IV.
Kotona, jälleen kotona! Kuinka suurella ikävällä minä olen katsellut sitä hetkeä kohden, jona voisin nämät sanat kirjoittaa! Ja nyt minä tuskin saan rivejä kyyneliltäni selitetyksi!
Syystäpä silmäni täyttyvätkin kyynelistä! Äitini on kipeä, sen suhteen en voi erehtyä, hänen kasvonsa ilmoittavat sen, hänen askelensa, tavallisestikin hiljaiset, ovat nyt hengettömät; hänen äänensä, aina lempeä, on nyt niin matala, niin suloinen; hänen hymynsä, tuo surumielinen ja hellä, ei ole kirkkaan päivänkoitteen kaltainen, joka käy raikkaan naurun edellä, eikä iloisen kai'unkaan, joka seuraa sen perästä, vaan himeän auringonsäteen, joka pilkottaa paksun pilvipenkeren takaa.
Olisivatko nämät muutamat kuukaudet voineet tehdä niin suuren muutoksen, vai olenko itse ollut sokea? Isäni ei näy mitään huomaavan eikä liioin Jack. Voisiko olla niin, että silmäni huijentuneena Lontoon mailman loisteesta nyt näkevät kaikki omassa hiljaisessa kotomailmassamme himmeämmässä, vaaleammassa valossa?
Sillä huoneet, huonekalut, kaikki tyyni on minusta nyt niin toisenlaista. Koskaan ennen en huomannut, että vierashuoneen matto oli niin virttynyt ja kulunut; että sitsiset akkunaliinat olivat niin parsitut; että äitini pyhähuonekin oli niin vanhentunut.
Nämät kaikki eivät ole voineet ainoastaan muutamassa kuukaudessa näin muuttua.
Minä en usko, että olisin huonekaluja paljon katsonutkaan, jos olisimme kokoontuneet jokapäiväiseen huoneesemme, tavallisen pöytämme ympäri, tavalliselle atriallemme. Mutta Betty oli saanut päähänsä panna toimeen jotakin ilosta ja oli sentähden kattanut pöydän vierashuoneessa parhailla posliineilla, juuri kuin olisin ollut joku suuri vieras, ja minä tein varmaankin väärin, kun tulin edes huomanneeksi parsimat vanhassa tamasti-pöytävaatteessa, joka oli valkaistu hiukaisevan valkoiseksi, taikka poreet parhaassa sokeri-astiassa, jotka kantoivat merkkiä jostakin muinaisesta ottelusta Bettyn ja Jackin välillä.
Niin, se oli tuo ylenmääräinen juhlallisuus, johon Betty oli koettanut nostaa kaikki mikä hänen vallassansa oli, joka saattoi minut naurun-asteelta itkun-rajalle, joka ei olekaan kaukana edellisestä. Se oli äitini silmistä loistava hellä huoli siitä, että kaikki minulle olisi oikein mieluista ja hyvää, joka hänen rakkaisin kasvoihinsa katsellessani oli kääntää kaikki hymyni kyyneliksi. Se oli Bettyn uljaileminen talon parhailla kaluilla, joka minussa synnytti sydämen ahdistusta, kun isäni riisui parhaan takkinsa, jonka hän oli pukenut päällensä minua tervehtääksensä, ja jonka äitini nyt otti haltuunsa valkoiseen vaatteesensa käärittynä hyllylle takaisin laskettavaksi. Sillä mitään raskasta ei ole siinä, että parhaat vaatteemme pannaan korjuun, eikä kukaan meistä sitä siksi katsokaan.
Enkä minä myöskään tahtoisi, että rakkaita vanhoja kapineitamme ja huonekalujamme alennettaisiin ainoastaan semmoisiksi koristuksiksi kuin rikkaitten huoneissa nähdään, sen siaan että ne meille ovat ikäänkuin ystävällisiä vanhoja kirjeitä, joihin niin paljon elämämme historiasta on kirjoitettu. Ei, ei se ei ollut sitä. Se oli juuri tuo korkean ja suuren tavoitteleminen, joka ei sopinut matolle, pöytävaatteelle ja takille, äidilleni ja minulle.
Sillä kun isäni vihdoin vilusta värähtäen, loi silmänsä kylmään lieteesen satunnaisilla kukkais- ja lehtimeijuillansa, joita Betty ei millään tavalla olisi tahtonut panna alttiiksi semmoisten pikkuseikkojen tähden kuin lämmin ja mukavuus; kun Trusty käpälät vierashuoneen rauhoitetun piirin kynnyksellä surkealla äänellä vinkui vastaväitöstänsä; kun loistomme alkoi hälvetä, ja Jack otti kynttilän ja meni viemään valkeata arkihuoneesemme, ja tuo suuri juhla oli loppunut, ja me kaikki viisi pakenimme sinne: silloin rupesimme taas tuntemaan itsemme kotona oleviksi ja kodittuneiksi. Äitini näytti minusta silloin vähemmän kalvealta ja enemmän itsensä muotoiselta, ja kaikki oli taas niinkuin ennen: Trusty ja minä istuimme hänen jalkojensa juuressa, hänen kätensä silitteli lempeästi hiuksiani, ja Trustyn pitkät korvatkaan eivät jääneet hyväilemistä vaille.
Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan aikaa. Isäni, joka oli nukahtanut, heräsi äkkiä ja kysyi, oliko Jack katsonut hevosia. Hevonen, jota olin käyttänyt, oli naapurilta lainattu, ja isäni oli käskenyt panna sen talliin ruokottavaksi ja lämpimällä jauhojuomalla juotettavaksi.
Mutta Jack ei ollut katsonut — niin mitään. Isäni sanoi kuivakiskoisesti, että se ei ollenkaan häntä oudoksuttanut, se oli varsin tavallista, hän ei ollut muuta odottanutkaan. Jack nousi ja lähti haukotellen ulos. Isäni ei enää nukkunut, vaan lähti pian perässä mutisten jotakin semmoista, kuin että kumminkin laina-eläimiä olisi kunnollisesti hoidettava.
Levoton katsanto palasi taas äitini silmiin. Trusty tunsi varmaankin, että hän oli lohdutuksen tarpeessa, jonka tähden hän seurattuaan isääni ovelle kääntyi takaisin, pani käpälänsä äitini polville ja rupesi hänen kättänsä nuoleskelemaan. Ja minä — minä tunsin itseni yhtä mykäksi ja hämmästyneeksi kuin koira enkä saanut paljon suurempaa myötätuntoisuutta osoitetuksi kuin hänkään. Minä en voinutkaan muuta kuin kiertää käsivarteni äitini kaulan ympäri, liittyä likemmäksi häneen ja suudella hänen rakasta kättänsä.
Lopulta olemme kuitenkin kaikki tavallamme "mykkiä eläimiä". Ainoa erotus, se, että koira ennemmin kuin me joutuu tälle hämmästyksen kannalle.
Näin on käynyt kaiken aikaa, jona olen ollut poissa! Sillä välin kuin minä päivästä päivään olen elänyt ilman huolta ja pelkoa; sillä välin kuin täti Henderson on hoitanut taloudentoimiansa, maanantaina antanut tehdä pyykkiä, tiistaina tryykätä, keskiviikkona pestä parhaat vierashuoneen, tuorstaina arkihuoneen, perjantaina puutarhasalin ja lauantaina juurta jaksain siivota kaikki paikat; sillä välin kuin täti Beauchamp aamuisin kesken vaatetuspuuhiansa on huvitellut sievistelevien vanhojen herrojensa kanssa ja iltaisin harjoitellut kortinlyöntiänsä, huolet ja murheet, tuska ja pelko on kalvaneet äitini elämänlankaa, eikä kukaan muu kuin ainoastaan Trusty ole sitä nähnyt! Uskollinen vanha koira on sen nähnyt — hänen murheellinen katsantonsa ja hänen hiljainen vinguntansa ilmoitti sen minulle tän'iltana, kun Jack lähti ulos jättäen oven auki, ja isäni, joka seurasi häntä, paiskasi sen kiinni. Ja minä olen voinut olla niin kauan poissa täältä! Mutta mikään mailmassa ei enää saa minua äitiäni heittämään.
Samana iltana.
Nämät sanat kirjoitettuani en kyennyt mitään sen enempää lisätä, vaan panin päiväkirjani kiinni ja hankein mennä maata peläten äitini käyvän levottomaksi minun tähteni, jos näkisi valkeata huoneestani. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Minä kuulin hänen hiljaa käyvän kiinni ovenhakaan, ja ennenkuin olisin ennättänyt sammuttaa kynttiläni ja pyyhkiä kyyneleni, hän jo seisoi vieressäni.
"Lapsi kultani," sanoi hän — käyttäen lausetapaa, joka on suloisia poikkeuksia hänen tavallisesta puheestansa, "lapsi kultani, sinä olet väsynyt ja sinun olisi jo aikaa pitänyt panna maata. Meidän tarvitsee palata takaisin vanhoihin kotitapoihimme."
"Todellakaan, äiti, minä en ole väsynyt," minä sanoin koettaen tehdä ääneni niin vakaaksi kuin mahdollista.
"Onko mikään, lapsi kultani, sinun poissa-ollessasi huolestuttanut?" kysyi hän.
"Ei, äiti, ei," minä sanoin, "kaikki ihmiset ovat oikein kilvalla koettaneet minua pahentaa."
"Pahentaa vanhalle kodillesi, Kitty?"
Hän oli nyt antanut minulle oikeuden itkeä, ja minä niiskutin ääneeni:
"Oi äiti, se ei ole muuta kuin ainoastaan levottomuutta sinun tähtesi.
