Kittyn päiväkirja / Kuvauksia hengellisistä liikkeistä Englannissa viime / vuosisadan keski-ajoilla

by Elizabeth Rundle Charles

X.

Falmouth'in postikonttuorissa minua varmaankin ruvetaan pitämään hyvin arvokkaana henkilönä. Tän'amuna minulle tuli kaksi kirjettä, toinen Lontoosta, toinen New-Yorkista.

New-Yorkista tullut oli Hughilta, toinen Jackilta. Hugh'in kirje käsittää jonkunlaisen matkakertomuksen eli päiväkirjan, jonka minä luen ääneeni isäni ja äitini edessä.

Se käsittää myöskin pienen erityisen osaston minua varten, jota minä en lue yhdellekään ihmiselle koko mailmassa.

Minä olen varsin hämmästyksissä kuullessani, kuinka isoja kaupunkeja ja kuinka isoja ihmis-joukkoja Amerikan siirtomaissa löytyy.

Minä olen aina luullut Amerikkaa jonkunlaiseksi maanpako-paikaksi, missä joka mies tuntisi itsensä vieraaksi ja epävakaiseksi, niinkuin siellä olisi ainoastaan vähän aikaa viipyminen, ja missä kaikki ainoastaan olisi alulla. Minä en koskaan uskonut, että ihmiset siellä todella tuntisivat itsensä perehtyneiksi. Se minulta oli tyhmä ajatus. Hugh sanoo, että muutamat kaupungit ovat sadan vuoden vanhoja ja monet rakennukset näyttävät oikein kunnian-arvoisilta.

Hugh matkusti alussa jalkaisin Irlannin kautta ja nousi sitten laivaan Corkissa. Vaelluksillansa hän asui likaisissa ja savuisissa irlantilaisissa hökkeleissä taikka missä milloinkin katon alle pääsi; hän saarnasi aukeilla kedoilla niinkuin myöskin ahtailla kaduilla ja kaikissa paikoissa, missä vaan löysi ihmisiä, jotka olivat valmiita häntä kuulemaan.

"Muutamin paikoin," hän kirjoittaa, "talonpoika-raukat aluksi luulivat minut jonkunlaiseksi uudeksi kerjäläis-munkiksi näyttäen melkein pettyneiltä, kun minä saarnan jälkeen en ruvennut almuja kokoomaan. Heidän lämpimät irlantilaiset sydämensä ovat hyvin herkkä-tuntoisia; heiltä on yhtä helppo saada kyyneliä ja siunauksia kuin herjauksia ja sadatuksiakin. Välisti minua keskeytettiin omituisella tavalla. Kun esimerkiksi puhuin tuhlaaja-pojasta, joku ihmis-joukosta vaikeroitsi: 'Kaikkien pyhimysten kautta, minä se olen!' ja jonkun heräiyssanan johdosta äkeä ääni huudahti: 'Mikä roisto on sinulle Plat Blakesta tuommoista valehdellut?' samalla kuin kenties kourallinen lokaakin lensi saarnaajaa vastaan; — vielä useammin kuului kuitenkin: 'Pyhä Maaria, Jumalan äiti, rukoile meidän vaivaisten syntisten edestä,' taikaa: 'Rakas Jesus, armahda meitä,' taikka: 'Messun kautta, se on totta!' Minä koetan puhua heille Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan, Vapahtajan suuresta uhrista ristinpuussa ja siitä ilosta, jonka Hän tuntee kun syntinen kääntyy ja elää; ilosta, jonka syntien anteeksi saaminen tuottaa, sekä kaikista muista totuuksista, jotka meillä ovat roomalaisen kirkon kanssa yhteisiä (vaikka valitettavasti samalla tavalla, kuin vihreä niitty, missä käytetään laitumella, on samaa maanlaatua kuin pieni maatilkku sen takana, jonka vuorityöläiset ovat kaikenmoisella ruhalla peittäneet).

"Mitä enemmän tulen mailmaa nähneeksi, sitä enemmän minua kummastuttaa havaitessani kaikki ne eri keinot ja juonet, jotka sielunvihollinen on keksinyt kokonaan peittääksensä ja salataksensa sitä suurta totuutta, että Jumala on rakkaus ja rakastaa mailmaa, — että Hänen poikansa on meidät kalliilla verellänsä lunastanut, että Hän ei pyydä muuta, kuin että palaamme takaisin Hänen luoksensa vastaan-ottamaan siunausta ja tuntemaan sitä iloa, jonka Häntä palveleminen ja totteleminen tuottaa.

"Muutamin paikoin minua vastaan-otettiin peräti toisella tavalla. Huhu uudesta haira-uskosta, metodismista, oli käynyt edelläni. 'Swabblers' eli 'kapaloitsiat' ovat herjanimiä, jotka oppimaton rahvas on keksinyt metodistoille erään saarnan johdosta, jonka Job Cenuick piti tekstistä: 'Ja hän synnytti Pojan esikoisensa, ja kapaloitsi hänen, ja pani seimeen.' Semmoisissa tapauksissa koko kansa ja ennen kaikkia naiset nousevat kirkumaan ja sadattelemaan, niinkuin luultavasti ainoastaan irlantilaiset äänet osaavatkin, siksi kuin vihdoin väsyvät, niin että ainoastaan voipumuksesta hetken aikaa kuulevat minua, taikka siksi kuin ovat reutoneet itsensä raivoon, joka saattaa kääntyä mihin vallattomuuteen tahansa, ja sitten ajavat minut pois koko paikasta.

"Corkissa raivostunut alhaiso nuijilla ja miekoilla hyökkäsi 'kapaloitsiain' päälle, haavoitti useampia heistä ja alkoi repiä erästä heidän huonettansakin. Tästä vainosta sortumatta taikka, niinkuin mr Wesley sanoo, juuri sen johdosta, missään paikassa ei ole ollut niin monta, jotka elämässä ja kuolemassa ovat kantaneet todistusta uskonnon voimasta kuin Corkissa. Metodismilla on Irlannissa jo ollut enemmän kuin yksi martyyri. Vaino liittää vainotut merkillisellä hartaudella toinen toiseensa. Se ei ole alhaiso, jota Irlannissa täytyy pahimpana esteenä evankeliumin menestymiselle pelätä: se on itse kansan herkkäluontoinen ja epävakainen mielenlaatu, joka on niin helppo taivuttaa hyvään, mutta myöskin niin helppo saada muuttumaan. Mr Wesley sanoo, että hengellisesti kuolleet protestantit, jotka vihaavat kristinuskoa enemmän kuin paavilaisuutta ja pakanuutta, Irlannissa ovat evankeliumin pahimmat viholliset. Viehättävää voi kuitenkin olla irlantilaiselle väkijoukolle saarnata. Jokaisen viittauksen nopea käsittäminen ja ne pikaiset liikutukset, jotka puhujan omien vaihettelevien tunnetten johdosta kuuliain elävissä kasvoissa ilmestyvät, ei voi olla saarnaajaa suuresti kiihdyttämättä, varsinkin saksilaisten maanmiestemme kankean ja hitaan käsityksen verralla. Mutta englantilainen väkijoukko, joka kerta todella on herännyt ihmis-hengen korkeampia tarpeita tuntemaan, tarjoo minusta kuitenkin suurenlaisemman nä'yn kuin mikään muu. Se on kuohuvan meren kaltainen tuolla kotonamme, se kun vitkallensa, mutta mahtavasti vyöryttää aaltoja rantaa vastaan. Raskaat aaltojoukot eivät helposti työnny takaisin, ja niitten kestävästä voimasta kalliot hietasärkkien tavalla murenevat.

"Charles Wesleyn virret vaikuttavat äärettömästi Irlannin kansaan. Minä olen kuullut merkillisen kertomuksen julmasta vainoojasta Wexfordissa, joka oli kätkenyt itsensä säkkiin erääsen latoon, johon vainotut metodistat kansan pelvon tähden lukittujen ovien taakse kokoontuivat. Hänen aikomuksensa oli sisältä-päin avata ovet alhaisolle, mutta kun piilostaan kuuli virren suloiset sävelet, hänen sydämensä niistä niin ihastui, että hän päätti kuulla loppuun asti, ennenkuin kokousta häiritsisi. Mutta kuinka kävikään? Virren tauvottua rukous teki niin mahtavan vaikutuksen hänen omaan-tuntoonsa, että hän alkoi piilossaan vapista ja vaikeroita suureksi hämmästykseksi kokoontuneelle kansalle, joka luuli vihollisen itse tekevän heistä pilkkaa. Yksi läsnä-olevista rohkaisi vihdoin mielensä, avasi säkin, ja katso, tuolla makasi nyt itkevänä katujana vainooja. Hänen sydämensä oli särkynyt, ja hänen kääntymyksensä oli syvä ja vakava.

