Kittyn päiväkirja / Kuvauksia hengellisistä liikkeistä Englannissa viime / vuosisadan keski-ajoilla

by Elizabeth Rundle Charles

V.

Minulla on tänäpänä ollut suuri ilo. Minulle on tullut kirje orpana Ewelyniltä, ensimmäinen, jonka eläissäni olen saanut niitä kahta lukematta, jotka Lontoossa ollessani tulivat äidiltäni, ja kaikkein ensimmäinen, jonka olen saanut kotonani. Tämä onkin sentähden, kuten luulen, arvoani Bettyn silmissä melkoisesti enentänyt. Minä silvin parhaallani herneitä kyökin akkunassa, kun eräs herra tulla ratsasti asunhuoneemme eteen ja kysyi, asuiko miss Trevylyan täällä.

"Mitä uuden-aikaisia puheentapoja!" [Naimattomia vallasnaisia puhuteltiin Englannissa ennen nimeltä: "mistress (mrs); sana 'miss' oli pääkaupungissa vast'ikään tullut käytäntöön. Suoment. muist.] mumisi Betty itseksensä, 'miss Trevylyan,' entäs tuota! Jos mrs Trevylyania haette, hän on täällä, ja te voitte häntä itseä puhutella."

Betty on yhä edelleen huonolla tuulella ja sulkee itsensä läpitunkemattomaan salamielisyyteen.

Paljain päin ja kohteliaalla kumarruksella antoi ratsastaja minulle nyt akkunasta Ewelynin kirjeen, johon tämä oli kirjoittanut tuon uuden-aikaisen päällekirjoituksen.

"Minä olisin saanut sen paljoa ennemmin," sanoi hän, "mutta sitä oli kohdannut monet esteet tiellä."

Kuninkaanposti oli ryöstetty Houslowin kankaalla, ja vaikka "maantienritari" korjattuansa mitä laukussa oli rahoja, varsin ritarillisesti oli antanut kirjeet takaisin, postinkuljettaja kuitenkin vastusta tehdessään oli haavoittunut, ja tämä oli tehnyt muutaman päivän viivytyksen. Sitten oli vesi noussut tielle ja rikkonut sillat; ja kun kirje viho viimein oli tullut Falmouth'iin, oli poika, jonka haltuun se annettiin, viikon päivät kantanut sitä taskussaan ja sillä välin unhoittanut, kenelle se oli vietävä, ja kun hän ei voinut lukea kirjoitusta, hän suuremmaksi vakuudeksi oli kantanut sen takaisin postiin. Sinne kirje olisi voinut jäädä — tiesi kuinka pitkäksi aikaa — jollei herra, joka nyt antoi sen minulle, olisi ottanut sitä perille saattaaksensa kulkiessaan meidän ohitsemme matkalla edempänä olevaan kotiinsa. Hevoiskavioin outo kopina oli houkutellut isäni alas pihalle, ja hän ei helpottanut, ennen kuin hevonen oli pantu talliin, ja vieras oli suostunut syömään päivällistä meidän kanssamme. Ja tällä oli sitten niin paljon kertomista päivän valtiollisista ja muista asioista, jotka kaikki suuresti kiinnittivät isäni ja Jackin mieltä, että kumminkin kaksi taikka kolme tuntia kului, ennenkuin sain kalliin kirjeeni avata.

Jack kuunteli ahneesti vieraan uutisia ja huokaili vehkettä, joka hänelle avasi uuden, toivotun tien mailmassa.

Erilaisilla tunteilla kuuli isäni vieraan kertomuksia. Häntä iloitti, että Cumberlannin herttua oli "veisaavia skotlantilaisia" kurittanut, mutta hänen mielihyvänsä väheni melkoisesti "franskalaisten koirien voitoista." "Me opetimme heille toista Marlborough'in päivinä, sir," sanoi isäni. Käyttäen monta sotamiehen väkisanaa hän sitten puhui kerjäläis-saksalaisista, jotka hannoverilaisen kuninkaan seurassa olivat tulleet Englantiin. Hän kiitti Lontoon alhaison käytöstä, kun hannoverilainen hovinainen sen vihaa asettaaksensa vaunuistansa oli huutanut: "Hyvät ihmiset, me olemme tulleet tänne teidän parhaaksenne," ja tämä oli vastannut: "Teidän pitäisi hävetä ja tunnustaa, että olette tulleet meitä myöskin nylkemään."

Hän suuttui kuullessaan, että pretendentti Parisin operassa kuvailtiin sankariksi, vaikka ylämaitten urheat ruhtinaat hänen asiansa tähden olivat Tyburnissa hirtetyt. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä, että se oli noitten "hävyttömien papistain" tapaista, ja joi protestanttisen perintö-oikeuden maljaa. Mutta hänen lojaalisuuttansa loukkasi taas kertomukset kuninkaan ja Wales'in prinssin riidoista sekä muista häpeällisistä hoviseikoista, joita minä en tahdo kertoa. "Kauheita aikoja, sir," sanoi isäni, "maa ulkomaalaisten koirien käsissä ja vankihuoneet täynnä kurjia taskuvarkaita, jotka varastavat uudestaan, niin pian kuin pääsevät irti. Meidän on perikato edessä, kun whigit ja jakobitat saavat meidät kukistetuksi. Hän virkistyi kuitenkin vähäisen kuullessaan muutamista kirjanpainajista, joitten oli täytynyt ylähuoneen edessä polvillaan pyytää anteeksi sitä, että olivat rohjenneet painattaa kertomuksia parlamentin keskusteluista. 'Mokomat heittiöt,' sanoi isäni, 'kehtaavat kertoa aatelismiesten sanoja.'"

Mutta hän lannistui taas kuullessaan metodistalaisista maallikkosaarnaajista, jotka kaikkialla kokoovat suuria ihmisjoukkoja ympärillensä. "Sir," sanoi hän, "minun aikanani olisi pidetty lyhykäistä komentoa tuommoisten laiskurien kanssa, jotka heittävät auran, muurilaastan taikka kraataripöydän kiertääksensä ympäri maata saarnaamassa mitä hulluja heitä haluttaa. Painetin kärjellä olisimme hajottaneet kuunteliat, ja saarnaajan olisimme panneet jalkapuuhun ensi-tulevaa saarnaansa ajattelemaan. Papistat, sir, tietävät, kuinka villittyjä haaveksioita tarvitsee pidellä, ja me protestantitko antaisimme heidän voittaa meidät ja saattaa meitä häpeään?"

"Niin oikein, sir" vastasi vieras, "mutta uskoisitteko, että tänne tullessani tapasin miehen, joka tunnetaan pahimmaksi metodistaksi, John Nelsonin, niin-sanotun 'Yorkshirelaisen', ja tämä kertoi minulle kohdanneensa kapteini Trevylyanin, joka oli osottanut itsensä vieraanvaraisimmaksi herraksi, jonka hän milloinkaan oli nähnyt. Hän oli antanut hänelle sen piirakan, joka hänellä oli muassaan omaa päivällistänsä varten, ja ilman sitä käskenyt hänen poiketa sisälle juustolle ja leivälle, niin usein kuin hän kulkisi hänen talonsa sivutse."

Isäni näytti säikähtävän ristiriitaisuutta metodistoja vastaan viskatun syytöksensä sekä suvaitsevaisuutensa välillä sitä ainoata metodistaa kohtaan, jonka hän yksityisesti oli tavannut. Mutta hän malttoi pian mielensä ja sanoi:

"Sir, se mies on oikea englantilainen ja kirkkoa kohtaan niin uskollinen kuin te ja minä. Mies ilman sitä ruumiiltaan niin väkevä, että yksi ainoa semmoinen soturi kuninkaalle olisi suuremmaksi avuksi kuin koko joukko noita viheliäsiä hessiläisiä. Ja juuri ennenkuin kohtasin hänet, kurja ja pelkurimainen alhaiso oli kavalasti piirittänyt ja julmasti hakannut, potkinut ja sotkenut häntä, niin että hän oli vähällä henkensä heittää."

"Hänen verta vuotava päänsä kolkutti kiviä vastaan, kun häntä tukasta laahattiin pitkin katua, ja hän olisi viskattu kaivoon, jos lähellä seisova jalomielinen nainen ei olisi lyönyt useampia noista viheliäsistä raukoista maahan."

"Ja minä tunnustan, että yhtä mielelläni olisin paljastanut pääni tuolle naiselle kuin itse kuninkaalle. Sen jälkeen nousi mies taas rohkeasti ylös, astui taas hevosensa selkään ja ratsasti samana päivänä neljäkymmentä penikulmaa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin urheaa miestä, sir, ei yksikään oikea englantilainen, saatikka vanha soturi herttuan ajoilta voisi olla kunnioittamatta. Paitsi sitä hänen oli nälkä, ja tahtoisitteko että gentlemani ajaisi pois nälkäisen matkustajan oveltansa? Todellakaan sitä en tekisi, vaikka se olisi paavi itse taikka pretendentti. Eihän se minun vikani ole, jos mies piirakastani vahvistuneena saarnaa semmoisia, joihin papit eivät mielisty. Mies ei ole mikään teeskenteliä, siitä vastaan kunniallani. Ei, ei, jolla on semmoinen rohkeus rinnassa ja ääni niinkuin itse jalopeuralla, se ei koskaan alentaisi itseänsä teeskenteliäksi. Ja paitsi sitä," lisäsi hän leppeämmällä äänellä, "minä voin vakuuttaa teille, että mitä hän puhui minulle, ei ensinkään ollut tyhjää lorua, vaan selkeitä, oivallisia sanoja uskosta Vapahtajaamme ja velvollisuuksistamme lähimmäistä kohtaan. Kunniani puolesta," jatkoi hän kasvavalla yksivakaisuudella, "se teki minun hyvää. Mitä hän puhui minulle oli semmoista, jota emme usein saa kuulla, vaan jonka meidän kaikkien pitäisi panna mieleemme. Minä tunnen itseni siitä kiitolliseksi ja toivon, etten sitä koskaan unhoita."