Sinä olet niin kalvea, sinulla on ollut huolia eikä kukaan ole ottanut
siitä vaaria."
Hän oli liian vilpitön pyytääksensä minua tyhjillä tekosyillä lohduttaa. Hymyillen sanoi hän:
"Sinä yksinkö sen huomasitkin? No entä, jos olisin kaivannut sinua, kaivannut yöt päivät enkä koskaan tietänyt, mikä sinä minulle olit, ennenkuin olit poissa, eikö tuo voisi lohduttaa sinua, Kitty? Tuleeko meidän itkeä sitä, että kaikki taas on hyvin?"
"Minä en koskaan, äiti, sinua heitä, en koskaan, niin kauan kuin elän," minä kiihkeästi vakuutin.
"Niin kauan kuin kumpikin meistä elää, lapsi kultani," lausui hän lisäten hiljaa: "Jos se on Jumalan tahto eikä liian itsekästä minulta."
Hänen sanansa rauhoittivat minua.
Vasta kun hän jo oli sulkenut oven, mutta palasi takaisin minua vielä kerta suutelemaan, hänen sanansa saivat toisen merkityksen.
"Niin kauan kuin kumpikin meistä elää."
Mutta nyt ne kajahtivat korvissani niinkuin kuolonkellot; minä vääntelin sinne tänne vuoteellani enkä saanut unta. Mieleeni muistui, etten ollut iltarukoustani tehnyt.
Oli ensimmäinen yö kotia päästyäni, sen saavutettuani, jota siitä saakka kuin heitin kalliin kotini, aamut illat, jopa useasti päivälläkin olin rukoillut, ja nyt minä ilman ainoatakaan kiitoksen sanaa Jumalaa kohtaan olin pannut maata!
Minä hämmästyin kiittämättömyyttäni, nousin ylös, panin päälleni ja laskin polvilleni akkunan ääreen täysikuun valossa, joka välähteli vanhojen jalavien latvoissa, kimelteli ruusupensaitten lehdillä ja murtuen kirkkaita akkunanruutuja vastaan sirotteli timantteja permannolle.
Se oli tätä, jota minä tarvitsin: rukousta ja ylistystä. Se teki minun hyvää jo samalla hetkellä kuin aloitin.
Eikä ihmettäkään! Rukous ei ole puhe, joka laantuu yksinäisyyteen. Raamattu sanoo, että kun huudamme Herraa, hän kallistaa laupiaat korvansa meidän puoleemme ja kuulee meitä niinkuin isä lapsiansa. Jumala kuulee meitä! Hän kuuli minua, kun tunnustin hänelle kiittämättömyyteni ja pelkoni. Hän kuuli minua, kun jätin kalliin äitini hänen haltuunsa!
Vaikka olin kiittämätönkin! Koko ajan Herra on valvonut äitiäni, ottanut vaarin hänen salaisimmista tarpeistansa ja isällisesti holhonnut häntä.
Ja hän pitää yhä edelleenkin huolta meistä, "niinkauan kuin kumpikin meistä elää." Niin, kun lausuin nämätkin sanat hänen korvaansa, kuolonkellot eivät enää soineet minulle. "Niinkauan kun kumpikin meistä elää" — elää täällä maan päällä ensin, ja sitten kun meillä ei enää ole mitään huolia hänen päällensä sälytettävänä, hän kuitenkin pitää huolta meistä, jopa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. — Minä tein väärin lausuessani, että kukaan ei ole ottanut vaaria äidistäni taikka huomannut, kuinka huonoksi hän on mennyt, sillä kun täti Beauchampin luona Ormond kadun varrella kohtasin Hugh'in, hän sanoi minulle, että äitini ei ollut terve.
Minä voin nyt ilman tuskaa ja kyyneliä mennä levolle.
* * * * *
Tänäpänä kaikki minusta tuntuu paljon toisemmalta kuin eilen.
Ensiksikin kallis äitini näyttää hiukan virkeämmältä; hän ei ole niin kalvea, ja hänen hymynsä on hilpeämpi.
Toiseksi minä taas olen toimittanut tavallisia pieniä aamu-askareitani; lypsänyt lehmiämme ja suuruksen edellä vienyt astiallisen uutta maitoa äidilleni. Rakkaan meren paljas näkeminen ja kuuleminen pani sydämeni hypähtämään ilosta niinkuin aallot tuolla silmieni edessä, ja minä tunsin itseni niin onnelliseksi, kun taas sain katsella pitkin suurta, aavaa merenselkää, joka syvyydestä nosteli lukemattomia laineita, sillä välin kuin tuuli huhtoi niitä vaahdolle, niin että lopulta olivat kuin ääretön joukko lumettuneita merilintuja.
Minun tuli niin hyvä olla, kun taas sain kuulla meren tuttavaa tyrskyä kallioita vastaan ja kuulla pakoveden hiljaista pulinaa, se kun kääri simpsukat liepeesensä ja kuljetti niitä muassaan kauas valkoiselta rannalta kallioin juuresta. Maa oli kylmähtänyt, härmä kirisi jalkojeni alla ja kallioilta tuleva tuuli puhalsi kalseaa, mutta ystävällistä aamutervehdystänsä pääni ylitse. Kun sitten istuin tuulen suojassa jakkarallani, rakas vanha Daisy katseli minua isoilla, äidillisillä silmillänsä omituisella, tyvenellä ja ystävällisellä tavallaan myönnyttäen minulle oikeuden siinä istua. Niin koko mykkä luonto tervehti minua kotia palanneeksi.
Ja kolmanneksi minulla on ollut riita Bettyn kanssa, joka tällä tavalla on lausunut minua tervetulleeksi ja oikeutetuksi astumaan takaisin entisiin oloihini.
Minä olin ottanut maidon ja lähtenyt ylös äitini luo, mutta ihmeekseni en tavannut häntä omasta pienestä kammiostaan portinvajan päältä; hän ei vielä ollut liikkeellä.
"Minusta tuntuu," sanoi hän, "kuin maito enemmän vahvistaisi minua maaten, enkä minä luullut sinun nousevan niin varhain matkasta tultuasi. Aamut ovat välisti kylmänkulpeita," jatkoi hän ikäänkuin poistaaksensa sitä levottomuutta, jonka hän taisi lukea silmistäni, "mutta kun tulee kevät, tahdomme taas pitää pieniä aamupakinoitamme tuolla ylhäällä."
Minä koetin katsella asiaa yhtä tyvenesti kuin äitini, mutta hänet heitettyäni en voinut hillitä haluani ilmoittaa huoltani jollekin ihmiselle. Isäni oli jo ulkona kedolla, Jack vielä vuoteellaan, ja koska Betty paitsi heitä oli talon ainoa inhimillinen olento, minun ei ollut muuta neuvoa kuin pujahtaa maitohuonesen, missä Betty oli voita kirnuamassa.
Akkunat olivat auki, auringon säteet tunkivat sisälle taajan lehdistön välistä, ja aamutuuli, joka myöskin luikasti huoneesen, nosti pieniä kareita äsken kuoritun maidon pinnalle, samalla kuin vielä pitelemätön maito paksu keltainen ja herkullinen kerma päällä palautti muistooni ne lukemattomat pienet juhla-atriat, joita minä ja Jack lapsena olimme siellä nauttineet. Tämä kaikki kokonaisuudessaan oli ihastuttava viileyden, vihannuuden, kerman ja lapsuuden muistojen ilmapiiri, ja minä tunsin itseni nyt Bettyn rinnalla yhtä paljon lapseksi, kuin koska me molemmat, Jack ja minä, nöyrinä anojina seisoimme hänen edessänsä, hänen, joka oli maitohuoneen kuningatar, kaiken herkullisen ja hyvän jakaja, ja me itse tuskin olimme sen mittaisiksi kasvaneet, että varpaisiltamme yletyimme noihin viehättäviin maito-astioihin kurkistamaan.
Betty seisoi akkunaan päin kääntyneenä vanuttaen kaikella halulla voitansa ja hyräillen pitkäveteistä nuottia, jolla oli yhtä vähän alkua ja loppua kuin puron yksijonoisella solinalla. Hän ei huomannut minua, ennenkuin seisoin varsin hänen vieressänsä ja sanoin:
"Oi Betty, miks'ei ollut ketään, joka olisi ilmoittanut sen minulle?
Eikö kukaan ole havainnut, että äitini on kipeä?"
Se oli varomaton alku. Betty näytti ottavan sen loukkaukseksi.
Hetken aikaan hän ei puhunut mitään; sitten vastasi hän kuivakiskoisesti ja kuten näytti työhönsä kovin kiintyneenä: "Muutamat ihmiset luulevat, ettei mitään nähdä, sentähden ettei asioita huudeta kadunkulmissa. Muutamat, varsinkin nuoret ihmiset päättävät, ettei kukaan muu näe mitään paitsi he itse."
"Te tiedätte, Betty, mitä minä tarkoitan," minä sanoin. "Kuinka kauan aikaa on sitten kuin äitini ei ole jaksanut nousta ylös maitoansa juomaan? Ja miks'ei kukaan ole siitä minulle kirjoittanut?"
"Miks'ei kukaan ole kirjoittanut, mrs Kitty, sitä en voi sanoa," hän vastasi. "Miks'en itse ole sitä tehnyt, on yhtä selvä asia, kuin ettei koira puhu."