"Niin nuot ihanat virret yhä uudestaan epäluulon vartioita viihdyttävät, ja oman-tunnon pohja jää avoimeksi totuuden ryntäyksille.

"Itse olen ainoastaan yhden kerran ollut vainoovan alhaison kynsiin joutumaisillani. Aukeassa paikassa erään kaupungin keskellä olin saarnannut tarkasti kuulevalle ihmis-joukolle. Muutamat olivat heltyneet itkemään, ja liikutus oli yleensä varsin suuri. Saarnatessani huomasin, että vanha akka mustat, vilkkuvat silmät päässä terävillä, uhkaavilla katseilla minua tähysti. Kun saarna päättyi rukouksella ja virrellä, hänen silmänsä äkkiä iskivät tulta, ja vihan vimmassa akka kimeällä, vinhalla äänellä huudahti: 'Näinkö, Maaria, sinua täällä kunnioitetaankin?'

"Kuuliajoukko muuttui silmänräpäyksessä ja ikäänkuin lumouksen kautta. Korkeita huutoja ja sadatuksia vuodatettiin 'haira-uskoisen,' 'petturin,' 'villittäjän,' päälle, ja kalikoita ja kiviä lenteli kaikilta tahoilta minua vastaan.

"Kauheaa on todellakin äkki-arvaamatta seisoa silmästä silmään raivostuueen alhaison edessä, josta jok'ainoa henki on inhimillinen olento sydän samanlainen kuin itselläkin, kykenevä tuntemaan sääliä ja laupeutta eikä ruumiillisen voimansakaan puolesta etevämpi; mutta jotka kaikki yhteensä ovat kuin yksi ainoa, raivoova peto, joka on valmiina repimään uhrinsa kappaleiksi yhtä helposti ja yhtä julmasti kuin nälkäinen jalopeura. Kovaa on totiselle rohkeudelle oman voimansa tunnossa nähdä itsensä avutonna niinkuin lapsi satojen miesten kynsissä, joitten joukossa kenties ei ole yhtäkään, joka kaksinkimpussa pääsisi voitolle. Vielä surkeampaa on kuitenkin uskolle ja rakkaudelle nähdä satoja ihmisiä —- ja niitten joukossa naisiakin joista kenties ei yksikään itsepäitensä meiltä apuansa ja turvaansa kieltäisi, joukoksi kokoontuneena muuttuvan pelottavaksi hirviöksi ihmisen aivoilla, mutta pedon sydämellä ja myrskyn nostaman meren voimalla.

"Minusta vaara unhoittui surkeuden tähden. Oli kuin olisin katsellut alas helvettiin, kun näin paljastettuna ja työksi kasvaneena sen hirveän pahanteon voiman, joka ihmisen sydämessä asuu, ja joka tekee ihmisille mahdolliseksi alhaisoksi muuttua.

"Vaara oli kuitenkin pian ohitse. Jonkun erimielisyyden tähden päälle-karkaajien välillä, jonka syytä en tiedä, nämät erosivat kahteen puolueesen, jotka rupesivat tappelemaan keskenänsä, ja pari tölmäystä otsaani saatuani minä onnellisesti pääsin vapaaksi heidän kynsistänsä.

"Mutta, Kitty, vasta sitten kuin olin viettänyt päivät rukouksessa, vasta sitten kuin olin mieleeni ilmi muistuttanut toisen alhaison, joka pani varteen julman vehkeensä, minä tunsin itseni rohvaistuksi uudestaan alkamaan. Vasta sitten kuin vielä kerta tämmöisten raivojen ilkkuvien, inhimillisten ja samalla epä-inhimillisten olentojen kuohuvan meren ylitse uskossa olin nähnyt noitten inhimillisten ja samalla jumalallisten silmien rakkaudessa ja esirukouksessa katsovan ylös isän puoleen taivaassa, ja vielä kerta uskossa kuullut nuot armahtavan rakkauden sanat: 'Isä, anna heille anteeksi, sillä ei he tiedä, mitä tekevät,' — minä uudestaan rohkealla mielellä taisin lähteä matkaan armon ja anteeksi-antamuksen evankeliumia julistamaan. Mutta silloin minulle myöskin suotiin ennen tuntematon voima tuota sanomaa eksyneille esiin-kantamaan.

"Mieleeni johtui nyt vielä toinenkin alhaiso, joka myöskin pani varteen aikeensa säälimättä kivittäen uhrinsa, siksi kuin 'hän nukkui,' sekä mimmoiseksi mieheksi yksi tästä julmasta joukosta sitten nousi. Tämmöisiä hyvän aiheita löytyy näissäkin sydämissä, joista raivo, näyttää viimeisenkin inhimillisyyden sammuttaneen.

"Täällä Amerikassa minä en ole kohdannut mitään alhaisoa, vaan sen siaan joukottain hartaita kuulioita: miehiä, naisia ja lapsia, jotka maita metsiä ratsastavat monen kymmenen penikulman päähän, ja ilolla sitten viipyvät paljaan taivaan alla päivästä päivään saarnaajaa kuullaksensa.

"Nimi, jota täällä ennen muita kunnioitetaan, ei olekaan Wesleyn, vaan Whitefieldin, ja rakkaus tähän mieheen on äärettömän suuri. Luultavasti tuon meiltä saapuneen apostolin äänellä siirtolaisten korvissa on sekä uutisuuden että muuton viehätys. Täällä vallitsee vielä paljon rakkautta ja kunnioitusta 'vanhaa maata' kohtaan, jos kohta näihin tunteisin monessa miehessä hämmentyneekin enemmän vanhentuneen harrastusta, kuin meidän on syytä katsoa itsellemme oikein edulliseksi. Ehkä tiedetäänkin siirtomaissa yhtä vähän siitä nuoruudesta ja virkeydestä, joka vanhan maan sydämessä asuu, kuin Englannissa tiedetään siitä voimasta ja miehuudesta, johon uusi maa jo on noussut.

"Lämpimissä eteläisissä valtioissa työ parhaasta päästä toimitetaan mustilla orjilla Afrikasta. Näistä orjista ovat monet kääntyneitä. Hellätuntoisina ja kaikenlaisille liikutuksille avoinna, vielä enemmän kuin irlantilaiset he ovat herkät itkemään ja nauramaan. Heidän orjuudentilansa niinikään kuin heidän maanpakolaisuutensakin tekee heidät erittäin taipuviksi mielistymään iloiseen sanomaan vapaasta Armosta ja Vapahtajasta, joka rakastaa musta-ihoisia yhtä paljon kuin valkoisiakin, ja joka on antanut henkensä neekeri-orjienkin edestä.

"Ensimmäisinä lähetyssaarnaajina Länsi-Intian orjien keskellä olivat mähriläiset veljet. Siellä on ollut vainomuksia, jotka vetävät vertoja ensimmäisten aikojen hirmuille; ihmis-raukat ovat kärsineet kahleita ja siteitä, häväistystä ja julmuutta herroiltansa, jos kohta ei alhaiso-joukoiltakaan.

"Noita pirullisia julmuuksia, joita rajaton valta ihmisten sydämissä kasvattaa (olkootpa sitten herroja taikka orjia, kuninkaita taikka pappeja), minä ainoastaan rukoillessani uskallan ajatella. Mutta Jumala on mahtavampi kuin saatana, ja rakkaus on väkevämpi ja kestävämpi kuin viha.

"Risti on voittanut eikä Sanhedrin."