Isäni nöyrät ja vakavat sanat lopettivat kaikki leikkipuheet, ja pian nousi vieras ylös, heitti kohteliaat jäähyväiset, ja lähti Jackin kanssa hevostansa satuloitsemaan. Minulla oli nyt vapaus kiiruhtaa ylös huoneeseni ja lukea Orpana Ewelynin kirje.

"Sydämellisesti rakastettu orpana Kitty!

"Minä arvaan, että sinulla ei ole enemmän tietoa siitä, kuinka paljon sinun kallista, hellää, hentoa, hiljaista, suloista, järkevää ja hauskaa pikku olentoasi täällä kaipaamme, kuin tulenliekillä on siitä, kuinka kylmäksi sen sammuttua käy. Äitini vaikeroitsi sinun lähdettyäsi vielä enemmän, kuin koska pikku villakoira uppoontui soppa-astiaan; hän varoi, että vapisisit vilusta vetisillä suoseuduillanne, että olisit hengen vaarassa raa'an kansan keskellä, ja että kovat merituulet pieksisivät ihosi siniseksi ja punaiseksi. Ensiksi hän ihmetteli, kuinka tuommoisilla oloilla semmoinen olento kuin sinä on voinut syntyä, ja sitten kuinka mokomassa erämaassa olet voinut kasvaa semmoiseksi kuin olet eli yletä punaisten intiaanien tasalta.

"Täti Henderson, jonka olen tavannut pari kertaa, surkuttelee, että sinun jälleen täyttyy peittyä pimeyteen maassa semmoisessa, joka hänen päättääksensä ei ole paljon parempi kuin pakanain asuttava; hän toivoo kuitenkin, että se terve kasvatus, jonka sait Hackneyssa ollessasi, tulisi joksikin hyödyksi sinulle ja myöskin sisar Trevylyan-paralle, jolla on ollut niin vähän etuja aikanaan.

"Harry vannoo, että jos äitimme voisi löytää hänelle semmoisen tytön kuin Kitty, hän tahtoisi naida huomispäivänä, mutta kuinka paljon hän ylistää sinua ja esittää sinua kultaiseksi tarkoitusperäksi sen kautta koroittaaksensa sitä tummaa väriä, jolla hän kuvaa tuota 'varsinaista harsojen ja brokadien kokousta,' joka hänen huomioonsa saatetaan, sitä en todellakaan saa selitetyksi!

"Isäni kulkee ympäri yhtä levotonna, kuin koska hänen metsästyksen aikana jonkun asian tähden täytyy viipyä Lontoossa. Hän sanoo sinun olevan vanhan, hyvän ajan tyttöjä, semmoisia, kuin hän muistelee nuoruudestansa; ei liiaksi oppinut tehdäksesi järkevän miehen onnelliseksi — vaikka tuo ei saa franskalaisen tavalla puhua muoteista taikka italialaisen seikkailian tavalla operoista ja maalauksista taikkapa piispan tavalla kirkosta ja sen asioista.

"Katso vain, Kitty, ettet rupee ylpeilemään, kun sinulle kerron, että sinun etevyyttäsi käytetään minua vastaan erään pohatan suhteen, jonka laveat tilustukset ovat rajatuksin Beauchampin maitten kanssa, mutta jonka omaisuudet eivät ole samassa suhteessa kirjeenvaihtajasi mielipiteitä ja tunteita kohtaan. —- Mitä siihen hartaasen kunnioitukseen tulee, jonka äitini kamarineitsyt antaa sinulle ja sinun muistollesi, puhumattakaan täti Jeaniestä, ei itse panetuskaan sitä vastaan voisi mitään muistutusta tehdä. Ylistäessään tuota 'kaikkein rakkainta ja ystävällisintä nuorta neitiä' edellinen turvaa milloin syntyperäiseen Devonshiren murteesensa, milloin nenäliinaansa estääksensä kyynelten kastetta lankeemasta puuterijauhoille äitini hiusrakennuksessa.

"Ja täti Jeanie kievahtaa korkealle Skottlannin ja raamatun kukkuloille kertoessaan, kuinka tuo ihastuttava, sydäntä-voittava lapsi, tuo pikku karitsa, joka päivä tuli kuulemaan vanhaa mummua kuin hän; kuinka hän antoi hänen tuntea itsensä ikäänkuin ympäröityksi ylämaitten ilmalta palauttaen hänen korvaansa ja muistoonsa aikaa kuluneitten aikojen suloista kaikua.

"Kitty kultani, minä tahtoisin antaa kaikki, mitä minulla suinkin on, voidakseni kuljettaa muassani kaikkialla sitä raikasta ja lempeää ilmaa, joka on sinulle omituinen! Sinua ympäröitsee, sinä pikku lumooja, jotakin paljon suloisempaa ja virkistyttävämpää kuin kaikki sukkeluus, kaikki nero ja kaikki taide, jonka Lontoon kiitetty mailma käsittää, ja se onkin tuota vastaan niinkuin tuulenhenki kevät-aamuna mailla Lontoon salongin haju-aineilla täytetyn ilman verralla. Mitä tämä onkaan muuta, kuin että sinä olet — juuri oma luonnollinen 'itsesi'. Niin, mitään haju-ainetta ei löydy semmoista kuin raikkaus eikä mitään hyvää hajua semmoista kuin totuus!

"Ja tämä, orpana Kitty, antaa myöskin selitystä muutamiin minun vaikeuksiini. Elämä — minä tarkoitan sisällistä, hengellistä elämää — ei ole minulle niin tasaista, kuin sinä ehkä luulet, ja kuin itsekin toivoin, kuin kuulin Mr Whitefieldin ihmeellistä saarnaa. Kenties pitäisi ennemmin sanoa: se ei ole niin yksinkertaista. Mitä minä ajattelin oli, että minua kohtaisi kovuutta ja vastusta, mutta sitä levottomuutta ja sitä hämminkiä, johon olen joutunut, minä en odottanut.

"Vaikeuteni, Kitty, eivät ole hauskoja, mieltäylentäviä, semmoisia, jotka voisivat synnyttää myötätuntoisuuden kyyneliä ja hyväntahtoisuuden kehoittavaa hyvää hengellisessä teeseurassa. Eikä kukaan ihminen ole nähnyt vaivaa minusta martyyria tehdä. Minä luulen, että se olisi miellyttänyt minua, ja kenties tämä juuri on syynä siihen, että se ei ole tapahtunut. Alusta äitini kyllä oli vähän pahoillaan, mutta nähtyänsä, että minä en antanut vaatettaa itseäni niinkuin kveekari taikka pitää esityksiä tynnyristä, hän tunsi huojennusta ja näyttää nyt katsovan minua pikemmin paremmaksi kuin pahemmaksi kuin ennen. Harry sanoo, että kaikki tytöt, jotka eivät tule naiduksi, ovat langeta johonkin hulluuteen, ja jos tulevatkin, ehkäpä sittenkin. Hän on varma, että joku uusi oikku tulee poistamaan tämän. Isäni sanoo, että naisilla tarvitsee olla huvituksensa, ja että, jos minä puolestani mielelläni kannan soppaa vanhoille mummuille ja luen raamattua heille, se on paljon parempi, kuin että kulkisin satoja penikulmia veden tähden, niinkuin eräs nuori nainen muutamia päiviä sitten teki, ja hän katsoo ensin-mainitun huvituksen kaikin puolin paremmaksi. Hänen oman äitinsä oli tapa jakaa ihmisille soppaa ja karvaita rohtoja, ja luultavasti pitävät nämät enemmän raamatusta kuin rohdoista. Minä olen yleisesti katsoen hyvä lapsi, hän sanoo, ja jos mailla käyn hänen kanssansa ajelemassa ja muuten en rupee 'pyhän näköiseksi', hänellä ei ole mitään huvituksiani vastaan kaupungissa muistuttamista. Vieläpä hän joku päivä sitten sanoi, että hän pitää nuorille naisille paljon parempana kuunnella saarnoja lady Huntingdonin luona kuin tuota ilkeää hälinää italialaisessa operassa. Mutta, Kitty, vaikka hän puhuu noin kevytmielisesti välisti, ajattelepas, että hän tuonain illalla, kun hän oli ottanut kynttilänsä, suudellut minua ja sanonut 'hyvää yötä', vielä lisäsi:

"'Lapsi, jos sinun tekee mieli seurata minua hetken matkaa huomenna, minä tahtoisin heittää sinut metsänvartian luoksi. Hänen vanha vaimonsa on kovin kipeä, ja hän sanoi minulle, että kun viimein olit siellä, sinä puhuit hänelle niin, että se teki hänen sydämensä hyvää, ja minä olen ajatellut, että sinä voisit tehdä sen vielä kerran. Hän on rehellinen vanha sielu ja sanoo, että sinä muistutat häntä täti Maud vainajasta, joka oli parhaita naisia mailmassa.'

"Sinä näet sentähden, Kitty, että minulla on aivan vähän toivoa päästä martyyriksi.

"Vaikeuteni tulevat juuri itse tunnustajien puolelta. Niissä on mielestäni niin paljon totuttua tapaa, niin monta teeskenneltyä puheenpartta, niin paljon vääristeltyä ja muodollista olentoa, juuri kuin Hengen hedelmät olisivat vaksista tehtyjä eikä todellisia, eläviä ja luonnollisia.

