VI.
Laululinnut ovat nyt parhaasta päästä lakanneet laulamasta ja piipattavat ainoastaan varsin hiljaa, maltillisella ja käytöllisellä tavalla hyviä neuvojansa pesän pienokaisille. Ainoastaan varekset, joitten rakkaus näyttää olevan kokonaan asiallinen, niinkuin heillä alin-omaa olisi "talon-pano ja neularahat" puuhana, niinkuin Ewelyn sanoo, pitävät yhä entistä tapaansa. Vanhat rääkyvät opetuksiansa nuorille, ja nuoret näyttävät varsin pauhaavalla tavalla keskustelevan välissänsä, mitä vanhoilta ovat kuulleet. Epäilemättä luulevat nuoret varekset kaikkein omituisimmilla todistuksilla kaikkein sukkelimpia pulmia selittävänsä, vaikka varsin samoja keskusteluja varsin samalla tavalla ja samalla nuotilla on pidetty monet vuosisadat, siitä saakka kuin vareksilla mailmassa on ollut äänenvalta.
Minä tahtoisin juuri tietää, eikö meidän ajan monet pulmat ja vastaväitökset, jotka meistä näyttävät niin uusilta ja uuden-aikaisilta, sille, joka olisi elänyt seitsemäntoista miespolvea, tuntuisi yhtä yksijonoisilta kuin varesten rääkynä minulle!
Ankarat syystuulet pitävät vitkallista, juhlallista huminaa jalavien lakastuvissa lehdissä, niinkuin soittoniekka antaa kantelensa kaikua hiljaiset, viipyvät jäähyväiset, ennenkuin hän laskee sen luotansa murhepäiviksi. Sillä minusta tuntuu kuin tuulet surisivat työtä, jota heidän täytyy toimittaa, huokaisivat ja valittaisivat metsissä, joita käyvät hävittämään; ja niitten aaltojen ylitse, joita ne kuohuttavat, kaikkui heidän kiihkeä huutonsa: "meitä ei luotu hävitystä varten. Alusta emme kantaneet kuolemaa, vaan elämää siivillämme. Milloinka niin tulee uudestaan? Milloin pääsemme rauhaan? Milloin maa huoahtaa ja viihtyy? Milloin kaikki ikävät toimet päättyvät ja ainoastaan hyvän harjoitus jää jälelle?"
Hugh Spencerin oli tapa sanoa, että meidän tulee kiittää Jumalaa siitä, että se tehtävä, jonka hän on meille täällä maan päällä antanut, ei ole koston ja hävityksen, vaan parannuksen ja lohdutuksen.
Kuinka paljon minä olen Hugh Spenceriltä oppinut! Minä arvaan, että hän vastapäin ei tule paljon meidän parissamme olemaan. Hyvä, joka on mailmassa toimitettava, näyttää olevan hänelle vaativana pakkona, ja harvoja löytyykin sitä toimittamassa. Hänen sydämensä on niin avoin ja lämmin, ja hän kykenee paljon suurempiin kuin useammat muut. Orpana Ewelyn käsittää, mikä hän on!
Ja yhtä kaikki Hugh'in oli tapa sanoa, että tämä seurakunta on niinkuin pikku mailma itsessään. Meistä kaikista hän on juuri semmoinen mies, joka sopii meille, jota kansa yhä enemmän rakastaa, sitä myöten kuin hän tulee enemmän tutuksi, ja näyttääpä olevan melkein synti viskata pois kaikki se rakkaus, jonka nuoret ja vanhat hänen isänsä seurakunnassa hänelle antavat. Onpa muitakin, jotka voivat saarnata ulkona suuressa, avarassa mailmassa. Mutta täällä, tässä seurakunnassa, ei kukaan näytä voivan olla, mikä hän on.
Minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä se lienee, josta Ewelyn ja hän molemmat niin paljon pitävät, ja jota edellinen ei tahtonut minulle ilmoittaa!
Ennen Hugh'in oli tapa puhua minulle kaikki toivonsa ja tuumansa. Mutta Ewelyn kykenee paljon paremmin kuin minä niitä käsittämään, ja selkeällä, terävällä älyllään hän voi olla hänelle apuna niitä varteen-pannessa. Ewelyn on kaikissa niin peräti toisenlainen kuin minä, joka useasti vasta silloin osaan oikean, kun se jo on myöhäistä. Kenties tunsi Hugh itsensä erehtyneeksi minusta sinä iltana merellä, kuin hän puhui minulle kutsumuksestansa julistaa evankeliumia pakanoille; silloin kuin tuo itsekäs suru tuli minun päälleni ajatellessani, että hän ei enää olisi meidän kaikkien täällä kotona, vaan suuren, avaran mailman tuolla ulkona. Kenties tuntee hän, että minä en voi hänen suuria, ihmis-ystävällisiä tuumiansa käsittää. Ja tietysti minä en sitä voi, niinkuin Ewelyn sen voisi. Ewelyn tietää niin paljon enemmän, hän ajattelee niin paljon enemmän kuin minä. Ewelynin aatetten ja tunnetten verralla minun näyttävät niin heikoilta, niin vähäpätöisiltä kuin hieno tuulenleyhkä heleän, kaikuvan musiikin rinnalla. Niin, Ewelyn näyttää juuri kuin luodulta Hugh Spenceriä käsittämään ja auttamaan. Kohta kenties ilmoitetaan minulle, mikä tuo suuri asia on, ja silloin minä en taas saa olla itsekäs, vaan minun tulee koettaa kaikesta sydämestäni siihen perehtyä, sillä että se on jotakin jaloa ja hyvää, siitä olen varma. — — —
Jack viimeinkin saanut paikan sotaväessä. Hän on varsin ilon innoissa ja katselee holhoojan tavalla alas meihin kaikkiin. Joka miehelle seurakunnassa hän jo jakaa luultuja tavaroita, jotka tulevat lankeemaan hänelle kaupungeista, jotka hän aikoo valloittaa, sekä saalisrahoista, jotka hän toivoo saavansa.
Isämme näyttää siirtyvän takaisin nuoruutensa aikoihin puhuessaan Jackin kanssa niistä vaaroista ja seikkailuksista, joita kohden tämä lähtee. Mutta vaikka hän kyllä selittää hänelle, että voiton päivät ovat harvat, yön valvonnat monet ja päivän marsit pitkät, sotainen innostus, joka tulee hänen päällensä, kun hän uudestansa taistelee Marlborough'in taisteloja, kuitenkin paljon enemmän kiihdyttää Jackin intoa ja rohkeutta, kuin tyvenet selitykset niitä voivatkaan jäähdyttää.
Hauskaa on nähdä, kuinka hyvin isäni ja Jack sopivat keskenänsä, ja kuinka ystävällisiksi ovat käyneet toinen toisellensa lukiessaan vanhaa linnoitustaidon kirjaa sekä haastellessaan alin-omaa aseista ja sotapu'uista.
Äitini ja minä nousemme sillä välin varhain aamulla ja panemme myöhään illalla maata saadaksemme veli Jackia valmiiksi lähtemään. Ja monet ovat ne kyynelet, jotka äitini silmistä tipahtavat pitkille saumoille — vaikka minä olen varma, että se on parempi meille molemmille, kuin jos olisimme rikkaat ja voisimme palkata jonkun tekemään työtä, sillä välin kuin itse istuisimme eroa suremassa. Meidän on huokeampi olla, kun saamme vuodattaa koko sydämemme joka neulanpistämään, jonka hänen edestänsä teemme, kun tunnemme, ettei mikään raha koskaan voisi maksaa niitä pieniä tikkauksia, niitä huolellisia napinläpiä ja niitä taajoja saumoja, jotka itse koetamme saada niin täydellisiksi kuin mahdollista. Äitini hellät huolet ilmaantuvat joka neulanpistämästä, ja hän tuntee siitä varmaankin huojennusta. Ja minä kätken ompelukseeni monenmoisia tunteita; katumus jokaisesta pikaisesta sanasta, jokaisesta äkeästä ajatuksesta, jokaisesta kovasta tuomiosta hänen pikku hairaustensa suhteen yhdistyy pieniin tuumiini hänen onnensa edestä.
Mehiläis-pesistäni ja espanjalaisista kanoistani, joista minulla on "neularahoja," on tänä vuonna ollut hyvät tulot, ja vähäisellä tarkkuudella voin varsin hyvin saada villaisen hameeni kestämään vielä tulevankin talven — ja niin minulle karttuu oikein kaunis pieni rahasumma Jackille annettavaksi.
Isäni näyttää Jackista ikäänkuin palaavan takaisin nuoruutensa seikkailuksiin. Mutta äidistäni se ei ole takaisin-palaamista, vaan pois-lähtemistä. Häntä kauhistaa, kun isäni iltaisin luettelee tappeluita, puhuu linnoitustaidosta, muonavaroista, sotajoukkojen suuruudesta, koko osasto sen maahan-hakkaamisesta j.n.e.