* * * * *

"Jälkikirjoitus. Minä olen kohdannut Tom Hendersonin. Hän on menestynyt toimissansa ja on rikkaaksi mieheksi tulemaisillaan. Hänen päänsä oli täynnä uljaita tuumia muun ohessa siinä suhteessa, että hän tahtoi suuret tavarat kädessään pohattana palata isänsä luo ja vasta silloin pyytää häneltä anteeksi. Tällä hän tahtoi osoittaa joka miehelle, että hän etsisi anteeksiantamusta semmoisenaan eikä niitten etujen tähden, jotka siitä voisivat hänelle syntyä. Minä olen kuitenkin koettanut saada häntä siihen vakuutukseen, että hänen ensi tehtävänsä on kirjoittaa kotia, ei kerskaten ja ylpeillen pohatan tavalla, vaan nöyrästi, karanneena, mutta katuvaisena poikana, joka etsii isänsä anteeksi-antamusta sen tähden, että hän tarvitsee sitä, kantaa hänen nuhteensa sen tähden, että hän ansaitsee niitä, ja tarjoo hänelle apuansa kaikissa, missä hän voi.

"Alusta hän ei ollenkaan tahtonut ottaa tätä korviinsa, vaan pani vastaan voimiensa takaa; mutta kun ilmoitin hänelle, mitä sinä, Kitty, puhuit nähneesi hänen äitinsä surusta, ja mitä sinulla oli syytä uskoa hänen isänsäkin tunteista, minä huomasin, että se vaikutti häneen, jollei muusta, kumminkin siitä kiivaudesta ja äreydestä, jolla hän koetti perusteisini vastata."

Jackin kirje on lyhyt ja peräti toisenlainen kuin Hugh'in. Se alkaa vähän katkerasti viitaten muutamien entisten ystävien menetykseen, varsinkin erään nuoren aatelismiehen, sen näet, josta Ewelyn oli meitä varottanut. Hän sanoo tulleensa heidän kavaluutensa perille, ja vaikka hänen luottamuksensa inhimilliseen luontoon oli saanut kovan kolhauksen, ja ehkä hän ei koskaan (niinkuin hän juhlallisesti lausuu) voi käsittää, kuinka semmoiset ihmiset saattavat olla jalomielisiä olevinaan, jotka ovat niinkuin parhaat ystävät ainakin, niinkauan kuin kukkaro on täynnä, mutta eivät kärsi nähdä sen haamuakaan, joka sattuu olemaan jonkun pienen tilapäisen avun tarpeessa — hän ei suinkaan epäile, että onnen pyörä vielä kääntyy hänen hyväksensä. Jälkikirjoituksessa hän näistä vähän ilkkuisista mietteistä kuitenkin palaa kaikkein iloisimpiin toiveisin. Hän sanoo löytäneensä aarteen erään yhtiön muodossa kultakaivosten viljelemistä varten Perussa, missä espanjalaiset jo vuosisatoja sitten kohtasivat puolivillit koto-asukkaat hopeavadeista syömästä ja kulta-astioista juomasta. Ja jos yksinkertaisten koto-asukasten vaillinaisilla työkaluillaan onnistui koota mahdottomat rikkaudet ainoastaan maanpintaa hiukan tuhrimalla, mitä sitten valistuneet englantilaiset kahdeksannellatoista vuosisadalla maan uumeniin, sen sydämeen tunkemalla voisivatkaan löytää? Yhtiön sihteeri, lisää Jack vielä, joka on esitellyt nämät päivänselkeät johtopäätökset yleisölle, joka tähän asti on ollut merkillisen sokea, on ihmeellisen älykäs ja taitava nuorimies ja erin-omaisen hyvä ystävä hänelle. Itse hän on nimitetty ala-sihtieriksi, koska tämmöisissä vehkeissä hyvät nimet varsinkin alussa ovat suuresta arvosta, ja ensimmäisenä osana palkastansa hän jo on saanut sata puntaa sterlinkiä.

Toisessa jälkikirjoituksessa hän lisää, että hän sillä pienellä suostumussummalla, jonka hän oli saanut upsieri-paikastansa, joka näillä uusilla, loistavilla tulevaisuuden toiveilla oli käynyt hänelle tarpeettomaksi, ja joka ilman sitä, nyt kun sota oli loppunut, tuottaisi aivan vähän kunniaa ja hyötyä, oli saanut pakoittavimmat velkansa maksetuiksi. Meidän ei sentähden tarvitsisi, hän toimellisesti lisää, huolehtia noista pikku-asioista, jotka jo olivat suorassa.

"Oi poikaani, poika-parkaani," sanoi äitini laskien huokauksella kirjeen pois kädestänsä, "hän on aina yhtä rikas hyvistä aikomuksista ja iloisista toiveista."

Kirjetten tullessa isäni oli poissa, ja hän ei lukenut niitä, ennenkuin tänäpänä. Minä en koskaan nähnyt häntä niin vihan vimmassa, kuin koska hän viskasi Jackin kirjeen kädestänsä ja sanoi:

"'Loistavia tulevaisuuden toiveita' todellakin! Orjana tuommoisessa seikkailia-yhtiössä. 'Hyviä nimiä!' Niin, hänen nimensä on kumminkin liika hyvä konnamaisten petturien ohessa lokaan vedettäväksi!"

Yhä enemmän kiihtyneenä ja suutuksissa omista sanoistaan, hän kääntyi ensin Jackia, sitten itseänsä ja lopulta äitiäni ja minua vastaan. Hän sanoi, että kaikki olimme olleet sokeita hupsuja, ja että ainoa keino, joka olisi voinut pelastaa Jackin, olisi ollut antaa hänen pitää päänsä, kun hänen väkisin teki mieli merelle. Silloin pojalla olisi ollut itse-säilyttämisen vaisto, ja kaikki olimme enemmän moitittavia kuin hän. Sitten kuin hän tässä asiassa oli saanut vastusta kokea ja siitä suuttunut, oli kaikki mennyt hullusti. Nyt se oli myöhäistä. Seuraavana aamuna, lisäsi isäni, hän tahtoi lähteä Falmouth'iin, kuuluttaa vanhan talon huutokaupalle ja sitten nousta ensi laivaan, joka lähtisi siirtomaihin. Hän tahtoi olla poissa, kun Jack joutuisi hirteen, sillä että tämä eikä mikään muu tulisi lopuksi, siitä hän oli varma.

Alussa äitini kyynelet valuivat virtana, sillä välin kun minä puolestani olin niin suuressa mielenliikutuksessa, etten saanut itketyksikään; mutta sitten minä näin hänen käyvän yhä kalveammaksi, kyynelet olivat lakanneet vuotamasta, ja hän istui varsin hiljaa tuijottavin silmin, huulet yhteen-puserrettuna ja käsi kovasti sydäntä vastaan painettuna. Silloin minä vuorostani purskahdin itkemään, lankesin polvilleni hänen viereensä, suljin hänen kätensä omaani ja niiskutin: "Isä, katso, mitä olet tehnyt!" Isäni viha sammui nyt kerrassaan, hän katseli äitiäni, seisahtui, suuteli hänen otsaansa ja sanoi:

"Rakastettuni, minä olen peto, ja sinä olet enkeli. Älä pane sydämellesi, mitä minä puhuin! Sinä tiedät, etten ajattele puoliksikaan niin pahoin, kuin sanani kuuluvat. Kuinka onkin, Jackin vielä voi käydä hyvin, ole varma siitä! Minä olen kymmenen kertaa pahempi kuin hän. Kenties hän vielä tuottaa vanhalle nimellemme kunniaakin. Älä vaan ole suuttunut, rakastettuni, vaan rohvaise mielesi!"

Mutta sanat eivät aina voi parantaa haavoja, jotka sanat voivat iskeä, äitini ei puhunut ainoatakaan pahaa sanaa, hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta hänen katsantonsa huoletti minua.

Koko päivän hän on kulkenut ympäri niin ääneti ja hiljaa ja puhunut rakkaita sanoja meille kaikille, varsinkin isälleni, joka tänäpänä on melkein yhtä tasainen ja nöyrä kuin hän itse. Mutta äitini kasvoilla on ollut luonnoton yksivakaisuus, ja kun minä tavallisuuden mukaan suutelin häntä hyvää yötä sanoakseni, hän sulki minut syliinsä ja lausui:

"Kitty kultani, minä en suinkaan olisi estänyt häntä merelle menemästä, jos vaan olisin tietänyt, että hän täyttä totta tahtoi sinne. Minä pelkään olleeni kovin itsekäs, mutta, Kitty, Jumala tietää, että olisin voinut luopua häntä koskaan enää näkemästä, jos olisin uskonut siitä olevan hänelle hyötyä. Jack parkaa! Jumala antakoon syntini minulle anteeksi. Mutta, Kitty, eihän se vielä voikaan olla myöhäistä? Sano uskovasi, että se ei vielä voi olla myöhäistä."