"Sinun, Kitty, on kaikki peräti toisin. Sinä pidät siitä, josta pidät, rakastat niitä, joita rakastat, etkä ainoastaan koeta pitää siitä, josta sinun tulee pitää, ja pakottaa itseäsi jonkunlaiseen rakkauden puhtiin niitä kohtaan, joita sinun tulee rakastaa.

"Vaikeaa on selittää, mitä oikein tarkoitan. Mitä minä tahtoisin sanoa on, että minun mielestäni n.s. jumaliset ihmiset varmaankin varsin kunnioitettavista syistä helposti taipuvat luonnottomaan olentoon ollen vähällä kadottaa kaiken omituisuutensa ja vapautensa.

"Tätä en huomaa mr Whitefieldissa eikä lady Huntingdonissa, en täti
Jeaniessa eikä suloisessa Kitty orpanaisessani.

"Lady Huntingdon on ilman epäilemättä kuningatar; Mutta kuninkaallisiakin henkilöitä täytyy löytyä. Se on mr Whitefieldin seuraajat, lady Huntingdonin hovilaiset, jotka tuottavat minulle levottomuutta ja huolta.

"He leikkailevat ja muodostavat, niinkuin sakseilla hollantilaisten puutarhojen pensas-aitoja kuritetaan; he katselevat epäluuloisella tyytymättömyydellä jokaista nousevaa vesaa, joka tahtoo nauttia luonnollista oikeuttansa vapaasti yletä. Se on tämä, joka sanomattomasti tuskastuttaa ja kiusaa minua.

"Heidän seuroissansa tuntuu minusta välisti kuin olisin viskattu mortteliin ja mantelimäsäksi survottu; kuin kaikki luonnolliset värini olisivat epämääräiseksi, yksitoikkoiseksi harmaaksi sekotetut; kuin kaikki ääneni sävelet vasten tahtoani pakotettaisiin messuavaisten katolisten pappien jonotukseksi. Aivan kummallista on, että kaikilla uskonnollisilla oppilahvoilla on sama taipumus yksitoikkoisuuteen. Raamatussa minä sitä vastaan en havaitse mitään tämmöistä yhtä vähän kuin luonnossakaan.

"Ja Bath'issa ollessani, ennenkuin pääsimme ulos vapaasen, luonnolliseen elämään maille, tunsin itseni sangen kapinalliseksi, ja nyt kun jälleen olemme Lontoossa, minun päälleni uudestaan tulee niinkuin lumous. Minä olen vakaasti päättänyt, etten anna survoa itseäni mäsäksi. Suurimpana vaarana on kuitenkin, että tulen käymiseen ja muutun kokonaan etikaksi.

"Jos ainoastaan voisin pysyä kiinni Vapahtajassani ja hänen Pyhässä Hengessänsä, minä saisin kumpaakin vältetyksi. Jesuksen Kristuksen seuraaminen on vapautta, kehittymistä ja kasvamista. Hänen tunnustajiensa seuraaminen on kopioitsemista, jälittelemistä ja kutistumista. Ja se on Hänen seuraamiseensa, alituiseen kulkemiseen hänen jäljissään ilman mitään inhimillistä olentoa hänen ja meidän välillämme, johon olemme kutsutut, ja tämä koskee kaikkia, nuorinta, heikointa ja viheliäisintäkin. Se koskee sinua ja minua, yhtä hyvin kain lady Huntingdonia, mr Whitefieldiä, mr Wesley'ä ja P. Paavalia.

"Ja jos kokonaan, rehellisesti ja yksin-omaisesti annamme itsemme Herran Kristuksen haltuun yksinään, hän kyllä kehittää sielumme ja sydämemme sisältä ulospäin, perimmästä juuresta alkaen, ja tämä on kasvamista, kun sitä vastaan apumiesten leikkaaminen ja muodostaminen ulkoa sisään-päin on katkomista. Hän itse antaa joka siemenelle oman kehitys-muotonsa. Eikö niin, kallis Kitty? Kuinka toivoisinkin sinua puhutella, sillä minä voin yhtä vähän tyytyä muitten ihmisten ajatuksen- ja puheentapaan, kuin minä voin hyväksyä heidän vaateparttansa, ja minä tahtoisin kovin mielelläni tietää, kuinka paljon siitä on oikein taikka väärin.

"Esimerkiksi tuonain illalla tapahtui, että lady Emily — — —

"Näin pitkälle olin kirjoittanut, kun sain tilaisuutta kuulla mr John Wesley'ä. Saarna näytti olevan paki-parastaan minua varten. Aineena oli 'parjaus', ja minä voin vakuuttaa sinulle, että sen tutka sattui sydämeeni.

"Mikä taivaallinen katsanto hänen kasvoissaan! Piirteet hienot, lujat ja kuitenkin nuorteat, kasvot juuri semmoiset, että niistä tulee vakuutetuksi, että hänen äitinsä on ollut kauniinnäköinen (yhden hänen äiti-tädeistänsä sir Peter Lely on päivän kaunottarena maalannut). Niissä ei kuitenkaan ole mitään naisenlaista, ellei samalla tavalla kuin enkelin kasvoissa täytyy olla jotakin nais-luontoista. Silmänluontinsa ei ole taivuttava, vaan käskevä; hänen kaunis suunsa on samanlainen kuin ajattelemme roomalaisella sotapäälliköllä olleeksi, ja itsehallitsemisen voima, joka on kaiken muun voiman sinetti, on jokaiseen hänen piirteesensä kuvattuna. Jos hänen muodossansa ja olennossansa jotakin puuttui, se minusta oli juuri se, ettei mitään puuttunut; kaikki oli melkein liiaksi enkelintapaista. Milloinkaan ei olisi voinut havaita sitä hellää vivahdusta, sitä heikkoa kohtaa, joka olisi tehnyt hänet tukea tarvitsevaksi, sen verosta että hän itse tukee muita. Hän näyttää puhuvan melkein liian paljon niinkuin taivaan asumuksista; ei tosin semmoisena, joka on outo tämän mailman kokemuksille, vaan semmoisena, joka on ne kaikki läpikäynyt. Hänen sanoissansa oli kaikkein suurin ankaruus liitettynä kaikkein syvimmän myötätuntoisuuden kanssa: molemmat silminnähtävästi rakkauden ilmauksia. Kirkkaus, joka lepäsi hänen kasvoillaan, oli enemmän tasaisen, lujan ja tyvenen hyväntahtoisuuden päivänpaistetta kuin itkullisen, vaihettelevan mielihartauden, toivoa ja pelkoa säteilevää loistoa. Nuot harvat uurteet hänen otsassaan osoittivat pikemmin nerollista ajatusta, kuin tuskallista huolta. Tautivuoteella sairashuoneessa minä päivittelisin hänen pyhässä katseessaan niinkuin enkelin hymyssä; mutta minä en usko, että hän minulle olisi taikka edes tahtoisi olla enemmän, vaikka olisin hänen oma sisarensa taikka hänen oman perheensä jäsen.

"Joka sunnuntai tahtoisin kuulla mr Wesley'ä, vakuutettuna kuin olenkin, että joka kerralta yhä enemmän tulisin 'salaisia vikojani' havaitsemaan, yhä enemmän nöyryytetyksi synnintunnosta ja ylennetyksi voiton lupauksesta.

"Ja yhtä kaikki, jos maanantaina kävisin pyytämässä hänen neuvoansa johonkin vaikeuteen, minä en ole varma, ymmärtäisikö hän minua. Minä en ole varma, eikö hän tulisi sydäntäni likemmäksi saarnastuolissa kuin kotona; eikö hän, sen siaan että hän saarnassaan antaa minun tuntea itseni syytetyksi ja tuomituksi, niinkuin ihka yksin olisin häntä kuulemassa, jos seisoisin erilläni kasvoista kasvoihin hänen edessänsä, pikemmin pitäisi minua ainoastaan ykkösenä siinä suuressa joukossa, jota ei kukaan lukea taida, kuin minuna itsenä eikä minäkään muuna.

"Mutta minä palaan takaisin saarnaan, josta en suinkaan tahdo mieltäni luovuttaa.

"Hän alkoi näillä sanoilla:

"'Ei kenestäkään pahaa puhua,' sanoo suuri apostoli, ja se on käsky yhtä ankara kuin: 'Ei sinun pidä tappaman.' Mutta kuinka monta kristityistäkään pitää tällä käskyllä lukua? Vieläpä kuinka monta onkaan niitä, jotka sen edes ymmärtävät. Mitä on sitten 'puhua pahaa?' Se ei ole samaa kuin valhe taikka perätön parjaus. Kaikki mitä ihminen lausuu saattaa olla niin totta kuin raamattu itse, ja yhtä kaikki sen kertominen voi olla pahan-puhumista lähimmäisestä. Sillä se että puhutaan pahaa ei ole enempää eikä vähempää kuin että puhutaan pahaa poissa-olevasta, että kerrotaan jotakin häijyä, jonka joku on tehnyt taikka sanonut, joka sitä kerrottaessa ei ole läsnä. Vanhemmassa kielessämme sitä merkittiin erinomaisen sopivalla sanalla, sitä näet nimitettiin 'panetukseksi.' Eikä liioin ole mitään varsinaista erotusta tämän ja sen välillä mitä tavallisesti sanotaan 'kielittelemiseksi.' Jos esitys tapahtuu leppeällä ja hiljaisella tavalla, melkeinpä kuiskaten hyvänsuonnin osoituksella ja sen toivon lausumalla, ettei asian liene niin huonosti kuin näyttäisi, sitä sanotaan 'korvankuiskuttelemiseksi.' Mutta olkoonpa tapa erinlainen, asia on kuitenkin sama, kun toiselle jutellaan jotakin semmoisesta ihmisestä, joka on poissa eikä sentähden itse voi puhua puolestansa.