"Ystäväni," sanoi äitini joku päivä, "sinä puhut sotajoukoista, tappeluista ja muista semmoisista asioista niin tyvenesti, kuin kysymys ei olisi ihmisistä, ja sinä unhoitat, että Jackimmekin tulee siihen kaareen."
Isäni hymyili sääliväisesti ja pitkitti yhtä tyvenesti. Jack nauroi ja suuteli hellästi äitiämme lausuen:
"Minä en rupee siihen kaareen — minä en ai'o antaa hakata itseäni maahan."
Mutta äitini ei enää jaksanut noita sotaisia puheita kuunnella; me otimme sentähden kynttilän, siirsimme sen pienelle pöydälle lähemmäksi tulensiaa, ja istuimme sen ääreen työtämme jatkamaan.
Minä voin ymmärtää, että miesten välisti täytyy heittää meidät ja lähteä pois tehtäväänsä mailmassa täyttämään; mutta minusta on vähän kovaa, kun he iloitsevat lähtöänsä.
Ja yhtä kaikki, kun minä puhuin siitä äidilleni, hän vastasi.
"Minä en suinkaan tahtoisi, että Jack olisi vähemmän kiivas taikka vähemmän iloitsisi lähtöänsä. Miksi naisia onkaan, ellei sentähden, että olisivat miehille apuna niitä kuormia huojentamassa, joita heidän täytyy kantaa? Miehet tekevät työtä ja uurastavat meidän edestämme ulkona mailmassa, ja jos meilläkin kodissamme on kuormamme kannettavana, tehkäämme se ilolla ja älkäämme valituksillamme taikka raskasmielisyydellämme heitä estäkö."
"Mutta äiti," minä sanoin, "minusta on kiittämätöntä vanhoja, hyviä päiviä vastaan, kun niistä voi niin helposti erota."
"Vanhat, hyvät päivät ovat menneet," sanoi äitini. "Miehet eivät saa istua elämän tielle suljettua uraa ikävällä katselemaan. Naisen ei myöskään tule sitä tehdä, ja kristillinen nainen, Kitty" lisäsi hän lempeästi, "ei saakaan sitä tehdä. Sinä tiedät, että meilläkin on vaatimuksena: 'eteen-päin', ja mihin askelemme johdattavatkin, silmämme alati tulee olla siinä päämäärässä kiinni."
"Äiti kulta", minä sanoin, "jospa ainoastaan voisimme olla varmat siitä, että tämä askel Jackille todellakin on edistyksen askel. Sotaväessä on kovin monta vaaraa, eikö niin?"
"Mikä tekee sinut niin epätoivoiseksi, lapsi?" sanoi äitini. "Se ei ole sinun tapaistasi, ja se on kuin sinulla olisi liian vähän luottamusta Jackiin. Älkäämme istuko mahdollisia vaaroja murhehtimassa. Jos semmoisia tulee, silloin meidän tulee rukoilla — muuta apua en tiedä."
Minä en raskinnut hänelle yksityistä pelkoani lausua. Paitsi sitä se ei olisi ollut oikein Jackia kohtaan. — — —
Hän on lähtenyt; hän on todellakin poissa, ja äänettömyys ja hiljaisuus on tullut levottomuuden ja homman siaan. Isäni pelko näyttää olevan suurempi kuin hänen toivonsa. Hän kulkee levotonna edestakaisin, aukaisee kirjansa, lukee muutaman rivin "linnoitustaidosta", lyö kirjan äkkiä taas kiinni ja laskee sen tuskallisna luotansa. Sitten seisoo hän hetken aikaa akkunassa, viheltää, katselee ilmaa ja ihmettelee, kuinka poika-parka menestyy merellä.
Ja Trusty, joka tuntee että jotakin puuttuu, menee ovelle ja katselee hänkin ilmaa ja tuulta.
Hän näyttää ihmettelevältä, huiskuttaa levotonna ja miettiväisenä häntäänsä, palaa takaisin takkavalkealle, istuu sen eteen kuumimpaan paikkaan, tuijottaa hiilikkoa ja sanoo niin selkeästi kuin koira suinkin saa sanotuksi, että kaikki tyyni hänestä on käsittämätöntä.
Äitini taas käy tavan-takaa kammiossaan portinvajan päällä ja palaa sieltä aina vaaleana ja rauhallisena, pieni kehoitussana isälle taikka ystävällinen pieni muistutus pellolla ja niityllä toimitettavista töistä suussa.
Trusty näyttää silloin luulevan, että kaikki taas on säällään, panee maata hänen jalkojensa juureen ja nukkuu taas levollista unta.
Minä tahtoisin mielelläni, että minäkin voisin luulla niinkuin hän, mutta kun ajattelen Jackia, minä en pääse häntä murhehtimasta. Päivää ennen kuin hän lähti, minä menin ylös hänen huoneesensa, juuri kuin hän pani kalujansa sisään, ja pistin hänen käteensä pienen tullon kaksi guineaa sisällä. Minä pelkäsin hänen katsovan sitä uhraukseksi, jonka tähden minä sanoin: "Jack, kas tässä, mitä mehiläis-pesät ja espanjalaiset kanat, joita olet auttanut minua hoitamaan, ovat tuottaneet, ja sen lisänä hiukan siitäkin, mitä setä Henderson antoi minulle. Rahat voisivat kenties olla sinulle joksikin hyödyksi."
Päästääkseni häntä minua kiittämästä, kiiruhdin rapuista, mutta Jack tuli perässäni, pani rahat takaisin käteeni ja sanoi nauraen: "Todellakaan, pikku sisareni, minä en voi tuota pienen pientä tuloa sinulta riistää. Hugh Spencer on kuitenkin kunnon ystävä, minä kirjoitin ja pyysin hänen lainaamaan minulle ainoastaan muutaman punnan, ja hän lähetti minulle kymmenen. Aikomukseni on ensimmäisistä saalisrahoista, jotka lankeevat minulle, maksaa hänelle velka takaisin. Vaikka on pieni kyllä gentlemanin elää. Ja ilman sitä hyräilevä vanha Betty väkisin on tahtonut lahjoittaa minulle viisi guineaa, ja kun minä en sanonut niitä ottavani, hän vakuutti, että ne olivat meidän palveluksessamme ansaitut, ja että master'in pojan tarvitsisi elää Trevylyanin tavalla. 'Mihinkä hän ne muutoin panisikaan,' hän sanoi. 'Hän oli ollut hupsu, kun oli niitä kokoonhaalinut.' Lopuksi tuli, että minä katsoin velvollisuudekseni ottaa rahat vanhalta sielulta sekä hänen tunteitansa säästääkseni että myöskin osoittaakseni, että minä en kanna vanhaa vihaa häntä vastaan entisten torien tähden. Sinä näet sentähden, Kitty sisar, että näinkin hyvin varustetulla kukkarolla olisi varsin turhaa tarjoukseesi suostua." Havaittuansa, kuten luulen, että minä näytin pettyneeltä, hän kuitenkin otti tullon kädestäni, piti itse toisen guinean, pani toisen takaisin ja sanoi hyväntekiän alentavaisuudella: "No, pikku sisar-parkani, enhän minä sinua tahdo pahoittaa. Minä tahdon pitää toisen muistona taikka ostaa sinulle jotakin markkinalahjaa; toisella sinun, jos tahdot, sopii maksaa Hugh Spencerille kirsikanpunainen rihma taikka joku muu pieni rätinki," lisäsi hän, "joka kenties on mennyt muistostani."
Ja niin hän palasi panemaan sisään kalujansa siinä luulossa, että hän oli ollut sekä tarkkatuntoinen että antelias. Mutta minä olin häpeästä melkein maahan vaipua. Lainata Hugh'ilta; ottaa Bettyn hiellä ja väellä ansaitut säästörahat — mitä vasta seuraisikaan? Ja sitten nuot kauheat sanat: "Joku muu pieni rätinki" — kuinka lyijynraskaana ne sydämelleni lankesivat.
Minä jäin neuvotonna seisomaan. Tavallisella suopealla hymyllään hän kääntyi takaisin minun puoleeni ja sanoi: "Kuinka, Kitty? Onko mitään muuta, jonka taidan sinun edestäsi tehdä?"
"Jack," minä sanoin koettaen mieltäni rohkaista, sillä minä en millään muotoa tahtonut näinä viimeisinä hetkinä häntä pahoittaa, "jos voisit muistaa, mistä joku muu pieni rätinki saattaa tulla, puhu minulle kaikki suoraan!"