Tuossa hänen lapsellisessa vetoomisessansa minun päätäntääni oli jotakin, joka koski sydämeeni vielä kipeämmin kuin kaikkein tuskallisimmat niiskutukset.

Hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Hänen silmänsä olivat kuivia ja selkeitä, ja minä koetin tehdä ääneni niin huolettomaksi ja rohkeaksi kuin mahdollista lausuessani:

"Se ei millään muotoa ole myöhäistä, äiti rakas. Hän tulee takaisin meidän luoksemme. Hän auttaa isäämme maanviljelyksessä, ja kaikki käy paremmin kuin ennen. Saatpa nähdä vaan!"

Hän pudisti päätänsä, mutta hymyili, niinkuin heikko toivo olisi ruvennut hänen sydämessään koittamaan, ja minä kerroin:

"Se ei ole myöhäistä, se ei koskaan ole myöhäistä. Me voimme rukoilla hänen edestänsä yöt päivät, ja sen täytyy auttaa häntä."

Mutta kun nyt istun täällä yksinäni, rohkeuteni yhä vähenee, ja minä pelkään melkein jotakin pahempaa, kuin mitä isäni suutuksissaan lausui.

Mikä voikaan opettaa Jackia ymmärtämään erotusta oikean ja väärän välillä? Oi, jos vaan Hugh olisi täällä!

Mutta jos Hugh olisikin täällä, voisiko hän ainoatakaan näistä suurista suruista rakastetuistansa poistaa?

"Oi, jos Hugh olisi ollut täällä!" sanojeni kaiku muistuttaa minua toisen sisaren sanoista, sydämestä toisesta lähteneistä, huolestuneesta niinkuin minun:

"Herra, jos sinä olisit täällä ollut, niin ei olisi veljeni kuollut."

Hän olisi voinut olla siellä! Hän tiesi kaikki. Mutta hän jäi sinne, missä hän oli. Sisaret saivat juoda katkeran maljan pohjaan asti. Heidän veljensä oli kuollut.

Mutta kesken tuskan ja murheen tuli pelastus ja riemu.

Minä tahdon uskoa ja toivoa. Minä en tahdo koskaan epäillä. "Sama eilen ja tänäpänä ja ijankaikkisesti."

Sitten kuin viimein kirjoitin, elämämme purtilo on ollut murheen myrskyjen ajeltavana. Näinä viimeisinä viikkoina minulla ei olisi ollut rohkeutta kirjoittaa, jos minulla siihen olisi ollut aikaakin.

Olemmeko päässeet myrskystä? Olemmeko taas lujalla maalla? Tämä tuska ja huoli, tämä levoton pelko, tämä taukoomaton vielä pahempienkin kohtausten odottaminen, eikö se ole jotakin samantapaista kuin se epävakaisuus ja heidytys, jonka myrskyiseltä mereltä päästyämme tunnemme vielä sittenkin, kuin taas olemme astuneet jalkamme rannalle? Vai olemmeko vieläkin meren aalloilla, ja onko tämä ainoastaan sattumallista tyventöä?

Toisena päivänä sen jälkeen kuin isäni oli lukenut Jack-paran onnettoman kirjeen, äitini tavallisuuden mukaan koetti nousta ylös suurukselle, mutta pyörtyi vaatettaessaan, ja Betty ja minä saimme ainoastaan töin-tuskin hänen takaisin vuoteelle nostetuksi, niin raskaana tuo kallis taakka lepäsi käsivarsillamme.

Kotia tultuansa isäni hämmästyi kuullessaan, että äitini oli sairastunut. Hän ei tahtonut ruuan einettä maistaa, vaan astui kohta hevosen selkään ja neljästi Falmouth'iin lääkäriä hakemaan.

Kun tämä tuli, äitini oli parempi eikä katsonut tautiansa juuri miksikään. Tohtori, joka itse on vahva ja roteva mies, joka ei näytä koskaan olleen kipeä, sanoi, että kaikki olimme pitäneet turhaa pelkoa. "Satunnainen seisahdus sydämen liikunnossa, pieni hämminki veren kulvussa voi usein," sanoi hän, "matkaan-saattaa pelottavimpia ilmauksia — pelottavimpia äkkinäiselle, mr Trevylyan. Sairaan tila vähän kuumeinen — pieni levottomuus — pieni mielenkiihtymys… Tavallisissa tapauksissa minä määrään suonen-iskua taikka veto-ainetta, mutta rouvanne, mr Trevylyan, ei näytä tuommoisia sallivan. Illalla tahdon paki-parastaan panna tuomaan miksturia, jonka espanjalainen laivan-lääkäri on minulle neuvonut. Minä en epäile, että ennen pitkää, viikon tai kahden päästä, tulette entiseen terveyteenne, rouvani. Voimallinen ruoka ja ennen kaikkia iloiset, virkistävät haastelot, joita ei puuttune" — hän kohteliaalla kumarruksella minun puoleeni jatkoi — "missä te, nuori lady, olette sairaanhoitajana; ennen kaikkia ilo ja hilpeys. Ensimmäinen ja viimeinen osa kaikista määräyksistäni on hilpeä ja reipas mieli-ala. Elämä, mrs Trevylyan, ei kaiken taitommekaan avulla voi kestää murheita vastaan."

Ja jänterä, punaposkinen pikku mies nousi hevosensa selkään ja lähti parhaalla tuulella matkaansa heittäen isäni, Bettyn ja minun hyvin erilaisiin tunteisin.

"Järkevä mies," sanoi isäni; "taitava ja älykäs mies! Näetkös, Kitty, meidän tulee rohvaista mielemme ja olla hyvässä toivossa."

Sitten hän meni äitini vuoteelle ja lausui:

"Rakastettuni, tohtori antaa meille parhaita toiveita, jonkun päivän perästä olet taas terve, jopa kenties terveempikin kuin ennen."

"Kuinka onkin," sanoi hän minulle kauan laiminlyötyyn suuruspöytään istuttuansa, "kenties onkin oikein onni, että äitisi sai tämän pienen kohtauksen. Kenties se juuri on täydellisen parantumisen alkuna. Tohtorissa on niin paljon elämää ja terveyttä, että hän jo senkin kautta vaikuttaa hoidettaviinsa."

Betty taas katsoi asiaa peräti toiselta kannalta. Hän ainoastaan pudisti päätänsä pelottavalla tavalla, paitsi kun hänen suuttumuksensa puhkesi ryntäykseen espanjalaisen laivanlääkärin neuvomaa lääkettä vastaan, jonka hänen päättääksensä epäilemättä paavi taikka Espanjan kuningas oli lähettänyt kaikessa hiljaisuudessa murhaamaan niin paljon englantilaisia kuin mahdollista. Hän lisäsi: "Ei niinkuin uskoisinkaan, että missis'ille lääkkeistä missään tapauksessa voi olla mitään hyötyä."

Itse minä palasin äitini huoneesen niin iloisilla kasvoilla kuin mahdollista, mutta sydän täynnä sanomatonta pelkoa, josta Bettyn "merkit" ainoastaan olivat heikkoa kajahdusta.

Koko päivänä väri äitini poskilla kiihtyi, ja kaikilla kokeillani minä en saanut häntä estetyksi kiivaasti ja kiihkeästi puhumasta, joka oli peräti hänen luontoansa vastaan. Hän puhui Jackista ja siitä, mimmoista olisi, jos hän olisi kotona meidän luonamme, kuinka tekisimme vanhan kodin hänelle hauskaksi ja iloiseksi, kuinka tämä tulisi käänteeksi elämässämme, ja kuinka tästä-lähin kaikki muuttuisi hyväksi. "Tiedäthän, Kitty, että se ei ole myöhäistä," kertoi hän kertomistaan, "se ei koskaan ole myöhäistä."

