IX.
Huhtikuulla 1750.
Jumalan kiitos, että taas olemme kotona, jota kuukausi sitten tuskin taisin toivoakaan.
8:na p:nä maaliskuuta, perjantai-aamuna, Hackneyssa vielä ollessamme minä kavahdin unestani aikaisessa aamuhämärässä, kun vielä ei ollut täysi päivä, jyskeestä ja ryskeestä, joka ensi hämmästyksessä sai minut siihen luuloon, että uudestaan olin isäni ja Hugh'in kanssa merellä, ja että laiva oli joutunut karille ja mennyt tuhansiksi palasiksi.
Minä kavahdin silmänräpäyksessä vuoteeltani hämärästä uppoomisen pelvosta, mutta minä en koskaan unhoita sitä täydellistä turvattomuuden tuntoa, joka tuli minun päälleni huomatessani, että se oli täti Hendersonin iso, puna-uutiminen sänky, joka näin tärisi — että se oli ison, kiiltävän tammikaapin ovet, jotka lensivät auki, ja että se oli vanha valkoinen vesikannu ja vati, jotka käsittämättömällä tavalla kilisivät toinen toistansa vastaan.
Se ajatus nousi silmänräpäyksessä mieleeni, että se oli maa, joka järisi, että se oli vakaa vanha maa, joka liikkui levotonna kuin vellova vesi!
Ensimmäiseksi työkseni minä viskasin polvilleni sänkyni viereen. Minä jätin itseni Jumalan haltuun, ja minä tunsin löytyvän jotakin, joka ei voi hukkua, vaikka taivas ja maa hukkuisivat.
Sitten seurasi taas kova täräys, ja maa huojui. Takka tärisi, vesikannu kaatui ja särkyi, ja vanha tammikaappi horjui ja näytti olevan lankeemaisillaan. Tässä vanhojen tuttujen huonekalujen oudossa liikunnossa oli jotakin paljon pelottavampaa, kuin jos se olisi ollut tykinjyrinää taikka jotakin muuta erinomaista ryskettä.
Mutta kaiken tämän melun keskellä, sen välistä, sen takaa ja sen alta, kuului kaukaista jyminää, niinkuin ukkosen käydessä, mutta se ei kuitenkaan ollut ukkonen, sillä se ei tullut ylhäältä, vaan alhaalta, se näytti luikahtavan täräyksittäin maan lävitse.
Minä nousin seisoalle, käärin ison kappani ympärilleni ja kiiruhdin äitini huoneesen. Säikähtyneet palveliat olivat jo koossa rappujen suussa huutaen, että mailman loppu oli tullut, ja vääntäen käsiänsä haluten tietää, kuinka mistress'in kävisi, joka oli lähtenyt mr Wesleyn varhaiseen rukouskokoukseen. Setä Henderson ilmestyi yölakki päässä ja peitto ympärillä ja kohta sen jälkeen isäni iso sotakaapu yllä.
Kaikki olivat syösseet kokoon samasta vaistonmaisesta tunteesta, joka panee peljästyneet eläimet etsimään toinen toisensa seuraa, kun joku vaara on tarjona. Kenenkään ei tullut mieleen kynttilää virittää.
Minä pujahdin äitini vuoteen ääreen, lankesin polvilleni ja suljin hänen pienen kätensä omaani. "Rakastettuni," sanoi hän, "minä olen niin kiitollinen, että olemme yhdessä. Jos ainoastaan Jack olisi täällä, Kitty! Jos ainoastaan tietäisin hänen tulevan pelastetuksi, mitä ikinä tapahtuneekin! Kitty, olkaamme hiljaa ja rukoilkaamme Jackin edestä!"
Niinkuin useammat muutkin meistä äitini luuli viimeisen päivän tulleeksi.
Nyt seurasi taas täräys ja kauhea maan-alainen jyminä ja sen jälkeen hirveä jyske päämme päällä ja haikea parku kaikilta tahoilta, syvät huokaukset ja tuskalliset huudot: "Herra, armahda meitä!" sitten uusi täräys ja uudet valitushuudot.
Äitini ei puhunut mitään, vaan pani ainoastaan kädet ristiin rukousta varten.
Sitten kaikki taas kävi hiljaiseksi, huudot taukosivat ja hiljaisuudessa kuului tuulen humina isossa jalavassa akkunan edessä, ja me näimme, kuinka hämärä vähitellen muuttui valkoiseksi päiväksi.
Äitini sanoi juhlallisesti:
"Niin, sen piti tapahtua aamuhetkenä, Kitty! Minä kumminkin olen aina niin ajatellut. Oi lapsi, se ei ole sinne-päinkään niin kauhistavaa kuin kuolema! Jos vaan voisin olla levollinen Jackin puolesta! Mitä on salama, jyrinä ja taivaan ja maan hävitys eron suhteen ruumiin ja sielun välillä, miehen ja vaimon, äidin ja lasten. Ja sitten," sanoi hän, ikäänkuin tämä toivo olisi voittanut kaiken pelvon ja kaikki muut toiveet: "Hänen tulonsa, Hänen kunniakas tulonsa! Hän on tuleva kerta, ja hän tulee pian. Kuka voi sanoa, että se ei saata tapahtua koska hyvänsä?"
Varsin omituista oli, että mahtava tapaus, joka sinä yönä säikähdytti niin monta miestä herättäen heitä suruttomuuden unistansa, äidissäni näytti synnyttävän rauhaa ja turvallisuutta, jota en koskaan ennen ollut hänessä havainnut.
Jos jossakin toisessa tilaisuudessa kysymys: "Rakastatko minua?" olisi hänelle asetettu, hän olisi vastannut: "Minä toivon rakastavani. Minä pelkään, että rakkauteni on hyvin vähäinen, mutta minä toivon kuitenkin, että sitä voi rakkaudeksi sanoa."
Mutta nyt kun hän todella luuli Herran olevan lähellä, hän ei ensinkään näyttänyt ajattelevan itseänsä, vaan ainoastaan Häntä. Hän ei ajatellut rakkauttansa. Hän rakasti ja silmäili Jumalaa.
Minä muistan tuon kaiken niin selvästi siitä, että kaikki pelkoni ja kaikki kauhistukseni pienen rukoukseni jälkeen vuoteeni vieressä ihmeellisellä tavalla katosivat. Minä melkein häpesin itseäni, niinkuin olisi se ollut kunnioituksen puutteesta, kun minä en voinut tuntea samanlaista pelkoa kuin muut. Mutta kuinka olikin, huone seisoi yhtä lujana kuin ennen perustuksillansa, vaikka se järisi kauheasti. Ja kun kova jyske kuului, minä en voinut olla ajattelematta, että se oli savutorvi, joka romahti maahan, sillä kohta sen jälkeen minä kuulin, kuinka kiviä ja soraa vieri alas, ja kun ei mitään vahinkoa tapahtunut, minä ajattelin: "Nyt on kaikki pudonnut, mikä pudota voi, ja vaara on ohitse."
Minä melkein suutuin itseeni, että taisin olla niin kylmäkiskoinen, mutta minä en voinut siihen mitään. Minä arvaan, että se oli sen tähden, että minussa on niin vähän kuvatus-aistia.
Muutaman minutin päästä minä kuulin isäni käskevän äänen kaikuvan kaikkien palkollisten huokausten ja valitushuutojen ylitse vaatien, että joku toimittaisi hänelle tulukset. Sitten avasi hän oven ja astui kynttilä kädessä huoneesen sanoen:
"Se on maanjäristys, vaikk'ei juuri kovakaan. Minä olen tuntenut paljon ankarampia täräyksiä Länsi-Intiassa palvellessani. Kauhea jyske tuli siitä, että savutorvi vanhassa osassa rakennusta kaatui. Vaara on tällä haavaa ohitse, mutta se voi uudistua, ja meidän tarvitsee olla varullamme."
Vähän aikaa sen jälkeen palasi täti Henderson kantotuolissaan mr
Wesleyn aamu-jumalanpalveluksesta.
Hän kertoi meille, että kaikki olivat olleet isossa rukoushuoneessa koossa, kun seinät äkkiä rupesivat tärisemään, niin että luultiin koko rakennuksen lankeevan ihmisten päähän. Sitten seurasi kauhistuksen ja tuskan huutoa ja parkua. Mutta mr Charles Wesley korotti silmänräpäyksessä äänensä melskeen ylitse sanoen: "Sentähden emme pelkää, jos vielä mailma hukkuisi, ja vuoret keskelle merta vajoisit, sillä Herra Zebaot on kanssamme; Jakobin Jumala on linnamme, Sela!" Ewelyn oli myöskin siellä, sanoi täti Henderson, ja hän oli sanonut "että kannattaisi yhden maanjäristyksen viikkoonsa, kun saisi nähdä ihmisten sydämet niin kauhistuneena, kuin nyt olivat."
"Ewelyn on merkillinen tyttö, mutta hänessä on enemmän, kuin olisin luullutkaan," arveli täti Henderson.
Ja minä ajattelin: "Kuinkapa toinen toistamme kummaksummekin, kun tuo suuri päivä tulee, joka riisuu kaikki valepu'ut ja ottaa pois kaikki varjoovat malat silmistämme!"