Ja niin hän yhä edelleen näppärästi ja mukavasti niinkuin ainakin vanutteli voitansa pieniksi sieviksi kappaleiksi, juuri, kuin olisi ollut erinomaisen tärkeää saada niitä ihan yhdenlaisiksi ja puheen aineena sitä vastaan peräti mitätön asia.
Minä olin tietysti tämmöisessä riidassa peräti allakäden. Naisella, jolla on sormet kiinni jossakin käsityössä, on riidan alkaessa aina edullinen asema työttömän suhteen. Riita-asiaa sopii silloin aina käyttää huolettomalla tavalla, ikään kuin sivuttamalla ja käsillä olevaa tointa paljon halvempana. Betty oli ilman sitä keskellä valtakuntaansa, kun minä sitä vastaan seisoin siellä ainoastaan nurkkavieraana, joka tunkee toisen alalle.
Ainoa neuvoni oli antaa hänen nähdä, etten ollenkaan ollut mikään riiteliä, vaan ainoastaan nöyrä anoja, ja minä tiesin hyvin, että kun hän nuhteillansa vaan oli saanut oman asemansa turvatuksi, hänen uskollinen sydämensä kerrassaan avaisi koko suosionsa ja myötä-tuntoisuutensa aarteen.
Kyynelet, jotka olivat ääneni tukahduttaa, tulivat minulle avuksi lausuessani:
"Betty, minä tiedän, että te rakastatte äitiäni melkein yhtä paljon kuin minä. Sanokaat minulle sentähden, onko äitini todellakin niin kipeä, kuin hän näyttää, eikö siihen voi mitään tehdä?"
Kun Betty oli pannut viimeisen voikappaleen valkoiselle vadille, hän rupesi kuivaamaan käsiänsä käsivaatteesen, joka riippui oven takana, ja lausui:
"Minä tahdon sanoa teille, kuinka tämän on, mrs Kitty. Minä luulen, että missis'istä tehdään pakanallinen epäjumala, ja Herra ei tahdo sitä sillä tavalla." Ja käsivaate kulki huomaamatta Bettyn kasvojen yli.
"Tehdä äitini pakanalliseksi epäjumalaksi," minä sanoin, "mitä sillä tarkoitatte, Betty?"
"Mitä sillä tarkoitan, Kitty, on tämä: Minä olen käynyt kuulemassa pappia, jota muut papit eivät tahdo kärsiä, sitä, joka muutti lankoni lakeaksi kuin lammas, ja hän sanoi, että kaikki luonnostamme olemme epäjumalan palvelioita emmekä ensinkään parempia kuin pakanat, ellemme ole oppineet Jumalaa rakastamaan."
"Ja sitten hän selitteli, mitkä epäjumalamme ovat. Alusta minä luulin meidän pääsevän varsin helpolla, sillä hän puhui rikkaista, jotka jumaloitsevat tavaroitansa, ja minä ajattelin vanhaa saituria Falmouth'issa, joka joka ilta lukee rahojansa; ja sitten hän puhui niistä, jotka jumaloitsevat maitansa ja tilustuksiansa, ja silloin minä ajattelin olevan kysymyksessä kartanonhaltia, meidän naapurimme, joka ei tahdo suoda masterille tuota pikku maatilkkua, joka on meidän tilustustemme rajalla, ja jossa Trustylla olisi niin hyvä syötinmaa; vielä puhui hän turhamaisista nuorista tytöistä, jotka tekevät itsellensä jumalia rihmoistansa ja korennuksistansa, ja minä katselin ympärilleni nähdäkseni, miltä se maistuisi. Mutta sitten hän puhui aviomiehistä ja vaimoista, jotka tekevät itsellensä epäjumalia toinen toisistansa, isistä ja äideistä, jotka jumaloitsevat lapsiansa, ja silloin minä ajattelin teitä kaikkia, mrs Kitty, ja olisin suonut, että master ja missis ja te, lapset, olisitte olleet siellä kuulemassa, joka varmaankin olisi tehnyt teille kaikille hyvää. Sillä näettekö, master tekee itsellensä epäjumalan teistä, mrs Kitty, ja missis ei ole paljoa parempi, vaikka hän tekee sitä salaa hän, jopa itse tietämättänsäkin. Ja te, mrs Kitty, ajattelette, ettei kukaan voi katsoa missis'iä paitsi te itse."
Saarnallaan omaa-tuntoansa kevenettyänsä Betty oli raivannut tietä sääliväisyydellensä, ja istui nyt penkille, pyyhkäisi silmiänsä esiliinallaan ja sanoi puolittain jyrkästi, puolittain leppeästi:
"Muuten minä en juuri usko, että teidän tarvitsee missis'iä murhettia. Minun päättääkseni hän on ikävöinnyt teitä, mrs Kitty, ja nyt kun hän on saanut teidät takaisin, elämäkin palaa takaisin, juuri kuin kalalle, joka heitetään takaisin veteen — se on, ellette puolestanne rupee tekemään hänestä epäjumalaa ja itkuisilla silmillä ota vaaria pienimmistä vivahduksista hänen kasvoissaan ja niin sokealla rakkaudellanne auta häntä suorinta tietä taivaasen, joka minun luulteni voi tapahtua aivan helposti rakkaan missis'in suhteen. Sillä että hän on valmis toiseen mailmaan siirtymään, sitä ei kukaan voi kieltää. Mutta mitä siihen tulee," jatkoi Betty, "ettei missis nouse peräti varhain, siitä ainoastaan sopii olla kiitollinen. Minä se olin, joka sain hänet siihen, ja minä soisin, ettei kukaan ottaisi häntä siitä kääntääksensä. Muutamat ihmiset näyttävät uskovan, että heikko köysi vahvistuu siitä, että sitä venytetään niin pitkäksi kuin mahdollista, mutta minun luuloni on, että se sillä tavalla paljon pikemmin katkee."
Bettyn ajatus äitini terveyden tilasta lohdutti minua suuresti. Se näytti siirtävän asian epämääräisen, äärettömän ja auttamattoman alalta määrätyksi, mutta kuitenkin voitettavaksi ja helpoksi vaaraksi, jota hellillä ja rakkailla huolilla kävi poistaminen. Minun rupesi nyt tekemään mieli kuulla vähän enemmän Bettyn havannoista metodistain suhteen, ja minä sanoin:
"Jos asian oikein ymmärrän, pappi ei siis puhunut mitään joka erittäin miellytti teitä, Betty, vai kuinka?"
"Miellyttikö? Ei suinkaan, mrs Kitty, yhtä vähän kuin raippa miellyttää hullua, ja hullu minä olin, kuin menin vaikka missis varotti minua."
"Se ei siis ollut hyvää mitä hän puhui?"
"Sitä en tahdo sanoa, mutta minä en siitä pitänyt, ja minun tekisi juuri mieli tietää, kuka voisi pitää siitä, että hänen täytyy istua jalkapuussa koko seurakunnan edessä kivitettynä ja lokaan tahrittuna, ja että häntä isketään juuri siihen, missä kipeimmin sattuu."
"Kuinka niin, Betty?" minä kysyin.
Hämmästyksekseni Betty nyt rupesi änkyttämään ja purskahti katkerasti itkemään. Minä en koskaan ennen ollut hänessä mitään muuta tunteen merkkiä havainnut, kuin että ääni korkeintaankin oli hiukan vapissut ja käsi äkkiä pyyhkäissyt silmiä. Hän häpesi tavallisesti kyyneliänsä niinkuin koulupoika, mutta nyt hän itkeä niiskutti, ja hetken aikaa kului, ennenkuin hän taas sai puhutuksi.
"Mrs Kitty," sanoi hän, "juuri kuin ajattelin, kehenkä hän sen jälkeen ryhtyisi, ja hymyilin itsekseni nähdessäni, kuinka nuot houkkio-raukat yltä-ympärilläni niiskuttivat ja menivät tainnoksiin, tulipa äkkiä sana, joka nuolen tavalla tunki sydämeni pohjaan, ja siinä seisoin nyt väännellen itseäni niinkuin kala ongessa, sillä välin kuin pappi yhä vaan ajoi sitä syvemmälle, jopa yhtä levollisesti ja varovasti, kuin kysymyksessä olisi ollut hakata naula oikeaan paikkaan puunkappaleesen, jota ei kuitenkaan tahdo rikkoa. Minä olisin voinut lyödä hänet kuoliaksi, mrs, Kitty, mutta siinä minä seisoin avutoinna niinkuin lävistetty mato."
"Mutta mitä hän sitten sanoi, Betty?"
"Mitä hän sanoi? — niin, mrs Kitty, hän antoi minun tuta, etten ollut parempi kuin tavallinen pakana, ja että epäjumalat, joita olin Jumalan edestä palvellut, olivat semmoisia kappaleita, joita julmin indiaani olisi hävennyt."
"Mitkä ne olivat, Betty?"
"Mitkä muut kuin juuri maitohuoneeni ja kyökkini ja minä itse," sanoi hän, "juuri nämät somat voikappaleet, jotka minun mielestäni välttämättömästi ovat paremmat kuin kaikki muut koko mailmassa, ja tämä kivilaattia, johon yhtä vähän olen tahtonut mitään jalan jälkeä, kuin jos kysymyksessä olisi ollut kuninkaan oma astin-lauta."
"Pappi ei ainakaan maininnut voikappaleita eikä kivilaattiaa?" minä kysyin.
"Ei varsin suorilla sanoilla, mutta kyllä minä hyvin ymmärsin, mitä hän tarkoitti, ja päälliseksi vielä kaikki harmi, jota olen tuntenut, kun master Jack ja te, mrs Kitty, olette mieltäni pahentaneet, ja vanha Roger parka sitten ja hänen likaiset kenkänsä ja paljon muuta."
