VII.
Minä luulen, ettei kenelläkään ole ollut niin monenmoista onnea ilonmaljaansa sekotettuna kuin minulla. Minä voin nyt tuskin päästä pidemmälle jumalisuuden-harjoituksissani kuin "kunnioituksen" ja "kiitoksen" pykälään, sitä lukematta, että minun täytyy tunnustaa, että minä en ole ollut kylliksi kiitollinen.
Sillä Hugh tulee isänsä apulaiseksi, ja pastori Spencer on sanonut äidilleni, että Hugh luultavasti saa viran hänen jälkeensä, niin että meille tulee suuri ilo, Hugh'ille ja minulle, kun saamme elämämme tehtäväksi kaiken aikamme kaikille niille, jotka lapsuudestamme asti ovat meidät tunteneet, tehdä kaikkea hyvää mitä voimme, jopa kaikella mahdollisella tavallakin. Muitten kutsumuksena on sotia kuninkaan väessä, laatia lakia taikka valvoa lakien noudattamista, ostaa ja myydä taikka niinkuin Bettyn, kirnuta voita ja pestä permantoja, ja ainoastaan silloin-tällöin askareista päästyänsä tehdä hyvää, mutta aina ja alati tehdä, mikä todellisen hyvää on, tulee olemaan Hugh'in ja minun pää-asiallisena toimena, meidän virkanamme, meidän harrastuksenamme aina ja joka elämämme päivänä. Aamulla meidän täytyy ajatella, kutka seurakuntalaisistamme tarvitsevat apua ja lohdutusta, kutka ovat varotettavat luopumaan pahasta menostansa ja oikealle tielle astumaan. Me saamme alati tehdä työtä muitten edestä. Me emme saa pitää mitään itsekästä ajatusta taikka mitään itsekkäitä tarkoituksia. Köyhimmätkin saavat tuta, että heille pappilassa aina on avoin ovi, josta heitä ei koskaan ajeta pois. Ne jotka ovat syvimmälle vaipuneet, saavat tuta, että siellä aina on käsi, joka ei pelkää saastuvansa heitä koskiessansa ja heitä heidän lankeemuksestansa nostaessansa.
Ja kaikki tämä ei ole mikään romantillinen puuha, vaan suora velvollisuutemme, joka on sitä suloisempi.
Sillä Hugh sanoo häväistykseksi niille lahjoille, jotka vanhuudesta ovat pyhiin tarkoituksiin annetut, kun papisto pitää tulojansa tavallisen kauppa-ansion taikka perinnön taikkapa maallisesta virasta lankeevan palkan veroisina. Ne ovat pyhitettyjä tuloja, hän sanoo, ja kun niistä olemme ottaneet sen verran, kuin yksinkertaiseen ja vaatimattomaan talouteen tarvitsemme, meidän tulee antaa loput kirkolle ja köyhille. Kaikki kristityt ovat kyllä pyhitettyjen tavarain haltioita, mutta ennen kaikkia papit. Häpeä olisi, hän päättää, jos ero paavillisen ja meidän papistomme välillä olisi ainoastaan siinä, että meidän pappimme ovat maalistuneet ainoastaan toimellisiksi maanviljeliöiksi taikka pikku pohatoiksi. Se ei ole velvollisuuden-tunnossa ja pyhyydessä, jossa meidän tulee entisen ajan papistosta eritä; meidän tulee pikemmin näissä katsannoissa voittaa heidät.
Minä pelkään, että papinrouvat useasti matkaansaattavat hämmminkiä. Minä toivon, että minä en tule esteeksi Hugh'ille! Minä en saa estää häntä, kun hänen virkansa sitä vaatii, lähtemästä ulos myöhään iltasilla taikka pimeitten, myrskyisten öitten selkään, vaikka hän näyttäisi väsyneeltäkin ja voipuneelta päivän työstä. Minä en saa antaa jonkun vaimollisen pelvon asettaa esteitä hänen käynnillensä sairasten luona, olkoon tauti kuinka vaarallinen ja tarttuva tahansa. Olisinko minä vähemmän rohkea kuin sotamiehen taikka köyhän kalastajan vaimo? Miehet ovat luodut panemaan henkensä alttiiksi ja kuluttamaan voimansa kutsumuksessansa, sanoo Hugh; ja jos papin kutsumus olisi ilman vaaraa ja vaivaa, se ei olisi niin miehuullinen kuin merimiehen taikka vuorityöläisen eikä niinmuodoin niin kristillinenkään.
Tätä minun on helppo päättää, mutta ei yhtä helppo pitää, kun vaara ja kiusaus tulee. Mutta jos tahdomme siunausta työstämme, emme saa ryhtyä siihen, Hugh sanoo, niinkuin menisimme paratiisiin, vaan niinkuin lähtisimme sotaretkelle. Ja sitten se tulee olemaan me, aina me! ja siinä on suuri ero.
Mutta kuinka raskitsisinkaan tätä onnea vastaan-ottaa, jos siitä olisi jotakin vahinkoa äidilleni, jos huomaisin, että hänen leppeät silmänsä joskus miettiväisinä ja murheellisina lepäisivät minussa, jos näkisin niitten välisti tulevan täyteen kyyneliä, samalla kuin hän itse on niin peräti heikko? Mutta tämä tuskin erottaakaan minua hänestä — aluksi kumminkaan, sillä me saamme ensimmäisen kotimme tämän rakkaan katon alla, niin että siitä sekä äidilleni että isällenikin on hyötyä. Sillä minulla on joku, jonka kanssa voin kaikista asioista neuvotella (ja tämä on toinen erin-omainen siunaus). Hugh tietää jo kaikki meistä kaikista. Hän on pitänyt äitiäni silmällä yhtä levotonna kuin minä; ja me voimme yhdessä ajatella parasta keinoa auttamaan Jackia, ilman että minun tarvitsee puhua mitään enempää siitä, josta tuskin olisin voinut puhua Hugh'illekaan, ellei hän itse olisi tietänyt siitä jo ennestään.
Hugh ei ole peräti ilman toivoa Jackin suhteen, vaikka hän tunteekin kaikki; mutta hän sanoo hänen olevan niinkuin kulkia, joka tarvitsee väkevää huutoa herätäksensä.
Isälläni ja Bettyllä on niin paljon tekemistä niitten huonetten korjaamisesta ja siivoomisesta vanhassa osassa rakennuksesta, jotka tulevat meidän asunnoksemme — vanhat iloiset huoneet isot kivitakat tulensioina, ja yksi niistä tuolla tornissa korkea, holvikaarinen akkuna seinässä tulee Hugh'in omaksi kammioksi. Tästä akkunasta näkyy aukeaman kautta vuorten välissä suuren, aavan meren siinto — päivänpaisteisina päivinä kirkas valon juomu ja iltaisin tumma purpurapilvi auringonlaskun kullastamalla pohjalla, ja aina, Hugh sanoo, rajaton tie ajatuksen kulkea ulos suureen, avaraan mailmaan.
Hugh ja minä olemme hakeneet kaikki sälyhuoneen vanhat, kauan kätkyneet tavarat ja niitten joukosta onkineet kaikenmoisia kalleuksia vanhojen tammituolien hahmossa, jotka ainoastaan tarvitsevat saada selkänsä parannetuiksi, sekä pöytien muodossa, jotka ainoastaan tarvitsevat jonkun uuden jalan varsin tukeviksi ja muhkeiksi tullaksensa.
Bettyllä ei ole juuri korkeaa ajatusta näistä löydöistämme. Hän väittää jyrkästi, että kaikki tyyni tuskin on 10:en killingin arvoista. Kuvaveistokset ja muinais-kalut eivät hänen silmissänsä maksa niin mitään.
Paljon enemmän Betty ottaa osaa äitini kanssa kangasten ja muitten semmoisten ostamiseen, vaikka hän sanoo, että kaikki tuommoiset kalut tämän mailman aikaan ainoastaan ovat hämmähäkin verkkoa sen verralla, mitä esi-isäimme aikana olivat, jolloin master'in äidin-äidin-äidin morsiushame kelpasi master'ille pu'uksi ja sen jälkeen pantiin päällyseksi parhaalle tuolille, ja yhtä kaikki lopultakin vielä näytti varsin uudelta.
Näitä keskusteltaessa vanha ystävyys äitini ja Bettyn välillä on tullut uudistetuksi. Järkevillä, vanhoihin kiinnittyneillä mielipiteillänsä villa- ja aivinakankaista Betty isoksi osiksi on voittanut takaisin sen luottamuksen, jonka hän käsityksillänsä metodistalaisuudesta ja mieltymyksellänsä metodistoihin oli kadottanut.
Hugh sanoi joku päivä sitten, että, jos mr John Wesley tuntisi äitiäni, hän epäilemättä pitäisi häntä mitä pyhimpänä naisena, ja hän uskoo varmasti, että jos äitini tuntisi mr John Wesley'ä, hänen uutteraa elämäänsä, hänen täydellistä antautumistansa Jumalan tahdon alle, hänen hyväntekeväisyyttänsä, hänen hyväntahtoisuuttansa kaikkia ihmisiä kohtaan sekä hänen arvon-antoansa kirkolliselle jumalanpalvelukselle, hän varmaankin kunnioittaisi häntä miehenä, joka seisoo apostoleja hyvin lähellä. Uskonpuhdistajille, Hugh sanoo, on suurena koetuksena, että aikakauden parhaat miehet ja etevimmät naiset niin usein soimaavat ja ymmärtävät heitä väärin.
Hugh sanoo, että jos äitini olisi elänyt Martti Luteruksen aikana, hän varmaankin luostarissansa olisi rukoillut hänen edestänsä niinkuin tuhlaaja-pojan edestä, sillä välin kuin hän itse olisi elänyt samasta uskosta, jonka puolesta Luterus koko elinkautensa taisteli.
"Mutta jos äitini olisi elänyt luostarissa, Hugh," minä sanoin, "hän ei olisi ollut naimisissa, vaan olisi ollut nunna ja paavilainen eikä liioin niin oivallinen, kuin hän nyt on."
Hugh hymyili ja sanoi:
"Mutta, Kitty, mr Wesley päättää, että muutamat kaikkein pyhimmistä ihmisistä, jotka ikinä ovat eläneet mailmassa, ovat olleet roomalais- katolisia."
"Se lienee ollut silloin, kun ei ollut mitään muuta, jota ihmisten olisi sopinut olla," minä sanoin.
"Ei," vastasi Hugh, "mr Wesley sanoo: Minä en uskalla yhteisestä kirkosta sulkea pois niitä seurakuntia, joissa välisti, jopa useastikin julistetaan epäraamatullisia opinkappaleita, joita ei voi todistaa yhtä-pitäviksi Jumalan puhtaan sanan kanssa; eikä liioin kaikkia niitäkään, joissa sakramentteja ei oikein jaeta (niinkuin roomalaisessa kirkossa) taikka mitä muita lienevätkin, joilla on yksi usko, yksi kaste ja yksi Jumala ja meidän kaikkien Isä."