"Ja kuinka tavallinen ja yleinen tämä synti on, ja kuinkapa helposti siihen lankee rikas ja köyhä, viisas ja hullu, oppinut ja oppimaton! Kuinka harvoin pidetäänkään pidempää pakinaa, jossa pahan-puhuminen lähimmäisestä ei ole tähdellisenä osana.

"Se on juuri tämän synnin tavallisuus, joka tekee sen niin vaaralliseksi, niin vaikeaksi välttää. Jollemme syvästi tunne sen vaarallisuutta ja alati ole varuillamme sitä vastaan, emme suinkaan pääse sen vuolteesen joutumasta. Tässä tapauksessa on piammastaan koko ihmiskunta tavallaan käynyt liittoon meitä vastaan. Paitsi sitä tämä paha tapa saa puollustusta ja yllykettä sisältäpäin niinkuin ulkoakin: Ihmisessä on tuskin ainoatakaan pahaa omaisuutta, joka siinä ei löydä tyydytystä: vihamme, ylpeytemme, kostonhimomme.

"On sitä vaikeampi karttaa lähimmäisestä pahaa puhumasta, kun semmoinen puhe pulahtaa huuliltamme ikäänkuin valepuvussa. Me puhumme niin yksivakaisesta, jalosta, etten sanoisi 'pyhästä' hartaudesta, kuten luulemme, ja noitten kurjien olentojen halveksiminen näyttää meistä varsin oikeutetulta. Me teemme syntiä sulasta vihasta syntiä vastaan ja palvelemme perkelettä pelkästä kiivaudesta Jumalan puolesta.

"Sittenkuin tauti oli asian-omaisesti ilmi saatettu, mr Wesley ei jättänyt parannuskeinoa osoittamatta.

"'Ensiksikin, jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä sinun ja hänen välillänne yksinäisyydessä. Tämä,' hän sanoi, 'vaatii kaikkien suurinta leppeyttä, nöyryyttä ja rakkautta. Jos hän nousee totuutta vastaan, häntä ei koskaan saada tunnustamaan sitä, paitsi hiljaisuudella. Puhu yhä edelleen siinä rakkauden hengessä, jota veden tulva ei voi sammuttaa. Jollei rakkaus itse tule voitetuksi, se voittaa kaikki. Kuka taitaakaan sen valtaa selittää?'

"'Tämä on keino, johon Herra käskee meidät ruveta ensiksi,' jatkoi mr
Wesley; 'muuta neuvoa ei meille sallita.'

"'Älä pyydä puollustaa vastakkaista menestystä lausumalla: 'Minä en puhunut mitään kellenkään, ennenkuin tunsin itseni niin lannistuneeksi, etten yksin saanut sitä kannetuksi.' Ja mihinkä keinoon olet ruvennut tuosta kuormasta päästäksesi? Jumala soimaa sinua laiminlyömisen synnistä, siitä, ettet ole sanonut veljellesi hänen vikaansa, ja sinä lohdutat itseäsi ylitse-käymisellä ilmoittaen veljesi vian toiselle. Se huojennus, joka voitetaan synnin kautta, on todellakin otettu.'

"Sen perästä varotti hän meitä kuuntelemasta pahaa puhetta lähimmäisestämme. 'Kuuntelia,' hän sanoi, 'on yhtä syyllinen kuin puhuja; joka vastaan-ottaa varastetun tavaran yhtä huono kuin varas. Jollei olisi ketään pahaa puhetta kuuntelemassa, ei kukaan semmoista puhuisikaan.'

"Saarnan loppu oli liki-pitäen seuraava:

"'Oi että kaikki te, jotka kärsitte herjausta ja kannatte metodistain nimeä, kumminkin tässä asiassa antaisitte hyvän tavan esimerkkiä. Jos teidän täytyy eritä muista, antakaat sen tapahtua sen kautta, ettette kenestäkään puhu pahaa. Mitä siunatuita hedelmiä tämmöisestä itsekieltämisestä sydämissämme saisimme tuta! Jos näin pitäisimme rauhaa kaikkien ihmisten kanssa, kuinka oma rauhamme tulisi niinkuin vedenvirta; jos näin osoittaisimme rakkautta lähimmäistämme kohtaan, kuinka Jumalan rakkaus olisi ylenpalttinen meidän sieluissamme! Ja minkä vaikutuksen se tekisi kaikkiin niihin, jotka ovat yhdistetyt meidän Herramme Jesuksen Kristuksen nimessä! Kuinka veljellinen rakkaus kasvaisi! Jos yksi jäsen kärsisi, kaikki muut myöskin kärsisivät; jos yksi jäsen tulisi kunnioitetuksi, kaikki muut iloitsisivat. Eikä siinä kuitenkaan vielä kaikki. Minkäpä vaikutuksen se tekisi ajattelemattomaan, musertumattomaan mailmaan! Vielä kerran sen täytyisi Julianus Apostatan kanssa huudahtaa: 'Katso, kuinka kristityt rakastavat toinen toistansa!' Rakkaan Vapahtajamme viimeinen ylimmäis-papillinen rukous tulisi täytetyksi, hänen valtakuntansa lähestyisi. Herra jouduttakoon armossa tätä aikaa ja tehköön meidät kelvollisiksi rakastamaan toinen toistamme, ei ainoastaan sanoilla ja kielellä, vaan työssä ja totuudessa!'

"Siellä minä, kallis Kittyni, istuin kuritettuna ja nöyryytettynä, mutta myöskin opetettuna ja ojennettuna, ja sinun ei sentähden ollenkaan tarvitse pelätä, että saat tietää, mitä lady Emily tuonain lausui. Mutta mitä siihen tulee, että minun pitäisi mennä hänelle itselle yksityisesti siitä puhumaan, minä tuosta en ole varsin selvillä. Mokoma rynnistys ei ole hauska, paitsi juuri riitaisille luonnoille, ja tämä menetystapa tarjoo sentähden myöskin sen edun, että se panee meidät ensin ajattelemaan puollustusta vialle, jota niin suoralla tavalla hankimme ahdistaa. Ja kenties löytäisimme monesti puollustuksessa enemmän totuutta kuin syytöksessä.

"Useasti minä kohtaan ystäväsi Hugh Spencerin. Isäni pitää hänestä paljon ja tahtoo häntä mielellään nähdä. Kun olemme kahden kesken, puhumme paljon metodistoista ja jostakin toisesta, johon molemmat olemme suuresti mieltyneet.

"Kuinka mielelläni olisin tahtonut luoda silmäni siihen onnelliseen kotiin, siihen Spworth'in pappilaan, missä Wesleyn kehto kerta seisoi! Mitä siitä olen kuullut, saakoon tässäkin siaa, koska olen varma, että sinä siihen mielistyt yhtä paljon kuin minäkin.

"Ahdistavan pakon verosta siellä vallitsi vapaus ja rauha. Viattomat, virkistyttävät leikit vaihettelivat järjestetyn, ruumiin ja sielun voimia vahvistavan työn kanssa; lasten kesken ei kuulunut melua ja vallattomuutta, mutta hilpeälle lapselliselle ilolle ei pantu mitään luonnotonta estettä. Suloisilla virsillä alotettiin ja lopetettiin päivän työ, ja kun yölevon aika oli käsissä, lapsiparven vanhemmat jäsenet ottivat nuoremmat erilleen, lukivat heidän kanssansa jonkun virren sekä kappaleen uudesta testamentista, ja paitsi sitä äiti itse joka ilta haasteli lastensa kanssa kuunnellen heidän lapsellisia tunnustuksiansa ja jakaen heille lohdutusta ja neuvoa heidän pienissä huolissansa.

"Niin suuri oli tämän äidin valta poikiensa sydänten ylitse, että John kertoo vielä ensimmäisen miehuutensa aikana häneltä saaneensa helliä äidillisiä nuhteita siitä, että hän oli toivonut saavansa kuolla ennen häntä. Yhdeksäntoista lasta syntyi tässä kodissa ja kolmetoista niistä oli siellä yhtä haavaa elossa. Huolenpitoon kaikkien noitten terveitten, iloisten ja hyvälahjaisten lasten kasvatuksesta ja opetuksesta, jotka epäilemättä olivat perineet melkoisen osan vanhempiensa mielen-lujuudesta, liittyi kaikki köyhyyden lukemattomat vastukset ja puuhat. Ja isän yhteiskunnallinen asema ei suinkaan vähentänyt perheen köyhyyttä. Useammat seurakuntalaiset maksoivat kymmenyksensä semmoisella tavalla, että siitä perheen toimeentulolle oli suurta haittaa ja hämminkiä. Tapahtuipa kerta, että mr Wesley pienen velan tähden joutui vankeuteenkin. Häntä silloin auttaaksensa hänen jalomielinen vaimonsa möi sormuksensa; muut vaimoväen koristukset, jotka hän oli saanut perintönä, olivat jo ennen hukatut niinikään kuin miehen kirjatkin, joista molemmat paljon pitivät. Vankeudessa mr Wesley ei valittanut, vaan saarnasi vanki-raukoille ja rukoili heidän kanssansa. Yorkin arkkipiispalle kirjoitti hän siihen aikaan, että vankihuone hänestä oli isompi ja tähdellisempi vaikutus-ala, kuin hänen oma seurakuntansa.

"Niin koeteltuna kuin mrs Wesley olikin, hän ei kuitenkaan näyttänyt käyvän kumarruksissa ja alakuloisena mailman lävitse. Kaikki mitä hän teki, teki hän keveällä ja hilpeällä mielellä. Viidenkymmenen vuoden ijällä kirjoitti hän, joka niin hyvin tiesi mitä köyhyys on, arkkipiispalle, että hän katsoi huokeammaksi olla rikkauksia paitsi kuin niitä nauttia ja samalla kantaa niitten kuormaa ja edesvastausta.