"Lapsi kulta," sanoi Jack, "kuinka sitä tämä kiiruussa voisin? Anna olla — niin, onpa yhdet kengänsoljet jotka tuonnoin Falmouthissa käydessäni näin Mooses-nimisen juutalaisen luona, ihka uutta mallia ja erinomaisen kauniit, juuri semmoiset, kuin tiedän isäni mielellään näkevän minulla, mutta minä en tahtonut häntä tuommoisilla pienillä vaivata. Eikä se tee mitään; Mooses on rikas ja voi odottaa. — Mutta juutalaisten ei ole tapa mielellään odottaa, ja sepä se pahin onkin. Minä tahtoisin kuitenkin ennemmin maksaa miss Pawseyn, joka joku päivä sitten hyväntahtoisesti antoi minulle puolen guineaa, kun minun virkanimitykseni vuoksi täytyi tarjota klasi viiniä muutamille tuttaville. Niin, Kitty, ehkäpä ensin tahtoisit maksaa miss Pawseyn! — Jos jotain muuta olisi, sinä kyllä saat siitä aikanansa tietää. Minä olen ilmoittanut, ettei kukaan vaivaisi isääni, vaan kysyisi sinua erityisesti, ja kun niin tapahtuu, sinä tiedät, mitä se tarkoittaa, ja voit suorittaa asian häntä taikka äitiämme häiritsemättä. Mutta olipa hyvä, että tulin sinulle tästä maininneeksi, sillä kirjoittaa en siitä tietysti voisi, ja nyt minulla ei enää ole mitään sydämelläni."
Seuraavana aamuna, kun Jack ratsasti pois isäni kanssa, hän vähensi vauhtia, seisahti, kääntyi takaisin, nosti sotalakkiansa, viittasi minut luoksensa ja kuiskaisi korvaani:
"Älä nyt itke ruusuja poskiltasi, siksi kuin palaan Flandernista, jolloin sinun täytyy tulla hoviin ritarislyöntiäni katsomaan. Niinpian kuin onni minua auttaa, minä lähetän Hugh'ille hänen rahansa — ellei hän silloin ole piispa eikä tarvitse niitä. Sitten minä tahdon hankkia Bettylle eläkerahan, jolla hän voi elää niinkuin herttuatar. Sinä saat nähdä, Kitty, että minä teen teidät kaikki rikkaiksi, ja että kaikki saatte iloita siitä avusta, jonka olette sankarille hänen vastuksissansa tarjonneet. Niin, noista kaikista tulee melkein oikea noitajuttu."
Hän ratsasti sitten takaisin isääni liittyäksensä, ja minä palasin äitini luo.
"Mitä hän sinulle sanoi, Kitty?" kysyi tämä, "oliko hän mitään unhoittanut?"
"Hän sanoi, että meidän kaikkien täytyy tulla hoviin hänen ritariksi-lyöntiänsä katsomaan," minä vastasin, "että hän tekee meidät kaikki rikkaiksi, ja että noista kaikista tulee melkein oikea noitajuttu."
"Lapsi-parka," sanoi äitini, ja kauan hillityt kyynelet juoksivat nyt tulvanaan, sillä välin kun hän johdatti mieleensä Jackin jalomielisiä tuumia. "Lapsi-parka, hän on aina niin täynnä toivoa ja hyviä aikomuksia."
Mutta minä en saanut yhtäkään kyyneltä vuodatetuksi. Minä seisoin kuin kivipatsas. Jackin salaisuuden taakka painoi sydäntäni, niin että se oli kuin rintaani kutistunut. Mutta samalla minusta tuntui petolliselta äitini mieltä rohkaista, kun taisin olla vanna, että jos sanoisin hänelle kaikki, hän ei olisi iloisempi kuin minäkään. Mitä minun tuleekaan tehdä? Tuo yksi guinea riittää miss Pawseyn ja ehkäpä juutalaisenkin sovittamiseksi, jos voin hänet tavata. Mutta Bettyn ja Hugh Spencerin suhteen olen peräti neuvottomassa. Kuinka saan heidät maksetuksi? Ja sen täytyy kuitenkin tapahtua. Minä tekisin mielelläni yöt päivät työtä voidakseni suorittaa, mitä Jack on heille velkaa, jos ainoastaan tietäisin, kuinka sen tulee tapahtua. Mutta viisitoista guineaa! Onhan siinä koko omaisuus! Kuinka voisin äitini tietämättä yhtäkään killinkiä ansaita? Ja ilman sitä, olisiko oikein äitini ja isäni tiedotta moista yrittää?
Ewelyn voisi auttaa minua! Mutta minä en saisi sitä häneltä pyydetyksi ilman Jackia ilmoittamatta.
Ja kuinka taidan koskaan olla varma, eikö kukaan tule minua "erityisesti" kysymään?
Eikö isäni ja äitini pitäisi tästä tietää?
Ja kuitenkin — äitini sydän siitä pakahtuisi? Minä en saa sitä hänelle vielä sanotuksi, ei ennenkuin eron murhe on vähän helpoittanut. Sillä tämä uusi murhe en minusta semmoinen, että se ei voi koskaan helpoittaa. Se ei ole rahat, ei velka, ei maksamisen vaikeus: se on Jack itse, joka on tuo suuri murhe.
Mitä vasta seuranneekaan?
Yksin en jaksa tätä kantaa. Mitä ikinä tapahtuukin, yksi asia on selvä: Jumala ei voi tahtoa, että minä teen väärin. Täytyy sentähden löytyä joku neuvo, neuvo semmoinen, joka on ainoa oikea.
Ja Jumala tuntee sen. Minä tahdon kysyä ja Hän vastaa minulle, minä tahdon rukoilla, ja Hän kuulee minua. Hän auttaa minua löytämään tämän neuvon, ja sen löydettyäni Hän antaa minulle voimaa sitä noudattaa, — kuinka pimeä, kuinka vaikea se lieneekin.
Täti Jeanie sanoi, ettemme saa katsoa pidemmälle eteemme kuin ensi askeleesen. Mutta tämän askelen meidän kuitenkin täytyy nähdä, niin totta kuin Jumala on totinen ja on luvannut meitä johdattaa.
Eilen illalla, kun jo olin pannut maata, Betty suureksi hämmästyksekseni tuli sisälle huoneeseni; hänen kasvonsa olivat tuimat ja rumentuneet, ja hän sanoi:
"Mrs Kitty, minä en kestä kauan. Käyköön kuinka käy — minun täytyy vielä kerta kuulla Yorkshiren miestä! Kello kuudelta huomen-aamulla hän saarnaa tuolla alhaalla tanterella, ja minä ehdin takaisin, siksi kuin missis tarvitsee minua. Jos hän suuttuu, minä en voi sitä auttaa, sillä minulla ei ole mitään lepoa yöllä eikä päivällä. Mitä mies puhui, polttaa suonissani niinkuin tuli, ja minun täytyy kuulla häntä uudestaan. Minun täytyy tavalla tai toisella hukkua, ja jos niin on, minä kumminkin tahdon tietää: mitenkä?"
Hän palasi takaisin huoneesensa, mutta minä en saanut unta. Nuot hävinneet, tuimat kasvot olivat alati edessäni kummitellen kuin murhatun hahmo. Minusta tuntui kuin ei olisi hyvä päästää häntä yksin Yorkshiren miestä kuulemaan.
Kun Betty sentähden seuraavana aamuna hiljaa hiipi ulos huoneeni kautta, hän tapasi minut vaatteissa ja valmiina vastoin kaikkia muistutuksia häntä seuraamaan.
Kokokous-paikkana oli pieni notkelma kummun kukkulalla. Me olimme varhain liikkeellä, ja kun istuimme siellä mättäällä kapat yllämme saarnaajaa odottaen, minusta oli kuin en koskaan olisi ollut paikassa, joka oli enemmän temppelin kaltainen. Päivä alkoi valjeta idästä, ja minä en tiedä juhlallisempaa näköä kuin päivänkoite. Auringon lasku komuinensa loistoinensa, viipyvällä väririkkaudellaan häikäisee silmää; tuikkivin tähtikruunuinensa, korkeana ja majesteetillisena, taivuttaa mieltämme ihastukseen; mutta mikään ei minusta ole niin juhlallista ja suurenlaista, kuin koska päivänkoite hiljaa ja verkalleen levittää siipensä uinailevan mailman ylitse. Vielä ei ollut mitään loistoa; ainoastaan hiljaisen valon tasaista koitetta valkeuden salaisesta lähteestä taivaan kannelle leviten; siten ja yhä edelleen mahtava valonvirta huokeasti, huomaamatta, mutta kuitenkin alati kasvavana, siksi kuin muodottomien, salaperäisten sumuväretten vienot hattarat muuttuivat purpuraväriseksi rajaksi, jonka takaa kultaisen sädevalon hohde pilkisti katsojan silmään, joka vähää sitä ennen simpsukanvärisenä oli värähtelevää valoansa öiselle taivaalle levittänyt, alkoi vaaleta ja tähtiseuroinensa auringonpaisteesen kadota; taivas oli pelkkää kirkkautta ja maa täynnä elämää ja värinloistoa. Heräävien lintuparvien hiljaista viserrystä kuului metsästä, aaltojen kaukaista kohinaa ulapalta aukealta ja tuulten huminaa keskeisten rämetten laajoilta aloilta.
Minusta oli kuin en olisi muuta saarnaa tarvinnutkaan. Mutta päivänkoitteen juhlallisuudella, aaltojen vaikeroitsevalla äänellä, tuulten huminalla ja lintujen laululla: noilla kaikilla ei ole voimaa levotonta omaa-tuntoa sen kuormista vapauttaa.