"Se on suurena lohdutuksena," minä sanoin. "Mutta minä luulen tekevämme oikeimmin, jollemme vaivaa päätämme sillä, mitä äitini olisi ollut, jos hän olisi elänyt Luteruksen aikana. Aivoni ei mistään hämmenny niinkuin ajatellessani, mitä olisi ollut, jollei jotakin olisi ollut. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei hän eikä kukaan muu meistä elänyt noina pimeinä aikoina."
"Minä olen kiitollinen ja iloinen, ettet sinä kumminkaan sitä tehnyt," vastasi Hugh tuolla omituisen tyvenellä hymyllä, joka on iloisempi kuin monen muun kaikkein iloisin nauru; "ellemme juuri kaikki," lisäsi hän, "olisi eläneet yhtä haavaa siihen aikaan."
Mutta aikomukseni oli kirjoittaa Bettystä, ja niin olen näin pitkälle ajatuksissani hairaantunut.
Joku ilta noin 14 päivää sitten isäni istui illallisen jälkeen salin kulmassa mielihyvällä polttaen tupakkaa, jonka eräs merikapteini nykyjään oli tuonut Virginiasta hänelle lahjaksi; hänellä oli linnoitustaidon kirja avoinna edessänsä, ja äitini ja minä leikkasimme ahkerasti vaatteita isolla pöydällä, kun Betty pöytää korjattuansa äkkiarvaamatta julisti päätöksensä ruveta sen metodista-seurakunnan yhteyteen, joka piti kokouksiansa kylässä.
Äitini sanoi yksivakaisesti:
"Teidän sopii tehdä kuinka tahdotte, Betty, ja minä luulen todellakin, että tuo uusi uskonto tekeekin välttämättömäksi joka miehelle omaa tahtoansa seurata."
Nämät olivat kovin jyrkkiä sanoja äitini huulilta lähteneiksi; mutta vaikka hän on kaikkein lempein vaimollinen olento, hän kuitenkin varmaa vakuutusta kysyttäessä on varsin järkähtämätön.
Hän jatkoi: "Minä tahdon kerran kaikista sanoa ajatukseni, Betty," ja laskien sakset kädestänsä sekä puhuen tuolla matalalla, tyvenellä äänellä, jota vastaan Jackin taikka minun ei koskaan tehnyt mieli ruveta kiistämään, hän lausui: "Minä katson velvollisuudekseni varottaa teitä. Minä en käsitä tuota rajujen mielenliikutusten ja oman tahdon uskontoa. Uskonto, johon minä luotan, on se, joka tekee meidät kykeneviksi tunteitamme hillitsemään ja omaa tahtoamme kieltämään."
"Missis," sanoi Betty matalalla, änkyttävällä äänellä, joka suuresti erosi hänen tavallisesta puhe-tavastansa, "minä tahdon myöskin kerran kaikista sanoa, mitä minä ajattelen. Jos tarkoitatte sitä, missis, että eilen ripillä käydessäni en voinut kyyneliäni pidättää, minä saan sanoa, että se oli minulle mahdotonta. Sen voin tuskin nytkään tuota ajatellessani. Sillä siunattu Vapahtajamme itse oli siellä, minä tunsin sen yhtä varmasti kuin vaimo, joka kyynelillänsä kasteli hänen jalkojansa. Minä tunsin, että Herra antoi itsensä minulle osoittaen minulle, että hän rakastaa minua ja on kuollut minun edestäni, ja että syntini kaikki tyyni ovat anteeksi annetut. — Eikö vanha leski Jennifer itkemisellänsä ja huutamisellansa pannut koko kaupunkia liikkeelle, kun hänen kadonnut poikansa, jonka hän luuli makaavan meren pohjassa, palasi takaisin, ja eikö tämäkin itkenyt, vaikka hän oli iso partasuu mies? Onko sitten ihmettä, jos minäkin, kun olen löytänyt Jumalani, itken ilosta? Yksi asia on varma, ja se on, että minä olin pahemmin haaksirikkoinen kuin Jenniferin poika, ja että Jumalani on enemmän minulle, kuin äiti ja poika toisillensa. Jos tietäisitte, kuinka kadotettu minä olin, ette ollenkaan minua ihmetteli. Te ihmettelisitte silloin, että taisin olla niinkään tyvenellä mielellä kuin olin."
Äitini oli hetken aikaa ääneti. Hänen rakkaat, miettiväiset silmänsä kävivät kosteiksi, hän katsoi maahan ja sanoi hiljaisesti:
"Minä tiedän, Betty, että tuommoinen rauhan vakuutus ja tuommoinen ilo on annettu muutamille, mutta ne ovat olleet suuria pyhimyksiä, ja minä luulen, että se enimmästään on tapahtunut vähää ennen heidän kuolemaansa."
"Missis," sanoi Betty teeskentelemättä, "minä olen varma, että minä en ole mikään suuri pyhimys, enkä minä tiedä, olenko lähellä kuolemaakaan, mutta sen tiedän, ettei kukaan muu kuin Herra itse voi antaa minulle tämmöistä iloa, ja jos se nyt on minulle annettu, se kyllä voi tulla kaikille muillekin annetuksi. John Nelson sanoo, että pappimme saarnaavat siitä joka sunnuntai."
"Papitko sanoisivat joka sunnuntai, että joka mies voi tietää, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut?" huudahti äitini.
"Niin, joka mies, joka katuu ja uskoo," sanoi Betty. "Mr John Nelson antoi minun katsoa, mitä tuolla rukouskirjassa seisoo. 'Hän antaa anteeksi kaikille niille, jotka sydämestänsä katuvat syntejänsä ja vilpittömästi uskovat hänen pyhään evankeliumiinsa.' Ja missis, jos joskus eläessäni olen tuntenut jotakin oikein hyvästi, se on murhetta synneistäni ja kammoa niitten tähden, ja sanotaanpa, että juuri tämä on katumusta. Ja jos olen uskonut jotakin mailmassa, se on sitä, että siunattu Vapahtajamme on kuollut ristinpuussa syntisten edestä, ja John Nelson sanoo, että juuri tämä on pyhä evankeliumi. Niin pian kuin pastorimme nyt tulee siihen paikkaan, sydämeni tykyttää ilosta. Sillä siinä ei seiso 'tahtoo antaa anteeksi,' vaan 'antaa anteeksi,' ja sepä tarkoittaneekin, että se tapahtuu nyt, niin että se on varsin samaa minulle, kuin jos pastori sanoisi: 'Betty Roskelly, Jumala kaikkivaltias on käskenyt minun julistaa sinulle, että hän meidän Herran Jesuksen Kristuksen tähden antaa sinulle kaikki syntisi anteeksi.' Ja missis, minä en huoli siitä, kuinka vähän minä saarnasta käsitän, kun vaan tämä on selvän selvää. Kun pastori menee saarnastuoliin, minä kyllä kuuntelen tekstisanoja (sillä ne ovat parhaasta päästä minulle ymmärrettäviä), ja sitten ajattelen: 'Nyt hän saarnaa oppineille, jotka ovat hänen itsensä kaltaisia, mutta minä olen jo kuullut saarnani, ja siinä on kyllä,' ja sitten istun ja ajattelen sitä ja olen varsin tyytyväinen."
Hetken äänettömyyden jälkeen äitini säisti: "Mutta, Betty, kun koko elämä-ikänne joka sunnuntai olette noita sanoja kuulleet, mikä sitten tekee, että synninpäästö teistä nyt näyttää olevan jotakin niin uutta ja erin-omaista?"
"Minä en voi varsin tyystin tietää," vastasi Betty, "eikö se ole tuo 'nyt' ja 'minulle'. Ennen kuuntelin noita kaikkia, niinkuin pastori olisi lukenut joitakin hyviä sanoja jostakin hyvästä, joka löytyi jossakin kaukana mailmassa, ja joka kerta aikojen kuluessa annettaisiin jollekin, en tietänyt oikein kenelle. Mutta kun sain silmiini, että se on Jumala, joka nyt antaa anteeksi minulle, asia kävi peräti toiseksi."
"Mutta, Betty," sanoi äitini muuttaen ryntäystapaansa, "jos kirkkorukoukset käsittävät sen, mikä niin täydellisesti tyydyttää teitä, mitä viehätystä noissa äsken-keksityissä kokouksissa sitten on?"
"Kokoukset opettavat minua kirkkorukouksia käsittämään, vastasi Betty vakavasti.
"Minä toivon, että todellakin käsitätte, Betty, ettekä petä itseänne," sanoi äitini, ja pidättäen itsellensä sillä tavalla viimeisen sanan, hän lopetti riidan, ja Betty perääntyi huoneesta.
Illan kuluessa kun kaikki olimme koossa takkavalkean ympärillä, isäni sanoi äidilleni:
"Ystäväni, minä tahtoisin antaa sinulle sen neuvon, ettet vasta-päin rupeisi jumaluus-opillisiin väittelyihin Bettyn kanssa. Hän muutti sukkelasti asemasi otteellansa kirkkorukouksista."
Äitini punastui hieman ja sanoi:
"Sinä tiedät, ystäväni, että me joka sunnuntai rukoilemme sekä riitaa ja eripuraisuutta että väärää oppia vastaan, ja minä pelkään, että ihmiset saattavat itsellensä jonkunlaista uskonnollista hulluutta tuon uuden opin kautta."
"Ystäväni," puuttui isäni puheesen, "minä olen nähnyt koko joukon uskontoja, mutta niitä kaikkia yhteen lukien en kuitenkaan liiaksi uskontoa mailmassa. Minä en pelkää eripuraisuutta, joka tekee ihmiset kirkolliseksi, eikä hulluutta, joka tekee heidät hyviksi palvelioiksi. Me elämme kummallisia aikoja. Naapurimme kertoi minulle joku päivä sitten, että John Greenfield-parka oli pantu vankeuteen. Minä kysyin minkä tähden; sillä vaikka se raukka ennen oli juomari ja raivio, hän nyt metodistoihin ruvettuansa on käynyt vakamieliseksi ja raittiiksi. Hän sanoi: 'Mies olisi hyvä kyllä muutoin, mutta hänen hävyttömyydellänsä ei ole mitään määrää. Ajatelkaat sir, että hän sanoo, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut'. [John Wesleyn päiväkirjasta.] Varma on kuitenkin, että löytyy vanhoja sotureja, jotka mielellään tahtoisivat kantaa John Greenfieldin rankaistusta, jos ainoastaan voisivat saada osaa hänen rikokseensa."