Vaara ei vielä ollut ohitse. Sanansaattaja toisensa perästä toi kertomuksia horjuvista muureista ja kaatuvista savutorvista, joita itse olivat nähneet, sekä kummallisia, katkonaisia huhuja turmiosta ja hävityksestä, josta ainoastaan olivat kuulleet puhuttavan.
Kello 8:alta täti Beauchampin vaunut ajoivat oven eteen, ja hän itse ja Ewelyn astuivat ulos niistä. Hänen harmaat hiuksensa pistivät hänen päähineensä alta sekavissa suortuvissa, hänen kasvonsa olivat peljästyksestä kalveat ja julmat ja puuttuivat tavallista rusettansa.
"Sisar kultani," huusi hän hermotonna langeten täti Hendersonin syliin, "savutorvet kaatuivat huonetten päältä Great Ormond Streetin varrella, kattotiiliä sateli kaduille, ihmiset huusivat ja parkuivat, ja vaunuja täynnä pakolaisia sekä miehiä hevosen selässä näkyi kaikkialla. Minä olisin silmänräpäyksessä tahtonut heittää kaupungin, mutta sir John katsoi sen vielä parin päivän kuluessa mahdottomaksi, ja sentähden olen ensi yöksi paennut sinun luoksesi."
Täti Beauchamp-parka oli kovin heltynyt ja nöyristynyt. Hän kuunteli mielellään kaikkia täti Hendersonin saarnoja (nyt kun hän rohkeni uskoa itsensä turvapaikkaan päässeeksi), vaikka koskivat semmoisiakin asioita kuin puuteria ja rusepurkkeja, mutta hän kielsi jyrkästi tahtovansa tulla mr Wesleyn ensi aamujumalanpalvelukseen kello 5:eltä.
"Sisar Henderson kulta," huokasi hän, "sinä ja Kitty ja Ewelyn ja kaikki muut olette tulleet niin hyviksi ja kilteiksi, ja minä olen turhan-aikainen, mailmanmielinen, vanha nainen. Minä tunnen tarvitsevani uskontoa, joka voi tehdä minut vähemmän araksi kohtaamaan sitä, mikä tapahtua saattaa. Jos todellakin luulet, että se tekisi minun turvalliseksi ja levolliseksi, minä mielelläni tahtoisin liittyä mr Wesleyn taikka mr Whitefieldin sanankuulioihin taikkapa tehdä mitä muuta tahansa. Mutta minä en vielä uskalla järkähtyneisin huoneisin palata. Se on liikaa pyyntöä. Jos voisit saada selkoa jostakin, joka saarnaisi paljaan taivaan alla, meidän sopisi lähteä sinne vaunuissamme, ja sitten ei se olisi niin vaarallista."
"Sisar Beauchamp kulta," vastasi täti Henderson kiivastuneena, "me emme voi vaunuissamme matkustaa taivaasen."
"Mitä sinä tarkoitat, sisar?" kysyi täti Beauchamp. "Eihän metodistatkaan vaadi toivioretkiä, vai kuinka? Minä olen useasti toivonut, että meillä protestanteillakin olisi jotain sentapaista. Lady Talbot, jonka paaston-aikana on tapa paeta seura-elämästä, palaa aina iloisena ja tyytyväisenä, sittenkuin hän koko vuodeksi on uskonnolliset velvollisuutensa täyttänyt. Mutta metodistat eivät koskaan saa tarpeeksi; he pitkittävät alati jumalisuuden-harjoituksiansa eivätkä koskaan voi asettua rauhaan."
Näitä tämmöisiä mielipiteitä täti Henderson näytti niin hämmästyvän, että hän ei kyennyt puhua mitään.
Äitini vastasi sentähden tavallisella hiljaisella ja säyseällä tavallaan:
"Sisar Beauchamp rakas, raamattu ja kaikki hurskaat miehet sanovat, että jumalisuus ei ole ainoastaan tuki ja turva kaikkea vaaraa ja kaikkea pahaa vastaan, vaan että se myöskin on keppi ja sauva kaikissa elämän murheissa, sydäntä virvottava lääke, jota emme koskaan voi olla paitsi. Uskonnon korkeimpana tarkoituksena on johdattaa meitä Jumalan luo, ja siellä meillä on riemumme ja rauhamme."
Kyyneliä nousi täti Beauchampin silmiin, mutta ne eivät nyt olleet puistuttavia kyyneliä; hän katseli äitiäni silmäyksellä, joka muistutti Ewelynin vakavaa, miettiväistä muotoa, ja hän sanoi leppeästi:
"Minä pelkään, etten tuota paljon ymmärrä, sisar Trevylyan, mutta minä soisin, että sen tekisin."
Seuraavana iltana täti Beauchamp pyytämällä pyysi saada viedä isäni ja äitini ja minun vaunuissansa muassaan Bath'iin.
Hän ei tahtonut viipyä hetkeäkään, sitten kuin sir John kerta oli tullut valmiiksi, ja sydänyön aikana lähdimme matkaan. Soihdunkantajia juoksi vaunujen vieressä pimeitä ja autioita katuja. Suuri kaupunki oli kuin kuollut. Tällä kertaa emme kohdanneetkaan mitään juopuneita ja melskaavia ihmis-parvia. Ainoastaan parissa paikkaa satuimme jonkunlaisiin väkikokouksiin. Moorfields oli toinen paikka, jossa joukko naisia ja lapsia oli koossa. He itkivät ja valittivat, mutta siellä ei ollut ketään heitä lohduttamassa. Toinen paikka oli Hyde Park, missä mr Whitefield saarnasi ihmis-joukolle, joka peljästyksissään oli kokoontunut hänen ympärillensä niinkuin pienet lapset äitinsä jalkojen juureen.
Se oli eriskummainen näky, joka ilmestyi meille, kun hiljaa ajoimme öisen kokouksen sivutse. Tuolla-täällä lankesi soihtujen riehuva valo kasvoille, joista monet olivat kyyneliä täynnä, sillä välin kuin taampana seisova suuri kansan paljous ainoastaan veti huomiota puoleensa sillä hiljaisuudella, jota nuot vakavasti kuuntelevat ihmis-joukot koettivat noudattaa, ja jota ei mikään muu keskeyttänyt kuin silloin-tällöin kuuluvat huokaukset ja valitukset taikka muutamat tuskan huudot semmoiset kuin esim. "Herra, armahda minua syntistä!" taikka "Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin."
Koko yönä emme puhuneet tuskin sanaakaan. Päivän valjetessa oli hyvin omituista nähdä maantiet täynnä vaunuja, ratsastajia ja jalka-ihmisiä, niinkuin olisi ollut piiritetystä kaupungista pakeneminen, kun samalla tiesi, kuinka vähän apua pakenemisesta oli, kun vanha luja, järkkymätön maa perustuksiansa myöten järisi.
Suloista oli minun nähdä sitä hellää ja sydämellistä kunnioitusta, jonka molemmat tätini osoittivat äidilleni, ennenkuin heitimme Lontoon.
Kun täti Henderson iltaa ennen lähtöämme isoon koriin meille pani sisälle joukon hyytelöitä ja rintamehuja (kätkien siihen samalla ison pullon pienennetyistä simpsukoista tehtyä mielijuomaansa), hän niin juhlallisella äänellä, kuin kysymyksenä olisi ollut pyhimykseksi-tekeminen, lausui minulle: "Kitty lapseni, äitisi ja täti Jeanie ovat parhaat naiset, jotka minä tunnen. He ovat niin hyviä täydellisyyden esimerkkejä, kuin suinkin voin itselleni toivoakaan. Asettukoot kuinka paljon tahansa itse oppia vastaan, heidän elämänsä puhuu kuitenkin joka päivä heidän puoleensa. Ymmärräthän, lapsi rakas, että mr Wesley ainoastaan puollustaa kristillistä eikä aatamillista taikka enkelillistä täydellisyyttä. Hän myönnyttää, että täydellisetkin voivat erhettyä päätöksissänsä, jonka äitisi epäilemättä osoittaa sokealla kirkollisella innostuksellansa ja täti Jeanie muutamilla pienillä presbyterillisillä hairauksilla. Mutta äitisi kärsivällisyyttä, lempeyttä ja nöyryyttä, Kitty, ja hänen mielentyyneyttänsä kaikissa vaaroissa minä en koskaan unhoita. Minä olisin onnellinen, Kitty," jatkoi hän, sitoen viimeisen solmun muutamaan kääreesensä, "jos kaikilla niillä eduilla, jotka minä nautin, voisin olla semmoinen kuin hän. Kuinka hän on saattanut päästä niin korkealle kannalle noilla pimeyden seuduilla, on enemmän kuin minä voin käsittää."
"Mutta täti Henderson," minä rohkenin muistuttaa, "voihan Jumalan armo löytää tien Cornwalliinkin!"
Ero äitini ja täti Jeanien välillä oli niinkuin jäähyväiset kahden rakkaan sisaren välillä; muistoksi äitini antoi täti Jeanielle rakkaan vanhan kappaleen Georg Herbertin virsiä, ja täti Jeanie antoi äidilleni pienen vanhan vihon mr Samuel Rutherfordin kirjeitä.
