mennä, on minun Vapahtajani, minun Lunastajani. Hän rakastaa minua ja minä rakastan Häntä. Minä saan nähdä Hänen ja saan asua Hänen luonansa ijäti."

"Cineas, filosofia voi miehistyttää filosofia kuoleman tullen ja saattaa hänen kuolemaan tyvenesti; mutta Kristus voi poistaa kaiken kuoleman pelon heikoista vaimoista ja pienistä lapsista. Hänen rakkautensa se on, joka tämän tekee."

"Ja nyt minun sieluni kiintyy Häneen. Hän tukee minua. Minä rakastan Häntä ja olen peloton. Voi, jospa sinulla olisi tämä rakkaus! Silloin sinä tietäisit, että kaikki, mitä etsit, löytyy Hänessä."

Kaikki nämät sanat, usein muistettuina, saattivat Cineaan hartaasti toivomaan, että hän tuntisi niitten merkityksen niin kuin Helena oli tuntenut.

Hän piti vielä kalliina muistona tallella sitä käsikirjoitusta, jonka Helena oli lainannut hänelle. Hän oli usein lukenut sitä entisinä aikoina. Nyt, surussaan, hän kääntyi vielä kerta sen puoleen.

Hän luki sitä ääneen; ja Labeokin kuuli kertomuksen tuosta jumalallisesta olennosta. Tämän mystillisen olennon surut eivät olleet häneen vaikuttamatta.

Cineas oli muuttunut entisestään. Hänen vanha itsemieltymyksensä oli kokonaan kadonnut. Tuo itserakkaus, tuo luottamus itseensä, omaan sukkeluuteensa ja terävään järkeensä, tieteisiinsä ja neroonsa, olivat kaikki poistuneet hänestä. Hän alkoi epäillä itseään. Hän alkoi varoa, että hän oli ollut tyhmä, kun hän kerta luuli, että hän oli viisas. Kaikki nämät nöyristyttivät häntä. Hän tunsi, että hän kuitenkin oli kurja, heikko kuolevainen, joka elämän tosi-koetuksessa, kärsimisen kiirastulessa, ei ollut parempi kuin halpa työmies, jommoista hän ennen niin ylenkatsoi.

Tuo Ainoa, josta hän luki, näytti hänestä olevan tosi-viisas.

Eikö hänen ollut mitään tarvetta tulla hänen luokseen? Eikö hänessä ollut mitään anteeksi annettavaa syntiä? Synti — sepä kysymys, joka virisi hänen eteensä. Katsoen taaksensa menneisin aikoihin ja katsoen omaan sydämeensä, hän nyt havaitsi itsensä peräti toisenlaiseksi. Hän oli herjennyt itseensä uskomasta. Hänen tunteittensa virta oli muuttanut suuntaansa. Hän alkoi tarkastella, mimmoinen hän oikeastaan oli. Koko elin-aikansa oli hän luullut, että hän noudatti Sokrateen perus-ohjetta; "tunne itsesi". Mutta hän tunsi, ettei hän ollut koskaan alkanut tuntea itseänsä ennenkuin nyt. Nyt koko hänen turha itserakkautensa, hänen täydellinen itsetyytyväisyytensä, hänen väärä luulonsa hänen oman filosofillisen puhtautensa suhteen, hänen todellinen heikkoutensa ja vähämielisyytensä, kaikki nämät esiytyivät hänelle.

Kun hän ajatteli, kuinka kauan hän oli pysynyt erinänsä siitä Ainoasta, josta hän luki, hän alkoi pelätä, että tämä näin loukattu Ainoa ei enää taipuisi häntä kuulemaan. Tästä pelosta syntyi suuri suru.

"Voi, jospa minä tietäisin, mistä löytää hänen!" Tätä hän alkoi ajatella. Ennen kaikkia hän halasi tuntea häntä, niinkuin Helena tunsi hänen — mennä hänen luokseen ja saada rauhaa sielullensa.

Labeolla oli omat ajatuksensa, joita hän ei ilmoittanut.

Mutta hänessä tapahtui suuri muutos, joka ei jäänyt Cineaalta huomaamatta. Hänen epätoivonsa katosi, hänen ankara surunsa helpontui. Viimein hän eräänä päivänä ryhtyi semmoiseen aineesen, jota hän tähän saakka oli pitänyt pyhänä, ja mainitsi ensi kerran poikansa nimeä.