Koko pitkän päivän isäni käveli levotonna edes-takaisin asumuksemme ympäri. Välisti hän tuli sisään varsin hiljaa ja ääneti ja puhui muutamia kehoittavia sanoja, ja atrioilla, noilla kolkoilla atrioilla, hänen aina oli tapa sanoa minulle:

"Sinä et saa olla niin murheellinen. Sinä olet nähnyt niin vähän sairautta eläissäsi. Sinä panet tämän liiaksi sydämellesi. Tohtori sanoi, että sairaan tila ei ole hiukuakaan vaarallinen, että hän ymmärtää asian, siitä ei tarvitse olla ensinkään levoton; ja koska ikinä tulenkin sisään, hän aina on varsin hilpeä, varsin vilkas ja hilpeä. Siitä ei tarvitse olla ensinkään levoton, Kitty, ei ensinkään."

Ja sen perästä hän nousi pöydästä jättäen ruuan pitelemättä, meni ovelle, vihelsi Trustya ja tuli muutaman minutin päästä takaisin vielä suuremmalla kiivaudella kuin ennen vakuuttaen minulle, että se ei ollut mitään vaarallista, mitään sydämelle pantavaa, ja pyytäen minua kaikella muotoa rohkaisemaan mieleni ja koettamaan olla iloinen, kun lähdin sisään äitini luo.

Mutta kun yö tuli, ja äitini silmät näyttivät isommilta ja kirkkaammilta kuin milloinkaan, ja hänen sanansa kävivät yhä pikaisemmiksi, ja hän lopulta kertomatta tavallisia toiveitansa Jackista alkoi puhua yhtä kiivaasti kaikenmoisista pikku-asioista, minä viimein hiivin ulos isäni luo ilmoittamaan hänelle vakuutukseni, että äiti ei ollutkaan parempi. Kun isäni tuli sisään, hän viskasi häntä vastaan kiihkeitä kysymyksiä asioista ja seikoista, joista hän oikeastaan ei ollenkaan huolinut, ja minä en koskaan voi unhoittaa sitä tuskallista katsantoa, jonka isäparkani kasvot silloin saivat.

"Oi Kitty," sanoi hän, kun minä vähän ajan päästä tulin alas ja tapasin hänet kasvot käsiin peitettynä, "Kitty, Kitty, minä olen tappanut hänet!"

Tämän illan perästä meidän täytyi pyytää isääni, että hän ei kävisi äitini huoneessa, koska hänen olonsa näytti häntä liiaksi liikuttavan. Joka kerta kuin minun yöllä täytyi lähteä jotakin hakemaan, minä tapasin isäni oven takana kuuntelemasta, hillityllä hengityksellä ja niin hävinneellä ja säikähtyneellä muodolla, kuin hän olisi valvonut useampia öitä perätysten.

Ne olivat kauheita hetkiä, kun minun täytyi kuulla rakkaan äitini muutoin niin suloisen äänen kajahtavan oudolta ja luonnottomalta; kuulla hänen puhuvan asioista, jotka eivät olleet hänen omasta päästänsä kotoisin ja vaativan vastausta kaikenmoisiin kummallisiin kysymyksiin, samalla kuin tiesin, että yhtähaavaa toinenkin rakas ja kallis olento tuskallisna seisoi oven takana kuuntelemassa, ja että jok'ainoa noista luonnottomista äänistä leikkaisi häntä sydämeen.

Kun aamulla lähdin huoneesta, hän vielä seisoi siellä, ja Trusty äänetönnä hänen jalkojensa juuressa. Isäni pani kätensä olalleni ja katseli minua silmäyksillä, joita hän ei rohjennut pukea sanoihin, sillä välin kuin uskollinen vanha koira-parka ihmettelevällä pienellä vinkunalla nuoleskeli kättäni. Tuossa hänen vanhassa tunnetussa tavassaan oli jotakin, joka mursi sen luonnottoman levollisuuden lumouksen, johon minun oli täytynyt pakottaa itseni, ja minä laskin pääni isäni rintaa vasten ja purskahdin itkemään.

"Pikku Kitty-parkaa," sanoi hän, "pikku tyttö-parkaani!" ja me lähdimme alas saliin yhdessä, sillä välin kuin Betty oli äitini luona.

Siitä hetkestä asti Betty otti kaikki asiat ja meidät itsekin hoiviinsa, hallitsi ja määräsi, niinkuin myrskyisinä aikoina, kun jokainen tuntee olevansa vaarassa, väkevimmän ja kykenevimmän luultavasti täytyykin tehdä.

Minä koetin tehdä heikon ehdotuksen, että vielä kerta hakisimme tohtorin apua, parhaasta päästä sen tähden, että luulin olevan isälleni hyväksi käydä ratsastamassa ja vähän vilpastelemassa.

Mutta isäni luottamus iloiseen pikku mieheen oli kadonnut, ja Betty vastusti jyrkästi tämmöistä "hulluutta."

"Minä olen kuullut puhuttavan kummallisia asioita ihmisistä, jotka elävät muitten ihmisten elämästä," sanoi hän. "Minä en tahdo sanoa, että minä pidän noita kaikkia totena, mutta hänen rasvaleukaansa ja lihavia, pyöreitä kasvojansa minä en saa kärsityksi. Enkä minä usko missis'inkaan niitä kärsivän.

"Mutta ratsastaminen tekisi isäni niin hyvää," minä sanoin.

"Minä en voi nähdä oikeaksi pettää vanhoja, täysikasvuisia ihmisiä, niinkuin olisivat pieniä lapsia," vastasi Betty. "Rakas missis-parka antoi itse aivan usein peijata itseänsä, ja jollei master saa käydä huoneessa eikä häntä voi estää seisomasta oven takana niinkuin kummitus, on kaikkien paras, että hän saa ruveta jotakin hyötyä tekemään."

Ja niin isäni katsottiin käymään asioita yli- ja alikerran välillä. Yhtä raskaaksi kuin äitini kummallisten puhetten kuuleminen kävi minulle nyt nähdä isäni sukkasillaan hissuttavan edes-takaisin rapuissa ja hiipivän esiin kantaen pieniä kuppeja ja vateja yhtä suurella vaivalla, kuin jos kysymyksenä olisi ollut raskaimmat taakat, niin pelkäsi hän tippaakaan läikyttämästä taikka jollakin lusikalla sälistämästä.

Bettyn parannustapa oli hyvin yksinkertainen. Hän antoi äitini saada kaikki mitä hän tahtoi, ja tehdä kaikki mitä häntä halutti.

"Minun luullakseni, mrs Kitty," hän eräänä päivänä hyvin salamielisesti lausui minulle, "sairaat useasti tietävät, mitä heille on hyödyllistä. Jos taas eivät sitä tiedä, Jumala kaikkivaltias se onkin, jonka vallassa elämä ja kuolema on, ja minä en usko, että meillä on mitään oikeutta tehdä ketään huonommaksi, kuin hänen täytyy olla."

Kun äitini sentähden ahdisti henkeä, Betty vasten kaikkia sääntöjä, jotka olen kuullut, avasi akkunan selkiselälleen ja päästi raitista ilmaa sisään; ja kun häntä janotti, Betty antoi hänen juoda kylmää, raikasta lähdevettä.

Kun kolmas yö tuli, Betty väkisin tahtoi lähettää isäni ja minut maata.

"Te ette voi tehdä ihmeitä, lapsi kulta," sanoi hän, "ja Kaikkivaltias ei myöskään näytä tahtovan tehdä semmoisia meidän aikaan. Jos istutte ja valvotte missis'in luona vielä yhden yön, tulette yhtä kipeäksi kuin hän, ja siitä tulee enemmän, kuin mitä minä puolestani voin kestää."

Sillä ehdolla, että seuraavana yönä varsin yksinäni saisin valvoa äitini luona, ja Betty sitä vastaan panisi maata, sekä sillä juhlallisella lupauksella, että hän, kuin äitini huutaisi minua, kävisi minua hakemassa, Betty vihdoin sai minun täksi kerraksi menemään levolle.

Kuinka vaikeaa noista rakkaista, tuijottavista ja tunnottomista silmistä oli erota! Oven sulkeminen meidän välillämme oli minusta kuin kiven vierittäminen haudalle. Minä olisin palannut takaisin saman vastaan-seisomattoman voiman pakosta, joka vetää siipipuolen linnun alas maahan, josta se koettaa nousta, mutta minä maltoin mieleni ajatellessani, kuinka täristys tuli tuon heikon olennon päälle, joka kerta kuin ovi avattiin, kuinka tarkasti ja ahneesti hänen silmänsä etsivät sitä tuntematonta jotakin, jota jokainen hiiskahdus pani häntä odottamaan. Nukkuakseni en ollenkaan ajatellutkaan.

