III.
Great Ormond katu
Kaikki olivat niin ystävällisiä minua kohtaan, kun lähdin Hackneysta, ja minun oli oikein ikävä ja olisin ollut vielä enemmänkin jos ero ei olisi ollut ikäänkuin välipaikka matkalla kalliisen kotiini.
Setä Henderson antoi minulle kukkaron, viisi uutta guineaa sanoen tietävänsä ihmisiä, jotka yhtä vähästä alusta olivat koonneet koko suuren omaisuuden, ja kuka takaisi, arveli hän, eikö minunkin viisi guineaani voisi kasvaa "plumbiksi" s.o. sadaksituhanneksi punnaksi. Minä en juuri käsitä, kuinka tuo tapahtuisi, koska jo olen ajatellut enemmän kuin kymmentä eri tapaa niitä hukatakseni; mutta sen tiedän, että minulla niistä tulee olemaan yhtä suurta iloa, kuin mitä setä Henderson suinkin voi minulle toivottaa. Minä puolestani tahtoisin ainoastaan tietää, mikä kaikista tuumistani on paras. Täti Henderson antoi minulle pienen kirjan pitkällä nimellä. Tämän kirjan lukemisesta hän päätti minulle olevan enemmän hyötyä kuin piispa Taylerin teoksista. Orpana Tom oli ottanut takaisin sen arkamaisen, vähän äkeän käytöksen, jota hän heti tultuani oli osoittanut, hänen silmänsä säkenöitsivät ja hänen äänensä oli kovin tiukka. Mutta juuri kuin olin vaunuihin astua, sanoi hän äkkiä: "Anna anteeksi, orpana Kitty, jos olen sinua jyrkästi puhutellut; sinä olet aina ollut hyvä minua kohtaan, ja joka päivä tahdon mennä mr Wesley'ä kuulemaan."
Täti Jeanie ei antanut hopeaa eikä kultaa, kun aikaisin aamulla kävin häntä hyvästi jättämässä, mutta apostolien tavalla hän antoi sitä, mitä hänellä oli, ja yltäkylläisesti. Kyynelet kiilsivät hänen rakkaissa, ystävällisissä silmissään, hän nimitteli minua "pikku karitsaksensa," ja hauskalla vanhalla Skottlannin murteellansa rukoili hän, että hyvä paimen varjelisi minua kaikista erämaan vaaroista. "Mailma," sanoi hän, "on todellakin erämaa, sen vaarat suuret ja monet." Hän rukoili Herraa suomaan hänelle anteeksi, jos hänen sanoissansa oli jotakin nurkumista. Hän ei tahtonut mailman monia huovahduspaikkoja kieltää, ja tie oli hänelle yleensä ollut hyvä tie, jokainen orjantappura tarpeellinen, ja hän oli havainnut autiot hiedikot yhtä terveellisiksi kuin vihertävät kosteikot; kalliosta huokuvan veden suloisemmaksi kuin lähteet palmupuitten juurella. "Ja kuinka voisinkaan olla niin riittämätön," lisäsi hän, "että pitäisin epätoivoa rakastetustani? Jos minä olen vanha ja sitkeä, niin että toisinaan ilman perääntymättä voin jonkun puuskan kestää, ja jos sinä olet nuori ja arka ja hento, eikö Hän, joka kokosi lampaat helmaansa, tiedä tuota paremmin kuin minä." Niin me itkimme yhdessä hetken aikaa, ja sitten hän notkisti polvensa minun kanssani vuoteensa viereen, tyhjentäen sydämensä hellimpiin esirukouksiin, joista sydämeni suli, niinkuin jää kevään päivänpaisteesta ja sateesta sulaa.
Mitä hän lausui, minä en sanasta sanaan muista. Se ei ollut tavallista puhetta — se oli toisen sydämen vuodatusta toiseen, lapsensydämen Jumalan suureen, äärettömään sydämeen taivaassa. Mutta kun hän nousi ylös, suuteli minua ja sanoi minulle jäähyväiset, tuntuipa niinkuin oma sydämeni, joka ennen oli ollut niin pehmeä ja liikutettu, yht'äkkiä olisi käynyt rohkeaksi ja lujaksi. Minusta oli kuin joka kuorma olisi tullut keveäksi, joka tehtävä mahdolliseksi, joka murhe tuon palavan rukouksen valossa kirkastetuksi.
Great Ormond kadulle tullessani portinvartia sanoi, että armo vielä oli huoneissaan, mutta oli antanut käskyn saattaa minut kohta luoksensa. Tämä oli mielestäni varsin ystävällistä täti Beauchampilta, ja minä kuljin niin hiljaa, niin hiljaa, juuri kuin minun on tapa kulkea kotona, kun äidilläni on päänsärky, odottaen joutuvani johonkin sairashuoneesen.
Mutta hämmästyksekseni minä näin täti Beauchampin istuvan peilinsä edessä, jonkunlainen yönuttu, muhkeampi kuin täti Hendersonin silkkinen pyhähame, päällä. Ja huone oli paljon komeampi kuin paras vierashuone Hackneyssa, matto pehmeämpi kuin sametti, permannolla; kullatuilla aluksilla seisoi kiinalaisia kummituksia; sohvat, tuolit ja tyynyt olivat silkkiseen tamastikankaasen puetut; edelliset eivät uljaissa riveissä, niinkuin setä Hendersonilla, juurikuin elämän päätehtävänä olisi ollut pitää niitä järjestyksessä, vaan niinkuin sattumalta sinne tänne viskattuina taikka jonkun haltiattaren runsaudensarvesta kaadettuina. Kaksi erinomaisen huolellisesti vaatetettua vanhaa herraa istui vastapäätä tätiä, ja eräs minusta nähden ylhäinen ja hyvin kaunis rouva pani parhaallaan hänen hiuksiansa lukemattomille pienille kiharoille, sillä välin kuin kiiltävä, valkoinen pieni villakoira maata kellitteli hänen sylissään, ja hnoneen perällä seisoi musta passari, jonka toimena oli jauhaavaa papukaijaa ruokkia.
Tämä kaikki ihmetytti minua suuresti; mutta sittenkuin täti Beauchamp oli syvästi kumartavaa pientä olentoani tarkastellen silmäillyt, hän ei kurottanut minulle kättänsä, vaan ainoastaan pari sormea suudeltavaksi, ja koskien niillä poskeani lausui hän:
"Niin kukoistava kuin suinkin, Kitty; poskesi ruusut saavat palkita yksinkertaisen pukusi puutteet. Pieni sukulainen mailta", sanoi hän, suojelevalla tavalla esitellen minua pitsireunaisiin silkkitakkeihin puetuille herroille.
Toinen heistä katseli minua suurennuslasilla, niinkuin olisin ollut äärettömän kaukana, joka suuresti närkästytti minua ja kerrassaan karkotti kaiken ujouteni. Toinen, joka kantoi taivaansinistä pukua ja minusta näytti vanhemmalta, nousi ylös ja tarjosi minulle sievällä kumarruksella tuolin lausuen sen toivon, että monta aikaa kuluisi, ennenkuin kaupungilta ryöstäisin läsnä-oloni valon. "Kiertotähdet," sanoi hän luoden silmäyksen täti Beauchampiin, "kokoontuvat tietysti auringon ympärille." Täti Beauchamp nauroi, niinkuin pikku tyttö mielestäni olisi tehnyt, sivalsi imarteliaa viuhkallaan, sanoi häntä "hullutteliaksi," ja käski minun mennä orpana Ewelyniä hakemaan.
Minusta oli kovin kummallista, kun näin noitten ikä-ihmisten leikkivän niinkuin vanhat lapset. Täti Beauchamp on äitiäni paljon vanhempi — minä luulisin hänen olevan viidenkymmenen vaiheilla. Ja vanhan herran kasvot pilkistivät niin terävinä ja ryppyisinä ison, valkoisen valetukan alta. Minä en voinut olla huomaamatta, kuinka huolellisesti hän puhuessaan ummisti huuliansa, juuri kuin olisi tahtonut hampaitansa salata. Hän ei suinkaan ollut paljon vailla kuuttakymmentä. Minua pahaksutti nähdessäni, kuinka täti antoi panna kirsikanpunaisia nauhoja hiuksiinsa. Se teki, että hän näytti paljon vanhemmalta ja hänen kasvonsa paljon typistyneemmiltä. Ne ovat muutoin hyvin rakkaat vanhat kasvot, jotka melkein tulevat isäni muotoon. Isäni sanoo hänen nuorena olleen hyvin kaunis. Raskaalta tuntunee, kun täytyy nähdä kauneuden katoovan. Mutta minusta näyttää, kuin joka ijällä olisi sulonsa: hopeanvalkoiset hiukset seitsemänkymmenen-vuotisella ovat yhtä kauniit kuin kullankeltaiset seitsemäntoista-vuotisella. Ainoastaan sen kautta että kauneutta pyydetään pysyttää toisesta ikäkaudesta toiseen, se näyttää menevän hukkaan. Minä toivoisin tietäväni, kun tulen viidenviidettä vuoden ijälle enkä ai'o ruveta unhoittamaan, että käyn vanhaksi, kun kaikki muut hyvin huomaavat sen. Sentähden olen vakaasti päättänyt kaikkina syntymäpäivinäni sanoa itselleni: "Muista, Kitty, että olet kahdeksantoista, yhdeksäntoista, kahdenkymmenen vuoden vanha j.n.e." sillä tavalla luulisin, ettei vanhuus tule äkki-arvaamatta minun päälleni.
Minä tapasin Ewelynin huoneestansa jonkunlaisessa aamupu'ussa tavallisesta, mutta kestävästä ja hyvästä kankaasta; toisessa kädessä oli hänellä novelli, jota hän luki, ja toisella hän silitteli ison koiran päätä, joka seisoi etukäpälät hänen polvillaan, sillä välin kuin kamarineitsyt kampasi ja tasoitti hänen kauniita hiuksiansa.