Äitini kovuus riitaan ruvettaessa lauhtuu aina helposti, niin pian kuin hän havaitsee jotain myönnytyksen merkkiä vastapuolelta. Se on niin outo hänen luonnollensa, että ainoastaan ponnistus, joka siihen kysytään, hetkeksi ja kun hän kerta oikein on päässyt alkuun, tekee hänet yhä enemmän jäykäksi ja taipumattomaksi, juuri kuin olen havainnut, että sotaan vielä harjaantumaton sotamies paljon tuimemmalla ja sotaisemmalla katsannolla kantaa koettelematonta miekkaansa, kuin isäni sitä säilää, jolla hän on suuren herttuan lipun alla taistellut. Mutta kun äitini nyt näki isäni miettiväiset kasvot, hän mielellään ja iloisesti laski aseensa, pani kätensä hiljaa hänen käsivarrellensa ja sanoi:
"Rakastettuni, raamattu sanoo, että Jumalan tykönä on anteeksi-antamusta kaikille." Ja matalammalla äänellä lisäsi hän: "Kun minä nostan silmäni Vapahtajani ristin puoleen, näen hänen kärsivän ja kuulen hänen puhuvan, minusta näyttää mahdottomalta, ettei Jumala antaisi anteeksi, mutta kun taas katson itseäni ja syntejäni, tuntuu mahdottomalta, että hän voisi sitä tehdä. Ja sentähden, rakastettuni," hän sanoi, "minä en löydä mitään muuta lohdutusta kuin sen, että yhä uudestaan nostan silmäni Vapahtajani puoleen. Kenties on sinun sama laita."
Isäni laski kätensä äitini käteen ja katsoi vakavalla hymyllä hänen rakkaisin, puhtaisin ja helliin silmiinsä lausuen:
"Sinun syntisi, rakkaani, paljonpa ne todella painavatkin! Minä tahtoisin juuri kuulla tunnustuksesi. Ajattelen, että ne tulisivat kuulumaan melkein näin: 'Tänäpänä olen ollut liian maallinen ja liian iloinen nähdessäni Kittyn niin onnellisena. Eilen suutuin liiaksi nähdessäni mieheni niin kiivaana. Joka päivä rakastan omaisiani enemmän kuin minun pitäisi ja teen heille kymmenen kertaa enemmän hyvää kuin ansaitsevat!' Eikö tunnustuksesi tavallisesti ole tämmöisiä?"
Äitini näytti vähän levottomalta, kun isäni käänsi puheen näin keveälle suunnalle, ja lähti kohta sen jälkeen maata. Mutta tän'aamuna hän sanoi minulle, että minä en enää saisi tuota ajatella, se oli ainoastaan totuttua tapaa, jonka isäni oli oppinut Flandernissa, eikä hän ollenkaan epäillyt, että hän ajatteli paljon jumalisemmin kuin hän puhui. Minä en liioin saisi ajatella mitään sen johdosta, mitä hän puhui entisen elämänsä synneistä; jalompaa ja uskollisempaa sydäntä kuin hänen ei koskaan ole ollut tykyttämässä, hän sanoi. "Urhoollisimmat ovat aina myöskin parhaat ja jaloimmat. Paitsi sitä, Kitty," sanoi hän lopuksi, "mitä ovatkaan naisten vaarat ja viettelykset miesten vaikeuksien ja kiusausten verralla. Useampia naisia kuin miehiä voi kenties rauhallisesti ja turvallisesti päästä taivaasen, mutta jokaisen miehen, joka sinne pääsee, täytyy olla sankari ja kuningas, kykenevä hallitsemaan kymmenen kaupunkia."
Mutta kun isäni ja minä olimme jääneet yksin, tämä lausui:
"Kitty, me elämme kummallisessa mailmassa. On miehiä, jotka rikkovat jok'ainoata käskyä vastaan, ja kuitenkin viskaavat rehellisen miehen vankeuteen sentähden, että hän tunnustaa syntinsä ja uskoo niitten olevan anteeksi annetut. Ja tänäpänä aamulla kun kävin ulkona ennen päivän valkenemista, minä kuulin vakavaa ja suloista veisua, ja kun menin sinne, mistä se tuli, minä näin joukon köyhiä vuorityöläisiä, jotka odottivat ulkopuolella John Wesleyn asumusta saadaksensa kuulla saarnaa, ennenkuin lähtivät työhönsä, ja nyt veisasivat virsiä, siksi kuin hän tuli ulos. Täällä on nyt Betty, joka, vaikka hänellä on raiviottaren luonto, kuitenkin on tullut pyhimykseksi, ja äitisi, joka sielulla puhtaalla kuin enkelin itkee syntejänsä! Niin, tämä kyllä on kummallinen mailma, Kitty; mutta John Nelson tulee tätä tietä takaisin, minä menen häntä kuulemaan. Minä en ole varma, eikö tuo väkevä Yorkshirelainen saarnaa yhtä hyvin kuin muutamat muut, jotka tunnemme. Bettyn mietteet tuosta 'nyt' ja 'minulle' eivät suinkaan ole arvottomia."
"Isä," minä lausuin, "Hugh sanoo, että John Nelson on erin-omainen saarnamies, ja moni pitää paljon Hugh'in omista saarnoista."
"Vai niin? Hugh on siis metodista hänkin!" sanoi isäni, hymysuin taputtaen minua poskelle. "Mutta kuka ei Hugh'in saarnoista pitäisikään?"
Hall Farmissa on tällä haavaa yhtä etevä kuin harvoin nähty vieras.
Muutama päivä sitten ilmoitti orpana Ewelyn, että hän tahtoi käydä meitä tervehtimässä.
"Minä tulen ilman kamarineitsyttä," kirjoitti hän; sillä Stubbs on vakuutettu, että ihmiset Cornwallissa ovat pakanoita, jotka eivät koskaan rukoile muuta kuin yhtä ainoata rukousta, sitä näet, että laivat joutuisivat haaksirikkoon heidän rannoillansa. Hän luulee ilman sitä, että he sitovat lyhtyjä hevosten häntiin, jotka merimiesparat sitten turvaksensa pitävät leitsausvalkeina, sekä että rautaritarit, kun laivat onnellisesti on saatu hukutetuiksi, surmaavat laivamiehet ja sitten luultavasti syövät meidät suuhunsa, viimemainitusta hän ei kuitenkaan ole varsin varma. Matkan suuria vaaroja ja vaivoja hän sitä vastaan ei epäile. Valmiina kuin hän aina onkin uhraamaan itsensä minun palveluksessani, hän nytkin olisi siihen mieluisa, mutta minusta tuntuu kuin ei olisi varsin jalomielistä panna häntä niin kovalle koetukselle. Minä olen sentähden kerraksi tehnyt itseni vapaaksi hänen palveluksestansa, ja käskenyt hänen olla varsin huoletonna minun suhteeni. Äiti sanoo myöskin, ettei maksa vaivaa pitää kamarineitsyttä Cornwallissa, jonka hän nimittää 'Läntiseksi Barbariaksi,' ja jossa hän luulee jokaisen pu'un, jota vaan tahdon käyttää, tulevan käymään viimeisestä hovimuodista. Mutta, orpana Kitty, sinä ja minä tiedämme paremmin. Äiti ei tunne miss Pawsey'a, mutta minä, joka tunnen hänet, aion ottaa mukaani parhaat brokadivaatteeni, avarimmat pönkkähameeni ja valituimmat pitsikörttini Falmouth'in muotiompelianne korjattaviksi.
"Mitä kaiken tämän komeuden näkiöihin tulee, mitä parempia näkiöitä voisin pyytääkään kuin ritarillisinta kaikista hovimiehistä, setääni, ja täydellisintä kaikista aatelisnaisista, tätiäni? — puhumattakaan ujostelevasta pikku orpanastani ja lähellä-asuvasta nuoresta gentlemanista, joka minulle hänestä on ilmoittanut enemmän, kuin hänen umpimielisyytensä on sallinut hänen itse tästä ilmoittaa. Kaikeksi onneksi sydämelleni orpana Jack on sodassa, mutta niin ovatkin Betty ja Trusty jälellä. Minä oikein vimmastun ilosta, Kitty orpana, ajatellessani, että pian saan nähdä teidät kaikki. Minä arvaan, että tuotatte mr Wesleyn minua rakentamaan.
Kaikkein rakkain orpanasi
Ewelyn Beauchamp."
Isäni pudisti päätänsä ja sanoi, että valitettavasti oli liian paljon totta siinä, mitä Ewelyn kirjoitti ihmis-paroista Cornwallissa, niin ettei niitä pitäisi tehdä leikin ja pilkan esineeksi.
Äitini heltyi Ewelynin korupuheesta isäni hovitapojen suhteen, mutta oli muutoin ainoastaan puoliksi tyytyväinen kirjeesen eikä ensinkään ilmoitukseen vieraisille-tulosta.
"Mitä merkillistä sekasotkua, Kitty!" sanoi hän. "Mr Wesley ja Falmouth'in muoti-ompelia, pönkkähameet ja metodistat! Kuinka voimme tulla toimeen tuommoisen hienohelmaisen rouvan — nuoren tytön kanssa, joka päälle päätteeksi niin vaarallisella kevytmielisyydellä puhuu kirkosta? Minä soisin, ettet olisi antanut hänelle tuommoista käsitystä minusta, rakas pikku Kitty-parka! Mitä hän ajatelleekaan? Mutta hän oli kiltti sinua kohtaan, ja meidän tarvitsee tehdä parastamme."
Betty ei myöskään ollut juuri hyvillänsä, kun kuuli puhuttavan Ewelynin ai'otusta tulosta.
"Onni kumminkin," hän arveli, "ettei kamarineitsyt tullut mukaan, sillä hän oli kuullut, että Lontoon palveliattaret olivat paljon suurempia hempukoita kuin heidän herrasväkensä. Ei sen puolesta, että hän hempukoita pelkäisi, olkootpa sitten rouvia taikka palveliattaria, sillä kenellä taisikaan olla jalompi veri suonissansa kuin Trevylyaneilla? Kaikissa tapauksissa hän kyllä olisi antanut tuolle hempukalle maistinpalan omasta luonteestaan, joka olisi tehnyt hänelle oikein hyvää."
Kun minä kuitenkin hyvin tunsin nuot teräväkulmaiset "palat Bettyn luonteessa," en voinut muuta kuin onnitella Stubbs-parkaa, joka oli päässyt niistä. — — —
Orpana Ewelyn on ollut ainoastaan viikon päivät täällä, mutta on kuitenkin jo voittanut jok'ainoan sydämen koko talossa, Bettystä alkaen, joka jyrkistelee vasta-väitöksillä Trevylyanien kunniasta, äitiini asti, joka oman puuttuvaisuutensa tunnossa vapisee orpana Ewelynin suuruuden, sukkeluuden ja haira-uskoisuuden pelvosta.