"Hänen sydämensä syvyydessä oli se salainen lähde, josta hänen voimansa herui. Aamuin illoin vietti hän tunnin aikaa yksinään Jumalansa kanssa. Rukouksen aamuhetki (Hugh Spencer sanoi) teki päivän kuorman ja helteen hänelle keveäksi, ja kiitoksen ja ylistyksen iltahetki pani niinkuin sinetin hänen omantuntonsa rauhalle.

"Näistä jokapäiväisistä sapattihetkistä hänen henkensä vahvistui ja pysyi vireillä, ja kun sunnuntai tuli, ja hänen miehensä oli poissa, hän ei katsonut vaivaksi koota köyhiä seurakuntalaisia, lukea heille saarnaa ja haastella heidän kanssansa autuuden asioista yksinkertaisesti, mutta vakavasti ja juhlallisesti. Useasti oli kahteensataan henkeen tällä tavalla koossa. Väärä huhu näistä 'kokouksista' tuli kerta mr Wesleyn korviin, ja kun hän niitten suhteen teki muistutuksia, hänen vainonsa kirjoitti vastaukseksi, että hän ainoastaan valmisti hänelle sanankuulioita hänen jumalanpalveluksiinsa. Mutta jollei hän kuitenkaan noita kokouksia hyväksyisi, hän suorastaan pyysi: 'Älä minua neuvo, vaan käske minun lakata.' Hänen käskynsä oli hänelle Jumalan ääni, ja hän tahtoi paikalla totella sitä. Hänen neuvonsa sitä vastaan oli ihmisen neuvo, ja se ei voinut hänen vakuutustansa muuttaa.

"Vanha koti Spworth'in seurakunnassa on nyt muitten hallussa, ja viimis kerralla kuin John Wesley kävi siellä ja häntä kiellettiin saarnaamasta isänsä saarnastuolista, hän puhui kansalle hänen hautakiveltänsä.

"Sekä isä että äiti ovat nyt maallisen elämänsä päättäneet: Perheessä elää katoomattomana muistona kaksi pyhää kuolinvuodetta, jotka olivat ikäänkuin kruununa noitten pyhien ihmisten elämälle. Ennen loppuansa vanha mr Wesley pani kätensä poikansa Charles'in päälle sanoen: 'Pysy lujana; kristin-usko on maassamme taas virkistyvä; te näette sen, mutta en minä.'

"'Sisällinen koetus,' sanoi hän kerta, 'sisällinen koetus, kas siinä kristin-uskon paras todistus.'

"Hänen viimeiset sanansa olivat nämät:

"'Jumala kurittaa minua kovilla kivuilla, mutta minä ylistän häntä niitten tähden, minä kiitän ja minä rakastan häntä niitten tähden.' Hänen viimeinen toimensa oli Herran pyhän ehtoollisen nauttiminen omaistensa kanssa.

"Myöhemmin, muutama vuosi sitten, kuoli myöskin hänen aviokumppaninsa kolmenkahdeksatta vuoden ijällä. Tyvenenä, hiljaisena ja kivutonna nosti hän silmänsä taivaallista kotia kohden ja erosi täältä lapsiensa keskeltä, jotka hänen tahtonsa mukaan veisasivat kiitosvirren hänen kuolinvuoteellansa. Maallisen kiitovirren lakatessa ijankaikkisen hallelujan äänet kajahtivat hänen pois-siirtävään sieluunsa.

"Kun nyt tiedän, mimmoinen heidän kotinsa oli, ja mitkä mahtavat voimat ja pyhät muistot heille sieltä virtaavat, minä sitä suuremmalla ihastuksella kuulen mr John Wesleyn saarnoja, kuuntelen mr Charles'in virsiä. Kuinka totinen heidän jumalanpelkonsa on, ja mitä jaloja hedelmiä se kantaa!

"Kun mr John Wesleyn tulot tekivät 30 puntaa vuodessa, hän omaksi tarpeeksensa käytti 28 ja anto pois 2. Nyt kun hänen tulonsa nousevat 120:een, hän ei kuitenkaan käytä enempää kuin 28 ja antaa pois 92. Takseerauskomiteaan annetussa ilmoituksessa hänen hopeistansa oli nykyjään: 'Kaksi hopealusikkaa, toinen Lontoossa ja toinen Bristolissa.'

"Mitä ihmeitä yksi ainoa ihminen vapaana turhamielisyydestä ja ahneudesta sekä kaikessa toiminnassaan noudattaen oikeita perusteita voi aikaan-saada! Hänen pukunsa kuuluu kuitenkin kaikissa tilaisuuksissa oleva puhdas ja mimmoiselle seuralle hyvänsä sopiva, niitä tilaisuuksia tietysti lukematta, jolloin roskaväki, joka useasti ahdistaa häntä, mutta ei vielä koskaan ole häntä rääkännyt, on hänen vaatteensa ryvettänyt.

"Hänen mielenlepoansa ei kuitenkaan saada häirityksi, ja lopulta hänen vilpitön, sydämestä lähtevä hyväntahtoisuutensa, hänen kristillinen lempeytensä ja hänen ystävällinen ja tunnollinen olentonsa epäilemättä voittaa itse vihollisetkin. Yllyttäjät ovat monta kerta kääntyneet omiin puoluelaisiinsa ja kieltäneet heitä pappiin koskemasta. Hänen rauhallinen, käskevä äänensä on tullut kuulluksi. Huuto ja rähinä on muuttunut äänettömyydeksi, ja Hugh Spencer sanoo tuskin löytyvän sitä paikkaa, missä roskaväki on metodistoja ahdistanut, mutta missä paljon heidän omasta keskuudestansa, miehiä ja naisia, ei ole tullut herätetyksi ja pelastetuksi, niin että nyt täydellä taidolla, hiljaisina ja tarkastavaisina istuvat Vapahtajan jalkojen juuressa.

"Jokainen joka tuntee asiat, käsittää helposti, minkätähden veljekset Wesley ja erittäinkin mr John saa niin suuria aikaan. Hän on mies, jonka osaksi on tullut erinomainen mielenlujuus, käytännöllinen äly ja oivallinen kasvatus oivallisessa kodissa. Mr Whitefieldin on monessa katsannossa toinen laita; hänellä ei ole näitä etuja. Hänen lapsuutensa kului raakojen kumppanien keskellä Bristolin ravintolassa, missä hän oli syntynyt. Hänen erin-omainen puheenlahjansa voisi monen mielestä olla sopivampi teaterille kuin saarnastuolille. Mutta koko hänen sydämensä palaa rakkautta Vapahtajaa ja kadotettuja ihmis-sieluja kohtaan. Hänen suuri voimansa seisoo siinä, että hän lumoo sanankuuliain korvat todistuksella Jumalan vapaasta armosta. Todistus itse tekee lopun. Ja mitä se tekee, Kitty, siitä voin tuskin ilman kyyneliä kirjoittaa.

"Hän sanoo kaikille ihmisille koko mailmassa — aamut, puolipäivät ja illat, hän sanoo herttuattarille, oppineille, työmiehille ja kaikenlaisille kadotetuille syntisille, niinkuin hän on sanonut minullekin, että meillä on suuri kuorma sydämellämme antaen meidän tuntea sen kuorman painoa! Hän sanoo meille, että se kuorma on synti, ja jos sen tiedämme ennestään taikka ei, me tunnemme, että niin todella on, kun hän sen meille sanoo. Hän vuodattaa kyyneliä ja sanoo meille, että ellemme nyt tule tästä kuormasta vapautetuiksi, se painaa meidät yhä syvemmä ijankaikkista kadotusta kohden; ja puolet hänen sanankuulioistansa itkevät hänen kanssansa. Mutta hän sanoi meille myöskin, että kuorma voi tulla poistetuksi, jopa nyt, tällä silmänräpäyksellä; että voimme lähteä siitä paikasta, missä seisomme, sovitettuna Jumalan kanssa anteeksi-antamuksen kautta, että pelko ja tuska voi muuttua iloksi ja rauhaksi, synnin raskas ja onneton velka kiitollisuuden suloiseksi ja autuaaksi velvollisuudeksi.

"Ja silloin, juuri kuin kaikki nuot kurjat, särjetyt sydämet, joista itsekukin tuntee kuin olisi hän puhunut yksin-omaisesti sille ja sen hädästä, rupeevat tuntemaan uuden toivon värähdystä, hän osoittaa kuinka kaikki tämä tapahtuu. Hän osoittaa taikka oikeammin Jumala ilmoittaa meille hänen kauttansa Kristuksen, Jumalan karitsan, joka uupuu syntiemme kuorman alla, mutta kantaa ne kaikki pois. Ja silloin unhoitamme mr Whitefieldin, sanankuuliat meidän ympärillämme, ajan, maan, meidät itse kaikki tyyni, paitsi ristin, jonka luoksi olemme saatetut, kaikki, paitsi kärsivän, kuolevan Vapahtajan, jonka jalkojen juuressa seisomme. Ja siitä hetkestä asti emme enää kuule, vaan näemme.