Hänen tervehdyksensä ei ollut varsin sydämellinen, mutta kuitenkin ystävällinen, ja hänen isot, terävät silmänsä tarkastelivat minua yhtä tyyskästi kuin matkallamme Bathista. Kun hän oli päässyt vaatettamasta ja lähettänyt kamarineitsyensä puis, sanoi hän: "Minkätähden viivyit niin kauan Hackneyssa? Eikö sinun siellä ollut kovin ikävä?"
Minä en ollut koskaan ennen ajatellut, oliko minun siellä ikävä vai ei, ja minun täytyi sentähden vähän aprikoita, ennenkuin osasin mitään vastata.
"Sinun ei tarvitse pelätä mieltäsi minulle ilmoittamasta," sanoi Ewelyn: "Mamma pitää täti Hendersonia itsetyytyväisenä fariseuksena, ja täti katsoo meitä kaikkia publikaaneiksi ja syntisiksi, jonka tähden molempien perhetten välillä ei ole juuri suurta yhteyttä. Paitsi sitä minä arvaan sinun tietäväsi, että matka Amerikasta Englantiin ei ole paljon mitään sen matkan suhteen, joka on Lontoon itä- ja länsi-osien välillä, niin että, vaikka kuinka mielellämme tahtoisimmekin, emme kuitenkaan juuri usein voi toisiamme kohdata."
"Minä en suinkaan pelkää sinulle mitään ilmoittamasta, orpana Ewelyn", minä virkoin, "mutta minä en todella ole tullut ajatelleeksi, oliko minun siellä ikävä. Siitä ei olisikaan ollut mitään apua. Minun täytyi viipyä siellä, ja vaikka siellä ei voinut olla niinkuin kotona, kaikki kuitenkin olivat hyvin hyvät minua kohtaan, varsinkin orpana Tom ja täti Jeanie."
"Ja nyt sinun täytyy viipyä täällä", lisäsi Ewelyn, "ja minä arvaan, ettet nytkään ajattele, tuleeko sinun ikävä vai ei, vaan kaikessa hiljaisuudessa valmistelet itseäsi martyyrina kohtaloasi vastaan-ottamaan."
"Minä en ole mikään martyyri," minä sanoin, "mutta tiedäthän, kuinka mahdotonta on missään muualla viihtyä niin hyvin kuin omassa kodissa." Ja minä sain ainoastaan suurella vaivalla kyyneliäni hillityksi, niin kummalliselta ja tylyltä tuntui minusta hänen käytöksensä.
Äkkiä hän kuitenkin muuttui, hänen äänensä kävi lempeämmäksi, hän istui jakkaralle jalkojeni juureen, otti toisen käteni käsiensä väliin ja sanoi:
"Sinä et saa huolia siitä, kuinka minä käytän itseni. Minä sanon aina, mitä ajattelen, ja minä luulen, että tulen pitämään sinusta. Minä en ole kuin lapsi, se sinun pitää tietää," ja vääntäen suutansa pilkalliseen nauruun, lisäsi hän: "Mamma ei koskaan pääse yli kolmenkymmenen, sentähden minäkään en voi päästä yli kymmenen."
Minä en voinut olla punastumatta, kun kuulin hänen noin puhuvan äidistänsä, ja kuitenkaan en saanut häntä vastaansanotuksi. Hän näki aina silmänräpäyksessä, mikä ei ollut minulle mieleen, ja muutti kohta puhe-ainetta sanoen leppeästi:
"Kerro minulle jotakin kodistasi. Minä tahtoisin mielelläni kuulla siitä. Sinä näytät niin rakastuneelta tuohon pikku pilkkuun maamme vihertävällä pinnalla."
Alusta minusta oli, kuin siitä ei olisi ollut juuri mitään kertomista. Kaikki olennot ja kappaleet kodissani ovat niin yhtä oman sydämeni kanssa, että minusta tuntui, kuin olisin ottanut palasen siitä katseltavaksi. Mutta Ewelyn houkutteli minua toisesta toiseen, kunnes minusta oli, kuin en enää olisi voinut lakata.
Hän kuunteli minua, niinkuin lapsi kuuntelee satua, nojaten kasvojansa käsiänsä vasten, syvät, kysyväiset silmät minussa kiinni, ja kun joskus pidin vähän väliä, hän yhä vaati: "Vielä, vielä — — no sitten?"
Äidistäni puhuessani hänen kasvonsa saivat murheellisen ja hellän vivahduksen, ja ensi kerran havaitsin, kuinka kauniit ja lempeät hänen silmänsä ovat. Tämä katsanto katosi kuitenkin äkkiä, ja kun viimein lopetin, sanoi hän hymyillen: "Minua iloittaa, että teidän Trustynne on kieltämätön, puhdas vanha lammaskoira. Minä en kärsi villakoiria" — ja sitten lisäsi hän kuivakiskoisesti niinkuin tavallisesti: "Kertomuksesi on yhtä hyvä kuin joku paimenlaulu ja yhtä huvittava kuin joku novelli. Kun palaamme Beauchampin hoviin, minä pyydän isääni rakentamaan minulle mallimaitohuoneen, ja siellä tahdon sitten viettää uutta, arkadilaista elämää. Se vasta hauskaa!"
"Mutta," sanoin minä hämilläni, kun kuulin hänen puhuvan minusta, äidistäni ja Bettystä, niinkuin olisimme ainoastaan kuviteltuja olentoja jossakin runokappaleessa, "sinun maitohuoneesi, orpana, Ewelyn, olisi ainoastaan leikkiä, ja siinä minä en voi mitään hauskaa nähdä, ellei juuri ajatus, että minun tulee noita kaikkia tehdä, että omaisteni menestys riippuu siitä, se se on, joka tekee, että minä tunnen itseni niin onnelliseksi."
"Että tulee jotakin tehdä, sitä ei kukaan ihminen täällä käsitä. Me teemme, mitä meitä miellyttää, ja mitä meidän välttämättömästi täytyy. Jos luulisin, että minun tulee käydä operassa taikka tanssihuoneessa, minä kammoisin kumpaakin yhtä paljon kuin kirkossa käymistä."
"Kuin kirkossa käymistä," kerroin minä kummastellen.
"Niin," vastasi Ewelyn. "siinä tarkoitan Beauchampin hoviin kuuluvaa kirkkoa, jossa t:ri Humden lukee pitkiä saarnoja, jotka joku piispa vainaja vuosisatoja sitten on kirjoittanut; niitä hän lukee niin kuolleella äänellä, kuin tulisi tuo kanta-isiemme vanhoista kuvista, jotka seisovat kirkon kuorissa. Kaupungissa on peräti toista. Tuomioprovasti ei koskaan saarnaa kauemmin kuin puolen tuntia erältään ja silloinkin aina kaikkein pehmeimmällä äänellä ja kaikkein kauniimmilla sanoilla — ja hänen saarnansa on ainoastaan vähäisen ikävämpi kuin ikävin n:ro Spectatorista taikka Tatlerista. [Sen-aikuisia sanomalehtiä.] Ja sitten siellä näkee koko joukon väkeä, ja ihmiset käyttävät itseänsä melkein niinkuin ilvenäytelmässä."
Sitten hän tahtoi tulla minun huoneeseni katselemaan vaatteitani, jotka näyttivät hänen mieltänsä suuresti kiinnittävän. Minusta tuntui melkein häväistykseltä, kun minun nyt täytyi nähdä niitä kaluja, joihin äitini oli pannut niin paljon huolta ja vaivaa, ainoastaan puoli-salatulla säälillä tarkotettavan. Ewelynin huuli vääntyi tavan-takaa ivalliseen mutkaan, ja kun hän näki pyhähattuni, koko hänen kasvonsa saivat ilkullisen katsannon; mutta pahinta oli kuitenkin, kun varovasti otin esiin parhaan pyhähameeni, joka äärettömällä kekseliäisyydellä oli koottu kalliin äitini morsiuspu'usta. Nyt oli Ewelynin herkkä maltti peräti lopussa, ja hän purskahti täyttä kurkkua nauramaan. Muutoin hän ainoastaan harvoin osoittaa mitään muuta ilon merkkiä kuin kuivakiskoista, ivallista hymyä, ja hänen outo heleä naurunsa näytti sentähden nyt yhtä paljon hämmästyttävän hänen lempikoiraansa kuin minuakin. Uskollinen koira parka näytti luulevan itseänsä hänen naurunsa esineeksi — loukkaus, jota koira ei koskaan voi kärsiä — läheni empien ja sukelsi vaikeroitsevalla äänellä, ikäänkuin soimaten, kauniin kuononsa hänen kätensä alle, joka huolimatonna lepäsi hänen polvellansa.
Ewelyn antoi koiralle sopivan sivalluksen, kääntyi sitten minuun ja huomasi luultavasti ne turhat kyynelet, jotka olivat nousseet silmiini.
"Rakuna ja sinä, Kitty, näytätte yhtä alakuloisilta," sanoi hän; "minä pelkään, että olen tullut johonkin oikein arkaan asiaan koskeneeksi. Sinä näytät olevan kaluihisi kovin mielistynyt."
"Ei sen vuoksi, orpana Ewelyn; mutta äitini ja me kaikki muut katsoimme kaikki tyyni varsin hyväksi; miss Pawsey Trurosta käy joka kolmas neljäs vuosi Lontoossa muoteja oppimassa, ja hänellä on ilman sitä iso paksu kirja täynnä muotikuvia."
Että tuo Ewelynin silmissä niin naurettava pyhähame oli ollut äitini morsiuspukuna — ei millään tavalla voinut päästä huulieni ylitse.