Bettyn vastaan-panosta huolimatta olimme sinä iltana, jona Ewelyniä odotimme, kattaneet pöydän jokapäiväiseen saliin eikä vierashuoneesen. Oli juuri alkanut hämärtämään. Takassa rehottavan paatsamavalkean loiste otti punertavalla hohteellaan ja väräjävillä varjoillaan melkein voiton katoovasta päivänvalosta. Isäni käveli edes-takaisin salissa ja katsoi tavan-takaa akkunasta väittäen, että Ewelynin jo tunnin aikaa sitten olisi pitänyt olla täällä. Arkahermoisella tarkkuudella äitini kulki ympäri sioitellen kuppeja ja järjestäen lautasia pöydällä, kun pihalta kuului hevois-kavioin kopina ja ilosta kajahtava ääni — seuraavassa silmänräpäyksessä minä saatoin orpana Ewelynin sisälle huoneesen.
Hänen katsantonsa oli niin valoisa ja heloittava, että minusta oli kuin päivä olisi palannut takaisin hänen kanssansa, hänen poskensa hehkuivat punastuneena ilmasta ja liikunnosta, höyhenet liehuivat hänen hatussaan, hänen rikkaat, ruskeat hiuksensa kokoon-sidottuina tulipunaisella rihmalla juoksivat muhkeissa kiehkuroissa hänen mustansiniselle, hopealla sirotetulle hameellensa. Hän ei niin sanoakseni lannistanut äitiäni liian suurella hilpeydellä taikka liian kiivailla lemmen-osoituksilla! Hänen äänensä oli syvä ja matala jonkunlaista hillittyä voimaa pohjalla, hänen käytöksensä tasainen ja hiljainen. Hän puhutteli niin kunnioittavalla äänellä isääni ja äitiäni, että sen täytyi voittaa rakkautta. Se on tämä tämmöinen orpana Ewelynin etevyys, joka tekee, että hänen ystävällisyytensä tuntuu antavalta eikä vaativalta, — voimallisen käden kaltaiselta, joka pujottaa vyötäisillesi sinua hellästi suojellaksensa, pikemmin kuin heikon köynnöksen tapaiselta, joka kiertyy ympärillesi tukea etsiäksensä ja pystyssä itseänsä pysyttääksensä. Kunnioitus taikka ihastus, jota hän osoittaa, on kuningattaren alentuvaisuutta, joka kumartuu kättäsi suutelemaan.
Kun Trusty sillä ominaisella vaistolla, joka siaitsee hänen kuonossansa, oli Ewelynin arvoa tutkinut, hän kohta otti sitä tunnustaaksensa sillä eriskummaisella kielellä, jota hänen häntänsä puhuu.
Tämä äänetön tutkinto on hänen tavallinen tervehdyksensä kaikille oudoille, mutta mitä Ewelyniin tuli, hän tunsi jotakin erinäistä olevan kysymyksessä. Niinkuin jokainen muukin Ewelynin suhteen ja vastoin tavallista tuntoansa Trusty epäilemättä huomasi, että tässä tuttavuudessa vieraan suostumus oli jotakin vielä tärkeämpää kuin hänen omassa. Hän istui sentähden varsin hiljaa Ewelynin vieressä katsoen tarkasti hänen silmiinsä, siksi kuin tämä hienolla kädellään kunnioitti häntä pienellä ystävällisellä taputuksella sanoen: "vai niin, sinä olet Trusty sinä," jolloin hän varsin tyytyväisenä ja hyvillään palasi takaisin lämpimään paikkaansa valkean edessä.
Kaikki ihmiset koko talossa ovat puhuneet minulle eri käsityksistänsä
Ewelynin olennosta.
Seuraavana aamuna, kun minä vein sisälle maidon äidilleni, hän sanoi:
"Minä en koskaan olisi uskonut Ewelyniä niin eteväksi, kuin sinä olet häntä kuvannut. Hän näyttää rakkaalta, herttaiselta lapselta, ei ollenkaan raivolta taikka rieholta eikä hiukkaakaan ylpeältä. Hänen äänessään ei ole niin mitään, joka ilmoittaa, että hän taitaa muita kieliä kuin omaansa; eikä hänen käytöksessään myöskään mitään, joka osottaa vähintäkään taipumusta lahkolaisuuteen taikka puolettomuuteen. Hänessä ei liioin ole mitään hienostuneen ladyn jälkeä, ja häntä luulisi pikemmin kainoksi ja araksi. Meidän täytyy tehdä parastamme, niin että hän tuntisi itsensä meillä perehtyneeksi. Hänen silmissään on niin omituinen, yksivakainen ja miettivä katsanto," jatkoi äitini, "jotakin, joka käy sydämelleni, koska se muistuttaa orpolasten katsannosta. Kaikin loistoinensa hänen kotinsa kenties ei ole ollut niin onnellinen kuin meidän. Minä tunnen itseni merkillisen kiinnitetyksi häneen. Minussa on jonkunlaista tunnetta häntä kohtaan, Kitty. Meidän täytyy tehdä kaikki, että hän tuntisi itsensä onnelliseksi meillä."
Ikäänkuin olisi se äitini sydämelle jotakin outoa tuntea äidin tavalla! Jokainen olento, jonka yhteyteen hän tulee, synnyttää hänessä samanlaista mieli-alaa.
Mutta erin-omaista oli kuitenkin, että hän taisi havaita tuon miettiväisen ja samalla surumielisen katsannon Ewelynin silmissä, vaikka minä en koskaan ole hänelle puhunut sanaakaan täti Beauchampista. Äitini on aina opettanut meitä, että olisi kavaluutta levittää salaisuuksia kodeista, joissa meitä on vieraanvaraisuudella vastaan-otettu.
Isäni oli muutamissa katsannoissa perin-vastaista mieltä.
"Tuo lapsi on erinomaisen hyvälahjainen. Minä luulen todellakin, että hän aivan vähällä opetuksella yhtä hyvin perehtyisi sotataitoon kuin minä itse. Hän tutustui yhtä helposti kertomukseeni Malplaquetin suuresta tappelusta, kuin hän olisi ollut vanha soturi."
Betty ei ole puhunut paljon. Hän ei ole ihminen, joka tekee päätöksensä ensi katsahduksella. Mutta eilen aamulla kun palasin lypsämästä, minä tapasin orpana Ewelynin Bettyn luona maitohuoneessa, jopa semmoisella tuttavuuden kannalla, johon minä ja Jack monet vuodet olimme saaneet pyrkiä. Hän ahkeroitsi parhaallansa pienillä, hienoilla, valkoisilla käsillänsä voikappaleen vanuttamista, ja hänen lihavat, valkoiset käsivartensa olivat kyynärpäitä myöten paljaana.
Perästä-päin sanoi Betty minulle:
"Minä en tiedä, mitä mrs Ewelynistä olisi tullut, jos hän olisi saanut järjellisen kasvatuksen mailla, mutta sen saatan sanoa, että hän ei ole mikään hempukka. Luonnollisempaa ja ystävällisempää pientä tyttöä en ole koskaan nähnyt. Hänen kätensä eivät ole ensinkään saamattomia, hän olisi voinut tehdä kaikkia, kun vaan olisi saanut oppia pikku raukka! Ja," jatkoi Betty teeskentelemättä, "se on enemmän kuin luulin, kun ensiksi hänet näin liehuvin höyheninensä ja killuvin rihmoinensa, ja hänen hameensa sitten, joka oli niinkuin kenraalin virkapuku kaikin kiilto- ja korusälyinensä. Mutta kun kuulin hänen puhuvan pastori Wesleystä ja hänen saarnoistansa ja samalla näin hänet itse tuommoiset liehuttimet päässä, pitkät kiehkurat hartioilla, korkeakorkoiset, punaiset kengät jalassa ja hame semmoinen päällä, joka oli juuri kuin kanakoppi, se melkein oli enemmän, kuin minä jaksoin kestää."
"Mutta, Betty," minä sanoin, "nuot kappaleet eivät orpana Ewelynille ole suuremmasta arvosta kuin minulle villahameeni ja kirjailtu miehustani; äidilleni hieno valkoinen harsikkoliinanen, jonka hän niin sievästi pistää kiinni uumansa ympäri, taikka teille, Betty, pyhäkappanne ja päähineenne."
"Olkoon kuinka oli, mrs Kitty," sanoi Betty, "mutta minä olen sanonut mrs Ewelynille ajatukseni, ja hän on myöskin sanonut minulle mielensä. Minä toivon hänelle olevan siitä hyötyä, niinkuin luulen itsellenikin olevan."
Tästä taisin ymmärtää, että Bettyllä ja orpana Ewelynillä oli ollut pieni kahakka välillänsä.
Samana iltana, ennenkuin panimme maata, Ewelynillä ja minulla oli pitkä pakina pienessä kammiossani. Äitini oli laitattanut vanhan juhlasängyn, jonka virttyneisin uutimiin oli kudottuna Herodiaan tytär Johannes Kastajan pää vadissa, ja antanut siirtää sen yhteen niistä huoneista, jotka olivat meitä varten siivotut ja valkaistut. Orpana Ewelyn pyysi kuitenkin päästä noin kauhistavasta seurasta. Ensi yön hän makasi siellä yksin ja kertoi sitten, kuinka takkavalkean loiste oli värähdellyt kamaloilla vanhoilla kuvilla, jotka sentähden eriskummaisimmalla tavalla hehkuivat ja tuijottivat. Hän ei tietänyt, hän sanoi, oliko tavaton hohde, joka tuli Herodiaan kasvoihin, juuri kun Ewelyn oli nukkumaisillansa, ainoastaan hiilistön sammuvaa valoa takasta vai kuningatar itsekö, joka rupesi elämään ja loi vihaiset, murhanhimoiset silmänsä häneen. Hän pakeni sentähden minun luokseni.
Pakinamme alkoi Bettystä. Ewelyn sanoi:
"Minä pidän paljon teistä kaikista, Kitty, mutta minä en ole varma, eikö Betty sittenkin ole paras ja viisain teistä; se, joka osoittaa itsensä parhaaksi kaikista täkäläisistä ystävistäni. Täti Trevylyan pilaa minua hellyydellänsä, eno kohteliaalla huomaavaisuudellansa ja sinä, pikku Kitty, nöyryydelläsi ja myöntyväisyydelläsi."