Mutta kun olin ollut hetken aikaa makuulla ja rupesin rukoilemaan äitini edestä viihdyttäen itseäni sillä ajatuksella, että kumminkin tällä tavalla voisin olla hänelle jonkunlaiseksi avuksi, minä en tietänyt mistään, ennenkuin päivänkoite pujahti sisälle akkunastani, ja minä kuulin äänen, en korvissani, vaan sydämessäni, joka lausui: "Minä en kuole, vaan elän ja julistan Herran töitä."

Minä nousin silloin vuoteelta ja katsoin ulos akkunasta. Kaikki oli niin äänetöntä, niin hiljaista varhaisen aamun juhlallisessa tyvennössä, ja tuskin olisin suuresti hämmästynyt, jos olisin nähnyt enkelin valkeissa vaatteissa puhtaassa ilmassa vanhan orapihlaja-aidan, vanhojen jalavien, vihreäin kukkulain ja sumeain pilvien ylitse kohoovan päivänkoitetta kohden, joka loisti niin puhtaana, kuin se olisi kirkkaista helmiporteista tulvaillut.

Mutta siellä ei ollut mitään nähtävänä, ei ketään, joka olisi voinut ilmoittaa, kenen se kuiskaus oli, joka herätessäni niin suloisesti kaikui sydämessäni!

Sillä minä olen varma, että se oli joku ääni, joku sydän ja joku henki, joka puhui minulle; niin selkeitä, ulkoa-päin tulevia ja kuitenkin niin sulamielisiä, sisälläni kuuluvia ne sanat olivat, jotka minä kuulin.

Ne kaikuivat sydämessäni, nuot sanat, vielä suuremmalla voimalla kuin suloisen musiikin sävelet, täyttäen sen sanomattomalla ihastuksella ja rauhalla.

Minä puin sitten päälleni, tein aamurukoukseni ja katselin ikäänkuin uudella toivolla ulos Jumalan ihanaan mailmaan.

Minusta oli kuin nuot ihmeelliset sanat kerrassaan olisivat ottaneet pois kaiken levottomuuden ja pelvon sydämestäni.

Minä sanoin itsekseni:

"Minä en tahdo olla taika-uskoinen, — minä en tahdo perustaa toivoani näkyihin ja merkkeihin, en edes noihin sanoihinkaan. Oi Vapahtajani, Isäni, minä en tahdo turvata mihinkään muuhun kuin sinun rakkauteesi yksinään. Mutta minä en kuitenkaan tahdo luopua siitä lohdutuksesta, jonka nuot sanat minulle tuottivat. Ne ovat sinun sanojasi, ja mitä ikinä ne tietävätkin, ne kuitenkin ovat rakkauden sanoja. Minä tahdon liittyä sinuun, minä tahdon turvata sinuun — minä tahdon levähdyttää sydämeni ja mieleni sinussa — ainoataan Sinussa!"

Minusta oli kuin koko olentoni olisi elävän veden lähteessä kylpenyt, sillä niin terveeksi ja väkeväksi minä tunsin itseni, kun taas palasin äitini huoneesen. Isäni seisoi ovella kuuntelemassa, ja minusta näytti kuin hän jo kauan olisi siinä seisonut. Minä seisahduin ja kuiskasin hänelle muutamia lohdutuksen sanoja. Ja kun avasin oven niin hiljaa, ettei edes Bettykään kääntynyt ympäri, ja hiivin äitini luo, hän katsoi minuun! Niin, hän katsoi silmiini katseella täynnä tyventä, tuntevaa rakkautta, kurotti minulle laihan, valkoisen kätensä, jonka minä otin ja suljin omaani, ja minä istuin hänen vuoteensa ääreen peläten liiaksi näyttämästä, mitä minä tunsin. Hiljaa ja liikahtamatta siinä istuessani minä huomasin, kuinka tuo kallis käsi vähitellen hellitti minusta, ja kuulin, kuinka hänen hengityksensä nousi ja laski niin tasaisesti ja levollisesti kuin lapsen. Se oli unen hiljaista ja tasaista hengitystä.

Hän nukkui, siksi kuin päivänkoite oli muuttunut täydeksi päiväksi ja kaikki ne värinvivahdukset, joista päivän ensimmäiset tunnit erotetaan toisistansa, olivat sulaneet yhteen puolipäivän tasaiseksi sädevaloksi. Minulla ei ollut muuta ajanmittaa kuin omat toiveeni, joille jokainen tämmöinen levon hetki oli verrattoman kallis, sekä tuskani isäni tähden, joka tietämättä siitä, mikä oli tapahtunut, tavallisuuden mukaan seisoi suljetun oven takana vahtina.

Äitini avasi viimein silmänsä, ja Betty, joka oli pitänyt hänestä vaarin yhtä ääneti ja hiljaa kuin minä, nousi antamaan hänelle marjavettä.

Hän kysyi silloin isääni. Minun ei tarvinnut häntä huutaa. Niin pian kuin sanat olivat äitini huulilta lähteneet, ovi ilman pienintäkään narinaa aukeni, isäni kalveat kasvot tulivat siitä esiin, ja hän kysyi hiljaisella, liikuttavalla katseella, mitä hänen tuli tehdä.

Minä nousin ja vein hänet vuoteen ääreen.

Äitini kurotti hänelle kätensä ja sanoi:

"Rakastettuni, minä paranen." Betty oli niin ankarasti tyrkyttänyt hänelle, ettei hän millään muotoa saisi tunteitansa ilmoittaa, vaan ainoastaan olisi levollisen ja tyytyväisen näköinen, että hän nyt voimiensa takaa koetti olla niinkuin tämä juuri olisi ollut, mitä hän oli toivonutkin, lausuen sen ohessa muutamia hilpeitä ja jokapäiväisiä sanoja. Mutta murheellisen silmän yritys saada hymyilevää katsetta ilmoitetuksi, niinikään kuin värisevän huulen ponnistuskin saada muutamia iloisia sanoja lausutuksi, meni peräti tyhjiin, ja intohimoisella huokauksella hän koetti vetää kätensä pois ja lähteä ulos huoneesta.

Mutta äitini pani toisen kätensä hänen kämmenensä päälle, ja hän ei voinut muuta kuin laskea polvillensa, kumartaa kasvonsa hänen käsiensä ylitse ja purskahtaa itkemään niinkuin lapsi.

Hämmästyksissään Betty pani kädet ristiin ja koetti puhua, mutta hänenkin äänensä katkesi, niin että hänen täytyi kääntyä minä pois. Minä laskin polvilleni isäni viereen, mutta tunnettensa vallassa hänen täytyi minun käsivarteeni nojaten lähteä ulos huoneesta.

Vasta kun äitini taas oli taipunut uneen, ja me olimme koossa salihuoneessa, johon Betty oli tuonut illallisen, taikka miksi sitä määrätöntä atriaa sanoisinkaan, joka meille sinä päivänä oli ensimäinen ja viimeinen, Betty oli tullut sen verran taidolleen, että kun isäni koetti osoittamaa heikkouttansa vähän puollustaa, osasi vastata ja sanoa:

"Master, yhdelläkään meistä ei tässä katsannossa ole mitään kerskaamista; me emme ole tehneet mitään missis'in parantamiseksi, ja jos Kaikkivaltias on nähnyt hyväksi tehdä ihmeen (ja että se on ihme, sitä en minä suinkaan epäile) meidän puolestamme tulee antaa hänelle yksin siitä kunnia. Uuden vedenpaisumuksen merkkejä ei suinkaan ole puuttunut, ja me kaikki olemme tehneet parastamme missis'iä tappaaksemme, mutta tuolla hän nyt makaa ja nukkuu niin hiljaa ja viatonna kuin lammas!"

Mitkä suloiset, juhlalliset yöt nyt seurasivat, kun minä sain maata valveilla hänen huoneessansa, siksi kuin kuulin hänen makeasti nukkuvan ja itsekin uskalsin nukahtaa, tavan-takaa herätäkseni antamaan hänelle jotakin ravitsevaa lientä taikka virkistyttävää juomaa sekä kuulemaan hänen lempeän, rakkaan äänensä kuiskaavan jonkun kiitoksen taikka kenties kertovan jonkun värsyn hänen lempivirsistään, noista rakkaista vanhoista Georg Herbertin virsistä!