Rikkaat ihmiset, jotka voivat ostaa mitä tarvitsevat, samalla hetkellä kuin heidän tekee niitä mieli, ja niinpian kuin vanhoihin kaluihinsa suuttuvat, taas heittää ne luotansa, eivät koskaan voi käsittää niitä helliä huolia, sitä lempeää neuvokkaisuutta, sitä itse-uhrausta, sitä mieluista vaivannäköä ja sitä kyynelillä sekotettua iloa, joka on köyhien pieniin kapineisin kätketty. Ewelynistä vaatteeni olivat ainoastaan kehno muotien jälitys, minusta jok'ainoa palanen niistä oli pieni osa kodistani, pyhitetty äitini kekseliäällä huolella, hänen yöt päivät uurastavilla käsillänsä. Se palautti mieleeni hänen leppeäin silmiensä hiljaisen tyytyväisyyden, kun hän viime kerran näki minun puettuna asuun, joka kalliitten muistojen kautta oli hänelle niin rakas, jonka laskuja hän pehmoisin käsin tasoitteli silmäten minua äidin mielihyvällä, joka katselee lastansa, taideniekan, joka tarkastaa työtänsä.
Näitä minä en voinut selittää, vaan palasin taas miss Pawseyhin ja hänen puollustukseensa, mutta Ewelyn ainoastaan nauroi ja sanoi:
"Etkös ymmärrä, orpana Kitty, että täällä meillä kolme vuotta on enemmän kuin kolme vuosisataa. Suuri ero on vanhentuneella ja muinais-aikaisella. Sinä olisit paljon muodikkaampi laahohameessa kuningatar Elisabetin ajoilta kuin noissa miss Pawseyn uudistamissa vaatteissa. Jos tällä hetkellä voisin nähdä täti Trevylyanin, minä epäilemättä pitäisin hänet varsin uusi-muotisena sinun rinnallasi noissa Falmouthilaisen muotijumalanne vanhan-aikaisissa käsi-aloissa. Meidän täytyy panna käskemään omaa muotikauppiastani ja ompeliaani myöskin."
"Mutta äitini mielestä kaikki oli varsin hyvää, orpana Ewelyn," minä viimein sanoin, "ja minä en jaksa nähdä, että sitä, joka hänelle on tuottanut samalla niin paljon vaivaa ja niin paljon iloa, tehdään nauruksi."
Hän katseli minua taas tuolla leppeällä, miettivällä katsannolla, joka välisti tekee hänen niin rakastettavaksi, pani varovasti kalliin pukuni takaisin paikallensa ja sanoi ystävällisesti:
"Älä huoli tuota enää ajatella, Kitty orpana, minä tahdon toimittaa niin, että kaikki tulee hyvään kuntoon." — — —
Minä olen käynyt operassa ja kirkossa ja käsitän nyt, minkätähden orpana Ewelyn niitä toinen toiseensa vertasi.
Sunnuntaipäivien yksitoikkoisuus Hackneyssa on minusta sulaa hauskuutta täkäläisen jokapäiväisen loiston kolkkouteen verrattuna. Operan musiiki oli niin ihastuttava kuin lintujen laulu metsässä kevät-aamuna; se oli nuoren saksalaisen — mr Händelin — sepittämä. Että ihmiset ottivat siitä niin vähän vaaria, näytti minusta käsittämättömältä. Täti Beauchampin ympärillä oli koko pikku hovijoukko keski-ikäisiä ja vanhoja herroja, joille hän jakeli milloin armollisia hymyjä, milloin sivalluksia viuhkallansa, kumpiakin, kuten näytti, yhtä suureksi mielihyväksi, ja mihin ikinä näytösten välillä katselinkin, oli samanlaisia kummallisia kohtauksia edessäni. Musiikin kestäessä minä en nähnyt enkä kuullut mitään muuta.
Ewelyn ainoastaan nauroi minua, kun olimme kotimatkalla. Kauneudentuntoni oli vielä niin viaton, hän sanoi, että taisin käydä operassa musiikia ihailemassa.
"Minkätähden siellä muutoin kävisinkään!" minä kysyin. "Eikö ole velvollisuutena sitä kuunnella?"
"Samasta syystä kuin käymme kirkossa," vastasi Ewelyn; "ja jos käymme operassa taikka muualla kanssanäytteliöitämme elävän suurella näyttämöllä kohtaamassa, kuvailemme omaa osaamme ja näemme muitten kuvailevan osaansa myöskin. Minä voisin kertoa kolmesta eri näytelmästä, jotka esitettiin lähisissä logeissa, ja joista yksi kumminkin päättynee tragediana. Sinä pidit musiikista, Kitty?
"Pidin niinkin, se oli kaunis kuin unelma," minä sanoin; "minä soisin vaan, että se olisi unelmaa ollutkin."
"Kuinka niin?"
"Minun tuli niin surkeani sitä nuorta, kainoa naista, jonka täytyi lausua niin paljon sopimattomia yleisön edessä. Varmaankin se hänestä tuntui kovin raskaalta, Ja hän tuskin taisikaan sitä oikeaksi katsoa!"
"Sinä kummallinen pieni olento," sanoi Ewelyn, "aina ja kaikissa sinä vaan ajattelet oikeaa ja väärää. Sinä et saa katsoa näytteliöitä miehiksi ja naisiksi, vaan ainoastaan koneiksi."
Kirkossa minusta oli melkein samanlaista. Täti Beauchamp kohtasi siellä useampia pikku hovijoukkonsa jäseniä ja jakeli nyt niinkuin operassakin milloin suosivia, milloin soimaavia silmäyksiä ja hymyjä. Virtten aikana herrat tekivät syviä kumarruksia lähisissä penkeissä istuville naisille, ja rukouksia sekä litaniaa luettaessa huiskutettiin ehtimiseen viuhkoja taikka käytettiin hajutuosia, niinkuin synnintunnustus ja puhe synnistä olisi läsnä-olevien herroja liiaksi koetellut. Mutta pian huomasinkin, että itse olin yhtä hajamielinen kuin kaikki muut, ja minua huojensi litanian sanoilla sitä tunnustaa. Sitten nousin seisoalle ja rupesin kaikesta sydämestäni ottamaa osaa virteen, kunnes Ewelyn nyhjäsi minua hameesta ja sanoi: "Ainoastaan kuorilaiset veisaavat." Minä huomasin nyt, että useammat näyttivät nauravan minua ja minä häpesin ensin itseäni ja veisaamistani ja sitten sitä — että olin voinut tuota hävetä. Saarnan aineena oli: "Kuinka sopimatonta on olla järki hurskas," ja kun ihmiset kirkosta lähtiessään sattuivat yhteen ja vaihettivat tervehdyksiä, sanottiinpa, että se oli ihmeellisen kaunis ja oivallinen saarna, ja että oli suuri vahinko, että nuot kurjat metodistat eivät olleet sitä kuulemassa. Sitten pidettiin kaikenmoisia tärkeitä tuumia alkavan viikon huvituksista, korttiseuroista ja tansseista, jopa itse sunnuntai-iltaakin varten.
Kotimatkalla sanoi täti Beauchamp minulle: "Lapsi kulta, sinä et millään muotoa saa lukea vastauksia niin kovasti, ei ainakaan missä meitä sanotaan vaivaisiksi syntisiksi. Ihmiset voisivat luulla, että olet tehnyt varsin kauheita rikoksia, sen siaan että ainoastaan olet tavallinen syntinen niinkuin muutkin ihmiset, ja niinkuin meistä kaikista tietysti täytyy tunnustaa." Täti Beauchampin kirkossa minä en oikein viihdy senkään puolesta, että se ei ollenkaan ole semmoinen kuin meidän oma kirkkomme. Minä en pääse siitä, että minä pidän enemmän noista isoista pylväistä ja tuosta kapeasta laesta, kuvaveistoksista akkunain pielissä sekä erivärisistä ruuduista tuolla täällä akkunoissa kuin tästä uudenaikaisesta, matotetulla permannolla, penkeillä ja tyynyillä, maalatuilla pylväillä ja tasaisella katolla varustetusta kirkosta. Musiiki ja ihmis-äänetkin rukouksissa ja vastauksissa tuntuvat ikäänkuin vienommilta ja pyhemmiltä kumistessaan holvikaarien lävitse ja kajahtaessaan korkeasta laesta, joka muistuttaa taivaan kantta ja avaruutta.
Mutta orpana Ewelyn väittää kauneuden tuntoani kummalliseksi sanoen vanhoja kirkkoja jäännöksiksi pimeistä, ammoin aikoja sitten kadonneista vuosisadoista, jonka tähden on syytä toivoa, että niitten siaan koko Englannissa vähitellen tulee rakennuksia, jotka tehdään kreikkalaiseen ja roomalaiseen malliin taikka siihen sekamuotoon, joka on syntynyt näitten molempien rakennustapojen yhdistyksestä, ja joka niin täydellisenä ilmaantuu sen kirkon saarnastuolissa ja uruissa, jossa meidän on tapa käydä.
Täti sanoo myöskin, että osa kirkon puutyöstä on vast'ikään sisään-tuotua, uuden-aikaista ja kallista puulajia, jota sanotaan mahongiksi, jonka tähden siihen ei ollenkaan käy vähemmän sivistyneitten aikakausien porotöitä vertaaminen.
Mutta minä tahtoisin mielelläni tietää, eikö rakennuksissa niinkuin vaatteissakin ole eri muoteja, ainoastaan sillä erotuksella, että niitä luetaan vuosisatojen eikä vuosien jälkeen. Erinomaista olisi, jos vanhoja kirkkoja uudestaan ruvettaisiin ihailemaan, samalla tavalla kuin vaateparsia kuningatar Elisabetin ajoilta, ja uusia sitä vastaan vanhaksumaan ja nauramaan — aivan niinkuin Pawseyn muoteja! Minua iloittaisi, jos niin kävisi! Vanhat gootilaiset rakennusniekat näyttävät tehneen työtänsä niin suurella ilolla ja siihen panneen niin suurta vaivaa, kuin enemmän olisivat katsoneet oikeaa ja väärää, velvollisuustuntoa ja rakkautta kuin uutishalua ja kauneutta.