"Me näemme — 'Jesuksen yksin' Jumalassa. Tämä näkö ei ole enää kuolemaa, vaan elämää, ijankaikkista elämää, sillä Jumala on Kristuksessa ja sovittaa meidät itsensä kanssa. Me katselemme Jumalan puoleen ja rakastamme häntä; Jumala katselee alas meidän puoleemme ja rakastaa meitä. Ja sitten, sitä myöten kuin katselemme, päivä valkenee meille, ja me näemme sen sanomattoman kalliin totuuden, että se ei ole vasta nyt, kuin Jumala rupee meitä rakastamaan ja säälistä heltyvällä katseella meidän puoleemme katselemaan, vaan että hän on rakastanut meitä ja pitänyt huolta meistä koko elin-aikanamme. Hän on vetänyt ja houkutellut meitä jo silloin, kuin sokeudessamme ja uppiniskaisuudessamme seisoimme häntä vastaan. Se on meidän ensimmäinen silmäyksemme hänen puoleensa, vaan ei hänen meidän puoleemme! Ja niin näyttävät ajan ja kuoleman rajat katoovan, sillä niitten pää-osana oli synti, ja synti on poisotettu. Me olemme jo asetettuna ijankaikkisuuden alalle, ja ijankaikkinen elämä on alkanut, koska Kristus joka on elämä, on tullut meille omaksi.

"Kitty, minä luulen, että mr Whitefield on saanut olla välikappaleena pelastuksen riemua tuhannessa ja taas tuhannessa sielussa sytyttäessä; että hän ainoataan elää autuuden iloista sanomaa lukemattomille ihmisille julistaaksensa. Ja koko tämä sukupolvi on maasta katoova, ennenkuin hänen saarnansa tulevat kylmäkiskoisen arvostelemisen tarkastettaviksi taikka hänen nimeänsä ihmisten kesken ilman kyyneliä mainitaan. — —

"Kitty kultani, minä olen uudestaan kuullut mr Wesley'ä, ja hänen saarnansa aineena oli: 'Kristityt Jumalan huoneenhaltioina.' Minä en voi sanoa sinulle, mitä tämä saarna minussa on vaikuttanut. Ensimmäinen saarna, jonka mr Whitefieldiltä kuulin, näytti ajavan minut kadonneena, kadotettuna, särjettynä, kerjäävänä Vapahtajan jalkojen juureen, niin että minulla itsessäni ei enää ollut mitään, vaan etsein kaikki hänessä; mr Wesleyn sanat sitä vastaan olivat minusta kuin Jumalan armorikas käsi, joka antoi minulle takaisin hukatut omaisuuteni, ei enää niinkuin ennen maallisena ruhkana, vaan arvaamattomana, taivaallisena tavarana. Kaikki mitä Jumala on minulle lainannut — terveys, nuoruus, valta muitten ylitse, joka sielun lahja, joka ruumiin voima — rikkaus, rahat, jotka hän sanoi vähäpätöisimmäksi omaisuudeksemme, joka velvollisuus, joka ajanhetki — kaikki näyttää olevan minulle takasin-annettuna, Jumalan sinetillä merkittynä ja ijankaikkisuuden kelvolliseksi tehtynä. Jos ennen, kun ijankaikkisuuden säteet ensin välähtivät silmääni, kaikki mitä mailmassa oli ollut arvollisinta, minusta ei ollut kuin tomua ja tuhkaa, se nyt, ijankaikkisuuteen yhdistettynä, minusta näytti pyhältä ja arvaamattomalta. 'Kuinka kallis,' sanoi hän, 'yli kaiken selityksen ja käsityksen jokainen osa elämästämme on. Ei niin, kuin siinä voisi olla mitään määränpäällistä, sillä me emme koskaan saa mitään muuta aikaan, kuin velvollisuutemme vaatii, koska kaikki mitä meillä on, ei ole meidän, vaan Jumalan, kaikki mitä voimme tehdä ainoastaan on velanmaksamista hänelle. Me emme ole häneltä saaneet tuota taikka tätä, vaan kaikki, senpätähden hänelle oikeutta myöten myöskin tulee kaikki.'

"Saarnan jälkeen minä palasin niitten hyvien ihmisten luo, jotka kokoontuvat lady Huntingdonin ympäri, ja joista tämän kirjeen taikka oikeammin aikakirjan alussa sinulle olen kirjoittanut, ja julistetun totuuden valossa kaikki minusta nyt näytti varsin toiselta. Me olemme kaikki kanssapalvelioita, työkumppania, ja minä tulin nyt heidän luoksensa nöyrästi pyytämään, että antaisivat minun toimittaa jotakin pientä työtä, joka ei menisi vasta-alkavan voimien Kitty yli. Silloin, Kitty, minä havaitsin, että useat noista hyvistä naisista, joitten käytöstä olin rohjennut moittia, sillä välin olivat toimittaneet lukemattomia rakkauden töitä, ja kun seurasin heitä kouluihin, sairashuoneisin ja köyhien majoihin ja siellä kuulin, kuinka heidän ystävälliset äänensä tuottavat iloa turvattomille lapsille ja päivänpaistetta kurjuuden synkkiin hökkeleihin, silloin, Kitty, minä huomasin, mikä ylevä sia, korkealla kurjan arvostelemisen matalasta piiristä, noilla jaloilla, kristillisillä ihmis-ystävillä oli.

"Sairasvuodetten ääressä minä näin ne kiitolliset silmäykset, joilla heidän sääliväisyyttänsä vastaan-otettiin, ne värisevien huulten hymyt, joita heidän huolensa synnyttivät, ja he kävivät minulle rakkaiksi ja kalliiksi. Me olemme nyt yhdistettynä keskenämme työkumppanina ja samalla myöskin sisarina, eikä mikään side minusta näytä lujemmalta ja paremmalta kuin tämän ja hyödyllisen toimen yhteisyys. Tämä osittain sentähden, että työ osoittaa meille puutteemme, osittain sentähden, että nöyryys ja kärsivällisyys ovat samaa syntyperää. Minä olen useasti ajatellut, että tarvitsisi löytyä laki, joka määräisi, että jokaisen arvostelian itse tulee kirjoittaa joku kirja. Hänen olisi sillä tavalla pakko huomata ne vaikeudet, joita niitten, jotka ovat olleet hänen arvostelemisensa esineenä, on täytynyt voittaa, ja mailma saisi tilaisuutta hänen omaa kykyänsä punnita, joka epäilemättä monessa tapauksessa arvosteluihin tuottaisi, mitä useasti puuttuu: nöyryyden harvinaista avua.

"Minä olen tullut siihen päätökseen, orpana Kitty, että kun katselemme korkeampia esineitä alhaalta eikä ylhäältä, omalta, oikealta kannaltamme eikä vieraalta, ainoastaan luulletellulta, me niistä saamme totisemman ja samalla myöskin suurenlaisemman käsityksen. Ja nyt minun täytyy seilata ja kohta sen jälkeen työntää kirjeeni matkaan, koska se muutoin voisi venyä niin pitkäksi, että sinä ehtisit unhoittaa alun, ennenkuin pääsisit loppuun asti. Aikomukseni oli ensin lähettää kirje ystäväsi Hugh Spencerin kanssa, joka yli-opistosta palatessaan tulee kulkemaan Lontoon kautta, mutta sitten ajattelin, että koska siinä ei ole mitään valtiollista, minä uskaltaisin jättää sen tavallisen postin haltuun. Arvaanpa, että posti niinkuin miss Pawseyn muodit ennättää teille kumminkin 'joka toinen taikka joka kolmas vuosi.'

"Ennenkuin lopetan, minun kuitenkin täytyy kertoa eräästä pakinasta, jonka tänäpänä kuulin.

"Kaksi herraa, jotka kävivät isääni tervehtimässä, valittivat aikojen surkuteltavaa huononemista.

"Toinen heistä, vanha kenraali, lausui:

"'Meillä ei enää ole mitään urhoja — ei yhtäkään etevää soturia. Marlborough'in kuoltua ei ole noussut yhtäkään englantilaista, joka olisi kelvannut muuksi kuin osastonpäälliköksi. Aivoja ei löydy suurten tuumien miettimiseksi eikä liioin kykyjä niitten varteen-panemiseksi; ei myöskään sitä pikaista silmää taikka sitä suorapäistä uskaliaisuutta, joka kääntää silminnähtävän häviönkin voitoksi.'

"Toinen herra, isäni setä, joka oli oppinut mies ja pappi, yhtyi siihen lausuen:

"'Kulta-, rauta- ja vaski-aika on todellakin ollut ja mennyt, Elisabetin ja Shakespearen kultaiset päivät niinkuin hajotettu Armadakin; vallankumouksen rauta-ihmiset niinkuin vallan-uudistuksen vaski-miehetkin ovat kadonneet, ja meidän ei ole muuta neuvoa kuin sorasta ja romusta kiiltokaluja ja rautalankaa venyttää.'

"'Metsää meillä kuitenkin vielä on tarpeeksi — kumminkin hirsipuiksi,' puuttui veli Harry puheesen. 'Pahantekiöitä viedään joka viikko kuormittaisin Tyburniin. Minä näin itse eilen semmoisen nä'yn.'

"'Mistä rikoksista,' kysyi kenraali.

"'Toinen rihmapalasen varkaudesta; toinen 50:en punnan väärästä vekselistä.'

"'Oi', huokasi kenraali, 'meillä ei ole kykyä edes suurenlaisiin rikoksiin!'

"'Ja sitten,' sanoi isäsetäni, 'mitä kelvollisia kirjailioita taikka taideniekkoja meillä enää onkaan? Pope, Addison, Wren, Kneller — ne kaikki ovat poissa. Meillä ei ole sitä joka kykenisi sankarirunoa virittämään, ilkkalaulua kärjestämään, tuomiokirkkoa pystyttämään taikka henkeä maalaukseen tahi kuvapatsaasen panemaan. Jälitteliäin jälitteliöinä elämme viimeisiä aikoja ilman suuria ajattelioita, suuria aatteita taikka suuria töitä.'