Tämä toimi, sanoo Hugh Spencer, ei ole uskottu enkeleille eikä luonnolle, vaan vaivaisille, erhettyville, syntisille ihmis-olennoille, jotka itse ovat kokeneet, mimmoista on tätä kuormaa kantaa.
John Nelson oli jo siellä. Hän seisoi ja piti yksivakaista keskustelua pienen ihmisjoukon kanssa, joka oli kokoontunut hänen ympärillensä. Suurella mielihalulla minä katselin noita avoimia, uskollisia kasvoja, tuota korkeaa, voimallista vartaloa muistellen, kuinka väkivalta oli lyönyt hänet maahan, sotkenut ja hakannut häntä sen Herran tähden, jota hän tunnusti, ja kuinka hän uudestaan oli pannut itsensä saman vaaran alttiiksi samalle raivokkaalle roskaväelle samaa armon ja pelastuksen sanomaa julistaaksensa.
Joukko kasvoi kasvamistaan. Sinne pujahti muutamia ympärillä olevista asumuksista; miehiä matkalla vuorikaivoksiin, päiväläisiä ulkotöihin mennessä, pieniä joukkoja naisia ja lapsia köyhissä vaatteissa lähisistä kylistä.
Muutaman minuutin perästä saarnaajan ympärillä oli noin kaksisataa kuuliaa; hän seisoi pienellä kummulla ja vallitsi äänellään ja vartalollaan koko ympäristön. Hänen puheensa oli enemmän niinkuin tavallinen haastelu kuin niinkuin saarna. Hän sanoi tahtovansa kertoa jotakin omista kokemuksistansa, jos siitä voisi murheellisille sieluille olla kehoitusta ja lohdutusta.
"Kun minä olin noin yhdeksän tahi kymmenen vuoden vanha," sanoi hän, "minä, niin usein kuin vaan olin yksin, tunsin suurta kauhistusta kuolemaa ja tuomiota ajatellessani. Muutamana sunnuntai-iltana, kun istuin ulkona kedolla isäni vieressä, joka minulle luki Ilmestyskirjan kahtakymmentä lukua, sana tuli minun päälleni semmoisella valolla ja voimalla, että oli kuin nuoli olisi tunkenut sydämeni lävitse. Minä lankesin kasvoilleni ja itkin niin kauan, että maa, missä makasin, kastui kyynelistäni. Kun isäni jatkoi lukemista, minusta oli kuin olisin nähnyt edessäni kaikki tyyni, vaikka silmäni olivat kiinni, ja näkö oli niin kauhistava, että olisin tahtonut tukkia korvani kuulemasta, mutta minä en uskaltanut. Kun hän tuli yhteentoista värsyyn, minä rupesin vapisemaan sanoista, jotka hän luki: 'Ja minä näin suuren valkian istuimen, ja sen päällä istuvan, jonka kasvoin edessä maa ja taivas pakeni, eikä heille siaa löydetty. Ja minä näin kuolleet, sekä pienet että suuret, seisovan Jumalan kasvoin edessä, ja kirja avattiin, joka on elämän; ja kuolleet tuomittiin niistä, mitä kirjoissa oli kirjoitettu, töittensä jälkeen.' Oi, mikä näkö tämä oli! Oli niinkuin olisin nähnyt Herran Jesuksen istuvan istuimellaan kaksitoista apostolia ympärillänsä; iso kirja oli hänen kädessänsä ja noin kymmenen askelta istuimesta oli väli-aita, johon Aatamin lapset astuivat esiin. Kun seisahtuivat vastapäätä istuinta, jokainen heistä avasi rintansa yhtä nopeasti, kuin olisivat avanneet paidan, joka peitti sitä. Yhdessä kirjan lehdessä oli kirjoitettuna Jumalan lasten nimet; toisessa niitten, jotka eivät pääsisi taivaasen. Minusta oli kuin ei Herra eikä apostolit olisi puhuneet mitään; mutta joka mies, joka tuli aidan eteen, vertasi itse omaa-tuntoansa kirjaan, ja kääntyi sen jälkeen takaisin joko riemusta veisaten taikka tuskasta itkien ja voivotellen. Niitten määrä, jotka menivät oikealle puolelle, oli ainoastaan niinkuin kaita puro; mutta niitten, jotka menivät vasemmalle, niinkuin leveä ja väkevä virta.
"Siitä ajasta asti seurasi minua omassa-tunnossani alati Jumalan todistus synnistä, ja kun vaan tein jotain ehdollista rikosta joko Jumalaa taikka ihmisiä vastaan, minä perästä-päin tavallisesti tulin kovin peljästyneeksi ja vuodatin yksinäisyydessä monta katkeraa kyyneltä, mutta kun taas olin seurakumppanieni parissa, minä pyyhkäisin kyyneleni ja syöksin uudestaan hulluuteen ja syntiin. Mutta oi, kun taas jäin yksin, minkä helvetin minä löysin sydämestäni, ja mitä hyviä päätöksiä minä tein! Mutta kun kiusaus tuli, päätösteni kävi niinkuin tappurain, joihin tuli koskee.
"Kun olin täyttänyt kuusitoista vuotta, isäni sairastui, mutta niin häijy kuin olinkin, minä kuitenkin rukoilin Jumalaa armollisesti säästämään isäni hengen äitini ja pienten lasten tähden; mutta Herra ei tahtonut rukoustani kuulla. Kolme päivää ennen loppuansa isäni sanoi äidilleni: 'Älä minua sure, sillä minulla on rauha Jumalan kanssa, ja Hän pitää huolta sinusta ja lapsistamme.' Minä ihmettelin suuresti, kuinka hän taisi tietää, että hänellä oli rauha Jumalan kanssa!
"Huolestuneena olin kerta eräässä tallissa, nukuin ja näin unta, että rukoilin Jumalaa tekemään minut onnelliseksi. Mutta minä ajattelin: 'Mikä voikaan minut onnelliseksi tehdä?' Ja minä olin näkevinäni profeta Jeremiaan seisovan korkealla kalliolla Jerusalemin vasemmalla portilla. Hänen kasvonsa olivat tuimat ja suurella voimalla nuhteli hän neuvostoa ja vanhimpia heidän synneistänsä, joka niin suututti heitä, että syöksivät hänet kalliolta alas siihen paikkaan, johon oli tapa viskata tapettuin elukkain veri. Ja olipa niinkuin olisivat sotkeneet häntä jalkojensa alla, mutta hänen ihonsa ei muuttunut, ja hän ei lakannut huutamasta ja julistamasta heille, että, jolleivät tekisi parannusta ja kunnioittaisi Herran nimeä, he itse hukkuisivat ja heidän kaupunkinsa kukistuisivat. Hän näytti kaiken aikaa ja kaikkea heidän rääkkäystänsä kärsiessään niin hiljaiselta ja tyytyväiseltä, että minä unissani huudahdin: 'Oi Jumala, tee minut Jeremiaan kaltaiseksi!' Ja siitä asti Herra joksikin pienen pieneksi osaksi on antanut minun juoda samaa kalkkia kuin hän."
Sitten hän oli rukoillut Jumalaa antamaan hänelle hyvän vaimon, ja vaikka hän saikin juuri semmoisen, joka hänelle oli kaikkein sopivin ja paras, minkä pyytää taisi, hän kuitenkin tämän rukouksensa täyttämisenkin jälkeen etsi enemmän syntisiä huvituksia kuin Jumalaa. Ne eivät kuitenkaan tuottaneet hänelle mitään totista iloa, ja menestyneen metsästyspäivän jälkeen hän useasti tunsi itsensä niin onnettomaksi, että oli lyödä pyssynsä pirstaksi. Hänen omatuntonsa ei ollut rauhaa löytänyt. Hän kulki talosta taloon työtä etsimässä, rukoili Herran johdatusta, ja hänen rukouksensa kuultiin nytkin. Samana päivänä kuin hän tuli Lontoosen, hän sai työtä siellä, mutta synnin kuorma oli vieläkin raskaana hänen sydämellänsä. Viiteenkymmeneen kertaan päiväänsä hän huusi armoa. Päivätyön jälkeen hän istui yksin, luki ja rukoili. Hän ei tahtonut ruveta juopumukseen niinkuin hänen kumppaninsa, jonka tähden nämät pilkkasivat ja kirosivat häntä, mutta hän kantoi kaiken tämän sanaakaan lausumatta. Mutta kun kumppanit ottivat hänen työkalunsa sanoen, että jos hän ei tahtoisi juoda heidän kanssansa, hän ei kumminkaan saisi tehdä työtä, sillä välin kuin he joivat, hän vihastui ja taisteli uljaasti heidän kanssansa. Sitten hän annettiin olla rauhassa, mutta se keskeytti ajaksi hänen sielunsa levottomuuden; sanan käyttäminen ja rukous jäivät nyt myöskin laimiin.