Elämä semmoinen kuin tämä on raskas tyhjyyden taakka. Täti Hendersonin ankara lain-alaisuus on minusta sulaa vapautta tämän säännöttömän elämän pakoittavaa, ääretöntä levottomuutta vastaan. Aamusilla vaatetustoimet tervehdyskäyntien, kiivaitten keskustelujen ja loppumattomien väitösten ohessa muoteista väreistä, pu'uista, hiusrakennuksista, j.n.e. Iltasilla taas suuret joukot somasti vaatetettuja ihmisiä, jotka lausuvat hienoja kohteliaisuuden lauseita läsnä-oleville taikka parjaavat poissa-olevia, ja jonkunlaista yksivakaisuutta ei huomaa muuta kuin niissä, jotka istuvat pelipöytien ääressä, ja jotka useasti joutuvat milt'ei ilmi riitaan taikka kumminkin sankkinaan keskenänsä.
Tämmöinen elämä ei millään tavalla voi olla oikeaa laatua. Jok'ainoan päivän täyttäminen partaita myöten kaikenmoisilla joutavilla, niinkuin jok'ainoa päivä olisi kokonainen elämä ja jok'ainoa pikkuseikka kaikkein tärkein asia — sehän ei voikaan olla järjellisten olentojen tehtävänä.
Kun Vapahtajamme opetti meitä elämään sille päivälle, joka tänäpänä on, hän minun nähdeni tarkoitti päivää, jota ijankaikkisuus piirittää, päivää, jonka edeltäjä ijankaikkisuuteen sulaneena, kantaa pienen lisänsä entisyyden unhoittumattomaan tilikirjaan, ja jonka seuraaja voi siirtää jokaisen meistä Jumalan kasvojen eteen. Meidän tulee elää päivästä päivään, ei perhosten tavalla, jotka ovat hetken lapsia, vaan kuolemattomina ijankaikkisuuteen kuuluvina olentoina, joitten maallinen elämä voi loppua jo ennen illan tuloa, ja joka, pisimmälläänkin, ainoastaan on pieni osuus ijankaikkisuudesta.
Ewelyn näyttää usein kovin hajamieliseltä. Seuroissa hän välisti vilkastuu, ja kun hän puhuu, hänen mielijohteensa lentävät niinkuin salamat. Mutta hänen sukkeluutensa on usein pisteliäs, ja sen tutka terävä. Hän on kieltämättä suurivaltiaana piirissänsä, ja tämä tulee isoksi osaksi siitä, että hänessä ei ole tavallista turhamielisyyttä. Hän ei huoli niitten ajatuksista, joitten parissa hän oleskelee, ja sillä välin kuin kaikki kumartelevat toinen toistaan hiukan suosiota taikka kiitosta voittaaksensa, hän vapaana muista jakaa päätöksiänsä istuimelta, jonka hän itse on itsellensä pystyttänyt.
Tällä haavaa hän luullakseni pitää minua fariseuksena, parastaan sen johdosta, mitä minä tuonain lausuin uudesta, Mesias-nimisestä oratoriosta. Alusta se minusta tuntui ihanammalta kuin kaikki, mitä sitä ennen olin kuullut, mutta kun tultiin noihin Vapahtajamme kärsimistä koskeviin sanoihin: "Hän oli enimmmin halveksittu ja ylenkatsottu, täynnä vaivaa ja kipua," eikä ylt'ympäriltämme kuulunut yhtäkään häpeän taikka katumuksen ilmausta, vaan ainoastaan puolihillittyjä suosion-osoituksia ja kuiskauksia semmoisia kuin nämät: "Ihastuttavaa!" — "Mikä verraton sävel!" — — "Kukaan muu ei voisi sitä noin pitkittää" — ja yleisö lopulla raikkailla käden-taputuksilla ilmoitti mieltymystänsä laulajattarelle, joka puolestaan syvällä teaterillisellä kumarruksella kiitteli kiitoksesta, silloin minä ajattelin harrasta virttä t:ri Watts'in kirkossa ja tunsin, että ennemmin olisin tahtonut olla siellä yksinkertaista, jonottavaa veisua kuulemassa kuin tätä kaunista ilvehdystä tähystämässä. Minä en voinut kyyneliäni pidättää. Kun taas olimme kotona, sanoi Ewelyn: "Ihailithan musiikia, Kitty orpana?"
"En, Ewelyn orpana," minä sanoin; "monta vertaa ennemmin olisin tahtonut olla operassa ja ennemmin, paljon, paljon ennemmin täti Hendersonin kirkossa Hackneyssa."
"Kauneuden tuntosi on todellakin omituinen," sanoi Ewelyn kuivakiskoisesti.
"Ajattelepas," minä sanoin, "että kalliin Vapahtajamme kivut ja tuskat pannaan soitannolle iltahuvia varten ja niille taputetaan käsiä niinkuin teaterissa ainakin! Yhtä hyvin sopisi tehdä murhenäytelmä äidin kuolinvuoteesta. Sillä onhan se totta, täyttä totta! Onpa hän sen kaiken meidän edestämme kärsinyt!"
Hän katseli minua vähän aikaa vakavasti ja lausui sitten kylmäkiskoisesti:
"Mistä tiedät, orpana Kitty, eikö muut ihmiset tunteneet samoja kuin sinä. Mikä oikeus meillä on pitää muita maallisina ja penseinä ainoastaan sentähden, ettemme joka tilaisuudessa näe kyyneliä, huokauksia ja liikutuksia edessämme. Raamattu sanoo: 'Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi,' ja se opettaa myöskin malttamaan mielemme, ennenkuin käymme ottamaan raiskaa veljemme silmästä."
Suuni oli kokonaan tukittu. Vaikea on silmänräpäyksessä löytää oikea vastaus. Perästä-päin ajattelin satoja vastauksia, sillä aikomukseni ei millään tavalla ollut ketään tuomita. Minä olin ainoastaan puhunut omista tunteistani. Mutta Ewelyn on sulkeunut kuoreensa ja karttaa kaikkia yrityksiäni ottaa asia uudestaan puheeksi. Tänäpänä suuruspöydässä puhui orpana Harry, jonka ainoastaan harvoin näemme, eräästä kahdentaistelosta, niinkuin tuo olisi ollut varsin tavallinen asia. Se oli alkanut jonkun naisen tähden, ja mainittiinpa sen johdosta toisestakin samanlaisesta seikkailusta, joka oli päättynyt sillä tavalla, että eräs ylhäinen rouva Englannista oli paennut mannermaahan.
Perästäpäin minä kysyin Ewelyniltä, mitä tuo tarkoitti. "Ainoastaan sitä," vastasi hän, "että joku on ryöstänyt toisen vaimon, ja että vaimon mies on pannut sen pahaksensa, ruvennut kahdentaisteloon ja saanut surmansa."
"Mutta," minä sanoin, "onhan tuo kauhea synti. Siitä puhutaan selvästi
Jumalan kymmenessä käskyssä."
"Synti, kirjan-oppinut orpanani," vastasi Ewelyn, "on sana, jota sivistyneissä seuroissa ainoastaan käytetään sunnuntaisin, kun jotakin kirkkorukouksista kerrotaan. Mokoma sana ei ollenkaan kuulu jokapäiväiseen puhekieleemme."
"Tapahtuuko tuommoisia hirveitä asioita useasti?" minä kysyin.
"Eipä juuri joka päivä," vastasi Ewelyn kuivakiskoisesti. "Minä pyydän sinua vastapäin muistamaan, että olet joutunut rosvojen luolaan. Paljon ihmisiä löytyy, jotka ainoastaan laskevat leikkiä jälitellyillä jääsydämillä. Niinpä esim. mamman pikku hymyt hänelle itselle ja muille ovat yhtä harmittomat kuin kissanpojan harppaukset. Ainoana haittana tämmöisistä huveista," lisäsi hän katkerasti, "on se, että lopulta tuskin saattaa oikeata sydäntä jälitellystä erottaa."
Hilpeä, hieno mailma minun ympärilläni ei minusta enää ole tyhjä, vaan täynnä hirmuja. Nuot huvituksen jääteet eivät niinmuodoin ole muuta kuin kiiltävä kalvo synnin ja intohimojen kuilujen päällä.
Saattaa kyllä olla mielenjännitystä ja viehätystä tästä tämmöisestä näytelmästä, jos samalla tietää, mitä sen alla liikkuu — mielenjännitystä samalla tavalla kuin nuorallatanssimisesta, jota orpana Harryn kanssa kävimme tanssihuoneessa katsomassa. Ihmiset tanssivat henkensä — jopa vielä kalliimmankin kaupalla. Pienin pään taikka sydämen huumetus, vähin hairahdus vaaralliselta polulta, näkymättömin jalan luiskahdus ja tanssia syöksee syvyyteen, jota hirvittää ajatellakin.
Minua kauhistuttaa tuota mieleeni johdattaessani. Niin ikävältä ja kylmältä kuin uskonto täti Hendersonin luona minusta näytti, se kuitenkin oli sulaa puhtautta ja turvallisuutta tämän kurjan ja kauhean kevytmielisyyden verralla, tämän tanssimisen verralla jääkalvolla, jonka alle lähimmäisemme tuskallisesti taistellen vaipuvat ja uppoovat.
Uskonto ei kuitenkaan ole peräti arvoton, vaikkapa sitä ainoastaan pidetään suojana ja turvana, vaikka se on lakannut olemasta hengen elämänä ja ilona. Vihreä pensas-aita, jonka kukat keväällä tuoksuttivat hyvää hajuansa, ei myöhäisenä syksynäkään ole suloa vailla, ja talvella, kun lehdet ovat varisseet, piikit vielä tarjoovat apua aitana ja suojeluksena.
Puut, jotka kesällä olivat livertävien lintujen onnellisena tyyssiana, rikkaana varjon ja virvotuksen aarteena, tarjoovat vielä silloinkin, kun niitten lehdettömät oksat natisevat ja ratisevat, vaeltajalle tukea ja turvaa talven myrskyjä vastaan, kumminkin niinkauan kuin rungossa ja oksissa on joku pienikin elonkipinä jälellä.
Jos kuoleman kylmyys talvikylmän verosta varistuttaisi lehdet, puut pian hakattaisiin pois eikä sentähden enää olisi suojaksi ja ihastukseksi. — — —
Eilen Ewelynin kamarineitsyt toi minulle kirjeen, joka oli kirjoitettu ruusunpunaiselle, hyvänhajuiselle paperille.