Bath'issa viivyimme pari päivää, ja sillä välin täti Beauchamp virkistyi, väri palasi hänen poskillensa ja mieltymys korttileikkiin uudistui, "sillä," sanoi hän äidilleni, "kuinka lieneekään, meillä on velvollisuuksia lapsiamme ja seura-elämääkin kohtaan, ja uskonto ei vaadi kumminkaan meitä protestantteja tekemään itseämme linnunpelottimiksi."
Mutta samana aamuna kuin meidän oli lähdettävä, täti Beauchamp, kun kävimme hänen vuoteensa ääressä hänelle hyvästi jättämässä, lausui äidilleni:
"Sisar Trevylyan kulta, lupaa minulle, että jos joskus — koska kaikki olemme kuolevaisia — kovasti sairastuisin — ja viimeisten aikojen kohtaukset ovatkin hermojani vaarallisesti koetelleet — sinä silloin tulet minun luokseni! Minä olen varma, että sinä voit tehdä minulle enemmän kuin kukaan muu."
Ja hän ei saanut mitään lepoa, ennenkuin omissa vaunuissaan sai lähettää meidät koko matkan Plymouth'iin saakka, vaikka ajaja mitä kiivaimmin pani sitä vastaas vakuuttaen, että hän ei suinkaan ottaisi vastataksensa, jos hevoset Devonshiren mä'issä pahenisivat, ja Ewelyn sanoi, että semmoista vastaan-panoa suurivallan taitoa vastaan perheessä ei koskaan ennen ollut kuultu eikä edes pidetty mahdollisenakaan. Ja niin pääsimme kotia taas, ja äitini katsoo meidän mailmaamme hyvin lämpimäksi ja ihanaksi aivan niinkuin Ewelynin on tapa sanoa auringosta, että se maata lämmitettyänsä varmaankin löytää sen hyvin hauskaksi ja herttaiseksi.
Täti Hendersonin olennossa oli jotakin omituisen hellää, kun hän jätti jäähyväiset äidilleni ja minulle, ja kun sitten istuimme vaunuissa odottaen niitten liikkeellelähtöä, hän vieläkin tuli meidän luoksemme ja otti viipyvällä kiivaudella äitini käden, niinkuin hänellä nyt viimeisessä hetkessä olisi ollut jotakin varsin erinäistä lausuttavana. Mutta kuinka olikaan, hän ei voinut lausua yhtäkään sanaa, vaan kuiskasi ainoastaan: "Jumala siunatkoon teitä molempia!"
Ja kun heitimme Bath'in, ja minä viimeisen kerran katsoin takaisin Ewelyniä odottaen kohtaavani noita hänen loistavia katseitansa, hänen silmänsä merkillisen miettiväisinä ja surullisina lepäsivät äidissäni, hän purskahti äkkiä itkemään ja kääntyi pois.
Onko mahdollista, että me kaikki, isäni, äitini ja minä olemme erhettyneet? Äitini sanoo tuntevansa itsensä vahvemmaksi ja paremmaksi, ja matkalla hänen oli tapa moneen kertaan tuumailla, kuinka nyt palaisimme entisiin oloihimme, ja kuinka hän nyt taas rupeisi nousemaan ylös varhain aamuisilla. "Aamu-ilma tuolla kotonamme," sanoi hän, "on niin virkistyttävä, vasta-lypsetystä maidosta on myöskin apua, ja sitten, Kitty," lisäsi hän, "tahdomme lukea raamatun-kappaleitamme ja rukoilla yhdessä. Kenties en ole etsinyt, niinkuin minun olisi pitänyt, sitä erinäistä siunausta, joka on luvattu, 'kussa kaksi taikka kolme tulee kokoon Jesuksen nimeen.' Ja sinä saat välisti lukea minulle t:ri Watts'in ja mr Charles Wesleyn virsiä. Minä olen vanhan-aikainen nais-parka, ja minä en koskaan saa käsitetyksi, minkätähden ihmiset eivät tahdo tyytyä raamattuun ja rukouskirjaan, enkä myöskään, kuinka yhdistyksissä ja luokkakokouksissa ilman vaaratta voivat sisimpiä tunteitansa puhua, niinkuin täti Henderson kertoi. Mutta heidän virsistänsä minä pidän, ja minä myönnän mielelläni, että meidän kaikkien tulee kiittää metodistoja siitä, että auttavat oikealle uralle ihmisiä, joita kukaan muu ei koskaan ole toivonut voivansa oikaista."
Vaikka äitini ei vielä ole jaksanut vanhoihin tapoihinsa palata, emme kuitenkaan ole levottomia hänen tähtensä, koska se ei ole kuin varsin luonnollista. Hän on väsynyt matkasta, parin päivän päästä hän kyllä taas tointuu.
Mitä Bettyyn tulee, ei maksa vaivaa tiedustella, mitä hän ajattelee, taikka huolia siitä, mitä hän puhuu, sillä hänen tapansa on katsoa asiain pimeää puolta, erittäinkin kun muut ihmiset katsovat valkoista. Bettyn ennustaja-arvo on kuitenkin melkoisesti kasvanut, sitten kuin Lontoon-matka ei tuottanut toivottua parannusta.
Kotia lähestyessämme meitä kohtasi varsin surkea tervehdys. Alkoi hämärtää, ja kaikki oli niin hiljaista ympärillämme, siksi kuin kukkuloilta korvaamme kaikui matala virsi. Juhlallisesti ylenivät ja alenivat vakaiset sävelet, niinkuin aallot nousevat ja laskevat rauhallisena kesä-iltana. Välisti emme kuulleet mitään, siksi kuin tulimme lähemmäksi, jolloin selkeästi taisimme erottaa virren syvät sävelet, jota joukko miehiä, astuessaan verkallista kulkua kangasta pitkin, veisasi. Hiljaisesta liikunnosta taisimme arvata, mitä musta, surullinen joukko tiesi. Me emme puhuneet sanaakaan toisillemme. Mutta kun olimme illallisella salissa, äitini kysyi Bettyltä, kuka naapureistamme oli kuollut.
"Vanha leski Treffry," sanoi Betty. "Toby on taannoin liittynyt metodistoihin, ja hänen luokkakumppaninsa kantoivat tänäpänä Treffryn kirkkomaahan veisaten muutamia pastori Wesleyn virsiä matkalla."
"Se oli hyvin juhlallista ja teki suloisen vaikutuksen minuun," sanoi äitini. "Se sai minun ajattelemaan, mitä isäni pienenä lapsena ollessani minulle kertoi vanhimmasta kirkosta ja martyyrien hautauksista."
"Vanha leski Treffry ei ollut mikään martyyri eikä juuri mikään pyhimyskään," lausui Betty teeskentelemättä, "vaikka sanovat hänen lopulta muuttuneen. Häntä ei voinut mikään auttaa. Se oli lavantautia. Toby-parka oli varsin onneton. Hän teki hänen edestänsä kaikki, mitä suinkin taisi, eikä säästänyt mitään kustannuksia; hänelle annettiin viiniä, kylmää maitoa, omenoita ja sokerissa keitettyjä luumuja, niin paljon kuin hän sai niellyksi. Mutta kaikki tämä ei auttanut mitään, niinkuin tietysti ei mikään voikaan auttaa, kun Ijankaikkisen aika tulee."
"Minä soisin, että olisimme palanneet vähän ennemmin," sanoi äitini.
"Minulla on erin-omaisen hyviä rohtoja lavantautia vastaan."
"Niin oli Falmouth'in tohtorillakin," virkahti Betty terävästi.
Trustyn tervehdys oli paljon hilpeämpi kuin Bettyn. Sitten kuin hän tapansa mukaan hännällään voimiensa takaa oli ilmoittanut tyytyväisyyttänsä ja käynyt rajoitetun pienen sanakirjansa lävitse, kaikuvasta haukunnasta alkaen matalaan vinkunaan asti, hän pani loput väkevät tunteensa hurjaan kiertämiseen kanapihassa, missä hänen maltiton ja melskaava menetyksensä peloitti kana-parvet kauheasti lentämään ja kaakottamaan, mutta jälkimmäisen osan iltaa hän pysyi varsin siivona ja alallaan nuuskien kutakin meitä, siksi kuin hän luultavasti tunsi itsensä täydellisesti tyytyväiseksi omalla, omituisella tavalla hankkimaan tietoonsa poissa-olomme kaikista vaiheista.
Ristiriitaisuus Bettyn sanojen ja töitten välillä ei koskaan ollut silmään-pistävämpi kuin kotia palatessamme.