"Mutta kas Betty, hän tietää paremmin hän. Tänäpänä hän oikein on sanonut minulle totuuden. Kun minä aamulla pyysin hänen opettamaan minua voita kirnuamaan, sanoi hän: 'Mrs Ewelyn, minä tahdon opettaa teille mitä osaan, vaikka melkein luulen, ettette kelpaa mihinkään muuhun kuin leikittelemään. Mutta ennenkuin alotamme, minun täytyy sanoa teille, mikä kauan on ollut sydämelläni. Leikitelkäät, mrs Ewelyn, jos tahdotte, vapaasti masterin kanssa sotaa ja tappeloa, missis'in kanssa ompelukoulua ja minun kanssani voinkirnuamista, mutta minä puolestani en voi kärsiä, että kukaan leikittelee uskonnon kanssa, ja se ei ole muuta kulu leikittelemistä, kun puhutte mr Wesleystä ja hänen ihmeellisistä saarnoistansa, sillä välin kuin nuot pitsit ja höyhenet liehuvat kasvojenne ympärillä, ja sillä välin kuin käydä hipsutatte pienissä punaisissa kengissänne. Raamattu on selkeä tässä katsannossa, ja minä olen hakenut paikan, joka juuri sopii teihin.'"
"Hän antoi minulle ison raamattunsa, ja minä luin: 'Ja Herra sanoo: että Sionin tyttäret ovat ylpiät, ja käyvät kenossa kauloin, killusilminä, kävelevät ja astua sipsuttelevat, niinkuin jalat sidotut olisit; on siis Herra tekevä Sionin tytärten päät rupisiksi, ja Herra on paljastava heidän hipiänsä. Silloin on Herra ottava solkien kaunistukset pois, ja verkkohunnut ja kaulakorlut, korvahelmet ja rannerenkaat ja verkot, kalliit pääliinat ja polukset ja vyöt ja lemausastiat ja taikakalut, sormukset ja nenärenkaat, juhlavaatteet ja kaaput ja vaipat ja kukkarot, peilit ja liinaiset alushameet, ja päänauhat ja silmiverkot j.n.e.' (Jes. 3: 16-25).
"'Mutta, Betty,' minä sanoin, 'enhän minä tuommoisia korennuksia kanna; minulla ei ole renkaita nenässäni eikä kulkusia kengissäni.'
"'Naurakaat vaan, mrs Ewelyn,' sanoi Betty yksivakaisesti, 'mutta minä puolestani en pidä tätä naurettavana. Jos se olisi kirjoitettu meidän aikoihin, olisi myöskin teidän killuvia hiuskorennuksianne, teidän pitsireunuksianne ja pönkkähameitanne mainittu, se on varma.'
"'Ja se kirjoitettiin silloin teille ja minulle yhtä varmasti, kuin jos se olisi tänäpänä kirjoitettu. Mutta pastori Wesleyn saarnat eivät ole mikään leikin-asia,' lopetti hän, 'ja jos olisitte niitten vaikutusta sydämessänne tunteneet, niinkuin minä puolestani olen tuntenut, te kyllä huomaisitte oikeaksi, mitä minä sanon, mutta siksi kuin saatte sen tuntea, minä en mielelläni puhu teidän kanssanne tämmöisistä asioista.'
"Ja mitä sinä vastasit, orpana Ewelyn?" minä kysyin.
"Minä suutuin," sanoi Ewelyn, "sillä minun mielestäni Betty oli kova ja armoton, ja minä sanoin:
"Minä olen tuntenut pastori Wesleyn saarnojen vaikutuksen, Betty, ja olen häneltä oppinut, että ylpeyttä ja turhamielisyyttä voi löytyä muissakin kuin niissä, jotka käyttävät pääkorennuksia ja pitsireunuksia.
"'Me olemme suuressa sodassa, ja vilpillinen taistelee sekä viekkaudella ja petoksella että terävillä keihäillä, eikä ole varsin varma, että olemme saaneet hänestä voiton, vaikka olemme karkoittaneet hänet, niin ettemme voi häntä nähdä. Me olemme kenties ainoastaan ajaneet hänet sisälle linnoitukseen, sydämemme pohjukkaan. Ja Betty,' minä lisäsin, 'vihollinen itse linnoituksessa on pahempi kuin aukealla kedolla.'"
"Ja mitä Betty vastasi?" minä kysyin.
"Ei juuri mitään," sanoi Ewelyn, "hän puhui ainoastaan jotakin siitä, 'että nuoret ihmiset tahtovat olla kovin viisaita ja ymmärtäväisiä näihin aikoihin,' ja rupesi sitten antamaan minulle ensimmäisen opetustunnin voinvalmistuksessa. Mutta kun minä sittemmin olin lähteä maitohuoneesta, sanoi hän: 'Mrs Ewelyn, minä en tahdo sanoa, että minä en ole itserakas ja ylpeä. Kenties olisi parempi, että joka mies enemmän katsoisi itseänsä.' Minä pudistin sydämellisesti hänen kättänsä, ja minä tunnen, että meistä tulee hyvät ystävät."
(Syrjään kirjoitettu muistutus. Minä huomasin, että Ewelyn siitä päivästä saakka kaiken aikaa meillä ollessansa käytti yksinkertaisimpia ja yksivakaisimpia vaatteita, mitkä hänellä oli muassaan).
Hetken äänettömyyden jälkeen orpana Ewelyn matalalla ja leppeällä äänellä jatkoi:
"Kitty orpana, minä en nyt enää ihmettele, kuinka sinä voit olla tuommoinen rakas ja kiltti pikku olento, kuin sinä olet. Minä en ymmärrä, kuinka tämmöisessä kodissa olisit voinutkaan olla lempeäksi, herttaiseksi ja hyväksi kasvamatta. Minä rakastan teitä kaikkia sanomattomasti. Täti Trevylyania seuraa juuri semmoinen suloinen, ihmeellinen ja ryytimäinen pyhyyden tuoksu, kuin vanha Yrjö Herbert mielellään olisi tahtonut kätkeä noihin merkillisiin hajuvaasuihinsa, omiin herttaisiin vanhoihin lauluihinsa; jonkunlainen pyhäksi suitsutukseksi sekotettujen ruusulehtien ja itämaisten ryytien lemu. Ja noilla pitkillä kävelymatkoilla kukkuloilla ja tanterilla, jotka eno Trevylyan ja minä useasti teemme, me pidämme pitkiä pakinoita, joita armas äitisi, Kitty, luultavasti säikähtäisi. Isäsi tahtoo niin mielellään kuulla Wesleystä, John Nelsonista ja heidän yksinkertaisista, kaunistelemattomista saarnoistansa, heidän miehuudestansa ja pelkäämättömyydestänsä alhaisoa kohtaan, sekä siitä kärsivällisyydestä, jolla vaivoja ja vastuksia kestävät. Hän lausui joku päivä, että hän ennen oli pitänyt uskonnon kauniina pukuna, joka naisille semmoisille kuin äitisi (kuinka hän rakastaa häntä, Kitty!) antaa ainoastaan vielä suuremman hempeyden; juhlakoristuksena, jonka nämät pyhä- ja juhlapäivinä ja niinkuin oli syytä toivoa, myöskin taivaassa ottavat päällensä. Mutta uskontoa kaikille vuoden päiville, semmoista, joka sopisi kaikkien kannettavaksi ja myöskin jokapäiväisen elämän tasaiselle menolle; uskontoa, jolla mies vyöttää itsensä tappelotanterella, vuorikaivoksessa ja kalavenheessä — uskontoa semmoista hän ei sanonut koskaan ajatelleensakaan, ennenkuin hän oli kuullut John Nelsonia."
Hyvin hauskaa on näyttää orpana Ewelynille kaikki vanhat mielipaikkamme. Hän on enemmän ihastunut vaaraisiin merenrantoihimme, kuin koskaan uskalsin toivoakaan. Useasti ilmaisee hän minulle ennen havaitsematonta kauneutta esineissä, joihin olen niin tottunut, että niitä tuskin huomaankaan. Kuinka häntä viehätti näky-ala siitä varjoisesta, piiloisesta paikasta, jonka sanomme "Robinson Crusoen luolaksi!" Sieltä näkee valkoista hiekkaa pitkin ja kauas eteen-päin suurelle, aavalle merelle, joka lukemattomina laineina aaltoilee taivaanrantaa kohden, missä se sulaa yhteen agatin-värisen taivaanlaen kanssa synnyttäen smaragdin-vihreän valon piirin. Hän ei sanonut voineensa ajatellakaan, mikä sädevalon tulva tässä mailmassa virtaa meitä vastaan, ennenkuin hän tuosta ihmeellisestä luolasta loi silmänsä sitä kohden.
"Ajattelepas, orpana Kitty," sanoi hän, "että jok'ainoana elämämme hetkenä kuljemme tämmöisessä kauneuden ja valon mailmassa, ilman että siitä tiedämmekään, ja ihmiset sanovat tätä kuitenkin 'jokapäiväiseksi elämäksi' ja 'jokapäiväiseksi mailmaksi.' Emmekö voi vähän ymmärtää, minkätähden Jumala katsoo meille hyödylliseksi antaa meidän joskus vaeltaa varjossa ja pimeydessä!"
Useasti sanoo hän toivovansa, että joku suurista vanhoista mestareistamme voisi olla täällä näitä näky-aloja kankaalle siirtämässä: — meren smaragdin- ja ametistin-tapaisilla värivivahduksillansa, eriskummaiset vuorenhuiput, kaarisillat jylhien vaarojen keskellä, joita vastaan lumivalkeat aallot tyrskyttävät, ja pienen aukeaman viheriäisessä, metsäisessä laaksossamme, jonka kautta silmämme tähtää meren loistavaa siintoa. Ewelyn ja isäni tahtovat mielellään verrata näitä kaikkia suurten mestarien maalauksiin, jotka jälkimmäinen on nähnyt Flandernissa ja edellinen erityisissä Lontoon suurissa taulusaleissa.