"Mutta, Betty," minä virkahdin, "sekä minä että Jack ja Roger olemme todellakin useasti olleet kiusalliset ja tehneet väärin, ja kyökki ja maitohuone ovat juuri ne paikat, jotka Jumala on määrännyt teille vaikutus-piiriksi; niistä teidän sentähden tuleekin pitää huolta."
"Mitä auttaakaan vastustaminen, mrs Kitty," sanoi Betty toivottomasti päätänsä pudistaen. "Minä en suinkaan tahdo sanoa, että Roger on mikään pyhimys, ja vaikka itsekin olisin semmoinen, en kuitenkaan voisi väittää, ettei Roger useasti käytä itseänsä tyhmästi, ja ettei asiat meillä mene hullusti toisinaan."
"Olen kyllä tuhat kerrat mitä suurimmalla tarkkuudella koettanut harkita ja tutkia, enkä voisi keksiä mitään otollista syytä suuttumukseeni ja mitään oikeutta kiinnittää sydämeni niihin toimiin, jotka Kaikkivaltias on määrännyt minulle, mutta se ei auta, haava pysyy haavana, ja sanat istuvat siinä kuin naulat ja ei auta, mrs Kitty, minä olen vaivainen, syntinen ihminen, se on täysi tosi, ja minä en pääse siitä mihinkään."
"Mutta, Betty," minä sanoin, "ettekö käyneet siellä uudestaan jotakin lohdutusta etsimässä?"
"Sen tein," sanoi hän, "vaikka minulla oli varsin vähän taikka ei mitään toivoa. Puhuessaan hän kaiken aikaa tarkasti minua, niinkuin hän olisi tahtonut tunkea lävitseni katseellansa, mutta minä en kertaakaan silmiäni räpähtänyt, vaan katselin rohkeasti kovalla otsalla häneen takaisin, sanoen sydämessäni: 'Sinä olet yhden kerran saanut minut kiinni, mutta älä koetakaan toistamiseen.' Mutta kun hän oli lopettanut, ja minä olin kotimatkalla, olipa juuri kuin jokin alati olisi vetänyt minua takaisin, aivan niinkuin koi vetääntyy valkeata kohden. Minä menin sentähden vieläkin kerran, ja siellä oli suuri joukko ihmisiä vuorikaivoksista ja kalapaikoista, ja minä näin erään miehen, joka seisoi siellä ja puhui heille. Mutta tällä kertaa se ei ollutkaan pappi, joka muutti lankoni lakeaksi kuin lammas, mr Wesley, vaan toinen, iso, pitkä mies Yorkshirestä, joka olisi voinut lyödä maahan minkä Cornwallin nyrkkitaistelian tahansa. Ensin minä luulin hänen puhuvan vierasta kieltä, mutta sitten rupesin ymmärtämään häntä ja huomasin silloin, että hän oli vielä pahempi kuin pappi. Tämä ajoi nauloja sydämeen ja antoi niitten jäädä sinne istumaan, kuinka ikinä itseänsä käänteli ja vääntelikin; mutta Yorkshiren mies nakutteli ja hakkasi ihmistä niinkauan, ettei ollut yhtäkään eheää paikkaa kiireestä kantapäähän asti. Leveällä kielellään hän antoi minut ymmärtää, että kaikki mitä siihen asti koko elinkautenani olin ajatellut, puhunut ja tehnyt, oli sulaa vääryyttä ja jopa siihen päivään asti, joka tänäpänä oli. Ja siinäpä kaikki, mitä minä voitin, kun en totellut missis'iä."
"Mutta, Betty," minä sanoin, "onpa lohdutusta, onpa voidetta tuommoisiinkin haavoihin; eihän se ollutkaan kaikki, mitä saarnaajat puhuivat."
"Ei, ei," virkahti Betty surullisesti, "ihmiset kehuvat heidän puhuvan ihmeellisen suloisesti Vapahtajastamme, hänen kärsimisestänsä ja armeliaisuudestansa. Mutta sen minä tiedän, että minulle kaikki tyyni on käynyt sapeksi. Puhutaan sokerin muuttuvan etikaksi, kun ihminen on sisältä kipeä, ja niin minä arvaan, että suloisimmatkin sanat, joita ihminen taikka enkeli voi lausua, minulle tulevat karvaaksi, niinkauan kuin sydämeni on katkera. Niin, mikä tekee minun pahemmaksi kuin julmia indiaani, on juuri Vapahtajamme armeliaisuus, ja mitä hän on kärsinyt minun tähteni, sillä indiaani ei tuosta tiedä mitään, mutta minä, minäpä tiedän kaikki tyyni."
"Mutta Betty," minä sanoin, "onpa jotakin, joka sanotaan rukoukseksi; osaattehan rukoilla?"
"Luulin kyllä osaavani, mrs Kitty," sanoi Betty, "siksi kuin rupesin oikein koettamaan. Kaiken aikani olen joka ilta lukenut 'Isä-meidän' rukouksen ja sunnuntaisin uskontunnustuksen ja Jumalan kymmenen käskysanaa. Mutta kun tunsin itseni olevan hädässä ja avun tarpeessa ja koetin ruveta rukoilemaan, se ei tahtonut minulta oikein menestyä. Ja jos rukoilen rukouksen, onpa niinkuin ei olisi ketään, joka tahtoisi ottaa siitä vaarin."
"Betty," minä sanoin, "näyttää siltä, kuin todellakin yhtä vähän kuin indiaani tuntisitte Jumalan laupeutta. Te puhutte, niinkuin olisitte yksinänne kaikessa murheessanne, ja tämä kuitenkin ainoastaan on keppi ja sauva, jota Herra käyttää teitä kotia saattaaksensa."
"Kenties, mrs Kitty, mutta katsokaat, minä en voi. Minä tunnen ainoastaan iskut ja haavat, ja ne kiusaavat minua niin, että tuskin ollenkaan voin kärsiä Rogeria ja master Jackia, ja kun kovalle käy, ei juuri missis'iä ja masteria ja teitä itseäkään, mrs Kitty. Minä tuskin voin kärsiä yhtään ainoata olentoa ja meninpä muutama päivä sitten niin pitkälle, että pesinrievulla hutkaisin Trustyä — tuota mykkää, harmitonta eläintä. Mutta hän ymmärsi, että minä en tarkoittanut mitään pahaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo tulla hiipi kättäni nuoleskelemaan."
"Oi Betty," minä sanoin, "eläinparat ymmärtävät paremmin meitä, kuin me ymmärrämme Jumalaa. He luottavat meihin."
"Sen heidän kyllä sopii tehdä, mrs Kitty, sillä he eivät ole koskaan syntiä tehneet. Kissan on kyllä tapana varastaa maitoa, ja koira-houkka kaappaa joskus itsellensä jonkun luun, mutta Kaikkivaltias on tehnyt heidät semmoisiksi, ja sitten me tulemme ja sekotamme heitä lajeillamme omasta ja toisten omaisuudesta, joita he tietysti eivät ollenkaan ymmärrä. Se kuuluu heidän luontoonsa. Mutta se ei suinkaan ollut Luojan tarkoituksena, että me upottaisimme sielumme voipyttyihin ja maito-astioihin, unhottaisimme hänet ja kävisimme vihan vimmassa likapilkusta kyökin laattialla. Ja ennenkuin tämä saadaan suoritetuksi, minä puolestani en voi tuntea mitään halua Kaikkivaltiasta ajatella."
"Mutta tulipa Vapahtajamme tänne alas juuri kaikkia suorittamaan," minä sanoin. "Tulipa hän ottamaan pois syntimme itsensä alttiiksi antamalla."
"Niin kyllä, mrs Kitty, se on aivan totta; mutta minun ei ole asiat suoritettuna, ei," hän virkahti.
Hän nousi ylös, pyyhkäisi silmiänsä ja meni kyökkiin suurusta laittamaan. Mutta ennenkuin rasvan kirinä riehtilässä hämmensi hänen äänensä, hän vielä kääntyi minuun lausuen erin-omaisella leppeydellä:
"Teidän on hyvä tarkoitus, mrs Kitty; mutta minä en tiedä, kuinka tulin teitä huolettaneeksi murheitani ilmoittamalla. Eipä ole odottamistakaan, että nuori tyttö kuin te tuommoisia ymmärtäisi. Mutta teidän oli niin hyvä tarkoitus, niin hyvä tarkoitus, älkäät nyt vaan menkö puhumaan sanaakaan, joka voisi häiritä missis'iä, ja älkäät itse pelätkö, sillä hän kyllä toipuu, nyt kun on saanut teidät kotia — ellette vaan tahdo tehdä hänestä epäjumalaa, josta pappi meitä varotti. Ja paitsi sitä minä sanon, etten koskaan ole nähnyt minkään menestyvän paremmin sentähden, että sitä ruvetaan murhettimaan ja tuskailemaan. Kalua ei voi parantaa, ennenkuin se menee rikki, ja jos teillä on sata kalua, voitte olla varma siitä, että ne menevät rikki juuri semmoisista kohdista, mistä niitä on vaikein parantaa. Kaikki käy enimmästään hullusti, mutta sitä ei tietääkseni voi ennakolta auttaa."
Bettyn johtopäätökset olivat vähän omituisia, mutta hänen ennustuksensa näyttävät käyvän toteen, sillä hänen kehoittavat sanansa äitini suhteen kevensivät sydäntäti, ja sen keventyminen näyttää keventävän äitinikin mieltä.