Silloin tuli sairaus ja sen ohessa pelko kuolemasta ja vielä enemmän tuomiosta ja siitä, mikä sen perästä seuraisi. Hän parani kuitenkin mutta hänen oma-tuntonsa, joka nyt oli herännyt, kalvoi häntä yöt päivät. Hän menestyi kaikissa, mutta hän tunsi, että hänellä vielä oli jotakin opittavana, jota hän ei ollut ennen oppinut; "Minä en tietänyt," sanoi hän, "että se oli tuo suuri rakkauden läksy Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan."
Hän rupesi miettimään, mitä häneltä puuttui onnelliseksi itseänsä tunteaksensa, sillä tähän asti hän oli ollut erämaahan eksynyt mies, joka ei voi tietä löytää. Hyvä terveys, hyvä vaimo, kultaa ja hopeaa, mutta ei mitään lepoa. "Oi," huusi hän itseksensä: "että minä olisin härkä taikka lammas!" Hän olisi ennen tahtonut antaa hirttää itsensä, kuin vielä elää kolmekymmentä semmoista vuotta. Mutta tuomion ajatus tuli taas hänen päällensä, ja hän huudahti: "Oi, etten olisi syntynytkään!" Hänestä oli kuin armon päivä olisi loppunut, hän kun oli niin monta päätöstä tehnyt ja ne kaikki taas rikkonut.
"Minä yritin kuitenkin," jatkoi hän, "vieläkin ruveta uudestaan; Jumala, minä ajattelin, ei ole voinut luoda ihmistä tuommoiseksi pulmaksi itsellensä taikka heittää hänet noin oman onnensa nojaan; uskonnossa lienee kuitenkin jotakin, jota minä en tunne, mutta joka voi ihmisen sielua tyydyttää ja rauhoittaa, muutoin hänen tilansa on huonompi kuin järjettömien eläinten."
Kun John Nelson puhui nämä sanat, Betty nosti alaspainunutta päätänsä, hänen päähineensä putosi taaksepäin, ja hän ei hetkeksikään lakannut puhujaa silmäämästä.
"Kaikissa näissä huolissa," jatkoi hän, "minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut sydämeni tyhjentää, minä kuljin edes-takaisin kedolla syvissä ajatuksissa, kirkosta kirkkoon, mutta en löytänyt mitään lepoa. Eräs pappi saarnasi siitä, kuinka ihminen, joka eläessään on tehnyt velvollisuutensa Jumalaa ja lähimmäistänsä kohtaan, kuolinvuoteellansa hyvin käytettyä aikaansa katsellessaan löytää iloa ja rauhaa sydämessänsä. Oi, kuinka tämä saarna tunki köyhän, särjetyn sydämeni lävitse, sillä kun katselin omaa elämääni, minä en nähnyt yhtäkään päivää, jona en ollut laiminlyönyt jotakin, jonka minun olisi pitänyt tehdä, taikka tehnyt jotakin, jonka minun olisi pitänyt jättää tekemättä.
"Sitten kuulin toisen saarnan, jossa sanottiin, ettei yksikään ihminen lankeemuksen jälkeen voisi täydellisesti Jumalan tahtoa tehdä; mutta Jumala vaatisi kuitenkin, että ihminen tekisi kaikki, mitä hän voi, ja sitten Kristus täyttäisi, mitä puuttuu; mutta jollei ihminen tekisi, mitä hän voi, hän välttämättömästi hukkuisi. Hänellä ei silloin olisi mitään oikeutta odottaa itsellensä osaa Kristuksen ansiosta. Tässä tapauksessa, minä ajattelin, täytyy varmaankin jok'ainoan sielun tulla kadotetuksi, sillä eihän koskaan ole ollut sitä miestä, joka on tehnyt kaikki, mitä hän on voinut taikka välttänyt kaikkia, mikä väärää on. Oi, mikä kuolettava oppi tämä synnin kiusaamalle sielulleni oli!"
Sitten oli hän koettanut etsiä johtoa ja valoa kaikenlaisilta uskontunnustajilta paitsi juutalaisilta, mutta oi, apua ei löytynyt mistään.
"Viimein," sanoi hän, "tuli mr Whitefield keväällä Moorfieldsiin, ja minä menin sinne häntä kuulemaan. Hän oli minusta mies, joka osaa soittokaluansa mestarillisesti käyttää, hänen saarnansa miellytti minua, ja minä pidin hänestä paljon, niin että jos joku koetti häntä hätyyttää, minä kohta olin valmis häntä puollustamaan."
Mutta hänen kauttansa pelastus ei kuitenkaan tullut, "vaikka", hän sanoi, "minä sain vähän armon toivoa, niin että tunsin itseni kehoitetuksi rukoilemaan ja raamattua lukemaan. Minä olin kuitenkin ja pysyin yhä edelleen eksyneenä lintuna, siksi kuin pastori Wesley tuli ja saarnasi ensimmäisen saarnansa Moorfieldsissa. Oi, silloin siunattu aamu koitti sielulleni! Kohta kun hän oli astunut esiin, hän lykkäsi hiuksensa taa-päin, käänsi kasvonsa sinne, missä minä seisoin, ja loi silmänsä minuun, kuten minä luulin. Jo ennenkuin hän oli puhunut sanaakaan, hänen paljas katsantonsa hämmästytti minua niin kovasti, että sydämeni rupesi hakkaamaan niinkuin kellon heiluri, ja kun hän puhui, minä luulin jok'ainoan sanan tarkoittavan minua."
Tähän Betty nyykähytti päätänsä myönnytyksen merkiksi lausuen itseksensä: "Niin, niin se oli! — Juuri hänen tapaistansa!"
"Kun hän oli lopettanut," jatkoi puhuja, "minä sanoin itsekseni: 'Tuo mies voi lukea sydämen salaisuudet.' Mutta siinä ei vielä ollut kaikki, sillä hän osoitti minulle myöskin pelastuksen välikappaleen, Jesuksen Kristuksen veren."
"Siitä hetkestä sydämeni täyttyi lohdutuksella toivon kautta, että
Jumala Kristuksen tähden tahtoi armahtaa minua."
Taistelu ei kuitenkaan vielä ollut ohitse; hänen pikainen luontonsa sai useasti vallan hänestä, ja hänen sydämensä tuli taas kovaksi kuin kivi. Hän tunsi itsensä mahdottomaksi syömään ja juomaan. "Kuinka," niin kysyi hän itseltänsä, "semmoinen vaivainen kuin minä Jumalan lahjoja nauttisi?" Ja hän päätti olla sekä syömättä että juomatta, siksi kuin hän oli löytänyt Jumalan valtakunnan. Kyyneliä, suuria kuin sadepisarat, tippuivat hänen poskillensa, hän makasi polvillansa Jumalan edessä, mutta tunsi itsensä mykäksi ja mahdottomaksi edes kantamaan yhtäkään rukousta, hän piti itsensä pahantekiänä, joka seisoi tuomarinsa edessä, ja lannistuneena syntivelkansa tunnusta hän kokonaan antoi itsensä Jumalan mielivaltaan sanoen: "Tapahtukoon, Herra, sinun tahtosi, tulkoon kadotus taikka pelastus — tässä minä olen!"
"Sinä silmänräpäyksenä," sanoi hän, "tuli Jesus Kristus ristiin-naulittuna syntieni edestä, niin selvästi hengellisten silmieni eteen, kuin olisin nähnyt hänet ruumiillisesti, ja minä tunsin itseni yht'äkkiä vapautetuksi kaikesta tuskallisesta pelvosta ja täytetyksi hiljaisella ilolla ja rauhalla. Minä taisin nyt ilman kauhistusta sanoa: 'Minun Herrani ja minun Jumalani!' Minä taisin nyt huudahtaa: 'Minä kiitän sinua, Herra, että olet ollut minulle vihainen; mutta vihas on palannut, ja sinä lohdutat minua. Katso, Jumala on minun autuuteni, minä olen turvassa enkä mitään pelkää; sillä Herra on väkevyyteni ja virteni, ja hän on autuuteni.' Sydämeni suli rakkaudesta Jumalaa ja joka ihmissielua kohtaan; vaimoni ja lasteni, äitini, sisarten ja veljieni perässä vihollisillani oli ensimmäinen sia rukouksissani, ja minä huusin: Oi Herra, anna minun löytää iloni heissä, ja anna heidän Sinun lunastavan ja vapahtavan rakkautesi tuta."
"Iltapuolella minä avasin kirjan, jossa seisoo: 'Joka meitä rakasti ja on meidät verellänsä synneistämme pessyt' ja se liikutti minua niin syvästi, etten kyyneliltäni saanut luetuksi. Ja sitten mr Wesleyn saarnatessa minä en voinut muuta kuin itkeä ja kiittää ja ylistää Jumalaa, joka oli lähettänyt tämän palveliansa osoittamaan minulle autuuden tietä. Koko päivänä minä en syönyt enkä juonut, sillä niinkuin ennen, kun Jumalan käsi oli raskaana minun päälläni, en jaksanut mitään nauttia, niin olin taas nyt, sitten kuin olin löytänyt rauhan, niin täynnä rakkauden mannaa, etten ollenkaan tuntenut katoovaista leipää kaipaavani."