Kirjeenkirjoittaja rohkenee siinä runoiliain käyttämällä kielellä nimittää minua jumalattareksi, tähdeksi ja piikittömäksi ruusuksi.
Jos asia olisi jäänyt siihen, minä ainoastaan olisin suuttunut, sillä minä en luule käyttäneeni itseäni niin, että olisin antanut aihetta tuommoiseen tyhmään ja loukkaavaan puheesen. Mutta lopulla tuli suorasanainen osa, jossa kirjeenkirjoittaja raittiimmalla kielellä sanoo olevansa minuun rakastunut puhuen välikirjan teosta, lakimiehistä ja muusta semmoisesta. Orpana Ewelyn tuli sisään, juuri kuin istuin hämilläni ja ajattelin, mitä minun olisi tuohon vastaaminen. Hän nauroi minua ja sanoi voivansa näyttää koko laatikon samanlaisia kyhäyksiä.
"Raskasta on ajatella, että täytyy tehdä joku onnettomaksi," minä sanoin, "ja näethän, että hän tässä, kirjeen suorasanaisessa osassa, sanoo elämän käyvän hänelle raskaaksi kuormaksi, jos minä en anna hänelle semmoista vastausta, kuin hän pyytää."
"Todellakin Kitty, sinun ei tarvitse tuota tunnollesi panna. Minä olen itse samalla tavalla särkenyt tuhansien ihmisten sydämet, mutta minä vakuutan sinulle, ett'eivät ole siitä ollenkaan pahenneet, vaan elävät yhtä hyvästi sydämiänsä paitsi. He ovat sen aatelismiehen kaltaiset, jonka Dante hämmästykseksensä tapasi manalassa, kun mies vielä luultiin olevan elossa. Joku henki liikkui hänen ruumiissansa, sillä välin kuin hänen oma sielunsa oli kadotuksessa, ja henki ja sielu olivat niin samanlaiset, ettei kukaan ollut vaihetusta huomannut."
"Mitään tämmöistä ei ole minulle koskaan tapahtunut," minä sanoin, "ja asia pahoittaa minua sentähden suuresti. Näyttää todellakin siltä, kuin hänellä olisi täysi tosi, ja minä tahtoisin mielelläni vastata suopeasti ja samalla vakavasti. Kuinka mielelläni soisinkin, että voisin neuvotella äitini kanssa!" Mutta samalla muistui mieleeni se turva, jonka äitini osoitti minulle kaikissa tämmöisissä vaikeuksissa, ja minä lausuin hiljaa ajattelemattakaan, kuuliko Ewelyn sanani vai ei: "Minä tahdon rukoilla ja Jumala on minua auttava tekemään mikä oikea on."
"Rukoilla kosiokirjeen tähden!" huusi orpanani näyttäen yhtä närkästyneeltä kuin minä silloin kuin hän sanoi, että kirkko ei ole parempi kuin teateri. "Kosiokirje rukouksen esineenä! — Kitty orpana, niin hulluihin et ikänä rupeekaan!"
"Minä rukoilen Jumalalta apua tehdäkseni mikä oikea on," minä sanoin. "Rukoilenpa kaikkia, orpana Ewelyn. Mitä ikänä oikeaan ja väärään koskee, se ei ole hänen huolenpidostaan suljettu."
Ewelyn silmäili minua taas tuolla miettivällä, leppeällä katseellansa ja lausui sitten hyvin yksivakaisesti: "Kitty, minä luulen todellakin, että sinä uskot Jumalaan!"
"Onko siinä mitään ihmettä, orpana Ewelyn?" minä kysyin.
"Onpa niinkin," sanoi Ewelyn juhlallisesti. "Kaiken aikaa olen ottanut vaarin sinusta; minä olen vakuutettu, että sinä uskot Jumalaan ja minä luulen, että sinä myöskin rakastat häntä. Siitä saakka kuin imettäjäni kuoli, en ole nähnyt ketään, joka on sitä tehnyt."
"Kuinka, etkö ole nähnyt ihmisiä, jotka pelkäävät Jumalaa?" minä kysyin.
"Sitä en sano," vastasi Ewelyn. "Minä tunnen paljon ihmisiä, jotka kantavat jumalisuuden varjoa, ja joita sentähden pidetään jumalisina. Semmoisia ovat esim. setä ja täti Henderson sekä useat rouvat, jotka pelipöydässä vuodattavat kyyneliä mr Whitefieldin 'taivaallisten saarnojen' tähden; ja lady Huntingdonille kokoontuu koko joukko ihmisiä, jotka yhtä vähän tahtoisivat panna toimeen tansseja paaston-aikana kuin täti Henderson käydä kirkossa, missä joku pappi saarnaa. Minä olen nähnyt paljon semmoisia, joilla on jumalisia aikoja, paikkoja ja epäluuloja, jotka jumalisesta kiivaudesta tahtoisivat repiä lähimmäisensä palasiksi kiittäen Jumalaa, etteivät ole niinkuin muut ihmiset. Händelin oratoriota toimitettaessa minä luulin sinun yhtä farisealaiseksi kuin nuot, mutta minä olin väärässä. Kitty, ja imettäjäni olette minun tietääkseni ainoat, jotka ette usko — uskontoon, vaan Jumalaan, ette usko Jumalaan tuossa ja tässä tilaisuudessa, tuossa ja tässä paikassa, vaan aina ja joka paikassa, ja minä tahtoisin mielelläni, että voisin olla hänen ja sinun kaltaisesi."
"Oi, orpana Ewelyn," minä sanoin, "sinä et saa ihmisiä niin kovasti tuomita. Kuinka voimme tietää, mitä heidän sydämensä pohjalla oikeastaan liikkuu? Kuinka voimme tietää, eikö toki juuri niissä, joita sinä sanot fariseuksiksi, ole sekä rakkautta että nöyryyttä, eivätkö salaisuudessa itke juuri samoja heikkouksia, joita sinä heissä lastaat, kuinka paljon vastuksia heidän on voitettavana, eiköhän se kovuus, jota sinä soimaat, ole ainoastaan ahdistuneen sydämen ärtymystä taistellessaan vielä ilman menestystä omia kiusauksiansa vastaan? Kuinka voit tietää, eikö ihmiset rukoile sinunkin edestäsi, sillä välin kuin sinä heitä naurat?"
"Minä en tahdo, että rukoilevat minun edestäni," sanoi Ewelyn jyrkästi. "Minä tiedän kuinka sen tekisivät. He sanoisivat Jumalalle, että minä olen täynnä katkeraa sappea, vääryyteen kietoontunut. He kiittäisivät häntä, että itse eivät ole niinkuin minä, että hän laupeudessaan on antanut heidän tulla peräti toisenlaisiksi, ja lausuisivat sitten sen toivon, että oppisin teitteni hulluuden tuntemaan. Minä tiedän, että tekisivät niin, sillä minä kuulin kerta kaksi jumalista rouvaa puhuvan minusta. Toinen kysyi, olinko uskovainen, ja toinen, joka oli osoittanut hellää myötätuntoisuutta minulle ja pyytänyt voittaa luottamustani, sanoi, että hänellä oli hyvä toivo minusta, koska olin lausunut suurta ylenkatsetta mailmaa vastaan. Hän sanoi puhuneensa lady Huntingdonillekin, että hän toivoi minun tulevan totuudelle voitetuksi. Sama rouva oli teeskentelemällä voittanut luottamukseni teeseurassa minusta ainoastaan kielitelläksensä."
Minä koetin soimattua puollustaa, mutta Ewelyn huusi: "Orpana Kitty, jos voisin luulla, että uskontosi sallii tuommoista petosta, minä en puhuisi sinulle sanaakaan. Mutta sinä et koskaan ole pyytänyt tunkeutua luottamukseeni etkä liioin ketään toista minulle ilmaissut. Minä tunnen, että voin luottaa sinuun. Minä tunnen, että jos sinä suosit minua, sinulla on puhdas tarkoitus, ja että sinä rakastat minua itse tähteni — eikä niinkuin lääkäri ammattinsa suhteen hauskana ilmiönä. Laita on semmoinen," jatkoi hän leppeämmällä äänellä, "että minä en suinkaan ole onnellinen, mutta minä uskon, että jos voisin rakastaa Jumalaa niinkuin sinä, kaikki tulisi hyväksi. Sinusta tämä lienee peräti kehno syy parantumisen haluuni, mutta näyttääpä siltä, kuin Jumala tahtoisi meitä onnellisiksi, ja minä olen koettanut, mutta se ei menesty. Minä luulen pikemmin, että ainoastaan käyn pahemmaksi. Minä olen koettanut tunnustaa vikani Jumalan edessä. Minä luulin sen huokeammaksi, mutta mitä enemmän minä koetan, sitä vaikeammaksi se minusta tuntuu. Minusta on kuin en koskaan voisi päästä perille asti; kätkettynä vikojen alla, jotka ovat moittimishalu, laiskuus ja pikamielisyys, makaavat synnit: itsekkäisyys ja omarakkaus. Se ei ole tuo taikka tämä, joka on väärin, se on minä itse, joka teen väärin ja kuinka voinkaan tulla muutetuksi? Kenties voin sanani ja työni muuttaa, mutta kuka muuttaa minut itse? Välisti minun tekisi mieli langeta pitkään, pitkään uneen siitä sitten toisena, kokonaan uutena olentona herätäkseni."
"Tämän kuullessani minusta oli kuin kääntymyksen aate, joka orpana Tomille väärän käsityksen kautta oli käynyt väli-aidaksi hänen ja Jumalan välillä, juuri olisi ollut se, jota Ewelyn mielellään tavoitteli. Ja minä sanoin: 'Ellette käänny ja tule niinkuin lapset, ette taida valtakuntaan sisälle tulla.' Se on me itse, joitten tarvitsee kääntyä, muuttua, eikä ainoastaan, niinkuin sinä sanotkin, meidän työmme, — meidän tarvitsee kokonaan kääntyä pois synnistä ja pimeydestä Jumalan ja hänen valkeutensa puoleen."