Jokainen pikku kapine, josta isälleni ja äidilleni, jopa minulle itsellenikin, taisi olla jotakin hauskuuden lisäystä, oli tyyskästi muistettu ja asetettu paikallensa, katetulle pöydälle, huoneisimme ja kaikkialle; tuolit seisoivat juuri siinä, missä niitten tuli seisoa silloin, kun mielestämme oli kaikkein hupaisinta; leivoksia ja keitettyjä hedelmiä, joista kaikkein enimmän pidimme, oli juhlan kaunistukseksi toimitettu; pieni tukku Virginian tupakkia oli pantu isäni eteen ja äitini huoneesen hänen mielikirjansa pienelle pöydälle hänen sänkynsä viereen; jok'ainoa nurkka jok'ainoassa huoneessa oli puhdas ja siisti ja kantoi ahkeran puhdistamisen ja kirkastamisen jälkeä. "Ilotervehdykset" loistivat kaikkialta, valkoisesta pöytävaatteesta alkaen puhtaisin raiteihin asti, ja tirkistelivät jok'ainoasta pienestä huonekalusta ja jok'ainoasta pienestä kapineesta koko talossa.
Kaikista näkyi, että Betty, vapaana jokapäiväisen elämän tavallisista toimista, viikkokausia oli oleskellut pyykki-astiain, pesoputikkien ja tomuhuiskujen ääressä, sekä että harjoja, vahaa, öljyä ja suopaa ahkerasti oli talon suureksi eduksi ja hyödyksi käytetty. Mutta menollaan ja sanoillaan Betty vastaan-otti meitä kuin jonkunlaisia pahantekiöitä, jotka olivat karanneet kodistansa ja velvollisuuksistansa, mutta jotka vihdoin olivat hulluutensa huomanneet, ja nyt nöyrällä ja katuvaisella mielellä palasivat takaisin. Minä tunsin päältäni, että Bettyllä oli jotakin sydämellään, jonka hän ensimmäisessä sopivassa tilassa ilmoittaisi minulle. Aivan oikein; eilen illalla, juuri kuin olin panna maata ja arkustani otin kauniin, punaisiin sahvianikansiin sidotun kappaleen mr Wesleyn virsiä, jonka orpana Ewelyn oli lähettänyt muistolahjaksi Bettylle, tämä astui sisälle huoneesen.
"Niin, onpa kyllä syytä mrs Ewelyniä muistaa, mrs Kitty," sanoi hän. "mutta Jumalan suuri ihme ja armo on kuitenkin, että missis milloinkaan enää palasi kotia."
"Lääkärit sanovat hänen olevan parempi, ja hän itsekin tuntee itsensä ripeämmäksi," minä sanoin.
"Rakas missis-parka," sanoi Betty, "on kohta valmis uskomaan, mitä tohtorit taikka kuka muu hyvänsä koettaa hänen päähänsä panna. Mutta kaikkien niitten näkyjen ja merkkien perästä, jotka minulla on ollut, se kuitenkin on suuri armo, että kaikki taas olemme yhdessä, ja sen enempää en tahdokaan sanoa."
"Mitä näkyjä ja merkkejä?" minä kysyin.
"Minä en ole taika-uskoinen, mrs Kitty," sanoi Betty. "Muutamat ihmiset katselevat aina merkkejä ja ihmeitä, ja mahdollista kyllä on, että semmoisia näkevätkin, mutta minä en ole niitä, en. Koko elämä-ijässäni en ole mitään aavetta nähnyt, en ihmisen enkä eläimenkään muodossa, vaikka äitini kyllä näki kaikenlaisia kummituksia, ja moni muukin, jonka minä tunnen, on semmoisia nähnyt. Mutta minä en voi kieltää, että kummallinen kuoleman hiljaisuus on vallinnut koko talossa nämät viimeiset ajat. Ja koira ei ole ulvonut turhan vuoksi, niinkuin hän on ulvonut. Ilonen hän oli, hupsu-parka, kun näki teidän palaavan takaisin, ja kylläpä hänellä olikin syynsä. Sanotaan, että eläimet toisinaan näkevät enemmän kuin ihmiset, ja sen minä puolestani uskon heidän tekevänkin. Linnut eivät tule pilkko-pimeässä akkunaa koputtamaan, ilman että niitä on lähetetty, eikä vanha yökkö huuda ääntänsä sorroksiin ainoastaan omaksi huviksensa. Lautaset ei myöskään putoo hyllyiltä, johon ovat tukevasti kuin kalliolle sioitetut; eikä kellot soi, ilman että niitä pidellään, jollei jotakin erin-omaista ole tulossa."
"Entä, jos se olisi ollut hiiret?"
"Hiiriä löytyy, mrs Kitty," vastasi Betty juhlallisesti, "mutta minun uskoni on, että se ei ollut mikään hiiri, joka tuolla tavalla sydän-yön aikana kolmeen otteesen veti kellonnuoraa, ei kumminkaan mikään kuolevainen hiiri, sillä mitä eläimiä toisessa mailmassa on, sitä minä en voi tietää."
Merkillinen vilu tuli minun päälleni Bettyn vakavasta äänestä, ja minä lausuin viimein:
"Mutta Betty, mitä ikinä joudumme näkemäänkin, muistakaamme, että toinen mailma on Jumalan mailma yhtä hyvin kuin tämäkin, ja ettei mitään voi tapahtua vastoin hänen tahtoansa. Koko mailmassa ei ole yhtään ainoata pientä pimeää soppea, jossa Hän ei ole läsnä, ja missä hän on, siellä on kirkkaus."
"Niin, se onkin ollut ainoana lohdutuksenani, mrs Kitty," sanoi Betty. "Epäilemättä on kirkasta joka paikassa, missä Kaikkivaltias on, mutta paljon löytyy, joka minulle vielä on hämärää. Luuletteko, mrs Kitty," jatkoi hän kuiskuttavalla äänellä, "että minä olisin voinut kestää täällä yksinäni niin kauan, kaiken tämän menon keskellä ja ilman muuta seuraa kuin Roger, jolla ei ole niin paljon järkeä kuin koirallakaan, jos minä en olisi nostanut silmiäni Kaikkivaltiaan puoleen, ja jos Hän itse ei olisi opettanut minua rukoilemaan. Minä en muutoin ole juuri pelkuri, mutta tällä välin tuskanhiki monta kertaa on pisoillut otsastani, ja minä olen nyt niin armottoman iloinen, että kaikki taas olette kotona!"
Nämät olivat Bettyn ensimmäiset tervehdyssanat. Ne lausuttuansa hän heitti minut lähteäksensä maata omaan pieneen kammioonsa minun huoneeni taa, mutta hetken päästä hän palasi takaisin ja sanoi:
"Ettehän sanoistani peräti säikähtäneetkään, mrs Kitty rakas. Kuinka onkin, kaikki tyyni kenties oli ainoastaan vanhan leski Treffryn tähden, ja ainakin meidän tulee turvata Jumalaan, mrs Kitty, meidän tulee turvata Jumalaan."
Betty-paran kaikki lohdutus-yritykset ovat kuitenkin tehneet sydämeni vielä tuskallisemmaksi, kuin hänen merkkinsä ja näkynsä tekivätkään. .
Minä olen aina suuresti rukoillut Jumalaa, etten pettäisi itseäni ummistaen silmäni siltä, minkä Jumala lähettää minulle, vaan että katsoisin sitä rohkeasti kasvoihin ja koettaisin kantaa kuormani semmoisena kuin se on. Minusta on aina ollut, kuin meidän tulisi kohdella kaikkia murheita, niinkuin mr Wesley sanoo kohtelevansa alhaisoa. "Minä katson mielelläni," sanoo hän, "alhaisoa silmiin." Mutta me emme kuitenkaan saa poiketa uraltamme, emme alhaisoa emmekä murheitakaan kohdellaksemme. Se ei olisi totista rohkeutta. Se olisi arkahermoista levottomuutta ja pelkoa, ettemme voi tietämättömyyttä kestää emmekä odottaa, siksi kuin näemme mikä tulee. Minusta näyttää, kuin kysyttäisiin paljon vähemmän rohkeutta vihollista vastaan hyökätessä kuin hänen tuloansa odottaessa, ja yhtä kaikki se on juuri tämmöistä kestävää rohkeutta, tämmöistä kärsivällisyyttä, kuin kumminkin me naiset ennen kaikkia näytämme tarvitsevan.
Sitten ei ole vielä vuottakaan, kuin niitten suhteen, jotka minulle maan päällä ovat rakkaimmat, äitini, isäni, Jackin ja Hugh'in, niin sanoakseni vaelsin näkemisessä pikemmin kuin uskossa, sillä he olivat silloin kaikki tyyni täällä. Mutta nyt on Jack sotaväessä Flandernissa ja Hugh Atlantin merellä. Minä en tiedä, mikä heitä saattaa kohdata. Äitini, kalliin äitini kanssa minä voin olla yhdessä jok'ainoa hetki, minä voin seurata häntä silmilläni, ja minä voin jok'ainoassa pienessä asiassa ahkeroita hänen tahtoansa täyttää, ja yhtä kaikki minusta toisinaan tuntuu, kuin minun olisi paljon vaikeampi pitää kiinni hänestä kuin sekä Hugh'ista että Jackista!
Minä pidän häntä silmällä yöt päivät, ja yhtä kaikki minä en voi sanoa, pettääkö minua toivoni vai pelkoni.
Hänen terveytensä ei ole viime vuodesta sanottavasti parantunut, mutta tänäpänä hän näyttää ripeämmältä kuin eilen, ja huomenna hän kenties on vahvempi kuin tänään, ja niin hän vähitellen paranee paranemistansa ja tulee vihdoin varsin terveeksi.