Saarnaaja jatkoi, mutta minä en kuullut sen enempää, sillä Betty istui kädet ristissä ja silmät täynnä kyyneliä; hänen kasvonsa, jotka vast'ikään olivat niin rumistuneet, näyttivät nyt iloisilta ja toivokkailta, niin että luulin ilman vaaraa voivani heittää hänet. Minä käskin hänet jäädä ja lupasin toimittaa kaikki, siksi kuin hän palaisi. Kun menin alas kunnaalta, äänet seurasivat minua alusta hiljaisina ja katkonaisina, mutta pian voimallisina ja kirkkaina selkeässä aamu-ilmassa. Minusta oli kuin en koskaan olisi suloisempaa musiikia kuullut, ja kun viritin valkeata ja puuhasin suurusta, minä kaiken aikaa veisasin sydämessäni rukoillen Jumalaa, että ihana virsi Betty-parankin rinnassa kajahtaisi.
Ennenkuin kukaan oli häntä kaivannut, hän jo oli kotona.
Koko päivän hän toimitti tavallisia askareitansa, hänen kasvonsa näyttivät rauhallisemmilta, mutta hän ei puhunut mitään, ja Bettyn äänettömyys on semmoinen, että kenenkään muun kuin hänen itse ei ole hyvä sitä rikkoa.
Illalla, kun äitini ja minä istuimme yksin takkavalkean ääressä, ja minä olin tunnustaa hänelle, että olin käynyt Bettyn kanssa aamukokouksessa, Betty itse tuli ja toi sisään illallisen. Hän viipyi viipymistään, kunnes en luullut hänen aikovan lähteä, ennenkuin isäni tulisi sisään, ja sentähden rupesin pelkäämään, että minun täytyisi mennä maata tunnustukseni taakka sydämellä. Äkkiä hän kuitenkin seisahtui ja sanoi:
"Missis, paras lienee tunnustaa asia suorastaan. Huomenna minä taas lähden kuulemaan Yorkshiren miestä. Minun ei auta vastaan-seisominen. Minä olen koettanut, mutta se ei menesty."
Minun täytyi nyt ruveta Bettyn puhetta parsimaan, niin selkeästi kuin suinkin taisin, tunnustaen samalla sen osan, joka minulla itsellä oli salaisuudessa.
Äitini näytti kovin huolestuneelta ja sanoi:
"Kitty, tuota en olisi sinulta odottanut."
"Mrs Kitty," virkahti Betty, "tuli pitämään vaaria minusta. Hän pelkäsi minun joutuvan suunniltani, ja niin olinkin hetken aikaa, uskokaat se. Kitty tuli estämään minua onnettomuudesta."
"Betty," sanoi äitini hyvin yksivakaisesti, "minä en voi sallia, että kuljette tuommoisissa paikoissa. Te tiedätte, että minä en koskaan estä ketään kirkosta, ja siellä saatte käydä niin usein kuin tahdotte, ja minä vastaan, että pastori Spencer on hyvä saarnamies. Kirkossa on ilman sitä myöskin tekstit ja rukoukset, ja mitä muuta tarvitaankaan?"
"Minä en tahdo sanoa mitään pahaa meidän pastorista," vastasi Betty, "yhtä vähän kuin kuninkaasta ja parlamentista, ja minä en epäile, että mitä hän puhuu, tavallaan on varsin hyvää. Mutta siitä asti kuin kuulin pastori Wesleyn, minulla on ollut alituista huolta ja tuskaa sydämessäni, ja pastori Spencerin saarnat voivat yhtä vähän ottaa pois tämän huolen, kuin ne voivat ottaa aran hampaan suustani. Sitä ei sovi odottaakaan, että niin pehmeät sanat voisivat käydä niin kovasti kiinni. Mutta Yorkshirelaisen, ne sen voivat ne. Minun tuli parempi olla, kun kuulin hänet tänäpänä, ja minun täytyy kuulla häntä uudestaan huomenna. Sitten, missis, kun pääsen kuormasta, joka nyt painaa minua, sitten tahdon istua tyytyväisenä pastori Spenceriä kuulemassa. Sillä kyllä hänenkin saarnojansa auttaa kuunnella, ja välisti ne minusta ovat olleet kuin oikea musiiki. Mutta musiiki, se ei voi estää kipeää sydäntä kirvelemästä."
"Mutta sen voi raamattu, Betty, ja raamattua saamme kuulla joka pyhä kirkossa."
"Niin, niin saamme; mutta Yorkshirelaisenkin sanat ovat raamatusta. Hän tietää ilman sitä noukkia esiin pala palalta, mitä kullenkin sopii; noukkia esiin, järjestää ja käyttää, mitä kullostikin tarvitaan, aivan niinkuin te, missis, teitte rohtojen, kun minä loukkasin kylkeni. Ne olivat kyllä ennenkin seisoneet tuolla alhaalla kryytimaassa varsillansa, mutta minä olisin voinut kulkea niitten keskellä tuomiopäivään saakka, ilman että niistä olisin tuntenut vähintäkään vaikutusta kylkeeni."
Äitini huokasi.
"Katsokaat, Betty, ettette nouki ulos niitä tekstejä, jotka miellyttävät teitä, sen siaan että ottaisitte vastaan ne, jotka hyödyttäisivät teitä. Karvaat kasvit ovat useasti terveellisemmät kuin makeat."
"Karvaitakin," sanoi Betty, "olen maistanut. Mutta uskoni on kuitenkin, että makeat ovat tehneet minulle enemmän hyvää."
"Mutta minä en voi myönnyttää, että se on oikein, minä en voi siihen suostua," vastasi äitini vieläkin kerta.
"Oi missis," sanoi Betty, "te ette voi, minä en koskaan odottanutkaan, että voisitte! Mutta minä katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa asia teille."
Äitini pudisti päätänsä ja Betty lähti; sillä pidemmälle kuin tähän suoraan vastaväitökseen hänen emännällinen valtansa Bettyn ylitse ei ulottunut.
Seuraavana aamuna Betty taas lähti matkaan, palasi takaisin eikä puhunut mitään. Ruoka oli moitteetonta; permannot ilman vähintäkään likapilkkua. Isäni atriat tuotiin minutilla pöytään. Mutta kyökissä vallitsi ennen tuntematon hiljaisuus, ja lauvantaina vanha Roger sanoi minulle:
"Mrs Kitty, minä en voi ymmärtää, mikä Bettyyn on tullut. Hän on julman säyseä ja hiljainen kuin lammas. Ei pahaa sanaa koko viikkona, ja minä en voi ymmärtää, mitä se tietää. Oikein minua vähän peloittaa. Sanotaan, että Bettyn-luontoiset ihmiset käyvät semmoisiksi, kun heidän tulee aika kuolla. Ja iltaisin hän istuu ja kokoilee sanoja isosta raamatusta, jonka toitte muassanne Lontoosta, mrs Kitty. Se on oikein ikävää, ja minä en ole tahtonut häiritä missis'iä, sillä hän panee kaikki niin sydämellensä, mutta teille, mrs Kitty, minä päätin sen sanoa. Metodistat ovat vaarallista väkeä, ja tuolla kotona Dartmoressa sanovat, että he tietävät enemmän, kuin heidän pitäisi tietää, ja en minä suinkaan tahtoisi, että he lumoisivat Bettyn! Minusta hänen kielensä kyllä oli vähän terävä välisti, mutta nyt on julman hiljaista kyökissä ja juuri kuin vähän kamalaa täällä yksinäisyydessä. Minä tahtoisin antaa vaikka mitä, kun kuulisin hänen taas hiukan pauhaavan."
Joka toinen sunnuntai-iltapäivä on aina ollut ihastuksenani. Kun on liian pitkä matka siihen kappelikirkkoon, missä silloin ilta-jumalanpalvelusta pidetään, olemme kaikki kotona; isäni ja Jack ovat Trustyn kanssa kedolla kävelemässä, äitini istuu yksin omassa rakkaassa kammiossaan portin vajan päällä, ja minä vietän aikaani joko omassa huoneessani taikka isossa omenapuussa puutarhassa.
Viimis sunnuntaina istuin niinkuin omassa akkunassani. Se oli auki, ja ilma oli niin tyven, että kukkien ympäri pyörivien mehiläisten surina selvästi koski korvaani. Mutta niitä oli ainoastaan muutamia, ja heillä oli luultavasti joku pieni sunnuntaitoimi omin päinsä ja omassa vapaudessaan.
Oli niin hiljaista, että melkein olin kuulevinani, kuinka laihot pellolla vienojen tuulenleyhkien vallassa keinuivat, ja selvästi kuulinkin, kuinka Daisy kahmi ruohoa pienessä haassa puutarhan vieressä. Ja näitten katkonaisten äänten välissä kuulin pienen puron lakkaamatonta lirinää kivi-ojassa, joka johdattaa ruuheen, mistä elukat juotetaan.
