I.
Vanhojen, korkeiden puiden takaa näkyi kevyeen huvilatyyliin tehdyn päärakennuksen torneja ja parvekkeita. Hevonen kääntyi suurelle pihamaalle, kiersi nurmikkoympyrän ja pysähtyi avoimen kuistin eteen, jota koristivat kirkkaassa auringonpaisteessa vihannoivat ruukkukasvit.
Rattailta nousi nuori mies. Kyytipojan avulla nosti hän matkatavaransa kuistille ja katseli hetken neuvottomana ympärilleen. Tuntui kuin talo olisi ollut kuollut, niin hiljaista oli kaikkialla. Matkustaja astui suureen valoisaan eteiseen. Avoimesta ruokahuoneen ovesta kuului hiljaista astioiden kalinaa. Hän katsahti sinne; kaksi palvelijaa oli pöytää kattamassa.
— Saisinko tavata johtajatarta? kysyi matkustaja.
— Johtajatar ei nyt taida olla sisällä. — Anteeksi, oletteko herra
Kivistö?
— Olen kyllä.
— Johtajatar luuli, että tulisitte vasta illalla, mutta huoneenne on kyllä valmis.
Pian oli uusi tulokas tavaroineen toisen kerroksen huoneessa. Siellä oli kaikki vaaleata, äskenmaalattua ja siistiä. Vuoteen luona olevan sähkökellon nappulan vieressä oli numero. Peilin edessä oli savimaljakko, jossa oli valkovuokkoja. Voi hyvin kuvitella, että kaikissa niissä huoneissa, jotka olivat sijoitetut kahden puolen pitkää käytävää, oli jokaisessa numero ja samanlainen maljakko valkovuokkoineen.
Aarne Kivistö astui avoimesta ovesta pienelle parvekkeelle, joka kuului hänelle yksin. Näky, joka avautui hänen eteensä, oli lumoava. Vaaleanvihreä nurmikenttä kaartui pehmein piirtein alas rantaan. Kummallakin puolen sitä olivat puiston vanhat puut sankkana seinänä. Saksankuusten kevyt kevätvihreys loisti kirkkaana tummia petäjiä vastaan. Pensaskasvien moniväriset ryhmät muodostivat kirjavan etuvartioston ruohokentän reunassa. Alhaalla lepäsi lahti hiljaa väreilevänä, kuvastaen vastapäisellä rannalla kohoavan kallion punertavaa kylkeä epämääräisin piirtein, ja kauempana puiden latvojen takana voi nähdä aavemman ulapan tumman sinen.
Nuoreen mieheen, joka eläen kaupungin muurien sisällä kiireisessä työssä ei ollut mitään tiennyt kevään tulosta, vaikutti tämä näky, auringonpaiste, leuto tuulen henki, keväinen tuoksu niin voimakkaasti, että hän huumautuneena, suljetuin silmin nojasi kaidepuuhun. Siinä epämääräisessä tunnelmassa, joka hänet valtasi, oli paljon tuskaa, sellaista kalvavaa ikävää, jota voi tuntea ainoastaan tällaisena kevään juhlapäivänä luonnon yltäkylläisyyden edessä, kun on väsynyt sairas ja onneton.
Hän jäi pitkäksi aikaa liikkumattomana seisomaan. Kapeat kädet puristivat kaidepuuta.
— Minun ei olisi pitänyt tulla tänne, ajatteli hän. Täällä on aivan liian kaunista ja hiljaista. — Mutta sitten pudisti hän päätään, ikäänkuin karkoittaakseen nuo ajatukset. — Ei, ei, tällaista pitääkin olla. Minun täytyy levätä ja tulla terveeksi ja alkaa uudelleen.
Hän palasi huoneeseensa, avasi matkalaukkunsa ja alkoi purkaa tavaroitaan. Mutta hetken kuluttua tunsi hän niin painostavaa väsymystä, että heitti työnsä, jätti kaikki tavarat hujan hajan ympäri huonetta ja laskeutui leposohvalle.
— Kumarassa seisominen on minulle vielä liian rasittavaa, ajatteli hän.
Pyydän palvelijaa järjestämään tavarani. Kylläpä huimasikin päätä.
Olen totisesti rasittunut, mutta täällä kyllä pian tulen entiselleni.
Tämähän on oikea rauhan paratiisi.
Hän makasi siinä ja kuunteli lintujen moniäänistä viserrystä, joka avoimen oven kautta kuului puistosta. Pian alkoi häntä kuitenkin lepäileminen kyllästyttää. Hän nousi sohvalta ja laskeutui alakertaan. Siellä kysyi hän uudelleen johtajatarta.
— Minä olen johtajatar, kuuli hän nuorekkaan äänen takanaan lausuvan.
Hän kääntyi ja näki edessään pitkän, vaaleaverisen nuoren naisen. Seistessään siinä puettuna vaaleaan pumpulileninkiin, iloinen hymy kasvoillaan, oli hän hyvin vähän sen kuvan kaltainen, minkä Aarne Kivistö oli muodostanut itselleen lepokodin johtajattaresta. Varmaankin ilmaisi hänen katseensa jonkun verran hämmästystä, koska johtajatar ohjatessaan hänet seurusteluhuoneeseen puoleksi leikillään uudelleen vakuutti olevansa johtajatar.
— Niin, niin, tietysti. Olin vain kuvitellut jotain mustaa ja valkoista, harmaahiuksista, vakavaa.
— Ikävä, etten siinä suhteessa voi tyydyttää teitä, naurahti johtajatar.
— Näinhän on paljoa hauskempi. Tekee vähemmän sairaalan vaikutuksen.
— Eihän tämä Kalliolahti olekaan sairaala.
— Ei, ei tietysti ei. Enhän minäkään ole sairas, mutta minulla on hyvin ankara lääkäri. No niin, eihän varovaisuus ole koskaan haitaksi, puheli hän huolettomalla äänellä.
— Eipä suinkaan. Suurin osa hoidokkaistamme on terveitä ihmisiä, varsinkin kesällä.
— Minun täytyy muuten pyytää anteeksi, etten ollut ottamassa teitä vastaan. Luulin teidän…
— Syy on kokonaan minun. Olinhan ilmoittanut tulevani myöhäisemmällä junalla, mutta kun oli kaikki valmiina matkaa varten, niin tuli yhtäkkiä sellainen kiire kaupungista, ettei mikään voima olisi voinut minua siellä pidättää.
— Kukapa ei tällaisina päivinä mielellään olisi maalla.
Päivälliskellon soitto keskeytti heidän keskustelunsa. Johtajatar osoitti Kivistölle hänen paikkansa ja esitti hänet samalla muutamille pöytätovereille.