Yhtä kaikki se on juuri silloin, kuin minä koetan mieltäni vähän rohkaista, kuin pelkoni uudistuneella voimalla tunkevat päälleni.
Ja silloin, niinkuin nytkin minulla ainoastaan on yksi turva — ainoastaan yksi!
Ajatteleminen voi karkottaa monta huolta ja huojentaa monta kuormaa, mutta levottomuutta, tuskaa ja tietämättömyyttä vastaan, joitten syitä ja seurauksia emme voi tietää, minusta ei ole muuta apua kuin ainoastaan rukous.
Mutta kuinka voisimmekaan kantaa sitä lannistavaa ajatusta: "Sinä tiedät sen," — sitä ajatusta, että löytyy yksi, joka tietää kaikki, mikä meitä kohtaa, — jos sydämemme pohjasta emme myöskin voisi sanoa: "Sinä rakastat meitä," — ja jos meillä ei olisi sitä vakuutusta, että varmin kaikista on Hänen rakkautensa, joka johdattaa ja vallitsee kaikkia.
Eilen illalla kun äitini ja minä palasimme pienen luolamme läheltä, missä äitini hetken aikaa oli istunut kalliolla meri-ilmaa hengittämässä, joka on yhtä suloinen kuin maito ja tekee sydämen yhtä iloiseksi kuin viini, me vierashuoneessamme tapasimme uuden pastorin, orpana Ewelynin sukulaisen. Betty seisoi ovessa häntä puhutellen, ja niin pian kuin vieras oli tervehtänyt meitä, hän kiihtyneellä ja kummallisella äänellä (Ewelyn ei ole puhunut meille, että hän on niin kiihkohermoinen) sanoi äidilleni:
"Palveliattarenne, rouvani, näyttää olevan järkevä ja ymmärtäväinen ihminen, ja minua pahoittaa lausuessani, että hän on vahvistanut kaikki ne pahat huhut, jotka seurakunnasta käyvät laivanryöstöjen ja muitten laittomien vehketten suhteen, jotka näillä paikoilla lienevät jokapäiväisenä tapana."
"Todellakin, herra pastori," sanoi äitini hymyillen, "me olemme monta vuotta eläneet täällä levossa ja rauhassa, mutta Betty ei aina katso mailmaa valkeimmalta puolelta."
"Rouvani, te lohdutatte minua aivan suuresti, sillä ne tiedot, jotka tämä kunnon ihminen antoi minulle, olivat todellakin kauhistavia. Pappi, rouvani," jatkoi hän ottaen näpillisen nuuskaa kultaisesta tuosastaan, "saa kokea paljon tullessaan uuteen seurakuntaan, varsinkin — minä toivon, etten loukkaa teitä, rouvani — varsinkin tullessaan seurakuntaan, joka ei vielä ole päässyt sille sivistyksen kannalle, jolla me Oxfordissa seisomme — se tahtoo sanoa," jatkoi hän ahkeroiten kiihkohermoisella tavalla sanojansa lieventää, niinkuin hänellä olisi ollut joku kirjoitusharjoitus edessänsä korjattavana, "ei kaikin puolin — ei juuri kaikin puolin."
Koska väitös, kumminkin tässä rajoitetussa vuodossaan, oli varsin paha, äitini ei voinut muuta kuin sanoa:
"Erotus on teistä varmaankin kovin suuri, herra pastori."
"Niin, rouvani," vastasi vieras, "onpa niinkin, minun täytyy, luulen, tunnustaa, että se on suuri." Ja sitten kuin hän oli vahvistanut itseänsä uudella nuuskanäpillisellä, hän suoraa päätä (niinkuin olen havainnut kiihkohermoisten ihmisten tavallisesti tekevänkin) syöksi sitä päämäärää kohden, johon hänen oli mieli tulla.
"Rouvani," alkoi hän, "minä olen kuullut, että täällä, tässä talossa, joka sunnuntai pidetään kokouksia."
Äitini punastui ja nousi ylös. Pastorista oli nähtävästi kovin raskasta, kun hänen ei käynyt suoraan jatkaminen, vaan täytyi odottaa vastausta, sillä hän ei voinut olla varma siitä, että hänen rohkeutensa kestäisi uudeksi hyökkäykseksi, ja hän kiiruhti sentähden lausumaan:
"Niin, rouvani, ja hartauskokouksia, joissa päälle päätteeksi nainen toimittaa saarnavirkaa. Puhutaanpa myöskin, että noissa kokouksissa viskataan kaikenmoisia pistosanoja papistoa vastaan; että niissä huudetaan 'ihmeeksi,' jos joku piispa taikka kirkkoherra on saanut jonkun hengen lahjan; ja että viimis sunnuntai-iltana mitä loukkaavimmilla sanoilla oli lausuttu sitä toivoa, että papit kumminkin elämällänsä, ellei saarnoillansakaan kunnioittaisivat Jumalaa. Rouvani," jatkoi hän, sitten kuin hän luultavasti oli tyhjentänyt koko sotavarastonsa ja langennut takaisin tavalliseen kiihkohermoiseen ja kohteliaasen tapaansa, "rouvani, pappi, vieras ei tiedä, mitä hänen tulee ajatella. Minä olisin ennemmin puhutellut kapteini Trevylyania itse; mutta kun palveliattarenne, rouvani, sanoi hänen olevan ulkona, minä en tahtonut odottaa, vaan käännyin teihin."
"Herra pastori," sanoi äitini, joka sillä välin oli palannut istumaan ja saanut takaisin tavallisen mielentyyneytensä, "te olette menetelleet sekä suorasti että tunnollisesti. Talvis-aikana meidän on ollut tapa sunnuntai-iltoina koota palveliamme ja joitakuita sairaita ja vanhoja naapureita heidän kanssansa liturgiaa ja kirkkorukouksia lukeaksemme."
"Liturgia ja kirkkorukoukset?! Aivan hyvä ja kiitettävä tapa, rouvani!" huudahti pastori nähtävästi keventyneellä sydämellä. "Ja ainoastaan joitakuita vanhuksia? Laillinen luku tietysti, ei useampia kuin yhdeksän-neljättä?"
"Minä en ole niitä koskaan lukenut, herra pastori," vastasi äitini.
"Tietysti, tietysti, rouvani; mutta vast'edes teidän tarvitsee olla tyyskä myöskin lu'un suhteen. Ajat, rouvani, ovat vaarallisia, ja nuot metodistat näyttävät pesiintyneen myöskin tänne. Mutta tässä tapauksessa ilmi-antaja varmaankin on erhettynyt."
"Kenties, äitini," minä rohkenin virkahtaa, "ilmiantaja on joku semmoinen, joka ei itse kuulu kirkkoon. Meidän on aina tapa lukea rukous: 'Oi Jumala, Sinä joka yksin ihmeitä teet, vuodata Pyhä Henkesi kaikkien piispojen ja opettajien päälle!' — Viimis sunnuntaina isäni luki litanian, ja siinä seisoo, niinkuin muistat: 'Että kaikki piispat, sananpalveliat ja kuuliat terveellisessä opissa ja pyhässä elämässä pitäisit ja varjelisit.'"
"Todella", sanoi pastori iloiten näin helposti asiasta pääsevänsä, "tämän nuoren neiden muistutus osoittaa suurta älyä. Päälle-kantaja itse on kenties vaarallinen ihminen, nonkonformista taikka ehkäpä metodistakin."
Samassa silmänräpäyksessä astui isäni sisään, ja klareti-putelin ääressä sekä pakinoilla Marlborough'in verrattomasta suuruudesta ja aikojen turmeluksesta kaikki epäsopu tykkänään poistui. Syttyvä aine, joka kuitenkin oli saattaa eripuraisuuden tuli taas vireille, oli orpana Ewelynin nimi, sillä kun hänestä ja meidän sukulaisuudestamme hänen kanssansa mainitsimme, pastorimme sanoi häntä nuoreksi ihmiseksi, jolla on suuret lahjat, mutta joka on taipunut hyvin vaarallisiin mielipiteisin.
Viimein hän kuitenkin monilla kumarruksilla otti jäähyväiset lausuen:
"Rouvani, kunnon ihmiset ja erinomainen vieraan-varaisuus, jonka tämän katon alla olen tavannut, ovat melkoiseni vähentäneet sitä mielipahaa, jonka palveliattarenne kertomukset minussa herättivät. Hänen käsityksensä seurakunnan siveellisestä tilasta oli todella suuressa määrässä huolettava, jopa kauhistavakin."
Kun pastori oli lähtenyt, ja äitini oli kertonut isälleni, mitä asiaa hänellä oli ollut, hän lisäsi:
"Merkillistä, että kukaan voi sekottaa minua metodistoihin taikka syyttää minua hartauskokousten pitämisestä. Todellakin merkillistä," kertoi hän liikutetulla äänellä.
"Merkillistä kyllä, rakastettuni," sanoi isäni pieni ilkamoinen vilkutus silmässään, "mutta minä olen monesti huomannut, että se on juuri kaikkein varullisimmat ihmiset, jotka joutuvat kaikkein pahimpiin selkkauksiin."