Kevät pikku lintujen liverrysten ja rakennuspuuhien ohessa oli mennyt; kesä tuleennuttavan päivänpaisteensa ja elon-aika huoltensa ja riemujensa ohessa niinikään. Auringolla ei ollut muuta tointa kuin kultaisen kirkkautensa syvyydestä täytetylle työllensä, kypsyttämille hedelmillensä hymyileminen.
Ja maa oli lopettanut vuosityönsä ja käynyt levolle; se lepäsi niin hiljaa kuin uupuneet elukat lämpimässä valossa, jonka aurinko levitti tanterelle akkunani edessä.
Oli niin juhlallinen lepo, niin pyhä hiljaisuus oli kaikkien ylitse levinneenä, että minä luulin käsittäväni, mitä raamatussa tarkoitetaan "Jumalan siipien varjolla." Sillä kun "Jumala" ja "varjo" mainitaan yhdessä, varjolla ei voida tarkoittaa pimeyttä, vaan suojelusta, turvaa ja lepoa. Minusta oli nyt kuin koko maa olisi levännyt lämpimien, suojelevien äidinsiipien alla.
Raamattuni, jota vast'ikään olin lukenut, oli vielä avoinna polvellani. Se ei ollut katkeamatonta ajatuksenjuoksua, selvää rukousta; koko sydämeni lepäsi hiljaa Jumalan edessä niinkuin maa auringonpaisteessa, tuntien kuitenkin Jumalan läsnä-olon, niinkuin lapsi tuntee äitinsä hymyä; mutta sillä hetkellä minä en pyytänyt mitään, en kaivannut mitään, en tahtonut mitään — se oli hiljaista, häiritsemätöntä lepoa rakkaudessa.
Olipa juuri kuin olisin herännyt, kun matala mumina akkunani alta koski korvaani ja taas pani ajatukseni liikkeelle.
Se oli naisen ääni, se tuli avoimesta kyökin-akkunasta oman akkunani alta, ja kun kurotin ulos kuulemaan, minä huomasin, että se oli Bettyn ääni.
Minä menin ulos pihalle, ja kun kuljin kyökin-akkunan ohitse, minä näin Bettyn iso raamattu avoinna edessänsä pöydällä. Kissa päivitteli ovenkynnyksellä, ja Trusty oli köyristynyt ruohottuneelle kivi-sillalle sen alla.
Betty istui kumartuneena kirjan yli, ja hänen paksut sormensa, niin tottuneita työhön, eivät tietysti voineet olla palvelusta tekemättä niin tärkeässä toimessa, kuin lukeminen oli. Hänen huulensa seurasivat sormien verkallista osoitusta, ikäänkuin olisi hän useammalla kuin yhdellä tavalla tahtonut vakuuttaa itseänsä sen vaikutuksen todenperäisyydestä, jonka kirjaimet hänessä synnyttivät. Tuolla kun istuikin luettavaansa kiinnittyneenä, minä huomasin, kuinka paljon voimaa oli hänen lujilla, mukavilla huulillansa, hänen leveällä, kulmaisella otsallansa, josta harmaat hiukset olivat pois-lykätyt, sekä kaikissa muissakin piirteissä hänen tarkoin merkityissä kasvoissansa. Kun minä lähenin, hän nosti silmänsä Trustyn liikuntoon, joka soinnullisella pienellä haukotuksella oikaisi koipiansa ja nousi ylös minua tervehtimään.
Silmämme kohtasivat toisiansa, Bettyn ja minun. Hän näytti katsovan tarpeelliseksi ruveta pieneen puollustukseen ja lausui:
"Mrs Kitty, minä olen ainoastaan katsonut, onko totta, mitä Yorkshiren mies puhui."
Minä en voinut olla Berean jaloja naisia ajattelematta, ja nojaten akkunanlautaa vasten minä kuuntelin.
"Sillä nähkäät, kultani," jatkoi hän, "jos hänen sanansa tekisivät sydämeni vaikka kuinka onnelliseksi, mitä se auttaisi, jos mitä hän puhui, olisi ollut ainoastaan hänen omaa puhettansa? Mutta jos se seisoo tässä, se on Herran puhetta, kas sitten se pitää paikkansa."
"Hänen sanansa kevensivät siis sydäntänne, Betty," minä sanoin.
"Kultani," vastasi hän, "se ei ollut hänen sanojansa, ei ensinkään! Se seisoo kaikki tyyni tässä (osoittaen raamattua) ja on seisonut siinä vuosisatoja, ennenkuin synnyinkään, mutta asia on, että minä en ole sitä koskaan ennen huomannut."
Betty käänsi nyt kirjan niin, että minä sain nähdyksi, ja lykkäsi sitten sormellansa pitkin seuraavia rivejä:
"Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat; itsekukin meistä poikkesi omalle tiellensä; mutta Herra heitti kaikki vääryytemme hänen päällensä."
"Sitä on paljon, paljon enemmän," sanoi hän, "mutta minä palaan aina tähän, sillä se oli se, joka paransi sydämeni."
Hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen äänensä leppeä, kun hän jatkoi:
"Mrs Kitty, parannuskeino oli melkein yhtä pikainen kuin tauti. Juuri niinkuin mr Wesleyn sanat silmänräpäyksessä tunkivat sydämeni syvyyteen tehden sen yhdeksi ainoaksi, isoksi haavaksi, kun minä tunsin itseni kokonaan syntiseksi ja kadotetuksi, niin nämät sanat menivät suoraan haavan pohjaan valaen siihen terveyden balsamia, niin että missä tuska oli ollut kovin, siellä riemu nyt tuli suurimmaksi. Jokainen murhepisara näytti sulaantuvan vielä suurempaan ilopisaraan. Sillä tietäkäät, mrs Kitty, se ei ollut mitään mielenkuvitusta, vaan todellista näkemistä. Minä näin kalliin Vapahtajan itse sydämessäni ja kaikki syntini hänen päällensä sälytettynä, ja kun hän riippui siellä ristinpuussa, kalveana, verta vuodattavana ja runneltuna syntieni kuormasta, hän näytti lempeillä silmillään lausuvan minulle:
"Tämän kaiken kannan mielelläni sinun edestäsi."
"Sinä hetkenä minä tunsin, että kaikki oli hyvin. Minä en saata sanoa, että tunsin sydämeni keveäksi, sillä olipa niinkuin sen päällä olisi ollut toinen taakka, rakkauden ja kiitollisuuden, paljon suurempi kuin vanha, tuskan ja synnin; mutta nähkäät, se oli niin suloinen, niin suloinen, tuo uusi taakka, ja minä en olisi koko mailman edestä tahtonut sitä keveämmäksi tuntea."
Minä en saanut puhutuksi, vaan kumarruin ainoastaan Bettyn käden yli, jonka pidin omassani. Me olimme kauan aikaa ääneti, ja sitten minä kysyin:
"Betty, puhuttelitteko John Nelsonia, sanoitteko hänelle kaikki?"
"Hän tuli kysymään minulta," sanoi Betty. "Minä olin pannut mieleeni, että minun tähteni ei saisi tulla mitään itkemistä ja rukoilemista ja veisaamista, mutta minä olin niin ilon innossa, etten huolinut, mitä minusta sanottiin, vaan istuin ja itkin ilosta kuin hupsu, kun mr Nelson tuli minun luokseni ja kysyi minulta varsin hiljaisesti ja suopeasti, puuttuiko minulta mitään. Ei mitään, minä sanoin, mutta kiittäkäät Jumalaa minun edestäni, sillä minä kiitän Jumalaa teidän edestänne, niin kauan kuin elän. Sitten hän kysyi minulta, kuinka minun oli, ja minä sanoin hänelle kaikki tyyni, niinkuin minä olen sanonut sen teille, mrs Kitty. Hän näytti kovin tyytyväiseltä ja sanoi, että se oli kääntymistä, lisäten sitten jotakin sisällisestä todistuksesta, 'Hengen todistuksesta,' niinkuin kirjassa seisoo. Mutta mitä se tarkoitti, minä en käsittänyt enempää kuin äsken-syntynyt lapsi, ja sen minä sanoin hänelle. Minä tiesin ainoastaan, että sydämeni oli ollut niin raskas kuin hengiltä tuomitun murhaajan, ja että minä nyt olin niin onnellinen kuin lapsi, joka on saanut anteeksi, ja tämän kaiken nähtyäni siunatun Herran sydämessäni. Ja ne, jotka seisoivat minun ympärilläni, hymyilivät ystävällisesti ja sanoivat, että siinä oli kylliksi, ja mitä muuta minun tarvitsi oppia, minä saisin tietää, jos lukisin raamattuani ja kävisin kirkossa. Herra opettaisi silloin itse minua. Mutta minä tunsin, etten voinut oppia enempää sillä erällä, vaan jätin heidät kaikki hyvästi ja lähdin sitten yksin kotia. Sillä nähkäät, mrs Kitty, minä pelkäsin kadottavani tuon suuren ilon, jos liian paljon siitä puhuisin. Minä tunsin saaneeni kalliin tavaran sydämeeni, ja minä ikävöitsin päästä kotia sitä katselemaan kuin vakuuttumaan siitä, että kaikki oli totta, ja kaikki oli minun."