Kasvojen tuskallinen katsanto on kadonnut, jospa ei vaaleuskaan. Mutta valitettavasti en voi sanoa, että kaikki on hyvin isäni ja Jackin välillä.
Tän'aamuna heillä taas oli noita sanariitoja, joita äitini ja minä niin suuresti pelkäämme.
Me kolmen olimme jo päässeet suurukselta, ja isäni suututteli parhaallaan Jackin poissa-oloa, kun tämä itse tuli sisään ja kaikkia yhteisesti tervehdettyänsä keveällä, huolettomalla tavallaan paiskasi itsensä pöydän ääreen ja rupesi leikittelemään kotopanoisen oluen, leivän ja juuston kanssa näyttäen jotenkin voipuneelta ja haukotuksiansa hilliten.
"Väsyksissä edellisen illan työstä, minä arvaan," sanoi isäni, alkaen niinkuin tavallista kohteliaalla sanalla. "Kun nuoret kaarestavat puoli-yöhän, vanhain täytyy tehdä työtä heidän edestänsä, sillä välin kuin aamulla nukkuvat."
"Luulenpa viipyneeni vähän kauan ulkona eilen illalla," sanoi Jack koettaen itseänsä hiukan puollustaa.
"Ja hyvässä seurassa, nuori herra!" sanoi isäni. "Se oli varsin viehättävä iltalaulu jonka nuoret seurakumppanit eritessään tarjosivat meille. Vähän harjoittelemista ja ainoastaan pientä epävakaisuutta äänessä."
"Minä en ollut päissäni," sanoi Jack jyrkästi.
"Sitä en ole sanonutkaan," virkahti isäni, "minä puhuin seurasta enkä iloista. Gentlemani juokoon joskus tilkan vertaistensa kanssa, mutta minun poikani ei enempää kuin kukaan muukaan, jolla on Trevylyanin nimi, koskaan minun luvallani tule pitämään tuttavuutta kurjien houkkioin kanssa, jotka juopuvat huonosta oluesta."
"On kyllä ero oluella ja klaretilla, sir," sanoi Jack käännellen olutlasiansa, samalla kuin hän silmäili sitä pientä viini pulloa, joka aina pantiin isäni eteen. Hän tottui siihen, äitini sanoo, Flandernissa sotaväessä ollessaan eikä nyt voi olla sitä paitsi; jos se tuleekin vähän maksamaan, me sen verosta säästämme muissa asioissa.
"On ero teillä ja minulla, nuori herra," sanoi isäni lakaten pistelemästä ja karkaisten sanansa muutamilla noista väkilauseista, joita äitini sanoo hänen myöskin oppineen Flandernissa sodan aikana.
"Minä tahdon ilmoittaa teille, etten ai'o maksaa useampia rätinkejä noihin pikkukapakkoihin, joissa näette hyväksi seurustella jos mimmoistenkin heittiöin kanssa kaupungista ja sen lähisyydestä."
"Minäkin pitäisin enemmän paremmasta seurasta, sir," sanoi Jack, "mutta minulla ei ole tilaa valita. Minulla ei ole hevosia metsästystä varten eikä hienoja vaatteita hienoa seuraa varten, ellen juuri tahtoisi ruveta ystävyyteen naapurimme, kartanon-isännän kanssa, joka joka ilta talutetaan maata väsyneenä parhaan klaretin vaikutuksesta."
"Pois pöydästä, sir," huudahti isäni, "jollette voi olla minua loukkaamatta."
Sanaakaan lausumatta nousi Jack ylös viskaten leipänsä loput Trustylle; mutta ennenkuin hän lähti huoneesta, kääntyi hän takaisin ja otti kirsikanpunaisen rihman taskustansa sanoen ostaneensa sen markkinoilta minulle lahjaksi.
"Onko se myöskin maksettu, sir?" sanoi isäni hillityn vihan äänellä.
"Minulla ei osannut olla pientä rahaa muassani," sanoi Jack, "mutta Hugh Spencer sattui olemaan varsin lähellä, ja hän lainasi minulle, mitä tarvitsin."
"Kukaan omaisistani ei saa varastettua kalua kantaa," sanoi isäni, otti rihman ja heitti sen tuleen.
Tästä Jack suuttui ja syöksi pois huoneesta, mutta isäni viha näytti laimenevan; ja kun hän näki kyyneliä silmissäni, hän hellästi silitteli hiuksiani lausuen, että niitten ruskeat kiharat olivat paremmat kuin kaikki kirsikanpunaiset repaleet mailmassa.
"Se ei ole rihman tähden, isä," minä sanoin.
"No, mintähden sitten?" hän kysyi.
"Sinun tähtesi, isä, ja Jackin," minä sanoin.
"Kenties olin liian kova poikaa vastaan," sanoi hän. "Nuoret ovat nuoria."
"Se ei ollut sitä, jota minä tarkoitin," minä sanoin, sillä minä tunsin, että minun tuli puhua, koska äitini itki, ja isäni, niin paljon kuin hän häntä rakastaakin, ei kuitenkaan koskaan salli yhtään sanaa hänen suustansa.
"Se ei ole tämä, joka minua huolettaa," minä sanoin, "vaan se, että vaikka sinä aina olet oikeassa ja Jack väärässä, sinä kuitenkin annat hänen uskoa, että asia on päin-vastoin, hän kun itse on niin tyven, mutta kiihoittaa sinua vihaan."
"Oikeinpa oivallista kasvatusta annatte lapsillenne, rouvani," sanoi isäni kääntyen äitini puoleen. "Poikanne kiivastuttaa minua, vanha hupsu kuin olenkin, ja tyttärenne pitää minulle nuhdesaarnan."
Mutta hän ei ollenkaan ollut äitiini taikka minuun suuttunut.
Ja päivällisellä oltaessa hän jalomielisenä ja ritarillisena kuin ainakin kurotti Jackille kättä ja sanoi:
"Kenties olin liian kuva sinua vastaan tän'aamuna, poikani. Sinulla oli kuitenkin hyvä tarkoitus, kun ostit rihman sisarellesi."
Mutta tuo ei ollenkaan ollut, mitä minä olisin suonut. Jack pääsi asiasta itsetyytyväisenä voittajana ja luuli tehneensä varsin jalon työn, kun minulle oli ostanut rihman Hugh Spencerin rahalla, jota hän tietysti nyt kun rihma oli poltettu, ei koskaan ajattelisi maksaaksensa.
Ja Jack on niin rakastettava, että kun minä torun häntä, kaikki tavallisesti häättyy leikiksi; kun isäni taikka Betty nuhtelee häntä, he lopulta aina itse joutuvat väärään ja luulevat itsensä velvollisiksi pyytämään hältä anteeksi, ja kun äitini lempeällä tavallaan oikaisee häntä, hän itse tekee lopun asiasta luulottaen äitiäni, että hän juuri on kääntää uutta lehteä, ja että hän, jo ennenkuin äitini sanoi ajatuksensa siitä, on ollut aikeissa sitä tehdä.
Mutta tuo uusi lehti ei sisällä mitään muuta kuin vanhakaan, ja sydämeni vapisee ajatellessani, kuinka tämä kaikki vihdoin päättyy. Minusta tuntuu niinkuin ihmiset ainoastaan sattumuksesta harvoin pääsisivät oikeaan satamaan.
15 p. heinäkuuta.
Minä tahtoisin mielelläni tietää, onko ollut ketään, joka päivästä päivään varsin tesmälleen on piispa Taylerin sääntöjä noudattanut. Eikä hän kenties juuri sitä tarkoittanutkaan. Minun tapahtuu usein, että yksi ainoa "jumalisuudenharjoitus" ottaa koko sen ajan, joka olisi kaikkiin seitsemään pantava. Niin tapahtuu esim. joku aamu, että minä en voi muuta kuin ainoastaan iloita ajatellessani, kuinka hyvä Jumalani ja Vapahtajani on, sekä kiittää häntä kaikesta hänen hyvyydestänsä ja laupeudestansa. Toisella kertaa minä olen kokonaan lannistunut ajatellessani omaa heikkouttani ja synnillisyyttäni sekä kaikkea sitä, mitä minä ajattelen, puhun ja teen väärin. Juuri tän'aamuna minä en voinut muuta kuin ainoastaan rukoilla Jackin edetä. Minä olen niin levoton hänen puolestansa, ja mahdotonta on olla häntä hellästi rakastamatta yksin kalliin äitimmekin tähden, joka pitää hänestä niin paljon, ja jonka silmäteränä hän on.
Minä tahtoisin mielelläni tietää, onko äitini varsin oikeassa erään asian suhteen. Hän näyttää uskovan, että vaimo on luotu kärsivällisyydellä kestämään ja kantamaan kaikki, mitä mies tieten taikka tietämättänsä tahtoo panna hänen päällensä. Mutta minä luulen, että meidän tulisi koettaa miesten itsekkäisyyttä ja malttamattomuutta meitä kohtaan estää, jo senkin tähden, että siitä on heille itselle yhtä suurta vahinkoa kuin meillekin.
Mutta onko minun lupa niin paljon katsoa raiskaa veljeni silmässä? Tarkoittaako Herra, että olisimme sokeat niitten virheille, joita rakastamme, taikka joll'emme ole sokeat, että ummistaisimme silmämme ja sanoisimme: "Minä en tahdo nähdä." Sitä en voi uskoa, sillä se olisi petosta, ja sen tiedämme, että Herran edessä kaikki petos on kauhistus. Minä luulen Jumalan tarkoittavan, että alati rakastaisimme huolimatta siitä, mitä näemme. Kuinka voimmekaan auttaa toinen toistamme, ellemme näe, missä apua tarvitaan. Meidän ei tule nähdä paljastaaksemme, vaan peittääksemme, ei tuomitaksemme, vaan auttaaksemme.