"Mutta, Betty," minä tän'amuna sanoin, "mitä puhuittekaan pastorille, joka pani hänen niin säikähtymään ja peljästymään seurakuntamme suhteen?"
"Mrs Kitty," vastasi Betty, "minä puhuin kaikki, mikä mieleeni tuli, ja kaikki, minkä suinkin muistin; kuinka lyhtyjä sidotaan hevosten häntiin, että laivat eksyisivät ja joutuisivat karille, kuinka laivaväki murhataan ja kuninkaan miehet ammutaan, salametsästäjistä ja varkaista ja vuorityömiesten riidoista ja tappeluksista ja kaikesta, mitä pahinta näinä viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena on tapahtunut. Minä olin päättänyt, että hänen piti saada ne tietää. Mikä oikeus hänellä, enemmän kuin kellään muullakaan muukalaisella, oli tulla tänne meidän seuduillemme, tähän meidän omaan seurakuntaamme nuuskimaan ja nenustelemaan ja ajamaan pois mr Hugh, joka oli voittanut jok'ikisen ihmisen, jok'ikisen miehen, vaimon ja lapsen sydämen koko seurakunnassa! Minä soisin ainoastaan, että voisin peloittaa tuon vanhan herran tipo tiehensä täältä."
Huomatessani, että Betty nyt oli kaikkein parhaalla tuulellansa, minä käytin tilaisuutta häneltä kysyäkseni, mitä hän ajatteli mr Wesleyn täydellisyyden-opista.
"Mrs Kitty", vastasi Betty, "minulla on omat ajatukseni siitä asiasta, ja ne minä tahdon sanoa teille," ja sitten hän rupesi leikkaamaan koristuksia torttutaikinaan tavalla semmoisella, joka aina osoittaa, että häneltä on pitkä puhe odotettavana. "Ensiksikin, lapsi-rakas, minun uskoni on, että, jos ihmistä ei pidetä hulluna, kun häntä ymmärretään, häntä ei myöskään saa uskoa hulluksi, kun häntä ei ymmärretä, vaan silloin tulee kokea saada selvä siitä, mitä hän tarkoittaa. Se on minun tapani, mrs Kitty; muut ihmiset tekevät toisin, mutta se ei koske minuun. Kun nyt, lapsi rakas, kuulin ihmisten puhuvan, että pastori Wesley oli sanonut, että maan päällä löytyi muutamia kuolevaisia ihmis-parkoja, jotka olivat lakanneet syntiä tekemästä, minä sanoin itsekseni: 'Pastori Wesley ei ole hullu, se on varmempi kuin mikään muu, ja sen tähden hänellä täytyy olla joku tarkoitus, mitä hän sanoo.' Ja sitten minä sanoin muutamille, jotka tuota kummeksivat: 'Onko hän sanonut, että te olette täydelliset ja olette lakannut syntiä tekemästä.' Ja kun vastasivat: 'ei', minä sanoin: 'no siinä hän kumminkin oli oikeassa.' Ja se rauhoitti heitä ajaksi. Sitten sain olla rauhassa ja miettiä asiaa itsekseni.
"Ja, mrs Kitty," jatkoi hän, "minun uskoni, on, että pastori Wesleyn tarkoitus on tämä: hän on kenties nähnyt muutamien ihmisten istuvan ja valittavan ja vaikeroitsevan syntejänsä, niinkuin heidän syntinsä olisivat jonkunlaista luuvaloa heidän käsivarsissansa ja säärissänsä, ja niinkuin heillä ei olisi muuta tekemistä kuin niitä perässänsä laahata. Minä olen nähnyt semmoisia, mrs Kitty, sen minun täytyy tunnustaa, minä olen kuullut ihmisten, jotka sanovat itseänsä kristityiksi, puhuvan pikaisuudestansa taikka kankeudestansa eli, kuten sanovat, 'lihastansa,' niinkuin heidän lihansa ei olisi heidän koko olentonsa, vaan joku paha eläin, jota heidän täytyy kantaa muassaan, ja jonka välisti täytyy haukkua ja purra, ilman että se on heidän vikansa. Jos muutamien ihmisten kanssa puhuu heidän synneistänsä, he pudistavat päätänsä ja sanovat: 'Niin, me olemme vaivaisia syntisiä, ja lihamme on heikko, mutta kun pääsemme taivaasen, kaikki kääntyy hyväksi. Me emme saata toivoa tulevamme täydellisiksi tässä elämässä.' Jos pastori Wesley on sattunut näkemään joitakuita tämmöisiä, minä arvaan, että hän on julmasti suuttunut, sillä se on todellakin ilkeää ja on monta kertaa harmittanut minua. Minä ajattelen, että hän on mennyt heidän luoksensa ja omalla suoralla ja vilkkaalla tavallaan sanonut heille: 'Tyhmät sielu-parat, sillä tiellä ette koskaan pääse taivaasen, ja jollette tänä hetkenä tahdo luopua synnistä, saatte nähdä että kuolema vähitellen käsittää sydämenne. Nouskaat ja sotikaat niinkuin miehet syntejänne vastaan. Kaikkivaltiaan tarkoituksena ei koskaan ole ollut, että yhä edelleen tekisitte syntiä ja valittaisitte, valittaisitte ja tekisitte syntiä. Hän sanoo, että teidän tulee olla pyhät, että teidän tulee olla täydelliset, ja mitä Kaikkivaltias sanoo, sitä hän todella tarkoittaakin. 'Menkäät ja koettakaat, ja te saatte nähdä, että hän auttaa teitä.' Ja jos koettavat, Kaikkivaltias auttaa heitä, ja sen siaan että alati valittivat ja tekivät syntiä, he veisaavat ja tekevät, mikä oikea on. He rakastavat Herraa ja rakastavat toisiansa. Se," jatkoi Betty, "on mitä minä luulen pastori Wesleyn tarkoittavan täydellisyydellä."
"Muutamat ihmiset," lisäsi hän hetken aikaa vaiti oltuaan, "näyttävät katsovan taivaasen-pääsemistä jonkunlaiseksi ilman-alan muuttamiseksi, joka kerrassaan tekee heidän sielunsa terveiksi; niinkuin toiset luulevat ruumiinsa silmänräpäyksessä paranevan, kun vaan tulevat Lontoosen. Pastori Wesley sanoo, että ijankaikkisuuden ja ijankaikkisen elämän ja syntien-anteeksi saamisen ja pyhyyden ja taivaan itse täytyy alkaa sielussa täällä alhaalla maan päällä ja nyt, muutoin ne eivät koskaan ala siellä ylhäälläkään ja silloin. Ja, mrs Kitty," jatkoi hän, "se on minun luuloni pastori Wesleyn täydellisyyden-opista. Jos hän tarkoittaa jotakin muuta taikka jotakin väärää, se ei koske minuun, sillä, mrs Kitty rakas, pastori Wesley ei ole raamattu, ja se ei ole hänen tuomio-istuimensa edessä, jossa kerta seisomme."
Kun Betty tällä tavalla oli lausunut kaikki, mikä hänellä sillä haavaa oli sydämellänsä, hän laski torttutaikinansa vadille, pani sen uuniin ja lähti pois.
Hän näytti mietinnöillänsä tulleen melkein samaan päätökseen kuin täti
Jeanie.
Äitini sanoi tän'amuna, että tarttumisen vaara nyt varmaankin oli ohitse, niin että voisimme käydä katsomassa, kuinka Toby Treffry-paran laita oli.
"Minä en voi kestää sitä ajatusta," sanoi hän, "että hänen nyt täytyy olla yksin tuossa kolkossa paikassa kaikkien niitten synkkien ajatusten kanssa, jotka hänellä oli silloin, kun sinä, Kitty, ja Hugh Spencer kävitte häntä tervehtimässä. Minä olen varma, että hänen on hyvin ikävä, ja että hänen täytyy monta pientä mukavuutta kaivata."
Me lähdimme sentähden matkaan, äitini ja minä. Äitini istui vanhan harmaan konkarimme selässä, ja hänellä oli pieni kori kaikenlaisia virvokkeita satulan pu'assa. Me tapasimme mökin oven avoinna, mutta huoneen tyhjänä ihmisistä. Vanha aasi seisoi silmät kiinni, levon, hoivan ja tyytyväisyyden ilmaus kasvoissaan, oven edessä. Kun menin muutaman askeleen mökistä rantaa päin, minä kuulin hiljaisen veisun äänen tasaisten vasaranlyöntien välissä aaltojen pulistessa rauhallisen kesä-illan tyvenyydessä rantaa vastaan.
Parin minutin kuluttua kohtasimme Tobyn, jonka vene oli pienen matkan päässä. Me päästimme konkarin nurmikolle, tyhjensimme pienen korimme Tobyn helmaan ja istuimme kalliolle hänen viereensä.
Kaikki oli muuttunut, mökistä alkaen Tobyn vaatteisin asti. Kaikki oli siistimpää kuin ennen. Äitini ei voinut olla tästä hyväksymällä huomauttamatta.
"Niin, missis," sanoi Toby ujoudesta vähän vastausta viivytellen, "se on todellakin niin. On niinkuin vähän hauskempaa sisältäni, Jumalan kiitos!"