Ewelyn otti kiinni sanoista: "Niinkuin lapset." "Tämä, orpana Kitty, on juuri mitä minä tahdon — mitä minä tarkoitan uutena olentona heräämisellä. Mutta kuinka se on tapahtuva?"
"Minusta näyttää," minä sanoin, "kuin sen tarvitsisi tapahtua niinkuin sokealle miehelle, joka uskoi Herraan ja hänen sanallansa katsoi ylös ja näki. Häneen katsominen ei voi olla muuta kuin hänen puoleensa kääntämistä ja tämä ei muuta kuin kääntymystä."
Ja niin tulimme siihen päätökseen, että meillä molemmilla oli paljon oppimista, ja että rupeisimme lukemaan raamattua yhdessä.
Ja me luemme sitä nyt useasti toinen toisemme keralla, Ewelyn ja minä. Hänen tuskansa ja levottomuutensa näyttää kuitenkin ainoastaan kasvavan. Hän sanoo, että raamattu on varsin täynnä Jumalaa, että hän siellä ei ainoastaan tule meitä vastaan kuninkaana, jonka pateilla meidän sunnuntaisin täytyy käydä, taikka tuomarina, joka kokoo syntimme viimeisenä päivänä vaa'alla punnittaviksi, vaan myöskin lempeänä isänä, joka alati on luonamme, ja jolla on pyhimmät oikeudet hellimpään rakkauteemme ja syvimpään kunnioitukseemme.
"Ja minä," sanoo hän, "en rakasta häntä likimainkaan ylitse kaikkia kappaleita — olen tuskin koskaan tehnyt mitään taikka kieltänyt mitään hänen mieltänsä noudattaakseni."
Minä lohdutan häntä niin paljon kuin voin. Minä sanon hänelle, että hänen ei pitäisi niin paljon ajatella omaa rakkauttansa Jumalaa kohtaan kuin Jumalan rakkautta häntä kohtaan, meitä kaikkia kohtaan jopa vastoin kaikkea kiittämättömyyttämme ja hulluuttammekin. Me puhumme keskenämme rististä — Hänestä, joka kantoi syntimme omassa pyhässä ruumiissansa, ja kantoi ne kauas, kauas pois meistä.
Minä en pääse siitä ajatuksesta, että tämä on oikea voide Ewelynin tuskaan. Se on aina minulle tehnyt niin hyvää — ja yhtä-kaikki hän ei siitä vielä tunne mitään lievitystä.
Minusta näyttää välisti, kuin juuri silloin kuin minä koetan häntä rohkaista, mahtavampi käsi kuin minun hiljaa ottaisi pois lohdutuksen balsamin tehden juuri ne armorikkaat sanat, jotka minä mainitsen, teräväksi miekaksi, joka tunkee yhä syvemmälle haavaan.
Ja niin minä ainoastaan voin odottaa ja ihmetellä ja rukoilla. Näyttää siltä kuin Jumala itse vaikuttaisi hänen sydämessänsä. Hän on nyt paljon lempeämpi ja nöyrempi kuin ennen, eikä raamattu sanokaan ainoastaan iloa ja rauhaa Hengen hedelmiksi, vaan myöskin nöyryyttä ja lempeyttä.
Minä toivon usein, että Ewelyn ainoastaan olisi niin vapaa kuin vanha akka, joka myy hedelmiä setä Beauchampin portilla, taikka nuori poika, joka lakasee katua meille. He voivat mennä mihin tahtovat, voivat käydä mr Wesley'ä taikka mr Whitefieldiä kuulemassa, ja minusta näyttää kuin jompikumpi noista Herran palvelioista voisi auttaa orpana Ewelyniä, niinkuin minä en voi. Oi, että hän ainoastaan saisi kuulla noita mahtavia, hellyttäviä todistuksen ja lohdutuksen sanoja, joitten minä näin pusertavan kyyneliä vuorityömiesten silmistä taikka valloittavan ihmiset Moorfields'in kedolla, niin että pistos sydämessä äärettömällä tarkkuudella kuuntelivat saarnaajaa.
Toivoni on täytetty. Me lähdemme kuulemaan mr Whitefieldiä lady Huntingdonin taloon Park kadun varrelle. Tämä päätös on syntynyt seuraavalla tavalla:
Eräs rouva, joka viimeisiin aikoihin kehutaan tulleen hyvin jumaliseksi, kävi täällä joku päivä sitten; kaikemmoisista jokapäiväisistä asioista haasteltua pakinat kääntyivät mr Whitefieldin saarnoihin ladyn talossa. Rouva koetti mitä kiivaimmin kehoittaa tätiä ja Ewelyniä tulemaan sinne sanoen, että siellä oli varsin valittu seura — ainoastaan niitä, joita tahtoo kohdata, ja jos muita tulisi, ei ollenkaan tarvinnut pelätä mitään yhteyttä niitten kanssa. "Ja hän on varsin mainio saarnamies, ei ollenkaan tuota tavallista, jokapäivästä lajia, sen voin taata. Hänen esitystapansa on juuri semmoista, että teidän täytyy sitä ihmetellä, ihan sopivaa korkealla sivistyksen kannalla seisoville kuulioille. Lord Bolingbroke oli siihen varsin ihastunut, ja lord Chesterfield sanoi omituisella, hienolla ja kohteliaalla tavallansa mr Whitefieldille, että hän ei millään tavalla tahtonut sanoa hänelle itselle, mitä hän sanoisi kaikille muille, että hänen saarnansa suuresti viehättävät häntä."
"Minä en koskaan ole kuullut," sanoi Ewelyn kuivakiskoisesti, "että lord Chesterfield ja lord Bolingbroke kykenevät saarnaa arvostelemaan."
"Ei suinkaan, mitä itse oppiin tulee — mutta se onkin toinen asia," sanoi jumalinen rouva. "Minä tarkoitan esityksen suloutta ja puhujan kauneuden tuntoa, joita kumpikin aivan hyvin ymmärtää. Mainio näytteliämme Garrick sanoo mr Whitefieldin äänessä olevan niin suuren voiman, että hän ainoastaan sanalla: 'Mesopotamia,' eri äänen vaihetuksilla lausuttuna, voi saada kuuliansa itkemään ja vapisemaan. Moni järki mies, joka ei ollenkaan ole jumalinen, sanoo yhtä mielellään kuulevansa mr Whitefieldiä kuin parasta näytelmää."
"Minä olen kuullut monta hengellistä puhetta, jotka mielestäni ovat muistuttaneet teateria," sanoi Ewelyn, "ja minä en voi käsittää, kuinka mitään sielunhyötyä voi olla siitä, että heltyy itkemään sanasta: 'Mesopotamia.'"
"Jos kysymyksessä on totinen sielunhyöty," jatkoi rouva vakavasti ja hartaasti, "minun täytyy tunnustaa, että koko elin-aikanani en ole kuullut kenenkään puhuvan kuin mr Whitefield. Kun hän puhuu lunastuksesta ja autuudesta Kristuksessa, minä en voi ajatella mitään muuta kuin sitä suurta asiaa itseä; vasta perästä-päin muistuu mieleeni hänen puheenlahjansa ja äänensä."
Päätettiin sentähden, että ensi tilaisuudessa lähtisimme lady
Huntingdonin luoksi mr Whitefieldiä kuulemaan.
"Kumma kuitenkin," sanoi Ewelyn minulle vieraan lähdettyä, "mimmoisten seikkain jumaliset ihmiset luulevat vaikuttavan meihin, jotka vielä olemme mailman omia! Kuinka se voisi saada minua jotakin saarnamiestä kuulemaan, että lord Bolingbroke ja lord Chesterfield ja kaikki viisasteliat ja kaikki uskottomat ihmiset Englannissa ovat häneen mieltyneet, kun eivät kumminkaan tule sen paremmiksi. Tahdotaan houkutella meitä kuulemaan sitä, mikä oikea ja hyvä on, sen kautta että saarnaajaa huudetaan neroksi, kaunopuhujaksi taikka mailman taituriksi, kuulioita seura-elämän parhaimmistoksi taikka sivistyneitä esitykseen ihastuneiksi, mutta minä puolestani luulen varsin varmasti, että kaikkein maallisimmat panevat enemmän arvoa saarnan hengelliseen puoleen kuin mihinkään muuhun ja sentähden ennemmin tahtovat mennä kuulemaan saarnaajaa, jonka sanotaan puhuvan synnistä, lunastuksesta ja armosta, kuin sitä, jota kiitetään kaunopuheisuudestansa."
"Minua haluttaisi tietää," jatkoi hän hetken päästä, "tekisinkö minäkin, jos kerta tulisin jumaliseksi, samalla tavalla, menisinkö esim. sanomaan Harrylle: tarvitsee kuulla tuota taikka tätä saarnaajaa, koska hän on parempi hevois-mies kuin mikään tallirenki."
Me olemme käyneet mr Whitefieldiä kuulemassa.
Mitä muistoa siitä on sieluuni jäänyt?
Minä muistan miehen, joka kaikesta sydämestänsä ja kaikesta mielestänsä koettaa vetää kadotettuja sieluja mailmasta Jumalan luo, mailmasta, joka katoo, ijankaikkiseen elämään, Kristuksen luo, pyhitykseen, rauhaan ja riemuun.
Minä muistan sydämeen tunkevan, kaikkivoittavan sanantulvan, täynnä väkevää, liikuttavaa, varottavaa, hellää ja kiivasta todistusta siitä, että Herra Kristus on paljon huolellisempi sieluja voittamaan kuin mikään maallinen sielunpaimen, että sillä välin kuin saarnaaja itkee ja vaatii, Vapahtaja vapahtaa ja kuolee.
Niin, se on päätetty. Lunastuksen työ on päätetty. Se on "täytetty".