Rakkaus ei ole sokea, minä olen varma siitä, sillä totinen rakkaus elää ja hengittää ja pitää olentoansa totuudessa.
Se on luonnollisen rakkautemme itsekkäisyys, joka on sokea, se on intohimoinen rakkaus, joka sanoo: "Tämä on minun, sentähden tahdon katsoa sen hyväksi ja julistan jokaisen valhetteliaksi, joka ei sitä myönnytä."
Mutta Jumala on rakkaus. Hän on myöskin totuus, ja Hän sanoo meille: "Te ette ole ilman syntiä; mutta te olette ilman hyvyyttä ja kauneutta, minä olen kuitenkin armahtanut teitä — juuri sentähden, että olette synnillä saastutetut ja kadotetut; minä olen lunastanut teidät, ja minä tahdon tulla teille avuksi!" Emmekö siis mekin heikkoudessamme ja niin paljon kuin voimme, koettaisi olla Hänen kaltaisiansa ja tehdä niinkuin Hän?
Viime kokeeni ottaa raiska veljeni silmästä ei tosin ole ensinkään onnistunut, ellei juuri siinä, että se selkeämmin on osoittanut minulle malan omassani.
Kuitenkin olin kirjoittanut niinkuin eilen illalla kirjoitin, minusta tän'aamuna oli kuin en tekisi oikein eikä sisaren tavalla, ellen sanoisi hänelle, mitä olen ajatellut.
Jack oli porsaita katsomassa; isäni kulki Rogerin kanssa auran perässä; kyntöhärkien ukittaminen kuului selkeästi koko laaksossa; äitini istui neulostyönsä ääressä jokapäiväisessä kokoushuoneessamme, minä ja Jack olimme kyökissä, missä avoimen akkunan edessä perkasin kaaliksia, sillä välin kuin Jack kirkasteli uuden pyssyn rautoja, jonka olin tuonut hänelle muassani Lontoosta. Tilaisuus näytti sopivalta, ja minä rohkenin lausua: "Jack, sinä et saa suuttua minuun, jos pyydän sinun ensi tilassa maksamaan Hugh'ille tuo kirsikanpunainen rihma. Tottapa sinä sen teet?"
"Kuinka voitkaan vaivata päätäsi tuommoisilla turhilla, Kitty?" sanoi Jack. "Sitä ei ollut kuin ainoastaan muutama pensi; josta ystävien ja nuorten gentlemanien välillä ei kehtaa puhuakaan."
"Mutta olihan se lainaa," minä sanoin, "ja velka on velka, siksi kuin se tulee maksetuksi:" — "No, maksakoon sitten isämme," sanoi Jack nauraen; "talo on hänen. Taikka maksa itse, Kitty, koska olet niin turhan-tyykä."
"Sen tekisin kernaasti, Jack," minä sanoin, "mutta minä en mielelläni tahtoisi siitä Hugh'in kanssa puhua."
"Enkä liioin minäkään," sanoi Jack jyrkästi.
"Mutta velka on sinun," minä sanoin.
"Kitty," virkahti Jack, "sinusta tulee ennen pitkää ikävimpiä ihmisiä, joita olen tuntenut. Se on jonkunlaista hulluuden merkkiä, kun pikku asiat rupeevat aivoja vaivaamaan. Sinun tarvitsee todellakin olla varullasi."
"Mutta kuinka paljon sitä oli?" minä itsepintaisesti kysyin. "Minä voisin antaa sinulle rahan, ja sinä saisit maksaa Hugh'in."
"Sinun sopii antaa minulle kuinka paljon rahaa tahdot," vastasi Jack, "minä en ole niin ylpeä, etten olisi kiitollinen vähästäkin. Mutta Hugh'ia minä en maksa, enpä niinkään. Paljas viittaaminen tuommoisiin asioihin olisi alentava. Ja ilman sitä," jatkoi hän, "Hugh on saituri eikä sentähden ansaitsekaan sen parempaa. Minä pyysin häneltä muutama päivä sitten viisi guineaa lainaksi eikä hän sanonut antavansa. Hänen turhamaisuutensa on todellakin ilettävä."
Minä tunsin kiivastuvani, ja minä sanoin: "Minun päättääkseni turhamaisuus seisoo lainan pyytämisessä eikä sen kieltämisessä."
"Sinä olet aina valmis kääntymään minua vastaan," sanoi Jack, "mutta sinun sopii katsoa raamattuun, eikö siellä puhuta tarpeeksi velvollisuudesta auttaa lähimmäistä lainalla, jopa silloinkin, kun ei voi odottaa lainaa takaisin saavansa. Publikanien tapaista on lainata rahaa takaisin-saantia varten. Ja kieltää lähimmäiseltä lainaa on vielä pahempi, se on mitä fariseukset ja ulkokullatut tekevät. Avoin sydän ja avoin käsi, kas siinä se josta minä pidän, ja jota minä itse, kun tulen rikkaaksi, tahdon noudattaa. Voitkos uskoa, että minä olisin sulkenut kukkaroni Hugh'ilta, jos hän olisi ollut rahan tarpeessa, ja minulla olisi ollut jotakin hänelle lainata?"
"Jack," minä sanoin, "Hugh ei ole mikään publikani eikä fariseus, sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä. Sinä tiedät, että hän kerran toisensa perästä on tyhjentänyt kukkaronsa sinua jostakin selkkauksesta auttaaksensa, ja jos hän joskus on kieltänyt rahaa sinulta, se on tapahtunut siitä syystä, että hän silloin on katsonut sen velvollisuudeksensa, enkä minä ollenkaan epäile, että hän on ollut oikeassa. Ja mitä suuria aikeita sinulla lieneekin, koska oletkaan itseltäsi mitään muitten tähden kieltänyt?"
Jack oli kietonut minut viisastelmiinsa ja pakoittanut minua kiivaisin ja alentaviin syytöksiin, niinkuin hänen oli tapa tehdä isänikin. Hän itse pysyi tyvenenä niinkuin ainakin ja kehui tavallisella mielenmaltillaan omaa etevyyttänsä.
"Mitä itsekieltoon tulee," hän sanoi, "sinä voit olla varma, että jos minulla vaan olisi varoja, minä en suinkaan katsoisi uhraukseksi auttaa ystäviäni. Se päinvastoin olisi suurin iloni. Ja minä en ollenkaan sanonut, että Hugh on publikani taikka fariseus, vaan minä sanoin ainoastaan, että semmoiset ihmiset eivät mielellään tahtoneet antaa rahoja lainaksi. He olivat kyllä oikeassa, ja Hugh oli myöskin oikeassa, mitä rahoihin tulee."
"Oi. Jack," minä sanoin, "kuinka voit puhua noin Hugh'ista? Oletko unhoittanut ne lukemattomat tilaisuudet, joina hän maksoi mitä sinä ostit estääksensä, että rätinkejä lähetettäisiin isällemme, josta, niinkuin sinä sanoit, äitimme sydän särkyisi? Oletko unhoittanut, kuinka usein hän hankki jotakin pientä hauskuutta äidillemme taikka lähetti hänelle jonkun pienen makupalan, niinkuin hänen oli tapa sanoa, 'koska se juuri oli sattunut hänen käteensä.' Kysy köyhältä, työtä-tekevältä kansalta seurakunnassamme, onko Hugh Spencer hyväntahtoinen vai eikö. Sinä tiedät, että hän ei suinkaan ole rikas, ja että hänen isänsä harvoin antaa hänelle enemmän rahaa."
"Minä luulen todellakin, että jonkunlainen rahanhimo kulkee Spencerin su'ussa," oli Jackin pistävä vastaus.
Minä tiedän hänen tehneen väärin käyttäessään niin loukkaavia sanoja; mutta jos minä puolestani ainoastaan olisin pysynyt tyvenellä mielin, omatunto kenties olisi saanut voiton hänessäkin. Mutta sydämeni kuohui, minä kiivastuin kiivastumistani ja sanoin viimein:
"Jack, minä en tiedä, mihin sinä pyrit ja tahdot saattaa meitä kaikkia. Raamattu sanoo: 'jumalaton ottaa lainan eikä maksa.' Sinussa ei näytä olevan kunniantuntoa eikä kiitollisuutta eikä häpyä, ja minä luulen, että sinä lopulta särjet äiti-parkamme sydämen."
"Joutavia," sanoi Jack hengähtäen syvästi ja lakaten hetkeksi työstänsä minua silmätäksensä, jatkaen sittemmin: "Mitkä ne synnit lienevätkin, jotka kulkevat su'ussa, niissä jotka kantavat Trevylyanin nimeä, tuittupäisyys kieltämättä on sukuvikana. Kitty hyvä, tuolla tulee äitimme, ja koska sinä niin paljon hänen tunteitansa pelkäät, minä neuvoisin sinua, ettet jäisi tänne. Sinä näytät kiihtyneeltä ja kadut epäilemättä huomenna pikaisuuttasi, niinkuin äitimme on tapa sanoa."
Ja minun täytyi todellakin mennä, sillä minä en voinut kyyneliäni hillitä, ja mikä pahempi on, minun täytyy todellakin huomenna katua ja pyytää anteeksi Jackilta. Sanat, joita minä käytin, olivat epäilemättä liian ankarat.