"'On pikku kirjakauppias nimeltä Richardson, joka naisten mielestä kirjoittaa niinkuin enkeli,' muistutti veli Harry; 'ja Fielding on kuitenkin gentlemani, joka tuntee ihmiset ja ihmisten tavat.'

"'Ja oikeinpa kauniita ovatkin ihmiset ja tavat ihmisiä myöten, niinkuin kuuluu,' oli isäsetäni surullinen vastaus. 'Mutta mitkä ovatkaan heidän parhaat teokseensa? Ei kirjallisuuden kaltaisiakaan; pikkukappaleita jonkun ladyn vierashuoneelle, yhtä vähän kirjallisia, kuin nuot mandarinit ja ihmekalut ovat taiteellisia.'

"'Mr Händelin musiikki ei ainakaan puutu henkeä,' jatkoi Harry, riidanhimoisena, ja vaikka hän itse ei osaa erottaa: 'God save the Queen' 'Rule Britanniasta'.

"'Sepä onkin kaikki mihin kykenemme,' oli toinen törkeä vastaus, 'nimittäin panemaan suurten esi-isiemme lauluja sävelille. Me istumme ja teemme ripsuja entisyyden suureen esirippuun huomaamattakaan, ettemme ole muuta kuin paikkuria, jotka puuhaamme kaapuja verhoksemme.'

"'Paitsi sitä,' sanoi vanha kenraali, 'Händel ei ole englantilainen. Vanha brittiläinen heimo katoo katoomistaan. Meillä ei ole muuta jälellä kuin rahaa, jolla voimme palkata saksalaisia edestämme sotimaan ja italialaisia itsellemme pauhamaan.'

"'Ja aika menoa mennäänkin,' virkahti isäni. 'Missä onkaan se valtiomies, Whig taikka Tory, joka ei möisi maatansa eläkerahasta taikka sieluansa edustajapaikasta?'

"'Sieluansa', sanoi isäsetäni, 'te käytätte lausetta, joka on peräti vanhentunut. Kuka uskookaan näihin valistuneisin aikoihin johonkin semmoiseen kuin sieluun, sen pelatukseen taikka kadotukseen?'

"'Kumminkin metodistat, sir, lady Huntingdon, Ewelyn sisareni ja Kitty orpanani,' sanoi Harry vaatien sillä tavalla koko vihollisten sotavoiman häntä vastaan kääntymään, mutta isäni kävi väliin lausuen:

"'Sir, minä pyytäisin, ettette tästä-lähin mainitsisi sisarenne taikka orpananne nimeä noitten alhaisten yltiöin yhteydessä. Jos Ewelyn toisinaan tahtoo kuulla pidempiä saarnoja kuin minä itse jaksan kestää, hän kuitenkin on kuuliainen ja kohtelias tytär eikä tuota minulle hetkenkään levottomuutta, jota ei suinkaan voi sanoa joka miehestä. Että hän käy metsänvartian vanhan vaimon luona, ei ole mitään metodistalaisuutta; niin teki hänen iso-äitinsäkin, joka eli, ennenkuin metodistoja vielä oli mailmassakaan.'

"'Metodistoja,' huudahti vanha kenraali ylenkatseella. 'Joku päivä sitten kuulin puhuttavan yhdestä heistä, John Nelsonista, joka pantiin kiinni, ja josta olisi tullut kelpo sotamies kuninkaan armeiaan, ellei tuo kirottu metodistalaisuus olisi häntä riivannut. Täytyi kuitenkin kohta päästää hänet taas irti, että hän ei tekisi muita vankeja yhtä hulluksi, kuin hän itse oli. Ajatelkaatpa, että hän rohkeni nuhdella vahti-upseerejä kiroomisesta, jopa niin viekkaastikin ja niin suurella kunnioituksella, etteivät voineet hänelle mitään. Ja kun vankivartia uhkasi häntä ruoskittaa, hän näytti niin tyytyväiseltä kuin P. Paavali itse. Kansaa kokoontui yöt päivät häntä kuulemaan, ja hänen vimma-uskonsa saastutti kaikki kaupungit, joitten kautta hän kulki. Häntä ei voitu saada mistään kiinni, sillä hän ei sanonut olevansa eri-uskolainen ja kehui mielellään käyvänsä kirkossa ja käyttävänsä sakramentteja. Lopulta hänen annettiin olla rauhassa. Linnanpäällikkö itse sanoi tahtovansa mennä häntä kuulemaan ja toivoi, että kaikki olisivat niinkuin hän. Todellakin vaarallinen konna, mies väkevä kuin jalopeura ja rohkea kuin sotavanhus ja kuitenkin — taipuisampi saarnaamaan kuin taistelemaan! Jos yhden ainoan päivän vaan olisin Tyburnin päällikkönä, minä joukko Marlborough'in vanhoja soturia muassani pitäisin lyhykästä komentoa noitten konnien kanssa.'

"'Se ei auttaisi mihinkään,' säisti Harry, 'he pilkkaisivat teitä vielä Tyburnissakin. Minä näin siellä eilen miehen, joka hirtettiin, ja tähän häpeälliseen kuolemaan hän lähti yhtä tyvenellä mielellä, kuin jos hänen olisi tullut panna henkensä kuninkaan ja isänmaan edestä. Hän sanoi, että mr John Wesley oli käynyt hänen luonansa vankihuoneessa ja kehoittanut häntä katumaan syntejänsä ja etsimään sovintoa Jumalan kanssa, ja sitten hän oli tullut valmiiksi kuolemaan. Suuri liikunto oli kansassa havaittavana.'

"'Tietysti, väkijoukot ovat aina hetaita liikkumaan,' sanoi kenraali, 'kumminkin kun joku konna viedään hirtettäväksi. Tuommoisia pitäisi toimittaa kaikessa hiljaisuudessa, ankaruudella ja lujuudella.'

"'Paavi on ennen koettanut sitä menetystä, mutta ei ole havainnut sen täydellisesti vastaavan tarkoitukseensa — kumminkaan Englannissa,' oli muistutus, jonka minä rohkenin tehdä.

"'Niin kyllä, Ewelyn,' sanoi isäsetäni miettiväisesti. 'Mokomat raivon ilmaukset ovat niinkuin taudit: niillä on aikansa, jonka jälkeen ne taas lakkaavat. Keski-aikana vaelsi miehiä ja naisia joukottain pitkin maata voivotellen ja ruoskien itseänsä julmassa uskonvimmassa, mutta ei kukaan pitänyt sillä lukua, ja asia lahosi itsestänsä. Niin käy epäilemättä metodistalaisuuden.'

"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'metodistat eivät rääkkää itseänsä eikä muita, vaan puhuvat ainoastaan synnistä, tuomiosta ja armosta.'

"'Ja kansa ulvoo ja parkuu, pyörtyy ja tulee puistutuksiin,' sanoi
Harry kääntyen minuun.

"'Me emme ole paavilaisia,' sanoi isäsetäni, 'ja protestanttisilla uskonvimma ilmestyy toisessa muodossa. Mutta mikä oikeus oppimattomalla ja sivistymättömällä ihmisellä on puhua synnistä ja tuomiosta? Minä saarnasin itse siitä viimis keväänä St. Maryssa, mutta ei yksikään ihminen ulvonut eikä edes niskuttanutkaan, pyörtymisistä taikka puistutuksista ei puhettakaan. Kaikki riippuu tavasta.'

"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'ei Tyburnin raiskat eikä Yorkshiren miehet voi käydä St. Maryssa teidän saarnaanne kuulemassa. Sanokaat, setä, eikö kuitenkin ole hyvä, että joku, vaikkapa puuttuvaisestikin, saarnaa semmoisille ihmisille, jotka eivät voi taikka tahdo käydä kirkossa.'

"'Pitää ketosaarnoja niille, jotka eivät tahdo käydä kirkossa opetusta saamassa,' huudahti isäsetäni. 'Sepä olisi melkein samaa kuin kantaa ruokaa kotiin ihmisille, jotka eivät tahdo mennä ulos työhön, vieläpä tyrkyttää sitä heille.'

"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'pahinta on, että kansa, joka hengellisen ravinnon puutteesta on vähällä nääntyä, ei itse tiedä että se on nälkää. Teidän täytyy antaa heille ruokaa, ennenkuin huomaavat olevansa ruuan tarpeessa.'

"'Mitä vielä, Ewelyn,' sanoi isäsetäni, 'jolleivät sitä tiedä, heidän pitäisi se tietää. Minä en osaa pahantekiöitä ja kerjäläisiä hellitellä. Paikkansa kullakin. Saarnastuoli saarnaa varten ja Tyburn niitä varten, jotka eivät tahdo sitä kuulla. Mutta kuinka nuoret naiset tuommoisia ymmärtäisivät? John Wesley-parka oli niin säädyllinen ja käytöllinen mies kuin mahdollista, ennenkuin hän joutui noihin onnettomiin hullutuksiin. Aika on kovin paha; mailma on ylös-alaisin, ja tämä metodistalaisuuden vimma on sen pahimpia vammoja. Se on niinkuin taudillinen kasvillisuus seisovalla vedellä, kantaen todistusta turmeltuneen ajan kuolemasta ja mädännyksestä.' — — —

"Mutta, orpana Kitty, kun seitsemäntoista sataa vuotta sitten mailma myöskin kääntyi ylös-alaisin, silloin omistivat kuitenkin lopulta monet tuosta turmeltuneesta sukupolvesta, että mullistus ainoastaan oli semmoinen kuin koska aura kääntää turpeen väärin puolin uutta kylvöä varten.