"Te puhuitte näkemisestä, Betty," minä sanoin, "entä, jos se vaan olisi ollutkin jotain näköä taikka unta?"
"Ei" sanoi Betty, "semmoista minä en tarvinnut. Ja minä havaitsin varsin oikeaksi, että Jumala opettaa minua kirkossa. Merkillistä, etten koskaan ennen ole tullut huomanneeksi, että kaikki mitä Nelson puhui, seisoo myöskin rukouksissa. Ne olivat minusta kaikki tänäpänä niin selkeät, mutta sitä en tohdi sanoa, että taisin käsittää kaikki, mitä pastori saarnassaan puhui. Mutta oi kuinka onnellista meille tietämättömille paroille, että raamatun sanat ovat niin selkeän selkeät!"
Minä heitin nyt Bettyn mietintöjänsä jatkamaan ja lähdin ylös äitini luo viettämään sitä kallista pikku hetkeä, joka oli jälellä, ennenkuin isäni ja Jack palaisivat kedolta. Minä luulin vapaasti voimani kertoa hänelle, mitä Betty oli puhunut minulle, ja hän näytti käyvän siitä liikutetuksi. Suurella yksivakaisuudella sanoi hän:
"Minä en tiedä, mitä meillä voisi olla tätä vastaan sanomista, Kitty. Isäsi pitää John Nelsonia merkillisenä miehenä. Kaikki mikä panee ihmisen hillitsemään luontoansa, rakastamaan raamattua ja käymään kirkossa, täytyy olla hyvää. Mutta minä luulen Bettyn tekevän oikein siinä, että hän tahtoo olla itseksensä eikä puhua liiaksi. Minusta on kuin tarvitsisimme kaiken voiman, jonka uskonto meille antaa, voidaksemme tehdä työtä ja kärsiä, niin että meillä ei ole suurta aikaa liikutuksiin ja puheisin tuhlata."
"Mutta, äiti kulta," minä sanoin, "eikö se ole rakkaus, joka valmistaa meitä sekä tekemään työtä että kärsimään, ja eikö rakkaudella ole riemujansa niinkuin murheitansakin?"
"Niin kyllä"' vastasi äitini miettiväisesti, "monta murhetta, mutta monta riemuakin. Ja kuitenkin, Kitty, rakkaus, ei osoita itseänsä murheissa eikä riemuissa, joihin aina hämmentyy niin paljon itsekkäisyyttä, vaan velvollisuuden tunnossa. Jumala sanoo, että hän vaatii 'kuuliaisuutta' eikä 'uhria' ja minä ajattelen sillä tarkoitettavan, että Jumala ei tahdo tuota taikka tätä harrasten liikutusten suitsutusta, vaan oman tahdon uhrausta, sillä kuuliaisuus ei ole muuta kuin itse-uhrausta."
"Mutta, äiti," minä sanoin, "jos rakkaus on niin suuri, että se tekee kuuliaisuuden riemuksi, voiko tämä ainoastaan olla erhetystä?"
"Se olisi taivaan valtakunta itse," huusi äitini. Sitten sanoi hän tavallisella hiljaisella ja lempeällä tavallaan:
"Mutta minä luulen, että ainoastaan kaikkein suurimmat pyhimykset maan päällä ovat tuota kokeneet eikä hekään alin-omaa ja lakkaamatta."
"Mutta, äiti," minä vastasin, "eikö niin, että mitä enemmän Jumalan suhteen olemme niinkuin pienet lapset, sitä taipuvampia olemme myöskin kuuliaisuuteen."
"Kenties, Kitty," sanoi äitini hymyillen, "pienet lapset, ne ne juuri oikeita pyhimyksiä ovatkin."
"Äiti," minä sanoin, "eihän meidän tarvitse Bettyä hänen tunteissansa häiritä? Hän näyttää niin hiljaiselta ja niin onnelliselta uskossansa."
"Minä luulen, että meidän tarvitsee odottaa ja nähdä," sanoi äitini, ja siihen päättyi puheemme.
Onko mahdollista, että se oli eilen aamulla, kuin minä istuin salin-akkunan loukossa ja parsin äitini villävanttuita, ja Hugh Spencer tuli sisään ja minua tervehdettyänsä kysyi äitiäni ja kohta sen jälkeen meni häntä etsimään?
Minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon pidempi aika.
Minua kummastutti, että hänellä ei ollut minulle mitään sanomista, vaikka emme olleet moneen kuukauteen toisiamme nähneet, ja hän sillä välin oli vihitty papiksi. Minä päätin hänen olevan kokonaan kiinni siinä, josta hän ja Ewelyn niin paljon pitävät. Nyt minä luulin hänen tahtovan siitä äitini kanssa neuvotella, koska hän kenties katsoi minua liian kokemattomaksi ja liian lapsenmaiseksi hänelle mitään neuvoa antamaan.
Minä tunsin itseni melkein loukatuksi, mutta rupesin sitten pelkäämään, että olin mielipahaani ilmoittanut vastaan-ottaen häntä oudosti ja tylysti. Ja minä päätin hänen palatessaan (jos hän todellakin palaisi) puhutella häntä aivan niinkuin tavallisesti. Mikä oikeus minulla olikaan tuntea itseäni loukatuksi? Kieltämättä äitini kaikin puolin oli paljon parempi neuvon-antaja kuin minä, ja helposti ymmärrettävä oli, että Ewelynin mielipiteet olivat suuremmasta arvosta kuin minun. Mutta sen perästä ajatukseni rupesivat käymään toista suuntaa. Viime aikaan olin yhä enemmän tullut siihen vakuutukseen, että paras ja suorin keino päästä rätingeistä, olisi neuvotella Hugh Spencerin kanssa. Hän tiesi ennakolta pahimman osan asiasta, kun Jack itse oli kirjoittanut hänelle pyytäen häneltä rahaa lainaksi. Minä olin jo maksanut miss Pawseyn ja ajattelin pyytääkseni Hugh'ia tekemään suoritusta Mooses juutalaisen kanssa ja ottamaan loput rahani siitä, mitä hän itse oli lainannut. (Tietysti minä en sanoisi, että rahat olivat minun.) Minä istuin juuri ja tuumailin, kuinka minun olisi parhaiten alkaminen, muodostaen joukon vastauksia yhtä moniin luultuihin muistutuksiin Hugh'in puolelta, kun tämä taas astui sisälle saliin.
Hän oli yksin, ja minä en tahtonut silmänräpäystäkään hukata. Silmiäni työstäni nostamatta, (sillä asia koski Jackin hyvää nimeä ja mainetta, ja se oli arka paikka, niin että tunsin itseni varsin kiihtyneeksi), minä ilman mitään valmistuksia, unhoittaen kaikki, mitä olin päättänyt sanoa, rupesin peräti hullusta päästä. Minä puhuin hyvin pikaisesti, ja minä tunsin että kasvoni lensivät tulipunaisiksi lausuessani:
"Hugh, joku aika sitten osti Jack minulle kirsikanpunaisen silkkirihman; hän sanoi, että sinä maksoit sen, ja hän jätti minulle hiukan rahaa — — kumminkin puhui hän siitä minulle."
"Ja sinä et tahtoisi ottaa niin paljon kuin pientä silkkirihmaakaan minulta, Kitty?" kysyi Hugh.
Vielä en ollut hänen puoleensa katsonut, vaan jatkoin:
"Se ei ollut siitä, josta Jack erittäin puhui minulle, vaan se oli muista rahoista, jotka sinä olet lainannut hänelle, ja jotka minä tahtoisin vähitellen maksaa takaisin."
Tähän minä vaikenin, sillä minua hämmennytti suuresti vaikeus olla valhetta lausumatta, mutta samalla myöskin ilmoittamatta, että tahdoin maksaa Jackin rätingit omista rahoistani.
Hugh rupesi nyt puhumaan. Hänen äänensä oli lempeä ja matala, sillä hän seisoi varsin vieressäni, ja hän sanoi:
"Kitty, minä tulin puhumaan sinulle peräti toisesta asiasta."
Silloin minä nostin silmäni, sillä minä ajattelin Ewelynin kirjettä.
Sinä iltana emme puhuneet sanaakaan sen enempää Jackin rätingeistä.
Mitä me puhuimme, minä en todellakaan saa kerrotuksi.
Kun Hugh oli lähtenyt kotiin, ja äitini tuli sisään, hänkään ei puhunut paljon mitään.
Hän likisti minua ainoastaan sydäntänsä vasten ja kuiskasi:
"Kitty, lapseni, rakastettuni!"
Siitä aamusta saakka minä en ole murehtinut sitä, josta Hugh ja Ewelyn molemmat niin paljon pitävät.
Oi kuitenkin! Tätä Hugh on monet vuodet toivonut!
Ainoa murheeni on, etten ole likimainkaan Hugh'ia ja hänen rakkauttansa ansaitseva.
Mutta Jumala voi tehdä minut semmoiseksi aikaa myöten.