Puheen-alaiseen seikkaan katsoen oli kumminkin niin laita, mutta mitä itse asiaan, tuohon Jackin onnettomaan taipumukseen tulee, mitkä sanat voivatkaan olla liian ankarat? Ja minkä tilaisuuden häntä hyödyttää minä tällä tavalla olen tuhlannut.
Eilen ajattelin viimeiseksi, kuinka heikko katumukseni Bettyn tunnonvaivojen verralla on, ja minä olin päättänyt ensi sunnuntaina lukea piispa Taylerin: "Tutkistelemuksia suruttoman ihmisen ja nukkuvan omantunnon herätykseksi," sekä hänen: "Synnin ja katumuksen tunnustussanansa paastopäivinä." Mutta nyt minun ei ole tarvis ottaa mitään vapa-ehtoista nöyryytystä päälleni. Minä olen kylliksi nöyryytetty omissa ja Jackin silmissä. Niin malttamattomana, niin äkkipikaisena, niin intohimoisena kuin itse olenkin, kuinka taisinkaan ruveta toista soimaamaan? Kenties on tämä ylpeyttä ja tämä itsetyytyväisyys malka omassa silmässäni. Kenties voinkin nyt kun tiedän, kuinka perin sokea minä olen, ja kuinka väärässä minä olen ollut, huomenna paremmalla menestyksellä puhua Jackille. Mitä lainaamiseen tulee hän varmasti on väärässä. Kenties, kun asetun hänen omalle kannallensa ja yhtä vian-alaiseksi kuin hän itse, vaikka eri tavalla, hän silloin ottaa minua kuullaksensa.
* * * * *
Se on turhaa. Jack vastaan-otti anteeksi-pyyntöni loukatun, mutta jalomielisen hallitsian alentuvaisuudella.
"Älä enää puhukaan tuommoisesta pikku-asiasta, Kitty kulta," sanoi hän. "Me kiivastumme kaikki vähäisen toisinaan, se on luultavasti veressämme, vaikka se vaivaa minua puolestani vähemmän kuin teitä muita."
Ja kun vielä kerta tein heikon yrityksen lainaamisen suhteen häneen vaikuttaakseni, hän jyrkästi keskeytti minua lausun:
"Kenties olin itsekin vähän kova eilen Hugh-parkaa vastaan. Hän on oikeimmittain kelpo poika. Meillä on kaikilla pikku omituisuutemme, varsinkin raha-asioissa. Minä tarkoitin ainoastaan, että kun olen saanut paikan armeiassa, voittanut pari tappelua ja valloittanut kaupungin tahi kaksi sekä päässyt saalisrahani perille, se ei juuri tule olemaan minun tapani pitää kiinni siitä, mikä minulla on. Avoin sydän ja avoin käsi, Kitty, se on minun käsitykseni oikeasta kristitystä, jos kohta se kyllä toisinaan hiukan kukkaroa keventänee."
Ja hän suuteli minua ystävällisesti ja lähti tiehensä viheltäen:
"Pois joutava tuska ja huoli!"
Mitä voinkaan tehdä? Selvä on, että kirsikanpunaisen rihman hinta on liian vähäpätöinen asia Jackin "avoimen käden" maksettavaksi.
Ja selvä on, että hän pitää itseänsä, jos kohta hieman osallisna yhteisestä syntiturmeluksesta Aatamissa, kuitenkin erinomaisen vapaana kaikista niistä vioista, jotka Spencerejä, Trevylyaneja ja kaikkia muita rasittavat.
Ja selvä on myöskin, että käteni on liian heikko ottamaan raiskaa veljeni silmästä, jospa silmäni olisikin tarpeeksi tarkka sitä näkemään.
Enkä minä kuitenkaan voi muuta kuin pitää noita pahoja tapoja pilven-alkuina, jotka kokoontuvat lännessä; tuulenleyhkänä, joka nousee myrskyn edellä; kareina, joista isot aallot syntyvät; pilvenkaunana, ainoastaan ihmiskäden kokoisena, jonka profeetan palvelia näki, kun taivas kohta sen perästä meni mustaan, synkkään pilveen.
* * * * *
Minusta tulisi kehno historiankirjoittaja. Minä en vielä ole puhunut sanaakaan matkastamme Lontoosta.
Ei juuri sentähden, kuin minulla siitä olisi paljon puhuttavaa, sillä me tulimme merisin Bristolista, isäni, Hugh Spencer ja minä, ja minä puolestani olin niin kiinni kotia ajatellessa, etten ottanut vaaria paljon mistään.
Mitä pää-asiallisesti muistan, on haastelo, joka minulla oli Hugh'in kanssa.
Oli rauhallinen ilta. Isäni oli käärinyt itsensä vanhaan sotaviittaansa lakki silmillä, ja Hugh ja minä seisoimme toisella puolella laivan kantta katsellen valkeaa juovaa, jonka laiva jätti jälkeensä veteen. Paitsi meitä laivan kannella ei ollut kuin peränpitäjä ja vanha merimies, joka päivän viimeisellä siinteellä paransi muutamia touveja hyräillen itseksensä jotakin, joka minusta oli virren nuottiin vivahtavaa.
"Tiedätkö, mitä hän veisaa?" kysyi Hugh.
"Sitä en voi sanoa enkä luule kenenkään muunkaan voivan," minä sanoin, "mutta äänen täristys muistuttaa vanhojen ukkojen ja eukkojen nuottia kirkossamme."
"Se on metodistain virsi," sanoi Hugh. "Hän kertoi sen minulle aamupäivällä."
Hugh'in on niin helppo voittaa työtä-tekevien kansaluokkien luottamusta, olletikin merimiesten. Vanhus, niin oli hän itse kertonut, oli ollut niitä, jotka olivat siinä laivassa, jossa mr John ja mr Charles Wesley menivät Amerikkaan. Siinä oli myöskin ollut useampia saksalaisia, jotka lähtivät lähetyssaarnaajiksi. He nimittivät itse itseänsä mähriläisiksi veljiksi. Muta hän oli ylenkatsonut heitä kaikkia yhteisesti mielettömänä, veisaavana joukkona. Mutta Atlantin merellä oltaessa oli noussut kauhea myrsky, ja vanha merimies sanoi, että hän ei koskaan unhoittaisi sitä rohkeutta, jota nuot kristityt vaaran hetkenä osoittivat. "Näytti siltä," hän sanoi, "kuin heidän olisi ollut varsin tyventä, kun myrsky raivosi muitten ympärillä." Hän ei ollut antanut itsellensä mitään lepoa, ennenkuin oli saanut selkoa heidän salaisuudestansa. Kun nousivat maalle, hän oli käynyt yltä-ympäri heidän kokouksissansa, "ja nyt," hän sanoi, "kiitos Jumalan ja mr Wesleyn, minä olen saanut jalkani kalliolle ja seison siinä vakaana niin merellä kuin maalla."
"Nuot metodistat löytävät tien joka paikkaan," minä sanoin. "Näyttää siltä, kuin heidän harrastuksillansa olisi suurempi siunaus kuin muitten ihmisten toimilla."
"Eikä ilmettä," sanoi Hugh, "kuka tekeekään työtä niinkuin he!"
"Mutta niin monta hyvääkin ihmistä näyttää kuitenkin heitä pelkäävän," minä sanoin. "Eivätkö välisti ole liian kiivaita? Eivätkö välisti erhety?"
"Epäilemättä niinkin," sanoi Hugh. "Kaikki ihmiset, jotka ovat jotakin suurta ja ylevää mailmassa toimittaneet, ovat enemmän taikka vähemmän erhettyneet, jos asian oikein ymmärrän. Se on ainoastaan laiskat ja varovaiset, jotka istuvat alallansa eivätkä tee mitään, jotka pääsevät erhettymästä — ellei koko heidän elämänsä kenties ole yksi ainoa, suuri ja vaarallinen erhetys."
Ja sitten kertoi hän minulle yhtä toista siitä, mitä hän oli nähnyt mailmassa ja Oxfordissa; kuinka Jumala kaikkialla näyttää olevan tykkänään unhoitettu, ja kuinka saarnastuoleista julistetaan epä-uskon evankeliumia yhtä peittelemättä, kuin kaikenmoiset pahat tavat viihtyvät yhteiskunnan kukkuloilla; kuinka kaiken tämän keskellä John ja Charles Wesley seisovat erillään suuresta joukosta, valmiina panemaan kaiken elämänsä Jumalan palvelemiseen ja ihmisten hyväksi; kuinka he olivat mystisyyden synkillä aloilla hapuilleet, kunnes olivat oppineet tuntemaan, kuinka Jumala ijankaikkisuudesta saakka on rakastanut meitä, kuinka hän rakastaa meitä juuri nyt, ja kuinka nyt, tällä hetkellä, antaa syntimme anteeksi; ja kuinka he sitten täynnä tätä iloista sanomaa riemulla olivat luopuneet kaikesta maallisen kunnian ja edun toivosta Jesuksen Kristuksen sanansaattajina palauttaaksensa pois-luopuneita ja kapinallisia ihmis-raukkoja Hänen luoksensa, Hänen valtakuntaansa.