"Ja välisti kun kuulen, mitä mr Hugh Spencer kertoo minulle ihmis-joukoista, jotka tunkevat kuulemaan mr Whitefieldiä, mr Wesley'ä taikka muita saarnaajia Amerikassa ja Wales'issa, Cornwallin vuorityömiesten, pohjan kolarien ja etelän orjien keskellä, taikka kun hän puhuu minulle sydämistä, jotka heräävät synnistä, katuvat ja löytävät rauhaa kuolemanvankien kopeissakin, silloin minusta on kuin se ei olisi kuoleman vaan elämän hetki, joka käy mailman lävitse! Se on minusta niinkuin herttaisen maamme uusi kasvuvoima, joka keväällä ilmestyy kaikkialla, kivien välistä Lontoon kaduilta, lehdettömien puitten oksista kolkoista vanhoista istutuksista, kukkaisvarsista säreisestä astiasta potilaan akkunassa, levittäen iloa jokaiseen unhoitettuun kurjuuden soppeen puu-raiskan, pienen kukan taikka pikku maatilkun kautta, jota muutama ruohonkorsi verhoo! Mutta kuollut puu, oi, kuinka se kuivia oksiansa keskellä kevään virvottavia tuulia sälistää seisoen tuolla kummastellen kaikkea sitä kuhinaa, kaikkea sitä sirkutusta, joka yltä-ympäri vallitsee, luullen viisaudessaan olevan pisin talvi, jonka maa on nähnyt, ja kevään ijäti viipyvän, sekä antaen sentähden kuulla kuivaa, ratisevaa ruikutustansa.

"Niin tein minäkin kerta, orpana Kitty, vieläpä oi, niin kauan, niin kauan!

"Mutta eikö elämän lähde ole tullut meidän luoksemme raikkaalla kuohullaan, ja eikö se ole meidän sisällämme yhtä hyvin kuin meidän ympärillämme, ja eikö ilomme siitä välisti ole niin suuri, että tuskin voimme sitä yksin kantaa?

"Näitä tuntiessani minä ikävöitsen sinua, Kitty, ja ajatukseni pyörivät sinun ympärilläsi niinkuin mehiläiset kukkasten ympärillä päivänpaisteessa. Ja jos välisti tunnet suloisen liikunnon sydämessäsi, se on juuri sen tähden!

"Ja missä sinä nyt tämän ystäväsi pitkän kirjeen luetkaan? Omassa valkoisessa pikku huoneessasiko, sillä välin kuin varekset rääkyvät vanhoissa jalavissa ja auringon säteet vilahtelevat oksien välissä sirotellen kultaansa lumivalkealle permannolle? Vai täti Trevylyanin pikku kammiossako istuen hänen jalkojensa juuressa piispa Taylerin kirja avoinna pienellä pöydällä vieressänne? Taikka ehkäpä lieden ääressä salissanne, sillä välin kuin setä Trevylyan sadatta kertaa lukee linnoitustaidon kirjaa ja vähän väliä nukahtaa äitisi rukinhyrinään, Jack parantelee kalaverkkojansa ja Trusty haukotellen taikka huoaten unissaan oijentelee takkuisia koipiansa etsien vielä täydellisempää lepoa.

"Minä ikävöitsen tuota kaikkea kerran nähdäkseni, ja sen minun täytyy saada, vaikkapa ainoastaan sanoakseni täti Trevylyanille, mitä kaikkia sinä olet ollut ja alati olet rakastavalle ja kiitolliselle orpanallesi

Ewelyn Beauchampille."

"P. S. Äiti ja minä olemme nyt paljon enemmän yhdessä. Minä luen hänelle franskalaisia kirjoja, joista hän paljon pitää. Ne ovat kaikki jotenkin ikäviä, mutta yksi suuri ansio niillä on, se näet, että yhtä vähän kuin joku käsityö kiinnittävät ajatuksiani. Mutta joka aamu, ennenkuin hän nousee, minä saan lukea raamattua hänelle, ja joku päivä sitten, kun tulin vähän myöhempään kuin tavallista, hän osotti kelloansa ja sanoi pettyneen äänellä:

"'On myöhäistä, Ewelyn, ja tänäpänä tuskin ennätämmekään kappalettamme lukea. Minua iloittaa, että paaston aika on tulossa. Minä olen väsynyt niin paljon ihmisiä näkemästä, ja sinä ja minä, lapsi, saamme silloin olla enemmän yhdessä.'

"Tätä lausuessaan hän näytti juuri semmoiselta kuin sinä yönä, jona hän lastenkamarissa valvoi Harryn ja minun tautivuoteeni ääressä.

"P. S. N:o 2. Orpana Tom pelkää minua yhä edelleen niinkuin metsäläinen, mutta sinua hän kysyy, ja saatuansa jotakin pientä tietoa sinusta hän niinkuin kahlehdittu karhu, joka on saanut korpun kynsiinsä, öristen ja tyytyväisenä luntuttelee tiehensä."

* * * * *

Orpana Ewelyn ja Hugh Spencer näyttävät olevan kovin hyviä ystäviä. Varmaan pitävät he paljon toinen toisestansa. He sopivat niin hyvin yhteen. Mitään turhamaisuutta ei ole kummassakaan. Ewelyn on juuri semmoinen kuin hänen ymmärtääksensä minun mielestäni tarvitseekin olla, niin suora, niin pelkäämätön, niin totinen ja niin jalomielinen, kykenevä itse päällänsä ajattelemaan, itseänsä hillitsemään, ja niin terävä — niin peräti toisenlainen kuin minä! Ja kuinka hän voisikaan muuta kuin pitää Hugh'ista? Joka miehen, joka tuntee hänet, täytyy sitä tehdä. Jo ensi kerralla kuin hän hänet näki, hän tunsi hänen olevan mies, johon voisi luottaa.

Ja onpa niinkuin varsin vähässä ajassa olivat tulleet niin hyviksi ystäviksi!

Heillä on jo pienet salaisuudet, joita hän ei tahdo ilmoittaa minulle.

Minun tekisi juuri mieli tietää, mikä se lienee josta hän sanoo heidän molempien suuresti pitävän? Kun äidilleni luin Ewelynin kirjeen, sanoi hän.

"Ewelyn näyttää olevan kovin mielistynyt metodistoihin. Minusta on vaarallista nuorelle tytölle pitää jyrkkiä mielipiteitä. Enkä minä myöskään voi hyväksyä, että hän vertaa isäsetäänsä vanhaan kuolleesen puuhun. Se ei ole kunnioittavaa eikä hyväntahtoista. Minä pelkään hänen oppineen sen metodistoilta. Nuorten ei pitäisi sillä tavalla vanhoja tuomita. Mutta lapsi-parka on ollut liian paljon omissa valloissaan, ja hänen sydämensä on sinuun kiinnittynyt, Kitty! Minua iloittaa, että rakastatte toinen toistanne. Minä varon kuitenkin, että olet häntä pitkillä kertomuksillasi kodistamme liiaksi vaivannut. Hän näyttää tuntevan kaikki olomme. Mutta minä pelkään suuresti noita metodistoja enkä voi koskaan luulla, että olemme minkään uuden uskonnon tarpeessa. Paavali sanoo, että jos enkeli taivaasta saarnaisi toista evankeliumia, meidän ei pidä sitä kuulla. Mitä mr Wesleyllä voi olla julistamista, joka ei seiso raamatussa ja rukouskirjassa, ja mitä hän voi puhua jota Tuomas Kempistä ja piispa Tayler ei ole puhunut ennen? Betty kävi metodistoja kuulemassa, ja on sen jälkeen ensi kerran eläessään kaksin ottein sunnuntaipäivällisemme pilannut. Ewelyn kenties on voinut jotakin hyvää noilta ihmisiltä oppia, mutta Kittyni ei tarvitse mitään muuta uskontoa, kuin minkä lapsuudestansa on oppinut raamatusta, kirkossa ja äitinsä huulilta. Ainoastaan enemmän sitä, Kitty: enemmän uskoa, enemmän toivoa ja enemmän rakkautta, kuin on tullut minun osakseni taikka koskaan tuleekaan. Se on enemmän vanhaa eikä mitään uutta, kuin me tarvitsemme."

Minä en voinut muuta kuin vakuuttaa äidilleni, etten toivonut mitään hartaammin, kuin että vuodesta vuoteen tulisin yhtä enemmän hänen kaltaiseksensa.

Mutta kun nyt istun tässä noita itsekseni ajattelemassa, minusta pyytää olla niin kuin uskon-asiain tarvitsisi tulla uudestaan lausutuksi, uudella tavalla joka sukupolvelle, juuri kuin kevät joka vuosi tuottaa uusia kukkaisia ja uusia lauluja. Työt ja puheet näyttävät vanhentuvan, elleivät vaihettele, siksi kuin, niinkuin Ewelyn sanoo, käyvät muinais-aikaisiksi ja vanhentuneitten verosta taas saavat uuden, elävän muodon.

Raamattu on todellakin aina uusi niinkuin lintujen laulut, niinkuin kevään kukkaset, niinkuin aaltojen kuohu, niinkuin lasten sydämet, niinkuin nuori mies hohtaavissa vaatteissa haudalla, joka tuhansia vuosia sitä ennen varmaankin lauloi ilosta mailman syntymäpäivänä.

Mutta minusta Jumalan tarkoituksena näyttää olevan se, että hänen evankeliumiansa saatettakoon aikakausien lävitse äänien avulla eikä kirjojen kautta, ei kai'uissa haudoilta, vaan raikkaissa, elävissä sanoissa sydämestä sydämeen.

Varma on, että Betty ymmärtää mr Wesleyn ja John Nelsonin, niinkuin hän ei koskaan ymmärtäisi Tuomasta Kempistä taikka piispa Tayleria. Ensi sunnuntaina tahdon kysyä äidiltäni tätä asiaa. Hän varmaankin käsittää sen paljon paremmin kuin minä.