Niinkuin nyt, minä en milloinkaan ole sitä käsittänyt. Herra Kristus ei ainoastaan rakasta meitä, sääli meitä, varota meitä hukkumasta, vaan hän on vapahtanut meidät. Hän on tosiaankin ottanut meidän syntimme, pyyhkinnyt ne pois, jopa tehnyt ne kokonaan olemattomiksi, niin että niitä ei enää ensinkään näy, ja pessyt meidät valkoisiksi, valkoisemmiksi kuin lumi, omassa puhtaassa ja pyhässä veressään.
Hän ei ainoastaan sääli meitä. Hän vapahtaa meidät. Hän on kuollut meidän edestämme. Hän on lunastanut, hän on ostanut meidät. Kädet, jotka olivat levitettynä ristinpuussa meidän tähtemme, ne ne olivat, jotka maksoivat sen kauhean lunastusrahan. Hän on ruvennut vasta silloin meitä armahtamaan, kuin me rupesimme häntä etsimään. "Meidän vielä syntisinä ollessamme," hän meni kuolemaan väärintekiäin edestä. "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti mailman itse kanssansa eikä lukenut heille heidän syntejänsä. Sillä sen, joka ei mitään tiennyt synnistä, Jumala on tehnyt synniksi meidän edestämme, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi."
Minä en milloinkaan ole tätä näin käsittänyt, ja yhtä-kaikki se on ja on ainakin ollut selkeänä kuin valkoinen päivä raamatun lehdillä.
Koko kotimatkalla Ewelyn ei puhunut yhtään sanaa. Täti Beauchamp oli ainoa, joka haasteli, ja hän sanoi, että tämä kaikki kyllä oli aivan liikuttavaa, mutta mitään erinomaista hän siinä ei voinut huomata. Se seisoi kaikki tyyni rukouskirjassa ja raamatussa.
Hetken päästä lisäsi hän sitten melkein vastapäiseen suuntaan: "Mutta jos tulisimme semmoisiksi kuin mr Whitefield tahtoo meidät, olisi paras suoraa tietä mennä luostariin. Hän puhuu todellakin, niinkuin ihmisillä ei olisi muuta tekemistä kuin olla jumalisia. Hän unhoittaa, että muutamilla meistä on toisiakin velvollisuuksia."
Lopuksi hän turvasi hajusuolaansa ja sanoi raukealla äänellä: "Ewelyn kultani, sinä näytät varsin kalvealta, tämä olisi liian rasittavaa meille kummallekin. Mies on niin mahdottoman kiivas, niin väristyttävä, ja hän panee meitä tuntemaan, kuin olisimme elämän ja kuoleman vaiheilla. Tämmöinen saarnatapa saattaa sopia ihmisille, joilla ei ole mitään hermoja, mutta minua se ennen pitkää tappaisi. Minua vaan iloittaa, että pääsin puistutuksiin tulemasta. Minä olen kuullut puhuttavan," pitkitti hän, "että lady Suffolk joku päivä sitten on käynyt siellä. Minua oikein kummastuttaa, että niin ylhäinen rouva kuin lady Huntingdon voi käskeä mokomaa väkeä. Semmoinen menetys ei todellakaan ole comme-il-faut. Minä en käsitä, kuinka lady Mary taisi kehoittaa meitä käymään tuommoisessa kokouksessa, ja minä ihmettelen itseäni, että ollenkaan lähdin sinne. Se ei lainkaan ole sopiva paikka kirkollisesti mieltyneille ihmisille, ja minä en millään muotoa soisi, että tuomioprovastimme tietäisi, että olemme käyneet siellä. T:ri Humden sanoisi varmaankin, että olen tehnyt suuren tyhmyyden."
Käyttäen näin monenmoisia vahvistavia keinoja: lääkkeellisiä, yhteiskunnallisia ja kirkollisia, täti Beauchamp sai takaisin tavallisen mielentyyneytensä ja itsetyytyväisyytensä.
Mutta Ewelyn ei puhunut sanaakaan. Vasta pari tuntia sen jälkeen, kun koputin hänen makuukammionsa ovea, hän aukaisi sen ja sulki sen ääneti, mutta tarttui sitten molempiin käsiini ja lausui leppeällä, vapisevalla äänellä: "Orpana Kitty, minä olen täynnä syntiä! Niin, minä olen pahempi kuin yksikään ihminen, sillä vaikka itse olen niin paha, olen kuitenkin ylenkatsonut kaikkia muita. Minä olen ollut fariseus ja samalla publikani."
Ja sitten hän purskahti itkemään ja kätki kasvonsa käsiinsä. Muutaman minuutin perästä katsoi hän kuitenkin taas ylös kasvot täynnä suloista, lapsellista ja herttaista rauhaa, lausuen: "Mutta minä olen kuitenkin onnellinen, orpana Kitty, paljon enemmän, kuin olen luullut kenellekään ihmiselle mahdolliseksi. Sillä minä uskon, että Herra Kristus on kuollut minunkin edestäni, ottanut ja pyyhkinyt pois kaikki minunkin syntini. Ja minä olen varma siitä, että Jumala rakastaa minua, myöskin minua, ja minä uskon, että hän tahtoo tehdä minut hyväksi — minä tarkoitan nöyräksi, rakkaaksi ja lempeäksi. Minä tunnen itseni niinkuin kotona, niinkuin olisin palannut takaisin isän huoneesen ja isän sydämen luo, ja niinkuin hän rakastaisi minua, oi, niin hellästi, niin äärettömästi ja niinkuin hän olisi sitä tehnyt jo ennenkin, tehnyt aina. Niin Kitty, minä olen kotona, missä minä ikinä olenkin, ja ijankaikkisesti."
Varhain seuraavana aamuna tuli Ewelyn minun luokseni vaaleana, mutta hiljainen rauha avoimissa elävissä kasvoissaan. "Kitty," sanoi hän, "minulla on ollut merkillinen yö. Minä en saanut unta. Minusta oli kuin kuluneen elämäni kaikki synnit käskemättöminä virtoina olisivat astuneet minun eteeni, niinkuin hukkuvan koko entisyys sanotaan silmänräpäyksessä näyttäytyvän. Minä näin pahat, jotka olin tehnyt, ja hyvät, jotka olin laiminlyönyt, ylpeyden ja itsekkäisyyden, jotka piilevät tuon kaiken alla. Ja ennen kaikkia minä tunsin, kuinka tyly, kuinka paha olin ollut omaa äitiäni vastaan, kuinka kovaa oli ollut jättää hänen pieniä vikojansa peittämättä, sillä tiedänpä, että hän rakastaa isääni, Harrya ja minua enemmän kuin mitään muuta mailmassa. Minä tunsin, että minun päivän koittaen täytyisi käydä näitä kaikkia sinulle tunnustamassa. Yksi yö palasi ennen kaikkia niin elävästi mieleeni. — Oli kauan, kauan aikaa sitten, kun minä olin pieni, pieni lapsi. Harry ja minä olimme punarupulissa, ja minä näin nyt edessäni, niinkuin se olisi ollut eilen, äitini kalveat, huolelliset kasvot, kun hän kulki toiselta pieneltä vuoteelta toiselle.
"Minä muistan selvästi, kuinka hän oli, tuolla kun istui lieden ääressä, hehkuva valo kasvoillansa ja mustilla hiuksillansa, kuinka hän Harryn taikka minun pienimpään liikuntoon taikka ääneen havahti pystyyn, hiipi vuoteemme ääreen ja levottomalla, rakkaalla katseella kumartui meidän ylitsemme lausuen helliä, lohduttavia sanoja; kuinka hän siirteli tyynyä taikka suuteli otsaamme tuolla pehmeällä suutelolla, joka oli parempi kuin mikään jäähdyttävä lääke. Siitä saakka olemme olleet paljon erotettuna hänestä, opettajien ja opettajattarien holhottavina, mutta ajattelepas, Kitty, mikä armo on saada palata takaisin noihin ensimmäisiin, herttaisiin aikoihin nyt eikä vaata silloin, kun jo voisi olla liian myöhäistä lausua joku rakkauden sana taikka tehdä joku rakkauden työ hänelle iloksi! Näitä ja kaikkea kärsimättömyyttäni ja tylyyttäni minä nyt silmäten ristiä ja Jumalan anteeksi-antavaa rakkautta saatan ajatella ja sen ohessa toivoa — toivoa niitä päiviä, jotka tulevat. Mutta voi, kuinka olisi käynytkään, jos se olisi ollut myöhäistä?"
Näyttää siltä kuin Ewelyn palatessaan takaisin Jumalan luo myöskin olisi palannut takaisin kaikkeen siihen, mitä luonnollisessa, inhimillisessä ja lapsellisessa rakkaudessa on ylevää ja jaloa.
Minä arvaan, että tämä ei voi olla muuta kuin kääntymystä. Tämmöisestä heräämisestä lienee kovin suuri ilo. Mutta iloa on tarpeeksi siitäkin, että jo olemme hereillä, jos kohta emme itse oikein tiedä, koska, kuinka ja missä olemme heränneet. Iloa on tarpeeksi siitä, että taivaallisen isämme rakkauden valossa olemme toimittamassa sitä päivätyötä, jonka hän on määrännyt meille.
Tänäpänä sanoi Ewelyn minulle hymyillen: "Minä luulen, että nyt en enää huoli, vaikka lady Huntingdonin iltaseuroissa puhutaan minusta. Minä soisin kyllä, ettei sitä tehtäisi, mutta jos se ainoastaan tapahtuu hyvässä tarkoituksessa, minä mielelläni tahdon siihen taipua. Mutta minä päätän vieläkin," jatkoi hän, "ettei voi puhua paljon ja samalla varsin totta sydämen tunteista. Minä luulen ilman sitä, että sillä tavalla tuhlataan voimia, jotka tarvitsemme tosityöhön."
"Meidän ei tarvitse istua tunteistamme puhumaan," minä sanoin. "On hetkiä, joina ne tunkevat esiin ikäänkuin itsestänsä. Raamattu tarjoo ilman sitä tarpeeksi puheen-aineita, ilman että meidän tarvitsee puhua itsestänne taikka muista ihmisistä."