Ja sitten nuot ihastuttavat päivät, kun hän vähitellen taas toipui entisillensä! Kuinka suloista oli päivästä päivään ottaa vaari jokaisesta pienestä edistyksestä toipumisen tiellä! Se oli kuin olisi ottanut vaarin lehdistä, kun keväällä puhkeevat, taikka kukkasten kuvuista, kun vähitellen aukeevat auringon säteille ja levittävät tuoksuansa. Mutta elämä, joka nyt joka päivä kasvoi, ei ollut kukkasen tunnoton olemus, — se oli oman, kalliin äitini elämä!

Ja ensi sunnuntaina, kun isäni otti hänet käsivarsillensa ja kantoi hänet omaan pieneen lempihuoneesensa porttivajan päälle, ja hän lepäsi siellä sohvalla akkunan ääressä, kuinka meidän kaikkien silloin oli olla! Häntä oli kovasti haluttanut varhain aamulla päästä sinne ylös, ja hän tahtoi, että kaikki paitsi Betty menisimme kirkkoon, olipa koettanut kehoittaa häntäkin lähtemään muitten kanssa, mutta siihen ei mikään valta mailmassa olisi saanut tätä uskollista sielua suostumaan.

Lähtiessäni hän taas itseksensä hyräili erästä Herbertin virsistä, jotka nuotittakin hänen korvissaan soivat musiikilta. Hän veisasi:

Oi päivä kallis päivien,
Kuin korkealle siipes viepi!
Muut päivät maahan heittäen
Päin toivon päivää käännät tiesi.
Oi salli, sua seuraten,
Mun maasta nousta matalasta
Ja valon lähde ikuinen
Sun kanssas löytää taivahasta.

Näitten pyhien sanojen kaiku korvissamme ja sydämet kiitosta ja ylistystä täynnä, isälläni ja minulla sinä autuaana sunnuntai-aamuna oli suloinen matka kirkollemme. Tiemme kulki kullan-keltaisten elopeltojen kautta, ja kaukaa kuului aaltojen hiljainen pulina rantaa vastaan.

Ja sitten jumalanpalveluksen aikana, kuinka totisia ja eläviä rukouksemme, kiitoksemme ja vastauksemme olivat. Pyhät vuorolaulut olivat minusta ihka uusia, tänä onnellisena aamuna paki-parastaan isääni ja minua varten sepitettyjä.

Kotia palatessamme isäni kahden-kesken sanoi minulle:

"Kitty, ymmärrätkö mr Herbertin virsiä?"

"Luulen ymmärtäväni, isä," minä vastasin, "ja minä pidän niistä."

"Pidätkö todella?" kysyi hän alakuloisesti; "no niin, luultavasti kaikki oikein jumaliset ihmiset niistä pitävätkin. Minä puolestani en ole voinut niitä koskaan käsittää."

Kun äitini ja minä sitten istuimme yhdessä illan hiljaisuudessa, minä mainitsin hänelle siitä, mitä isäni oli puhunut, ja hän kertoi minulle, kuinka se sairaana ollessaan oli häntä iloittanut, kun oli kuullut Bettyn sortuneella vanhalla äänellään veisaavan sillä välin kuin hän liikkui ulkona askareilla taikka hääräili huoneessa.

"Minä pelkään, Kitty," sanoi hän, "että olen pannut liian suurta arvoa sanoihin ja muotoon. Pyhien enkelien mielisuosioon ei tarvita rikkaan kuvatuslahjan jaloja höysteitä; köyhin ylistysvirsi hengessä ja totuudessa on suloista suitsutusta heille. Minä ajattelin tätä tänäpänä, kun kasteisen ruohon ja vasta niitettyin heinien tuoksu minusta tuntui suloisemmalta kuin mikään keinotekoinen haju-aine, ja Bettyn wesleylaisten virsien sävelet kaikuivat korvissani yhtä kauniilta kuin tuomiokirkon kuorilaulu konsanaan."

"Mutta yhtä-kaikki," lisäsi hän hymyillen, "omat ajatukseni lensivät takaisin mr Herbertin virsiin, ja minä veisasin sydämessäni:"

Oi autuuteni, kruununi,
Mun Jumalani, Herrani!
Sua sydämeni halajaa,
Yöt päivät aina hehkuen,
Vaan sit en lausutuksi saa,
Sen vuoksi hiljaa rukoilen:
Oi autuuteni, kruununi,
Mun Jumalani, Herrani!

Kun isäni liittyi meihin, äitini käski minun hänelle lukea seuraavan virren:

Oi kuin kauheasti
Mua säikytit,
Kun katselit
Mun puoleheni ankarasti,
Miss' särkyneillä sydämin
Ma Herran eessä makasin.

Vaan haavojaan kun Kristus näyttää,
Sua ensinkään
En pelkääkään,
Hän vaatimukses kaikki täyttää,
Ja tasan seisoo vaakasi,
Ei paina paljon syntini.

Kun suorana on velka suuri,
Sa olet mun,
Mun vihatun —
Niin Herran sana lausuu juuri —
Sua silmään katson — Jumalan
Vanhurskauden omistan.

Isäni koitti olla tyytyväisen näköinen, mutta minä huomasin, että hän oli hyvin hämillään. Hän ei oikein tullut roveihinsa, ennenkuin minä äitini pyynnöstä hänelle luin seuraavan mr Charles Wesleyn virren:

Ääni kaikuu taivahasta:
Autuaita vainajat,
Jotka synnin maailmasta
Herrassansa nukkuivat.
Kaunis, kallis on se hoiva,
Jota aina nauttivat,
Jesus itse on se oiva
Palkka, jonka voittivat.

Seuratessaan Jesustansa
Salemihin uutehen,
Sinne veivät muassansa
Työnsä täältä taltehen.
Siellä riemuisasti saavat
Jumalata katsoa,
Siellä taivahat on aavat
Rauhan virttä veisata.

Ken siis tahtoo surkutella
Taivahasen siirtyvää,
Kenkä vielä valitella,
Että tänne hän ei jää?
Mailma lausuu: "pois hän lähti,
Maahan muutti synkkähän,"
Mutta enkelit: "kuin tähti
Autuasna loistaa hän."

Illalla, kun isäni ja minä olimme yksinämme, hän kysyi minulta, mitä minä luulin mr Herbertin "Oikeuden" virrellänsä tarkoittavan.

Minä kerroin hänelle raamatunlauseen: "Jonka Jumala on armo-istuimeksi asettanut uskon kautta hänen veressänsä, osoittaaksensa vanhurskauttansa edellä-käyväisten syntein anteeksi-antamisen tähden, joita Jumala on kärsinyt, osoittaaksensa vanhurskauttansa tällä ajalla, että hän itse vanhurskas olis, ja sen vanhurskaaksi tekisi, joka on Jesuksen uskosta." Room. 3: 25, 28. "minä arvaan, että se on tätä, jota mr Herbert tarkoittaa," minä sanoin.

"Jos niin on," virkahti isäni melkein hiukan äkäisesti, "miks'ei hän sitä sitten sano suoraan. Uskonto on hyvä ja arvoitukset ovat tavallaan myöskin hyviä, mutta minä puolestani en voi nähdä mitä etua siitä on, että nämät kaksi eri asiaa sekotetaan yhteen. Minä en koskaan saa päähäni, mitä hyötyä voi olla siitä, että raamatunlauseita kierretään kokoon paljaaksi hämmennykseksi, sitten taas auki kierrettäviksi. Minua se todellakin rasittaa, sillä äitisi tähden olen sitä kaikin tavoin koettanut, Kitty. Mr Charles Wesleyn virret sitä vastaan miellyttävät minua suuresti, ja oikein onneksi on minulle, että elän aikana, jolloin vanha sotamies saa kuulla saarnoja, jotka ovat yhtä selkeitä kuin komennussana, ja hengellistä runoutta, yhtä yksinkertaista kuin suora puhe."

Vähän kyllä minä silloin ajattelin, että mr Herbertin virsi ennen pitkää tulisi äidilleni puollustukseksi.