Ewelynille nämät esineet kuitenkin tuottavat toisenlaista nautintoa kuin minulle. Kun hänen on tapa seisahtua ja ihastuksissa huudahtaa: "Oi, mikä näky-ala, mikä kultaisen valon tulva, mitkä aiheet Cuypin penselille! Kuinka Claude Lorrain olisi kuvannut vastakohtaa pilven ja vaarojen välillä j.n.e.," minä tavallisesti kummastelen omaa kankeuttani, minä kun katselen kaikkia tunteettomasti, niin laimeasti. Mutta kun joku päivä tuota Hugh'ille valitin, hän vastasi minulle sanoen:
"Kankeutta eihän ole sekään, Kitty, että kun näet äitisi lempeät kasvot, sinun ei tule mieleen huudahtaa: 'Mikä kumman kaunis muoto!' Ja yhtä-kaikki minä olen varma, että Rafael ei koskaan maalannut kasvoja, joissa olisi ollut enemmän pyhää puhtautta ja suloa kuin hänen silmissänsä. Mutta ne ovat äitisi kasvot, ja sinun ei tarvitse ihmetellä niitä, sillä sinä tunnet ne varsin hyvin. Niitten herttainen kauneus on loistanut silmääsi ja sydämeesi siitä saakka, kuin sinä olit pieni lapsi; se on tullut osaksi omasta olennostasi. Niin on myöskin luonnon laita. Ewelyn sitä vastaan on tottunut näkemään mailmaa korkeakaarisista akkunoista, ja hänellä on tarpeeksi kauneuden-aistia huomataksensa, että se on paljon suurempi kuin mikään taulusali. Mutta taulusali — mestariteosten kokous se hänelle kuitenkin on. Sinä, Kitty, olet ollut onnellisempi. Sinun ei ole tarvinnut lähteä luonnon kauneutta ja sen ihmeitä näyttelössä katselemaan; sinä olet kasvanut niitten joukossa, sinä olet toimittanut tavallisia askareitasi niitten keskellä, ne ovat olleet niin sanoakseni kukkina jokapäiväisellä polullasi, ystävällisinä seininä, jotka ovat majaasi ympäröinneet, hyvin tunnettuna kattona, joka on kaartanut sen ylitse. Sinä olet elänyt ikäänkuin koti-elämää luonnon omilla rinnoilla. Lapsuudestasi asti sen ihanat kasvot niinkuin oman äitisi silmät ovat loistaneet sinun ylitsesi. Luonto ei sinulle ole ainoastaan maalattu taulu; se on ystäväsi. Sinä et ihmettele ja huudahda: 'Oi, kuinka ihanaa!' Sinä rakastat ja nautit. Luonnon kauneus on löytänyt tien sydämeesi, se on tunkenut sydämesi pohjukkaan. Kauniin ja oivallisen ihanteleminen tekee meidän hyvää: sen rakastaminen on kuitenkin paljon enemmän. Me lähenemme sen kaltaisiksi, jota ihantelemme; tulemme yhdeksi sen kanssa, jota rakastamme."
Minä uskon kyllä todeksi, mitä Hugh sanoo, vaikka hänen rakkautensa epäilemättä antaa hänen sanoillensa väriä.
Minä olen niin kiitollinen, että olen saanut osakseni elää vaatimattomalla tavallamme. Kun aamulla lähden ulos Daisy'a lypsämään, kuinka ihanaa on nähdä auringonnousu, ei suurenlaisena tauluna, jonka tähden kerran eläessään vaivaa itseänsä aikaisemmin kuin tavallista liikkeelle, vaan elävänä näkynä, jota tietää odottaa. Sitten päivän pienten askareitten jälkeen nähdä auringonlasku, ei harvinaisena, hämmästyttävänä näky-alana, vaan hiljaisen yön valoisana, hyvin tunnettuna porttina. Kuinka suloista kuulla lintujen laulua, ei viritettynä hetkeksi, niinkuin laulajaisia varten, vaan jokapäiväisenä aamu- ja iltavirtenä oman pienen akkunani edessä, ja kuinka suosiollista kuulla samojen vanhojen vareksien rääkyvän samoissa vanhoissa jalavissa ja nähdä samojen rastasten vuodesta vuoteen tekevän pesänsä samoihin vanhoihin orapihlaja-aitoihin.
Ewelyn kertoi minulle tänäpänä kirkkohistoriallisesta pakinasta, joka hänellä oli ollut Bettyn kanssa monista pyhimyksistä, St. Justista, St. Neotista, St. Ives'istä, y.m. Bettyn mielipiteenä näyttää olevan se, että nämät siihen aikaan olivat, mitä John Wesley ja John Nelson nyt ovat, Kaikkivaltiaan lähettiläitä kansan herätykseksi; ja hän tahtoo mielellään tietää, vaipuvatko metodistatkin kerta uneen, niinkuin vanhojen pyhimysten seuraajat lienevät vaipuneet, niin että uusia pyhimyksiä taas täytyy tulla heitä herättämään.
Kaikkein enimmin minä kuitenkin ihmettelen Ewelyniä, kun hän puhuu Hugh'in kanssa. Millä innostuksella hän tutustuu hänen jalomielisiin tarkoituksiinsa, hänen iloisiin ja laajalle ulottuviin toiveisinsa ihmiskunnan suhteen. Ennen tunsin itseni Ewelynin rinnalla kääpiöksi, mutta nyt, Jumalan kiitos! minä en enää tunnekaan itseäni semmoiseksi, vaan ainoastaan vähemmän suureksi olennoksi kuin hän, olennoksi, jolle on määrätty alhaisempi sia, mutta joka on niin tyytyväinen tähän halpaan asemaansa, niin onnellinen ja niin kiitollinen hiljaisesta kasvannostaan.
Välisti minä kuitenkin pelkään, että tulen tekemään mailman Hugh'ille ahtaaksi; että vähäpätöisyydelläni tulen rajoittamaan hänen tarkoituksiansa ja huomaamatta vetämään hänet alas siihen alhaisempaan piiriin, joka on minun: Se ei sovi hänelle! Kun hän ja Ewelyn haastelevat, he näyttävät ylentävän ja jalostuttavan toisiansa. Minulla sitä vastaan ei ole mitään synnyttävää voimaa, minä en voi aatteita herättää ja kasvattaa. Kaikki mitä voin, on ottaa osaa heidän tarkoituksiinsa ja yksinkertaisella pienellä tavallani auttaa heitä tehtäviänsä suorittamaan. Minä pelkään, että Ewelyn Hugh'ille olisi sopinut paljon paremmin kuin minä. Mutta minä en saa sitä muutetuksi. Minun ei käynyt Hugh'in edestä valitseminen.
Ja hän valitsi minut — eikä mitään perikuvallista naista, joka olisi sopinut kymmenen kertaa paremmin hänelle; vaan minut, minut, pikku Kitty Trevylyanin, juuri semmoisena kuin olen. Valitseminen ei ollut minun vallassani, vaan hänen, ja kun niinmuodoin ei ole ollenkaan epäilemistä, että kaikki on oikein, minä olen niin huoleton, niin turvallinen, ja tunnen niin syvää ja sanomatonta iloa. Minun tulee ainoastaan ottaa vastaan, olla onnellinen, kiittää Jumalaa sekä rakastaa Häntä ja kaikkia ihmisiä nyt paljon enemmän kuin milloinkaan.
Me olemme tehneet niin ihastuttavan pienen matkan rannikkoa pitkin, isäni, Ewelyn ja minä, ja palatessamme olimme mr Wesleyn suurta ketosaarnaa Gwennap Pitin luona kuulemassa, ja koska se tapahtui varsin sattumalta tieltä poikkeematta, äitini ei voi siitä suuttua. Minua iloittaa suuresti, että niin sovistui. Sillä minkään hinnan edestä minä en tahtoisi mitään huvia, ei edes semmoistakaan, joka kantaa uskonnon muotoa, jos äitini siitä huolestuisi. Ja vaikka mr Wesleyn ketosaarnat Bettylle ja tuhansille muille ovat paljon enemmän kuin uskonnollista huvia, minä en voi käsittää, että ne Ewelynille ja minulle ovat saman-arvoisia.
Me olimme kaikki hevosen selässä, minä nais-satulassa isäni takana. Ewelynillä oli polkkahevonen, ja onneksi hän sillä erää oli niin yksinkertaisessa pu'ussa, että se ei kääntänyt huomiota hänen puoleensa. Tämä oli hyvin lohdullista, sillä minun täytyy tunnustaa, että orpana Ewelynin ensimmäinen käynti meidän kirkossa oli seurakunnalle melkoiseksi häiriöksi. Hän oli erinomaisena ilmiönä suuressa hatussaan tekokukat päällä, kallis-arvoisessa sinipunervassa silkkileningissään, joka oli sidottu ylös köynnöksiin viheriäisen brokadihameen päälle, samettikapassaan, uljaassa leopardin-nahkaisessa puuhkiossaan, korkeakorkoisissa kengissään ja tulipunaisissa sukissaan, ja minä olisin tuntenut itseni onnettomaksi nähdessäni hänen tämmöisessä asussa mr Wesleyn läpi-tunkevien silmien edessä Gwennapin luona.
Kuinka vähän köyhät kolarit Carn Math'in yksinäisiä kukkuloita laajalta ja leveältä puratessaan ajattelivatkaan, että siihen silloin tekivät kirkkoa kymmenille tuhansille sanankuulioille! Paikalle tullessamme tuhansia ihmisiä jo oli koossa joko pienissä joukoissa vilkkaasti keskustellen taikka istuen ääneti kalliolla taikka maassa, kaikki saarnaajaa odottaen. Yhä useampia tulvasi tulvaamistansa — koko perheitä yksinäisistä mökeistä nummelta; äitejä pienet lapset sylissä ja isiä taluttaen isompia kädestä, kaikki heittäen kotinsa autioksi ja tyhjäksi: vuorikaivoksista joukottain miehiä likaisilla kasvoilla ja likaisissa vaatteissa, rannoilta ahavoittuneita kalastajia, naisia ja lapsia kaiken-ikäisiä. Harvat näyttivät huolettomilta ja kankeilta, monet kiivailta ja harrastuneilta, useat levottomilta ja raivoisilta, heidän karkeat kasvonsa olivat eläväiset, heidän silmänsä vilkkaat ja heidän hiuksensa siivoomatta ja sukimatta. Ewelyn kuiskasi minulle:
"Mr Wesleyn siassa minä paljon ennemmin saarnaisin tälle raa'alle, sivistymättömälle joukolle, kuin kivikoville, kylmäkiskoisille sanankuulioille keskimmäisissä maakunnissa taikka hienolle, sievistyneelle seuralle jossakin Lontoon salissa. Noissa silmissä on tulta, Kitty; noihin kasvoihin on koko elämäkerta kirjoitettuna — pimeitä lehtiä kenties joukossa, mutta niissä kuitenkin totuutta. Minun luullakseni John Nelson täällä sopisi paremmin kuin John Wesley."
Mutta hän astui nyt esiin, tuo sorea pieni vakavalla olennolla, hiljaisilla, hyväntahtoisilla kasvoilla, sievässä, papillisessa pu'ussa ja isot hopeasoljet kengissä.
Kun hän seisoi tuolla noitten tuhansien oppimattomien ja sivistymättömien ihmisten kiihkeän huomion esineenä, niin maltillisena, niin tyvenenä, niin papillisena, minä melkein yhdyin Ewelynin mielipiteesen ja rupesin kaipaamaan rotevaa Yorkshireläistä voimallisella varrellaan, osaavilla iskuillaan, nopealla kekseliäisyydellään ja oppimattomalla kaunopuheliaisuudellaan.
Mutta niin pian kuin mr Wesley alkoi puhua, tämä kaipaus katosi. Tyven, miehuullinen ääni, vakava, maltillinen esitystapa antoi jokaiselle sanalle vaativan ja käskevän luonnon. Muutamassa silmänräpäyksessä koko suuri kokous oli sulaa hiljaisuutta ja äänettömyyttä.