"Cineas, minä en tiedä, mitä sinä löydät tästä kirjasta, mutta minusta se näyttää ikäänkuin ääni taivaasta. Ennen minusta ei olisi tuntunut niin, mutta minä olen suuresti muuttunut entisestäni."

"Cineas, ystäväni, veljeni", lausui Labeo, ja puhuessaan hän tarttui toisen käteen ja piti siitä lujasti kiinni. "Kuule minua, ja minä kerron sinulle, mitä sydämessäni on."

"Cineas, muistatko nuo sanat, jotka hän lausui minulle? Muistatko? Tokko muistat sitä aikaa, jolloin kerta yritin surmaamaan itseäni ja kuulin Markon äänen:

"'Isä, me yhdymme jälleen!'"

"Cineas, nämät sanat eivät ole koskaan herjenneet kaikkumasta korvissani siitä asti kuin hän jätti minun. 'Isä, minä menen sinne ensinnä.' 'Isä, me yhdymme jälleen.'"

"Se ei ollut ainoastaan hänen sanansa, vaan hänen äänensä ja se sanomaton lempeys, jota hän aina osoitti, kun hän puhutteli minua."

"Cineas, tämä ääni on seurannut minua kaikkialla. Minä olen kuullut sen yöllä teltassani, matkoillani, taistelossa, aina. Minä olen kuullut sen unissani."

"Voi ystäväni ja veljeni, mikä tämä ääni on? Se on sen jumalallisen äänen kaltainen, josta Sokrateen oli tapa puhua. Se kääntää minun pois pahasta. Eikö se johdata minua hyvään?"

"Sillä, kun minä kuulen sinun lukevan tätä kirjaa, minä huomaan, mikä minä olen. Minä olen syntinen. Tahtooko se Ainoa, josta sinä luet ja jota Markus rakasti, tahtooko hän katsoa minun kaltaiseni puoleen?"

Cineas ei lausunut mitään. Kyynelet vierivät hänen silmistään, hän pusersi Labeon kättä ja osotti sormellansa kirjaa.

"Niin, niin, kallis ystäväni. Sinä et voi sanoa minulle mitään. Me etsimme molemmat samaa Ainoata. Lukekaamme tätä kirjaa yhdessä. Olkaamme poikina taas ja istukaamme sen Opettajan jalkain suuressa, josta me tässä olemme lukeneet."

Näitten uusien kaipausten vaikuttaessa elämä muuttui. Molemmilla ystävillä oli nyt tarkoitusperänsä, etsintö, päämäärä yhtä korkea kuin taivas.

Labeo tunsi vaikutuksen tästä. Hänen paranemisensa kävi nopeasti ja ennen pitkää hän oli kokonaan terve.

Nyt he lähtivät Akkoniin ja sieltä Caesareaan.

Täällä he kuulivat ne kummastuttavat asiat, jotka olivat Romassa tapahtuneet. Yksinäisessä kylässään he eivät olleet tietäneet niistä mitään.

Nero oli kuollut. Galba oli kuollut. Otho niinikään. Neljäs oli nyt valta-istuimella — Vitellius.

Judean sota oli keskeytynyt, sillä sotamiehillä oli toiset hankkeet. He eivät sallineet, että Lännen armeijat muuttivat keisarin valtaa milloin minkin kenraalin käsiin. He arvelivat, että Idänkin armeijoilla oli jotakin sanomista.

Kaupunkiin tultuansa Cineas sai tietää, että muutamia kuukausia takaperin käsky oli tullut, että hän vangittaisiin. Hän oli kuitenkin jäänyt vangitsematta osaksi syrjäisen olopaikkansa tähden ja osaksi Neron kuoleman vuoksi. Cineas ei tahtonut millään lailla olla tämmöisen vaaran alaisena. Hän koetti nyt päästä Vespasianon puheille ja pyysi tämän välitystä. Tähän Vespasianus heti suostui ja lupasi hävittää keisarillisen käsky-kirjan.

Vespasianus oli ennen pitkää itse julistuttava keisarillisia käskykirjoja. Armeijan silmissä hän oli soveliain pyrkimään keisarin-istuimelle. Tämä suuri kenraali kääntyi Judeasta Romaa päin, ja asiansa Idässä vakavalle kannalle asetettuaan hän purjehti Italiaan. Ainoastaan lyhyt aika kului siitä kuin hän perille saapui, ennenkuin hän pääsi keisariksi.

Tällä välin Cineas ja Labeo vartoivat Caesareassa.