Ensi maanantaina sen sunnuntain jälkeen, joka meille kaikille oli ollut niin suurena juhlapäivänä, Betty aamuhämyllä oli mennä navettoon, mutta lankesi vesi-ämpäriin, jonka Roger oli jättänyt tielle, ja taittoi jalkansa. Falmouth'in tohtori tuli kohta ja sitoi jalan lohduttaen meitä sillä vakuutuksella, että se ei ollenkaan ollut mikään kova taikka vaarallinen tapaus.

Mutta Betty, joka eläessään ei ole ollut missään taudissa, joka olisi estänyt häntä vapaasti liikkumasta, pyristelee tohtoria vastaan katsoen varsin varmaksi että hänen on suora kuolema edessä.

Illalla hän sentähden sanoi minulle: "Minua lohduttaa, Kitty, ajatellessani, että tämä on kuolemaksi. Ainakin monessa katsannossa. Ensiksikin Roger siitä saa elinkautisen varotuksen, sillä minä olen monta kertaa kieltänyt häntä jättämästä ämpäriä tuolla tavalla tielle, vakuuttaen hänelle, että se tulisi olemaan jonkun ihmisen loppu. Nyt hän saa nähdä, että olen puhunut totta. Toiseksi, mrs Kitty, minä ajattelen noita näkyjä ja merkkejä. Nyt ne kaikki saavat selityksensä — kellojen soiminen, koira-paran vinkuminen ja kaikki muu. Ja lopuksi minä oikein surmikseni iloitsen siitä, että se lopulta olenkin minä eikä missis." Tässä hänen äänensä alkoi vapista, ja hän viipyi hetken aikaa, ennenkuin hän jatkoi: "Minä voin yhtä hyvin puhua suuni puhtaaksi, mrs Kitty. Se on minun tapojani, ja kenties pääsette pian kyllä minusta ja minun tavoistani vaivaa näkemästä. Minä iloitsen oikein surmikseni, minä sanon, että tuo kaikki tarkoitti minua eikä missis'iä — tämän vakuutuksen ja sisällisen todistuksen tähden. Minä sain sen mennyt vuonna. Joku päivä, kun missis makasi kipeänä, minä kysyin häneltä, oliko hänellä sitä, ja hän vastasi: ei. Paras on sentähden, että minä otetaan pois ennen häntä."

Minä hämmästyin ensiksi kuullessani, että Betty luuli itsensä mahdollisemmaksi taivaasen pääsemään kuin oma rakas äitini, mutta minussa nousi lempeämmät ajatukset, kun näin nuot karkeat, mutta kuitenkin ystävälliset kasvot täynnä kyyneliä, jotka, sen tiesin, eivät olleet ruumiillisen kivun pusertamia. Niin tyvenesti kuin suinkin taisin, minä sentähden sanoin: "Betty, luuletteko todellakin itsenne mahdollisemmaksi näkemään Jumalaa kuin äitini."

"Mrs Kitty kultani, minä puhuin sisällisestä todistuksesta. Minä en ole varma, ymmärsikö rakas missis-parka mitä minä tarkoitin, kun hänelle siitä puhuin. Se on Jumalan lahja, ja hän antaa sen köyhimmille syntisille ansiotta ja ilmaiseksi. Minäkö mahdollisempi kuin missis! Yhtä hyvin voisin ajatella itseäni paremmaksi kuin enkeli. Mutta minä olen saanut tuntea, että syntini ovat anteeksi-annetut, ja minä en ole varma, onko missis sitä tuntenut. Minä olen suuri syntinen, ja parhaimmassakin tapauksessa olen ollut yksipäinen ja äreä vanha nainen, niin etten voi toivoakaan muuta kuin kaikkein alhaisinta siaa taivaassa — vaikka Kaikkivaltias kuinka kauan hyödytöntä palveliatartansa säästäisikin. Paras lienee sentähden, että kohta saan muuttaa kotia."

Kun näin hänen kääntävän kasvonsa pois kyyneliänsä salataksensa — vanha spartalainen kuin hän olikin — sydämeni nöyristyi hänelle, ja minä olin vähällä nöyristää polvenikin.

Hän olisi mielellään mennyt kuolemaan meidän kaikkien edestämme ainoastaan hankkiaksensa meille aikaa paremmin valmistumaan taivaasen taikka voittamaan korkeamman sian Jumalan valtakunnassa.

Hetken aikaan minä en saanut sanaakaan puhutuksi. Silloin johtui mieleeni mr Herbertin virsi Jumalan oikeudesta, ja minä kerroin ja selitin Bettylle sen osan siitä, jossa oikeudelle lausutaan:

"Kun suorana on velka suuri,
Sa olet mun,
Mun vihatun —
Niin Herran sana lausuu juuri —
Sua silmään katson — Jumalan
Vanhurskauden omistan."

Minä puhuin hänelle kuinka äitini silmät loistivat, kun hänelle luin nämät rivit.

"Eikö tämäkin ole vakuutusta armon osallisuudesta?" minä kysyin.

"Niin, mrs Kitty," vastasi Betty, "siltä kumminkin näyttää, ja minä luulenkin, että Kaikkivaltias antaa ihmisten puhua asioista ja seikoista kunkin omalla tavallaan, ja jollei se aina ole niin selkeää kuin sen sopisi olla — joka miehen asiana ei olekaan puhua selkeästi — Herra kuitenkin ymmärtää, mitä tahdotaan sanoa, sillä mrs Kitty, epäilemättä Kaikkivaltias ymmärtää kaikki. Minä ajattelen välisti, minä, että hänen edessänsä kaikki tyyni olemme kuin änkyttäväiset lapset, ja jollemme aina voi saada selkoa muitten ihmisten änkyttämisestä, Hän, joka on kaikkien meidän isämme, sen kyllä voikin. Varmaan hän kumartuu ja kuuntelee, siksi kuin hän saa selvon, kuinka asian on, ja vähitellen hän opettaa meitä puhumaan yksinkertaisemmin, niin että voimme toinen toisemme ymmärtää. Mrs Kitty, kultani," jatkoi hän kuivaten silmiänsä raitin kulmaan, "te olette ihmeellisellä tavalla rauhoittaneet ja ilahuttaneet minua — niin, ihmeellisellä tavalla, ja Kaikkivaltias teitä siitä runsaasti siunatkoon."

"Betty, te ette millään muotoa saa kuolla," minä sanoin, lykäten pois pienen harmaan hiussuortuvan, joka oli langennut hänen silmillensä, "teidän täytyy tehdä parastanne terveeksi tullaksenne. Meidän on mahdoton olla ilman teitä, Betty, sitä ei kukaan meistä tahdo eikä voi."

"Käy niinkuin Kaikkivaltias tahtoo, lapseni," sanoi Betty, "kun Hänen aikansa tulee, me kaikki voimme olla ilman toinen toistamme paljon paremmin, kuin koskaan olemme uskoneetkaan. Mutta kun ajattelen lehmiämme ja porsaitamme ja kanoja ja kananpoikia, minusta kyllä tuntuu vähän vaikealta jättää eläin-parat ainoastaan Rogerin haltuun. Minä en voi kieltää, että se tekee minun pahaa, ei sen puolesta, että epäilisin hänellä olevan hyvän tahdon, hupsu-paralla, taikka uskoisin hänen ehdollaan panneen ämpärin tielle niin että taittaisin jalkani — mutta nähkäät, kaikille ei ole annettu järkeä. Mutta jos tästä vielä paranen, mrs Kitty, te ette koskaan saa sanoa sitä tohtorin ansioksi, sillä sitä en suinkaan saisi kestetyksi! Sillä nähkäät, jos mikään olisi voinut minua kuolettaa, se juuri oli hänen lieheät kasvonsa ja hänen kaakottamisensa ja kakistamisensa vanhan kanan tavalla, kun hän oli tehdä minut hulluksi tuskasta. Jos vielä paranen, se on Kaikkivaltias, joka on minut parantanut, Kaikkivaltias ja te, mrs Kitty. Minä soisin ainoastaan," sanoi hän pudistaen päätänsä peloittavalla tavalla, "ettette olisi syntyneet murheisin ja huoliin, sillä täysi tosi on, että Kaikkivaltias on antanut teille ihmeellisen lahjan lohduttaa ja suosia muita, ja Hänen tapanansa ei ole turhaan lahjojansa tuhlata."