Ennenkuin rukous ja saarna olivat alkaneet, minä ajattelin, kuinka pieni se tila oli, jonka nuot tuhatlukuiset ihmiset ison, epätasaisen suomaan laajasta alasta ottivat. Mutta kun saarna oli alkanut, ja minä katselin ympärilleni kuuntelevien olentojen suurta joukkoa, noita yksivakaisia, kysyviä kasvoja, sekä isot kukkulat ja tanteret että maa ja taivaanlakikin kävivät vähäisiksi yhden ainoan kuolemattoman hetken verralla niistä monista, jotka siellä olivat koossa.
Mr Wesley ei ennättänyt monta sanaa lausua, ennenkuin minä lakkasin ympärilleni kokoontunutta kansaa katselemasta. Silmäni kiinnittyivät erottamattomasti noihin hyväntahtoisin kasvoihin ihmisrakkaalla katsannollaan, ja minä kuuntelin taukoomatta sitä liikuttavaa ääntä, joka ennenkuin vielä kauan olinkaan näin katsellut ja kuunnellut, minä tykkänään unhotin mr Wesleyn itse sen kaikki-voittavan rakkauden ja armon edestä, jota hän julisti.
Se oli tuota vanhaa ja kuitenkin ijankaikkisesti uutta, että kaikki ihmiset luonnostaan ovat eksyneitä, hukkaan menneitä lampaita, ja että paimen oli tullut etsimään, mitä kadonnut oli, että hän, joka olisi voinut vaatia maksoa, on maksanut kaikki; että tie ijankaikkiseen elämään, joka synnin tähden välkkyvällä miekalla katkaistiin, nyt taas oli avoinna ja vapaana. Miekka oli tunkenut sen sydämeen, joka vapa-ehtoisesti uhrasi itsensä meidän edestämme; se oli nyt sinne haudattu, ja sen välke hänen kalliilla verellänsä sammutettu. Tie ei ollut ainoastaan avoinna, se oli avoinna kaikille, ja saarnaaja kehoitti yksivakaisesti sanankuulioitansa tällä uudella ja elävällä tiellä palaamaan takaisin Jumalan luo.
Pian käänsivät kuitenkin hillityt niiskutukset ja pidätetty itku huomioni taas ympärilläni oleviin ihmis-joukkoihin. Useammat kuuntelivat äänettömällä ja hiljaisella tarkkuudella, yksivakaisuudella ja tyyneydellä, joka ilmoitti itsensä lakkaamattomassa silmäilemisessä saarnaajan puoleen, ja josta myöskin vettyneet silmät, murheelliset taikka ilosta hehkuvat kasvot kantoivat todistusta.
Useat rupesivat huutamaan, muutamat ainoastaan hiljaa, mutta muutamat täyttä kurkkua, ja yht'äkkiä koko kokous näytti purskahtavan itkemään, niin että tuskin taisi saarnaajan ääntä selittää. Useat kätkivät kasvonsa käsiinsä ja niiskuttivat täyttä suuta, toiset korottivat innostuksissa äänensä ja ylistivät Jumalaa. Välisti lahti syvä, yksi-ääninen "Amen" niinkuin yhdestä suusta noilta tuhansilta huulilta. Naisia ja pari vahvaa, uljasta miestäkin kaatui maahan niinkuin ukkosen iskeminä; nämät kannettiin kohta pois, toiset taidotonna, toiset täristen niinkuin kuoleman tuskasta.
Saarnan jälkeen veisattiin virsi. Minä en koskaan unhoita sitä mahtavaa vaikutusta, jonka tämä teki minuun. Oli kuin joku sulku äkkiä olisi avattu, kun koko tuon suuren, tarkkaavan ihmis-joukon hillitty mielen-liikutus puhkesi hartaan, ihastuttavan virren tulvaksi. Virsi kuului näin:
Oi kuule, Herra, huutoni
Ja armos mulle lainaa,
Jos sie et ole turvani,
Mun synti maahan painaa,
Suo mulle rauha, lohdutus,
Sa, jok' oot pelkkä rakkaus.
Ma äänen kuulen suloisen,
Se vastauksen antaa:
"Äl' itke, Poika ainoinen
Sun syntis kaikki kantaa!"
Ja pilvet synkät haihtuvat,
Ja idän portit aukeevat.
Kun kuulin tämän virren tuhansien ihmisten suusta, jotka eivät koskaan olleet muuta iloa maistaneet kuin järjettömien eläinten, minä riemastuin, niin että mielelläni olisin tahtonut paljain jaloin käydä sata penikulmaa siihen osaa ottaakseni. Sitten kun katselin, kuinka monessa noista tuhansista luonnollinen arkuus antoi siaa ilolle, niin että tunkivat saarnaajan luo hänen kättänsä pusertamaan ja häneltä yhtä ainoata kehoitussanaa vastaan-ottamaan, johon ainoastaan saivat vastatuksi niiskutuksilla ja tuolla: "Herra siunatkoon teitä," jopa ainoastaan sanattomilla kyynelilläkin; kun näin toiset halullisna ilmoittamaan heränneitten omien-tuntojensa huolet ja valmiina omistamaan lääke, jonka voimaa eivät vielä oikein tunteneet, ja kun lopuksi kuulin mr Wesleyn ystävälliset, kärsivälliset ja jokaiselle niin hyvin soveltuvat sanat — siinä oli jotakin, jota en mistään hinnasta olisi tahtonut olla kuulematta ja näkemättä. Ja kun kasvavassa hämärässä ratsastimme kotia ihmis-joukkojen välissä, jotka nyt erosivat kaikille haaroille, sanoi isäni:
"Ihmiset, jotka eivät tunne mr Wesley'ä eikä ole hänen saarnojensa vaikutusta nähneet, voivat niistä kenties kaikenmoisia turhia jaaritella, aivan niinkuin poika-lärpät kotonansa jostakin tappelosta jahnaavat. Mutta olkoon kuinka oli, tämä ei ole leikintekoa. Hänen sanoissansa on voima semmoinen kuin tappelossa taikka ukkosen ilmassa, ja Kitty," lisäsi hän hiljaa kääntyen minuun, tuolla kun istuin pienessä satulassani hänen takanansa, "minä luulen todellakin, että se voima on taivaasta kotoisin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, minä en koskaan enää tahdo puhua näitä miehiä vastaan."
Ja seuraavana iltana, kun istuimme takkavalkean ympärillä ja uudestaan olimme kertoneet koko tapauksen, äitini sanoi leppeästi:
"Minä pelkään ainoastaan, että koko tuo innostus kerta loppuu jättäen ihmis-raukat vielä kylmemmiksi ja kovemmiksi kuin ennen."
Isäni vastasi:
"Kultani, parempaa naista kuin sinä ei löydy kunnassa, ja hyvin pieni puuska voisi silmänräpäyksessä siirtää sinut suoraa päätä taivaasen; mutta sinun tulee tietää, että ihmisiä on, jotka tarvitsevat aika kolauksen kadotuksen tieltä kääntyäksensä. Ilman tuommoista saarnaa yhdeksänkymmenettä osaa noista ihmisistä ei rukoilisi ainoatakaan rukousta, ellei juuri: 'Herra auta meitä' haaksirikon taikka maanjäristyksen aikana, ja epäiltävää on, ovatko koskaan ajatelleet kirkkoa muuksi kuin paikaksi, jossa heitä on vihitty, ja jonka juurella kerta saavat hautansa."
"Niin kyllä ystäväni," sanoi äitini. "Mutta me saamme nähdä. Heidän hedelmistänsä te tunnette heidät."
"Vaimo," sanoi isäni hiukan suutuksissa, "minä olen nähnyt hedelmiä. Sen minä sanon hyväksi hedelmäksi, kun tuhannet ihmiset itkevät syntejänsä, niinkuin tavallisesti itkevät muita huoliansa; kun tuntevat, jos kohta ainoastaan hetkeksikin, että synti on suurin suru ja Jumalan anteeksi-antamus ja Hänen rakkautensa suurin riemu."
Ewelyn virkahti:
"Ja, täti, jospa ainoastaan kymmenen noista kymmenestä tuhannesta uskovat totuuden sanaan ja sen kautta elävät ijankaikkisesti, sanokaat, eikö siinäkin jo ole hedelmää?"
"Tietysti," vastasi äitini suopeasti, mutta äänen vivahduksella, joka käsitti aivan vähän toivoa. "Minä olen kuitenkin varsin vanhan-aikainen ja tunnustan hartauskokouksia pelkääväni."
Mutta perästä-päin, kun äitini Bettylle lausui epäilyksiänsä tämän hengellisen innostuksen suhteen ja sen ohessa pelkoansa, että nuot äkkiä syntyneet tunteet yhtä äkkiä katoisivat, Betty vastasi:
"Jumala siunatkoon teitä, missis, kyllä ne katoovat; yhdeksänkymmentä-yhdeksän sadasta menee tietysti hukkaan. Niin taivaan sateenkin käy. Se juoksee takaisin mereen, valaa kalliot ja häviää tietämättömiin. Mutta ne harvat pisarat, jotka eivät juokse pois, panevat tanteret vihertämään ja laihot tuleentumaan."
Kauan aikaa on muutamien köyhien naapuriemme ollut tapana talvisaikana joka sunnuntai-ilta kokoontua takkavalkean ympärille meidän salihin kuulemaan, kuinka äitini heille lukee osia ilta-kirkonmenoista, varsinkin virret ja rukoukset, semmoisia kappaleita kirkkopostillasta, joita hän luulee heidän ymmärtävän, sekä niitä näitä muistakin hartauskirjoistamme. Me olemme liian kaukana kirkosta voidaksemme kaksi kertaa päiväänsä siellä käydä, ja vanhemmille ja kivuloisemmille naapureillemme jo yhdessäkin kerrassa on liiaksi. Isäni arvelee, että vanhat legendat saattavat olla aivan oikeassa siinä, että sielunvihollinen olisi katsonut paikat useammille kirkoillemme Cornwallissa, koska ne melkein aina ovat raketut sinne, mihin on vaikeinta päästä.
Viimis sunnuntai oli ensimmäinen tältä talvelta, jona pieni seuramme oli koossa. Isäni oli tämmöisinä iltoina tavallisesti nähnyt tarpeelliseksi toimittaa jotakin ulkona kedolla, mutta tänä iltana hän käveli levotonna edes-takaisin huoneessa hänelle varsin oudolla tavalla, sillä välin kuin äitini myöskin hermokiihkoisessa ja tuskallisessa tilassa käänteli kirjansa lehtiä. Äitini käski hänet luoksensa, he puhuivat pari silmänräpäystä hiljaa keskenänsä, ja kun vanhat miehet ja naiset tulla kömpivät sisälle huoneesen, monen kasvoissa oli hämmästystä havaittavana, ja he kuiskasivat toisillensa:
"Kapteini aikoo tän'iltana varmaankin itse ruveta papiksi täällä."