"Aamut, puolipäivät ja illat," sanoi Hugh, "John Wesley kulkee ympäri julistamassa evankeliumia Irlannissa, Amerikassa ja koko Englannissa, kolarien, vuorityömiesten ja orjien joukossa; hengiltä tuomittuin pahantekiäin tyrmissä; sairaitten hoitohuoneissa; markkinapaikoissa, ahdistettuna kivenheitolla; kirkoissa, uhattuna vankeudella; pappien herjaamana, alhaison hätyyttämänä ja oikeuksiin haastamana. Hän ja hänen mielenheimolaisensa ahkeroitsevat ja kestävät rakastaen mailmaa, joka vainoo ja viskaa heitä ulos, alati voittaen sieluja Jumalan valtakunnalle."
"Se muistuttaa apostolien käytöstä," minä sanoin, "se on ihmeteltävää."
"Kitty," sanoi Hugh hartaasti, "kun oikein asiaa ajattelen, se minusta ei olekaan mikään ihme. Ihmeenä on mielestäni ainoastaan se — että sitä niin paljon ihmettelemme. Jollemme usko raamattuun ainoastaan silloin tällöin ikäänkuin sattumalta, vaan lujasti, varmasti, alati, emme voi olla havaitsematta, että kaiken mailman miehet ja vaimot kulkiessaan kuolemaan päin, rientävät joko sanomatonta onnettomuutta taikka ääretöntä, loppumatonta riemua kohden. Ja jos voimme sanoa heille totuuden ja näemme, että he kuulevat meitä, mikä onkaan verrattava siihen iloon, jota tätä totuutta julistaessa tunnemme? Ja Whitefieldiä ja Wesley'ä kuulee kansa. Ajattelepas mitä lieneekään, kun näkee kymmeniä tuhansia ihmisiä kuolettavan taudin vallassa ja voi sanoa heille apukeinon, suoran ja samalla pettämättömän! Ajattelepas mitä lieneekään, kun seisoo tuhansien sidottujen orjien edessä kaikkien ja itsekunkin lunastusraha ja kiinnekirja ijankaikkiseen perintöön kädessä! Ajattelepas mitä lieneekään, kun näkee suuret joukot nälkäisiä miehiä ja vaimoja ja Herralta itseltä on saanut vallan keskellä suurta erämaata hankkia heille elämän leipää! Ajattelepas miltä tuntuneekaan, kun näkee heidän tunkevan esiin, tarttuvan tähän leipään ja syövän sitä; kun näkee, kuinka sammuva silmä vilkastuu ja hehkuu, kuinka väri palaa kalvistuneille kasvoille ja elämä puuttuneisin jäseniin! Ajattelepas mitä lieneekään, kun keskellä hyljättyjä orpojoukkoja voi sanoa: 'Se on erhetystä, te ette ole orpoja. Minulla on jokaiselle teistä sanoma isältänne, joka odottaa saada sulkea teidät syliinsä.' Oi Kitty, jos löytyy sanoma semmoinen kuin tämä, köyhille, murheellisille, eksyneille, nälkääntyneille ja kuoleville edes-kannettavana, ja jos voimme saada heitä kuulemaan sitä ja ottamaan sitä vastaan, ihmekö sitten, jos ihminen, jonka rinnassa sydän tykkii, katsoisi autuaallisimmaksi osaksi koko mailmassa mennä ulos julistamaan tätä sanomaa lähellä ja kaukana, pohjoisessa ja etelässä, yötä ja päivää, kaikilla markkinatoreilla ja jokaisessa unhoittuneessa sopessa, missä joku inhimillinen korva vaan on kuulemassa?"
"Sen kyllä käsitän," minä sanoin, "mutta suurin vastus näyttää olevan siinä, kuinka ihmiset saadaan uskomaan, että todellakin ovat orpoja, orjia, alastomia ja nälkääntyneitä."
"Se se juuri on, johon Whitefield ja Wesley heitä saavat," sanoi Hugh. "Taikka oikeammin he antavat heidän tuta, että se voipumus, jonka joka mies välisti tuntee, on nälkää, mutta että löytyy leipää sen sammuttamiseksi; että se sydämen-ahdistus ja tuska, jonka useasti tunnemme, tulee synnin orjuudesta, mutta että voimme sen kahleista päästä; että se yksinäisyyden tunto ja koti-ikävä, joka välisti käsittää meidät, todistaa sitä, että elämme ulkopuolella isänhuonetta, mutta että meillä kuitenkin on isä, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen ristipuusta valuneen veren kautta."
Hugh'in puhuessa itsekkäinen tuska tuli minun päälleni, ja minä sanoin:
"Hugh, tahdotko sinäkin mennä ulos, luopua kaikista ja suuressa, avarassa mailmassa julistaa tuota iloista sanomaa?"
"Jos tulen kutsutuksi," sanoi Hugh, "eikö minun ole meneminen."
"Mutta kuinka voit tietää, oletko kutsuttu?" minä kysyin.
"Yksi kutsumus elämän leipää jakamaan on se, että itse on siitä osallinen; toinen, että voi lähteä; kolmas, että tekee mieli sitä tehdä. Jos minulla on nämät kolme kutsumusta, minun täytyy totella."
"Ja onko sinulla nuot kolme kutsumusta, Hugh?" minä kysyin, melkein peläten, että hän vastaisi: "on".
"Niinpä luulen," vastasi Hugh, "mutta yhdestä en ole varsin varma: isäni suostumuksesta, ja sitä saamatta en katso oikeaksi lähteä. Muutoin en epäilisi."
Sydämeni tuntui raskaalta. Voisiko hän sitten niin helposti heittää meidät kaikki? Kävi hiljaiseksi, aallot loiskivat meidän ympärillämme juosten kiinni meidän takanamme, sittenkuin olimme avanneet itsellemme tien niitten lävitse, solinalla semmoisella, joka aikaisena aamuhetkenä olisi ollut virkistyttävä, mutta joka nyt yön sumussa ja hiljaisuudessa tuntui kummalliselta, kolkolta ja kauhistavalta. Minä en kuitenkaan paljon ajatellut niitä aaltoja, joita kuljimme, ja jotka jakaantuivat meidän edessämme niinkuin tulevaisuus ja elämä, vaan niitä, jotka juoksivat kiinni meidän takanamme, niinkuin entisyys, niinkuin kuolema. Minussa syntyi tuskallinen yksinäisyyden tunto ajatellessani, kuinka Hugh ja minä, jotka nyt olimme yhdessä ja koko elin-aikamme olimme yhdessä olleet, pian eroisimme toinen toisestamme; ja kuinka kaikki entisyyden herttaisuus pian katoisi synkeyteen aivan niinkuin meri meidän takanamme, joka alussa jätti jälkeensä pientä karetta, pienen juovan vaahtoa, mutta pian ei mitään ollenkaan — ja että Hugh näytti olevan yhtä huoleton kuin meri. Minusta oli niin kylmää, niin kolkkoa yön pimeydessä. Tähän asti olin ajatellut elämää hiljaiseksi virraksi, joka tosin alati kulkee eteen-päin, mutta joka samalla suikertaa tunnettuja, ystävällisiä rantoja pitkin, jolla on omat pienet lähteensä, omat pienet kumpunsa ja omat pienet niittyreunansa kasteltavana ja tuoreena pidettävänä, ja lopuksi oma tervehdyskuiskauksensa suurelle, aavalle merelle — ijankaikkisuuden merelle. Ja tulisiko elämä nyt sen siaan ainoastaan retkeksi suuren, kolkon meren ylitse, jossa toinen aalto on toisensa kaltainen, toinen avaruus juuri semmoinen kuin toinen, toinen taivaan-ääri samannäköinen kuin toinen, ainoastaan sillä erotuksella, että paikka paikoin on vähän kuumempi taikka kylmempi, myrskyisempi taikka tyynempi.
Tarvitseeko kaikkien paikkojen uskovaisille olla samanlaiset — ainoastaan osia siitä suuresta, muodottomasta merestä, jolla meidän on kulkeminen? Tarvitseeko kaikkien inhimillisten olentojen meille olla samanlaiset, ainoastaan kuolemattomien sielujen haamuja, joita ei voi eikä saa toinen toisestansa erottaa?
Ensi kerran eläessäni tunsin sydämeni epäsopuiseksi Hugh'in kanssa. Enkä oikein tietänyt minkätähden. Kylmä varjo näytti tunkeneen meidän väliimme, ja jos sillä oli korkeampi, uskonnollinen perustus, sillä oli selityksensä uskonnossa, olisipa ollut väärin, jos olisin toivonut sen poistuvaksi.
Mutta oliko todellakin niin? Minä kysyin tuota itseltäni ja kysyinpä myöskin, oliko se oikein? Kaikilla ihmisillä ei suinkaan ollut sama sia apostoli Paavalin sydämessä, kuten tervehdyssanoista epistolain lopulla näkee. Ja kallis Vapahtajamme, joka rakasti kaikkia ihmisiä yhtä paljon, rakasti kuitenkin joka miestä eri tavalla, joka miestä erinäisellä rakkautensa osalla, erityisellä, tuntevalla, huolenpitävällä ja mieskohtaisella mielihalulla, joka tarkoitti juuri sitä ainoata eikä ketään muuta! Kenties oli Hugh'lla vähän samanlaisia tunteita kuin minulla, sillä hetken aikaa ääneti oltuamme hän lausui leppeästi:
"Kenties erhetyn. Kenties se juuri sentähden, että tuo este on minun tielläni, kuin minä olen luullut itseni halulliseksi lähtemään, jos sitä ei olisi." Sitten rupesi hän pitämään huolta, että yökylmä ei tekisi minulle vahinkoa, kääri ympärilleni kaikki vaatteet, jotka sattuivat olemaan käsillä, ja käski minun sioittua likemmäksi isääni. Ja sen perästä ei kukaan meistä enää puhunut mitään.