"Sinä luulet siis, että se on mr Wesley ja metodismi, jotka ovat sinua tähän auttaneet, Toby," sanoi äitini.
"Jumala siunatkoon teitä, minä tiedän sen varmaan. Se ei kuitenkaan ole ainoastaan nämät," lisäsi hän pienellä empimyksellä, lykäten hiukset pois otsastansa ja luoden erin-omaisen silmäyksen minuun, "se on osaksi myöskin te, mrs Kitty, ja master Hugh. Kaikkein ensimmäinen asia, joka luullakseni teki minun hyvää, oli kun näin mr. Kittyn suuttuvan vanhan aasin tähden." Monilla sanoilla kertoi hän nyt meille, kuinka minä eräänä aamuna useampia vuosia sitten olin tullut häntä vastaan, juuri kuin hän ruoski aasiansa, ja kuinka minä olin häntä siitä kovasti nuhdellut, mutta sitten näyttänyt hyvältä ja antanut hänen juoda vasta-lypsettyä maitoa, sekä kuinka hän silloin oli ratsastanut nauraen itseksensä nuorten naisten äreyttä, mutta samalla kuitenkin ihmetellen, kuinka minä taisin huolia siitä, että eläintä rääkättiin taikka että hänen itse oli nälkä.
Varsin merkillistä oli, lisäsi hän, kuinka minun sanani ja katseeni olivat hänen sydämeensä koskeneet. Ne näyttivät hänessä herättäneen sen ajatuksen, että löytyy jotakin, joka sanotaan oikeaksi ja vääräksi, ja että oikean täytyy olla lempeyttä ja hyvyyttä; ja siitä ajasta saakka, sanoi hän, hän ei koskaan nostanut kättänsä aasia vastaan tuntematta lempeää ja ystävällistä kättä, joka veti häntä takaisin, ja vähitellen hän oli huomannut, mikä hänestä näytti hyvin merkilliseltä, että aasi tunsi sekä hyvät että pahat sanat.
Ja sitten master Hugh'in oli ollut tapa lähteä ulos venheellä hänen kanssansa, ja sitä vastaan että Toby oli opettanut häntä kalastamaan ja purjehtimaan, hän oli tarjonnut opettamaan Tobya lukemaan. Äkäisellä tavallaan Toby silloin oli vastannut, ettei maksaisi vaivaa koettaakaan, ja ettei hän itse enempää kuin hänen äitinsäkään katsonut siitä olevan mitään hyötyä; mutta hän ei kuitenkaan ollut tahtonut master Hugh'ia pahoittaa. Ja niin master Hugh oli opettanut hänelle monta hyvää raamatun lausetta, ja vaikka hän ei silloin suurin piitannut niistä, ne kuitenkin sittemmin monta kertaa olivat tulleet hänen mieleensä, ollen nuoranpäänä, joka oli pitänyt hänen sielunsa veden päällä. Suuri totuus, jonka hän oli oppinut Hugh'ilta, ja joka oli painunut hänen sydämeensä, oli se, että hyvyys ja laupeus ei ole ainoastaan naisten kaunistuksena ja hempuna, vaan miehenkin kunniana.
Kaiken tämän aikana hän kuitenkin oli kolkkoa ja hurjaa elämäänsä pitkittänyt. Hänen kotinsa oli aina ollut laivanryöstäjien ja vallattomien veijarien pesänä. Poikana ollessaan Toby vuoteeltansa takahuoneesta myrskyisinä öinä useasti oli kuullut kiivaitten äänten keskustelevan siitä saaliista, joka myrskyn jälkeen olisi koottavana, onnellisista haaksirikoista, jotka rannoilla tapahtuisivat, ja niistä hyvistä voitoista, jotka niitten kautta syntyisivät — niinkuin laiva-raiskat, jotka ajelivat tyrskyjen keskellä, eivät olisi olleet inhimillisten olentojen suojana taikka ponnistelevien, vapisevien ihmis-käsien johdossa, vaan ainoastaan täynnä kuollutta kauppakalua, paki-parastaan heitä varten. Sanoista, jotka hän silloin kuuli, kaikuivat, kuten Toby sanoi, muutamat vielä tänäpänä hänen korvissaan: "Se ajaa oikopäätä kallioille." "Ettekö, naapuri, saa auttaa sitä matkalle ystävällisellä pienellä valkealla akkunassanne?" "Se meni pohjaan kuin kivi!" taikka, "Se taistelee kovan taistelon," — "valkeata, ampukaat pojat — mikä estää?" "Kas niin, se sai tarpeeksensa — aallot tekevät lopun." — "Se tuottaa Jumalan viljaa onnelliselle kansalle huomis-aamuna."
Ja sitten varhain päivän koittaessa hän oli kuullut tynnyrien salavihkaista vierittämistä vajaan hänen pään-alasensa lähellä.
Aikaa voittaen hän itse kasvoi osan-ottajaksi vaarin-pitämiseen, tepastelemiseen ja ryöstämiseen; hän rupesi katsomaan aaltoja liittolaisiksensa ja rantaa elopelloksensa. Lopulta hän tuli niin paatuneeksi, että hän katseli haaksirikkoa melkein samoilla tunteilla kuin makrillin-pyyntöä.
Laivaväki teki vastusta, semmoinen oli hänen johtopäätöksensä, ja niin tekivät kalatkin. Tietysti se ei ollut kummankaan mieleen, mutta laivojen kohtalona oli enimmästään, päivänä tai toisena, vähää ennemmin tai myöhemmin, rannalla tai toisella, joutua haaksirikkoon, aivan niinkuin kalat olivat luodut verkoilla tai toisilla pyydettäväksi, ja jos muutamat ihmiset siitä hyötyivät, miksikä ei hänkin? Hänellä oli kuitenkin joku hämärä tunto siitä, että tuommoinen keino ei ollut juuri niin luvallinen kuin kalastus, jonka tähden hän ei tullut siitä maininneeksi, ja hän tiesi, että "ylhäällä Lontoossa," oli jokin, joka vastusti mokomia vehkeitä, ja että odottamaton ukkosen nuoli toisinaan iski johonkin onnenheittiöön — jos kohta ei aina pahimpaan eikä juuri silloin, kuin pahin työ tehtiin.
Ja hän tiesi sen ohessa, että ylhäällä taivaassa oli jokin, joka niinikään äkki-arvaamatta, niinkuin iso vesiratas siihen istuessa, runnellen ja hävittäen lankee pahantekiän päälle.
Hänellä oli myöskin epäselvä tunto jonkunlaisesta salaisesta yhteydestä tuon suuren hävittävän ja kostavan jonkin ja niitten kymmenen käskyn välillä, jotka hän osasi ulkoa. Ja tämä tunto se oli, joka sai hänen vapisemaan kun hänen täytyi kulkea yksinäisen kirkkomaan kautta tahi pimein-päin liikkua oudoissa paikoissa taikka hänen korvaansa sattui joku erinomainen kolina, ja se muuttui kirventeleväksi kivuksi, kun hän hukkuneitten päältä löysi liinavaatteen, joka oli huolellisilla käsillä merkattu, taikka pienen rakkaan muistolahjan tahi koristuksen, naisen taikka lapsen hiussuortuva sisällä, joka osoitti, että kuolleella kotimaassaan oli läheisiä, jotka rakastivat ja ikävöitsivät häntä — kivuksi, joka kävi varsin kärsimättömäksi sen merimies-pojan kuoleman jälkeen, jonka kasvoja hän ei koskaan voinut unhoittaa.
Ja sitten, sanoi hän, tuli pastori Wesley ja saarnasi rannoilla niillä seuduin, ja silloin hän sai tuta, että: tuo jokin, joka seisoi häntä vastaan ylhäällä taivaassa, ei ollut mikään kuollut kone, vaan elävä Jumala, jonka silmät ovat niinkuin tulenliekit, ja joka katselee kaikkiin paikkoihin, kaikkiin pahoihin ja hyviin, tutkien jok'ainoan sydämen ja jok'ainoan työn. Hän sai havaita, että se on synti, jota Jumala vastustaa ja kammoo, ja että synnin harjoittaminen on vääryyden harjoittamista muita ihmisiä kohtaan taikka sen hyvän laimin-lyömistä, jonka voimme heille tehdä. Hän sai havaita, että Herran teissä ei ole pienintäkään epävakuutta, vaan kaikkein vakavinta totuutta, että rankaistus ennemmin taikka myöhemmin seuraa syntiä, ja että kaikkein pahin, joka täällä maan päällä voi syntistä kohdata, ainoastaan on kuin hyttysen purema sen madon suhteen, joka ei kuole, ja sen tulen, joka ei sammu. Hän oppi käsittämään, että helvetin kauheimmat tuskat ovat ne, jotka alkavat olevana hetkenä: lakkaamattomien tunnonvaivojen kalvaus, Jumalan tunto, hänen tutkivan katseensa tunto, jota emme voi paeta, ja joka tunkee sydämemme mustaan pilkkuun, jonka hän tietää ja me itse myöskin tiedämme, ja jota emme voi peittää eikä pyyhkiä pois.