Isäni selkeässä, syvässä ja miehuullisessa äänessä oli pientä täristystä, kun hän alkoi:
"Rakkaat veljet," mutta kun hän laski polvillensa ja rukoili: "Kaikkivaltias ja laupias Jumala, me olemme eksyneet niinkuin lampaat ja poikenneet pois sinun teiltäsi" — täristys oli kadonnut, ja vakavalla äänellä hän luki synnintunnustuksen ja rukoukset.
Minä en koskaan suuremmalla ilolla ottanut osaa mihinkään iltavirteen kuin noina sunnuntaina, jolloin vanhat tärisevät äänet yhdistyivät meidän ääntemme kanssa, mutta tänä iltana oli vielä suloisempaa kuin tavallisesti. Kun naapurit olivat lähteneet, ei kukaan puhunut sanaakaan muutoksesta.
Äitini istui koko illan ääneti, mutta hänen silmänsä vilkahtivat tavan-takaa, ja kun Ewelyn hyvää yötä sanoessaan hiukan ivallisesti lausui:
"Täti Trevylyan kulta, minä pidän niin paljon pienistä hartauskokouksistanne," äitini ei puollustanut itseänsä, vaan sanoi ainoastaan:
"Minä en ole liian vanha oppimaan, ja minulla on vielä paljon oppimista. Mutta Jumala varjelkoon minua panemasta heikkoa kättäni ainoatakaan hänen hyvää työtänsä vastaan ihmisten joukossa."
Ja äitini huulilta sanat semmoiset kuin nämät eivät merkitse vähän.
Yhtä paljon kuin Ewelyn ihailee jylhiä rantamaisemiamme, yhtä paljon huvittaa häntä pienet matkamme kalastajien ja kolarien mökeille lähisissä kylissä.
Tänäpänä olemme käyneet Tobyn äidin, vanhan leski Treffryn luona. Hänen mökkinsä seisoo varsin yksinään pienen lahdelman päässä, korkeat kalliot molemmin puolin, joitten äärimmäiset kulmat meri on leikellyt monenmoisille, eriskummaisille muodoille, joitten väliin rannan kuohuvat pyörteet tunkevat. Tyynimmälläkin ilmalla nousuveden lakkaamaton pakoitus tekee nämät ahtaat solukat alin-omaisiksi taistelupaikoiksi; sepäillen toinen toistansa kuolettavassa ottelossa aallot nousevat korkealle ilmaan, milloin väkevänä suihkuna, milloin ruiskuvana vaahtona, kauhealla loiskeella huuhtoen mustia kallioita, sitten taas teräväpäisistä syrjistä paetaksensa, alla-oleviin pimeisin kallioihin syöstäksensä ja takaisin-työntyvän aallon kanssa pyörivään kuolontaisteloon kääntyäksensä. Mutta myrskyllä, kun tuulet sekaantuvat otteloon, silloin taistelo todellakin on kauhistava, niinkuin moni laiva on saanut tuta, kun sen lujat tammet elementtien julmassa taistelossa, jopa ainoastaan niinkuin sivuttamalla ja leikillä, ovat tuhanneksi pirtaksi särkyneet. Eriskummaisia jäännöksiä ajaa useasti valkoiselle hietasärkälle sen lahdelman päähän, jonka rannalla leski Treffryn mökki seisoo, eikä ihmettäkään, että pienessä asumuksessa saa nähdä sievän pienen kokouksen eri kansojen käsiteoksia. Honturaan mahongista ja kalliista intialaisesta puulajista tehtyjä kaluja, jotka olisivat täti Beauchampin ylpeytenä ja hänen salinsa kaunistuksena, seisoo siellä vanhojen horjuvien pöytien ja mäntyisten tuolien keskellä.
Kahden viime vuoden kuluessa vanha eukko on sen verran virkistynyt, että hän jaksaa pienessä tuvassaan liikkua. Tän'amuna tapasimme hänet vanhalle ahkeralle ja toimelliselle olennolle peräti oudossa asennossa. Hän oli kömpinyt muurin viereen ja istui siellä kyynärpäät polvilla, kätkien kasvonsa käsiinsä. Lähisestä huoneesta kuului tavan-takaa huokauksia ja valitushuutoja.
"Onko se luuvaloa taas?" minä kysyin.
"Pahempaa, paljon pahempaa, mrs Kitty," mumisi eukko liikahtamatta ja tulostamme paljon huolimatta. "Toby on tullut hulluksi, ihan hulluksi noitten metodistojen kautta. Hän palasi viimis viikolla jostakin heidän saarnatilaisuudestansa, niinkuin hän ei olisi ollut täydellä taidolla, ja semmoinen hän on ollut siitä asti. Hetken aikaa hän ammoo niinkuin sonni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän itkee niinkuin kipeä lapsi, ja sitten hän sanoo, että se ainoastaan on hänen syntiensä tähden. Mutta eihän hänen syntinsä ole voineet olla pahempia kuin muittenkaan ihmisten! Herra on laupias, ja jos Hän joskus lähettää meille jonkun 'siunauksen', hän varmaankin tahtoo, että meillä siitä olisi hyötyä. Eihän se Toby ollut, joka nosti myrskyn, ei. Ja hän ei koskaan pannut mitään pettävää valoa kallioille eikä työntänyt mitään venettä takaisin merelle, niinkuin niin monen muun on tapa tehdä. Ja jollei hän aina ole tehnyt kaikkia, minkä hän olisi voinut hukkuneita henkiin saattaaksensa, eihän kukaan voi odottaakaan, että pakanojen ja katolisten edestä tekisimme samaa kuin oman lihamme ja veremme edestä. Ja tekisivätkö hekään sen enempää meidän edestämme? Ja jos Toby joskus on haalinut kokoon vähäisen, mitä pahaa siinä olisi ollut? Mitä meidän tarvitsee korjata kaluja ja kapineita kuolleille taikka noille Lontoon herroille, jotka tulevat tänne paperinensa ja kyninensä pistämään nokkaansa semmoisiin, joihin heidän ei tule mitään? Mitä he muuta tekevätkään, kuin hävittävät meitä köyhiä raukkoja, joilla on luonnollinen oikeus siihen mitä Luoja antaa rannoillemme nousta? Eilen minä toimitin mr Hugh'in tänne, hän rukoili niin kuin enkeli, ja se teki pojan vähän hyvää siksi kerraksi, mutta tänäpänä hän on huonompi kuin koskaan, jopa peräti hullu, ja vannoo, että hän menee viemään takaisin kaikki, mitä hän on koonnut. Ja se," jatkoi eukko puhjeten ääneensä vaikeroitsemaan, "minusta on viskata pois Kaikkivaltiaan lahjat."
Samassa silmänräpäyksessä näkyi Tobyn kalveat, laihat ja hurjat kasvot takakamarin ovesta. Hänen äänensä oli kuitenkin vakava ja tasainen, kun hän lausui:
"Mrs Kitty, minä puhuin tuosta master Hugh'ille, ja hän sanoi varsin oikeaksi antaa otetut takaisin, ja niin sanoi pastori Wesley myöskin, kun kävin häntä tuolla nummella kuulemassa. Hän sanoi, että raamattu puhuu 'heidän mahdistansa, joka ei kuole, ja tulesta, joka ei sammu,' ja että se merkitsee, että jokainen syntinen, joka joutuu helvettiin, saa omat vaivansa omien syntiensä mukaan. Ja hän sanoi, että mato alkaa kalvaa sieluamme jo nyt, kun heräämme syntejämme tuntemaan. Ja hän oli tuskin sanonut sen, mrs Kitty, ennenkuin sydäntäni alkoi kalvaa, ja siitä saakka kalvaminen ei ole lakannut hetkeksikään. Ja jos se nyt viikon päivissä on saattanut minun epätoivoon ja hulluuteen, mitä se sitten koko ijankaikkisuudessa tekeekään! Pastori Wesley sanoi, että helvetissä kaikki olemme varsin valveilla, niin että aina tunnemme syntimme ja vaivamme. Mutta, mrs Kitty, hän sanoi myöskin, että kaikki voivat päästä sinne tulemasta, jopa minäkin. Hän sanoi, että voimme saada syntimme anteeksi, että Kaikkivaltiaan anteeksi-antamus on niin vapaa kuin taivaan ilma, ja että Herran Jesuksen veri voi pestä koko mailman synnit valkoisiksi kuin lumi. Mutta hän ja master Hugh sanovat molemmat, että Herra voi nähdä varsin lävitsemme, ja ettei löydy muuta keinoa saada häntä uskomaan, että todellakin murhehdimme syntejämme, kuin että luovumme niistä kokonaan ja palkitsemme, niin paljon kuin voimme, mitä olemme rikkoneet. He sanovat, että synti ja helvetti seuraavat toinen toistaan ja ovat peräti erottamattomat. Niin että minun ei auta mikään muu kuin mennä antamaan itseni ilmi."
Ewelyn oli suuressa mielenliikutuksessa. Kun tulimme kotia ja kerroimme tämän kaiken äidilleni, hän itki monta katkeraa kyyneltä ja sanoi lopulta pyyhkien silmiänsä:
"Kitty kultani, minä en voi selittää, kuinka tämä sopii yhteen kirkolliskokoustemme sääntöjen ja päätösten kanssa. Nämät ovat saaneet alkunsa pyhistä miehistä, ja mr Wesley ei näytä panevan niihin niin suurta arvoa, kuin olisi syytä toivoa. Ja sitäkään minä en voi pitää viisaana, että tietämättömien ja oppimattomien miesten annetaan saarnata ja opettaa. Mutta hänen sanansa ovat raamatun ja rukouskirjan sanoja ja hänen vaikutuksensa on niinkuin Jumalan lähettämän enkelin. Mitä voimmekaan muuta, kuin antaa Jumalalle kunnian?
"Minä olen pelännyt," jatkoi hän hetken päästä, "että mr Wesleyn kiivaus olisi sokea ja hurja, ainakin hyväntahtoinen, mutta erhettynyt, mutta kiivaus tuskin voikaan olla hurja, kun se tarkoittaa työtä rakkaudessa, taikka sokea, kun se johdattaa niin monta miestä valkeuteen."
"Mr Wesley sanoo," virkahti Ewelyn, "että oikea kiivaus on rakkauden, ja että kaikki olkoonpa kuinka vakava tahansa, silloin on väärä, kun se puhkuu katkeruutta eikä pala rakkaudesta."
Ja äitini sanoi miettiväisesti:
"Hänen kiivautensa on varmaankin koetusta kestävä. Suokoon Jumala, että meidänkin niin tekisi."