"Niin," sanoi Ewelyn, "minä luulen, että laverteleminen hengellisistä asioista ainoastaan loimentaa mieltä. Ajattelepas, jos Harry ja minä rupeisimme pitämään pitkiä puheita tunteistamme vanhempiamme kohtaan, vertaamaan, kumpi meistä enemmän rakastaa heitä, ovatko he tänäpänä meille rakkaammat kuin eilen j.n.e. On kuitenkin pyhiä aikoja, jolloin meidän täytyy rakkaistamme puhua."
Täti Beauchamp on puoliksi hämmästynyt, puoliksi huolestunut siitä muutoksesta, joka Ewelynissä on tapahtunut. Hän ei sano voivansa sitä käsittää. "Kaikki ihmiset," arvelee hän, "uskovat kristin-oppia totuuksiksi paitsi juuri muutamat Jumalankieltäjät semmoiset kuin esim. lord Bolingbroke. Tietysti sovituksen työ on 'täytetty.' Se tapahtui jo kahdeksantoistasataa vuotta sitten. T:ri Humden saarnaa siitä aina, kumminkin pitkäperjantaisin. Minkätähden Ewelyn erittäin halaisi saada syntinsä anteeksi, sitä hän ei voi käsittää. Hän on aina ollut hyvin viehättävä, jos kohta vähän pisteleväinenkin. Mutta jos hän itse tuntee itsensä tyytyväiseksi, kaikki on varsin hyvä; se on hänen oma asiansa eikä kenenkään muun."
Ewelynin mielenmuutoksessa ei ole mitään silmään astuvaa. Se osoittaa itsensä enimmästään lempeässä ja hiljaisessa olennossa, joka hänen luonnollisen suoruutensa ja vakuutensa ohessa tekee hänet hyvin miellyttäväksi. Se tulee parhaasta päästä ilmi hänen käytöksessään täti Beauchampia kohtaan, siinä lapsellisessa kunnioituksessa ja rakkaudessa, jota hän osoittaa hänelle, ja joka liikuttaa tätiä paljon enemmän, kuin hän itse huomaakaan. Kuka uskoisi, että täti on ruvennut kysymään Ewelynin neuvoa vaatettensa suhteen!
Ewelyn ei ole uudestaan tahtonut lähteä mr Whitefieldiä kuulemaan. Mutta hän on käynyt minun kanssani vanhan metodistalais-akan luona, jonka oli tapa myydä hedelmiä meidän portillamme, mutta joka nyt on kadonnut sieltä, koska hän makaa sairaana, yskää ja kipua rinnassa, tyytyväisenä halvalla vuoteellansa odottaen Herran aikaa ja hetkeä, joka aina, hän sanoo, on oikea. Rakas vanha akka antaa meidän lukea itsellensä kappaleita vanhasta raamatustansa sekä mr Wesleyn uudesta virsikokouksesta ja kertoo meille sen verosta osia hänen saarnoistansa. Ja vaikka kieli-oppi on vähän sekava ja jumaluus-oppikin hiukan epäselvä, meillä kuitenkin siitä Jumalan voimasta, joka tällä kuolinvuoteella ilmestyy heikkoudessa, lienee yhtä suurta apua kuin mr Whitefieldin mahtavasta puhelahjasta.
Tänäpänä Hugh Spencer on käynyt meillä matkalla Cornwallista Oxfordiin.
Alussa hän puhutteli minua 'mrs Kittyksi' ja oli vähän juhlallinen. Mutta minä puolestani olin niin iloinen, että tuskin sain kyyneliäni hillityksi, oli mielestäni niinkuin pieni osa kodistani. Mutta mitä hän puhui rakkaasta äidistäni, ei ollenkaan ollut miellyttävää, ja siitä minä täydellä todella rupesinkin itkemään! Sen havaittuansa hän taas tuli entiselleen, niin ystävälliseksi ja niin suoraksi.
Hänen lähdettyänsä kysyi Ewelyn, kuka hän oli, ja minkätähden minä niin vähän olin hänestä puhunut, "hän näyttää olevan kunnon mies," sanoi Ewelyn.
Mutta mitäpä olisinkaan hänestä puhunut? Hän on juuri kuin me muutkin tuolla kotona — juuri kuin yksi meistä. Minä olen niin kiitollinen ja iloinen. Täti Beauchamp lähtee taas ja sieltä tulee isäni ja Jack minua noutamaan.
Minä tunnen itseni niin onnelliseksi, että tahtoisin laulaa aamusta iltaan asti. Kun en vaan olisi kiittämätön! Kaikki ihmiset täällä Lontoossa ovat olleet niin hyviä minua kohtaan. Yksin täti Beauchamp'in komea kamarineitsytkin, jota alussa niin pelkäsin, kävi varsin murheelliseksi, kun kuuli puhuttavan lähdöstäni. Ja hyvästiä jättäessään, kun hänen täytyi lähteä edellä Bathiin valmistuksia varten, hän äkkiä unhotti hienoutuneen englantinsa ja kävi kiinni alkuperäiseen Devonshiren murteesensa. Vedet silmissä hän lausui minulle sydämmelliset jäähyväiset toivottaen minulle siunausta ja kaikkea hyvää.
Ja yhtä-kaikki minä en ole hänen edestänsä tehnyt muuta, kuin että surkuttelin häntä ja koetin häntä lohduttaa, kun hän joku päivä itki sitä, että hänen ainoa veljensä oli juonut itsensä juovuksiin ja ottanut pestin sotaväkeen, jonka kautta heidän äitinsä, joka oli leski, tuli jäämään yksin, ilman mitään turvaa.
Tänäpänä Ewelyn kävi minun kanssani jäähyväisillä täti Hendersonin luona. Täti oli omituisella neuvovalla tavallaan hyvin ystävällinen häntä kohtaan. Hän sanoi mielihyvällä kuulleensa, että Ewelyn oli muuttunut "vakamieliseksi," mutta hän tahtoi varottaa häntä puolettomuudesta. "Kun nuoret ihmiset tulevat mailmasta erotetuksi," hän sanoi, "tapahtuu usein, että lankeevat vastaiseen ylenpuolisuuteen ja käyvät raivoisiksi." Hän toivoi kuitenkin, että Ewelyn, jos hänessä oli täysi tosi, pitäisi kultaista keskuutta. Sitä hän itse aina oli ahkeroinut, ja hänelle oli siitä ainoastaan ollut hyvää.
Orpana Tom oli ujompi ja saamattomampi kuin milloinkaan. Häneltä kysyttyäni hän sanoi pari kolme kertaa olleensa mr Wesley'ä kuulemassa, mutta hänen saarnansa olivat hänelle olleet niinkuin halkaiseva miekka ja terävät kynnet. Tunnustaa kaikki isällensä ja äidillensä, sitä hän ei voinut, se oli enemmän kuin yksikään olento voisikaan. Istua päivästä päivään kotona luulon-alaisena rikkojana, suorakohtaisten ja epäkohtaisten syytösten esineenä, oli enemmän kuin hän jaksoi kestää. Jos hän tunnustaisi, hänen täytyisi ennen seuraavaa aamua olla pakosalla. Minä sanoin hänelle, että hänellä ei ollut mitään käsitystä äidin rakkauden syvyydestä ja kehoitin häntä ainoastaan sitä koettelemaan. "Yhtä vähän," minä sanoin, "hänellä voisi olla käsitystä tästä rakkaudesta kuin Jumalankaan rakkaudesta, ennenkuin hän oli kumpaakaan koetellut."
Valon säde välähti tuokioksi hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta, ja hän nosti silmänsä minun puoleeni jotakin toivontapaista katseessaan. Mutta alakuloinen, tuskallinen näky palasi kohta hänen kasvoihinsa, ja kun täti Henderson ja Ewelyn nyt liittyivät meihin, hän ei enää puhunut mitään.
Täti Jeanie näytti heikommalta kun viimein, mutta hänen rakkaat, vanhat kasvonsa kirkastuivat, kun hän puhutteli meitä, ja kun nousimme ylös lähteäksemme, hän tarttui käteemme ja lausui hellällä, vapisevalla äänellä:
"Lasten semmoisten kuin te ei ole huokea osata tasaista tietä mailmassa. Eikä minun tietääkseni löydykään kuin yksi ainoa tie, joka alusta loppuun asti voidaan sanoa turvalliseksi, ja se tie käy Herramme ja Vapahtajamme omissa siunatuissa jäljissä. Mutta tätäkään tietä ette saa nähdä pitkältä edessänne, vaan ainoastaan askel askelelta. Älkäät kuitenkaan hämmästykö! Vapahtajamme uskollinen käsi on paljoa parempi johdattaja kuin kaikkein täydellisin kartta. Se käsi kannattaa, samalla kuin se johdattaa. Minä olen havainnut, että ne ajat, joina kaikkein enimmin ikävöitsin karttaa, olivat juuri semmoisia, joina olin johdattavasta kädestä hellittänyt, ja usein haavoittuivat jalkani silloin orjantappuroihin, jotka ajoivat minut takaisin tunnettuihin jalansioihin ja sen käden nojaan, josta minun ei koskaan olisi pitänyt luopua."
"Mutta teidän ei tarvitse orjantappuroita pelätä," jatkoi hän rakkaudesta ja luottamuksesta kirkastuneilla kasvoilla, "sen Vapahtajan jalat, jonka jälkiä me käymme, lävistyivät kerta vielä pahemmasta kuin orjantappuroista. Ja kasi, joka johdattaa ja kannattaa, voi sitoa ja parantaa. Se on parantanut, mitä ei kukaan muu saa parannetuksi, särjetyn ja haavoitetun sydämen." Sitten, niinkuin pari kertaa ennenkin, hän näytti kokonaan unhoittavan läsnä-olomme ja elävän ainoastaan Jumalan näkemisessä. Hänen henkensä näytti olevan rukoukseen vaipuneena.
Kotimatkalla emme puhuneet paljon mitään, ei Ewelyn enkä minäkään. Ei niin, kuin sydämemme olisivat olleet toinen toisellensa suljetut, vaan ainoastaan sentähden, että olivat liian lähellä toisiansa sanojen välitystä tarvitaksensa.