"Ja tätä se oli, jota minä tunsin silloin," sanoi Toby, "kuin te, mrs Kitty, tulitte äitiäni katsomaan ja kuulitte minun vaikeroitsevan takakamarissa."
"Mutta onhan sinun nyt peräti toisin?" sanoi äitini.
"On kyllä," vastasi Toby juhlallisesti, "mutta syntini on sama kuin ennen. Minä luulen ainoastaan, että sitä vihaan enemmän, se menee harvoin ajatuksistani. Kuningas Taavetti sanoo: 'Syntini on aina edessäni,' ja minä näen, että hän on oikeassa. Ja elävän Jumalan silmät seuraavat minua joka paikassa ja tutkivat minut kokonani, ja minusta on kuin sitä tekisivät yhä enemmän joka päivä, ja minä en nyt voi niitä paeta rahtuakaan enemmän kuin ennen, mutta Jumalan kiitos, minä en sitä tahdokaan. Siinä koko erotus — minä en sitä tahdo. Minä en kaiken mailman edestä tahtoisi päästä olemasta Jumalan silmien alla."
"Mutta mikä se oli, joka vihdoin sinut tähän auttoi?" kysyi äitini.
"Se oli raamattu ensiksi tietysti ja sitten virret, ja nehän ovatkin parhaasta päästä raamatusta otetut ja sitten soitannolle laaditut, joka tekee, että sävelten tavalla tunkevat sydämeen. Se oli virret ja mitä luokkakokouksissa puhuttiin. Ennenkuin tulin niihin ja kuulin mitä siellä lausuttiin, minä luulin olevani ihan yksinäni, niinkuin haaksirikkoinen autiolla rannalla taikka pienellä hietasärkällä, johon ei yksikään ihminen koskaan ole jalkaansa astunut, ja jonka nousuvesi pala palalta huhtoo pois. Kun koetin tavata kokoon virret veisukirjastani, minusta oli kuin olisin löytänyt jälkiä hiekassa, ja olihan sekin jo jotain. Se opetti minulle, että suruni ei ollut mitään hulluutta, niinkuin äiti-parkani sanoi, ei mitään hullua unta, vaan juuri heräämistä kaikkein hulluimmasta unesta mailmassa. Se sai minun käsittämään, että muut ihmiset olivat tunteneet samoja kuin minä, että heillä oli ollut yhtä kova kamppaus kuin minulla, ja että olivat päässeet voitolle. Mutta kun tulin luokkaan ja siellä kuulin virret, olipa niinkuin olisin kuullut ääniä vuorten kukkuloilta, jotka virkistyttivät minua ja osoittivat minulle tien, jota minun tuli käydä. Meidän luokka-esimies ei ole mikään suuri puhuja, mutta hän on saanut ihmeellisen hellän sydämen ja kauniin laulu-äänen, ja se on virret, jotka ovat päättäneet pastori Wesleyn työn ja parantaneet haavat, jotka hänen saarnansa iskivät.
"Armon syvyys, annatkos
Munkin osaa armohos?"
Tämä oli ensimmäinen joka tunki sydämeeni. Minä en kuullut sen enempää, ja minä en saanut noita muutamia sanoja mielestäni useampaan päivään, ennenkuin toinen virsi astui niitten siaan. Se oli seuraava:
Jesus, huuda luoksesi
Synnin teiltä syntinen,
Niinkuin ennen Pietari
Sun ma kielsin kieltäen,
Suo mun Pietarina myös
Katkerasti itkien
Jällen palata sun työs,
Sydän kivenkovuinen
Murra, Jesus armias,
Mulle ole laupias!
Syntivelka kyynelkäs
Poista olemattomaks',
Punaisella verellä,
Mua huuhdo valkeaks',
Kasvos käännä kirkkahat
Puoleheni välehen,
Siteet päästä raskahat,
Sydän kivenkovuinen
Murra, Jesus armias,
Mulle ole laupias!
Niinkuin ennen rukoilit:
"Anna anteeks', isäni!"
Ristinpuustas vakuutit
Täytetyksi toimesi,
Niin sa vastaat vieläkin,
Taivahistas katsoen
Synti-raukan suruihin,
Syömen kivenkovuisen
Murrat, Jesus armias,
Mulle olet laupias!
Tämä virsi, sanoi Toby, asetti uuden kuvan hänen sisällisten silmiensä eteen. Poika-raukan kalveitten kasvojen verosta, jotka viime aikoina yöt päivät olivat häntä vastaan tuijottaneet, hän nyt näki edessänsä toiset kasvot, kasvot kalveat, vaan ei hengettömät, joitten silmät, sisään-painuneina tuskasta ja täynnä rakkautta, sanomattomalla säälillä olivat hänessä kiinni. Hän käsitti, että "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti mailman itsensä kanssa." Hän tunsi, että se oli vanhurskaan tuomarin kasvot, jotka niin hellästi ja leppeästi katsoivat alas ristinpuusta hänen päällensä, ja että Herra itse hänen siassaan oli kärsinyt vaivoja, vielä suurempia, kuin mitä hän itse oli itsellensä pelännyt. Hän tunsi, että hänen syntinsä olivat anteeksi annetut.
Hänen sydämensä oli pakahtua ilosta sovituksen suuresta salaisuudesta, ja hän veisasi.
Sua, Jesus, kaunis kruununi,
Ma aina tahdon rakastaa,
Jos minkä kääntyis mailmani,
Jos vihas mua kauhistaa
Tai mulle olet suopuinen,
Sua rakastan ma kuitenkin —
Sa lahja olet ainoinen,
Jon voittaa pyydän sittenkin.
Missä ikinä hän kulki ja viipyi, hänestä oli kuin Vapahtajan kuolevat kasvot kaikessa jumalisen rakkauden ja armon täydellisyydessä olisivat kumartuneet alas hänen ylitsensä, ja kuin sanat: "se on täytetty! Isä anna anteeksi!" olisivat täyttäneet koko mailman suloisella musiikilla. Hän ei voinut mitään muuta nähdä eikä kuulla.
"Ja kuinka sinun nyt on?" kysyi äitini.
"Nyt, missis" vastasi Toby, "minä taas näen kaikki asiat, niinkuin oikeastaan ovat, mutta onpa niinkuin kaikki olisivat sisällisesti muuttuneet, vaikka ulkopuoli on sama. Kirous on otettu kaikista pois. Kuolleen poika-raukan kasvot minä näen taas, mutta minä en enää pelkää niitä, sillä ne ikäänkuin sanovat minulle: 'älä tee mitään minun edestäni, Toby, se on myöhäistä, minä en tarvitse mitään: älä tee mitään minun edestäni, vaan kaikkien muitten edestä minun tähteni.' Ja molempien kasvot hämmentyvät minusta toisiinsa, hukkuneen poika-raukan ja Hänen, ja ne sanat, jotka molemmat puhuvat, ovat ihan samat: 'Ei mitään minun edestäni, minun on nyt kaikki hyvin, mutta kaikkien muitten edestä minun tähteni.' Ja se on tätä," jatkoi Toby, "jota toivon saavani tehdä, ennenkuin kuolen."
"Kuinka, Toby, mitä sinä tarkoitat?"
"Nähkäät, missis" vastasi Toby, "minä käyn nyt ja odotan haaksirikkoja paljon enemmän kuin koskaan entisiin aikoihin. Minä etsiskelen laivaväkeä enemmän kuin koskaan ennen lastia. Ja minä toivon varmasti, että Herra ennen pitkää antaa minun pelastaa jonkun ihmis-paran, että Hän antaa minun nähdä jonkun hengettömän sielun taas virkistyvän äitini vanhan takan edessä. Ja silloin saan tuntea, kuinka kahdet kasvot katsovat alas taivaasta minun päälleni, hukkuneen poika-raukan ja siunatun Herran! Ja siinä olisi kyllä enkelillekin, jos enkeli koskaan voisi tuntea sitä häpeää, sitä syntiä ja niitä katkeria soimauksia, joita minä sydämessäni olen tuntenut, ja jotka tekevät sen minulle autuudeksi, kun ainoastaan saan luoda silmäni Hänen pyhien kasvojensa puoleen."
"Ja sillä välin?" kysyi äitini.
"Sillä välin? Nähkäät," vastasi Toby, "pastori Wesley sanoo, että kaikkien Jumalan käskyjen summa on rakkaus; ja kun nyt tiedän Jumalalle otolliseksi, että olemme hyväntahtoisia ja auttavaisia toinen toistamme kohtaan, onpa oikein merkillistä, kuinka monta tilaisuutta olen saanut hänen mieltänsä noudattaa. Tuskin yhtäkään päivää menee, ilman että joku semmoinen tilaisuus ilmaantuu."
Pienellä harmaalla konkarillansa kotia ratsastaessaan äitini lausui: "Kitty, Vapahtajamme sanoo: 'Viimeiset tulevat ensimmäisiksi,' ja minä en luule koskaan niin hyvin käsittäneeni, mitä nämät sanat tarkoittavat, kuin tänäpänä. Kun heitin Toby-paran ja akkunalla näin avoimen raamatun, matala maja minusta tuntui yhtä pyhältä kuin korkea kirkko."