VI.
Kivistö makasi vuoteen omana. Hän oli jo alkanut tuntea itsensä sangen terveeksi, kun äkkiä oli taas tullut suuri väsymys ja ääretön kyllästyminen kaikkeen. Hän ei jaksanut nousta, eikä hänen tehnyt mielensäkään nousta. Kolme päivää oli jo kulunut, ja yhä hän loikoi haluttomana ja velttona. Ainoa, mikä herätti hänen mielenkiintoaan, oli kysymys siitä, muistaisiko johtajatar käydä häntä katsomassa ja joutaisiko hän viipymään hänen luonaan. Pieninkin viivästyminen huolestutti häntä, ja kuitenkin suoritti johtajatar kaksi käyntiään päivässä hänen luonaan sangen suurella täsmällisyydellä.
— Olkaa niin hyvä, pyysi hän, kun johtajatar taas tuli iltakäynnilleen, ottakaa käsityö ja käykää oikein mukavasti istumaan tuohon nojatuoliin, muuten minusta koko ajan tuntuu siltä, kuin jos laskisitte minuutit ja ajattelisitte kaikkia velvollisuuksianne.
— Teenkö minä niin rauhattoman vaikutuksen. Odottakaahan hetkinen, niin tuon käsityön, enkä pidä ollenkaan kiirettä.
Pian hän istuikin nojatuolissa sukankudin kädessä. Kivistö makasi ääneti, kuunteli sukkapuikkojen hiljaista helinää ja katseli rauhallisia kasvoja, jotka olivat painautuneet työn yli. Ne olivat aivan tavalliset kasvot, eivät kauniit, eivät erikoiset millään tavalla. Niin hän ainakin oli ajatellut, kun hän ne ensi kerran näki, mutta tällä hetkellä ne olivat hänestä ylen suloiset, ja hän olisi maksanut paljon, jos nuo kädet, jotka nekin olivat aivan tavalliset, olisivat ojentuneet hänelle. — Hän huokasi tahtomattaan. Johtajatar nosti päätään ja katsoi häneen kysyvästi.
— Arvatkaapa, johtajatar, mitä nyt toivoisin, jos se vaan olisi mahdollista.
— Että olisitte aivan terve.
— Niin, sitäkin tietysti, mutta jotain muuta myöskin: Tahtoisin olla kymmenen vuotta vanhempi.
— Olipa sekin toivomus. Kuinka vanha te sitten olette?
— Suokaa anteeksi, vastasi Kivistö naurahtaen. Kaksikymmentäkaksi vuotta.
— Tehän olette sitten aivan kadehdittavassa ijässä.
— Mutta minä tahtoisin olla kymmenen vuotta vanhempi.
— Mielelläni antaisin teille omasta ijästäni kymmenen vuotta.
— Mutta silloinpa minä en enää tahtoisikaan olla kymmentä vuotta vanhempi.
Puna levisi äkkiä johtajattaren kasvoille.
— Te ette varmaankaan tiedä, mitä te tahdotte, sanoi hän ja nousi istualtaan, mutta minäpä sanon, mitä minä tahdon. Minä tahdon, että te huomen-aamuna olette aivan terve, nousette varhain, kävelette, olette muiden kanssa. Jos se tulee liian rasittavaksi, niin te voitte taas levätä, mutta teidän täytyy huomenna yrittää. — Ja seisoen Kivistön vuoteen ääressä sekä katsoen häntä lujasti silmiin hän toisti: Huomenna te olette terve, eikö niin?
Kuten käskette, johtajatar, mutta istukaa nyt vielä. Älkää vielä menkö! Ettehän te voine olla millännekään siitä, mitä puhuin. Kyllä kai te olette tottunut siihen että sairaat, varsinkin hermostuneet, ihastuvat hoitajiinsa ja lääkäreihinsä. Istukaahan nyt. Nämä pitkät illat ovat niin kovin ikäviä.
Johtajatar istuutui.
— Minulla olisi vielä toinenkin toivomus. Teidän nimennehän on Kaarina, eikö niin? No niin, minä toivoisin että olisin Eerik nimeltäni, niin te ette työlästyisi minuun.
Kaarina nauroi.
— Enhän minä ole teihin työlästynyt.
— Ettekö? Teidän sijassanne olisin kauhean kyllästynyt meihin kaikkiin hermoinemme, unettomuuksinemme, ruumiinpainoinemme ja mitä lieneekään kaikki, jonka ympärillä meidän ajatuksemme kieppuvat.
— Onhan teidän joukossanne hyvinkin erilaisia ihmisiä.
— Minusta suurin osa on harmaata yksitoikkoista massaa. Kauanko te olette ollut täällä?
— Viidettä vuotta.
— Yhtä mittaako?
— Kaksi viikkoa olen ollut poissa.
— Eikö teitä haluta ulos maailmaan. Tehän olette nuori. Minusta teidän pitäisi kaivata jotain muuta, jotain uutta.
— Onhan joskus tehnyt mieleni maailmalle. Mutta minä suorastaan en ole voinut lähteä täältä. Ei ole ollut muita mahdollisuuksia kuin tämä. Ja niinpä en ole asiaa sen enempää ajatellut. Olen elänyt päivästä toiseen vaan.
Kivistö naurahti.
— Niinpä te olette elänyt päivästä toiseen vaan.
Kaarina nousi.
— Nyt olen jo viipynyt liiankin kauan. Hyvää yötä!
— Hyvää yötä! Nukkukaa rauhallisesti — merenneito.
* * * * *
Kivistö heräsi varhain seuraavana päivänä. Niinkuin aina aamusella oli hänellä painostunut mieliala, mutta hän teki paraansa vapautuakseen siitä. Hän nousi ja katseli puutarhaan kierrekaihtimen raosta. Rannassa oli aamusumu hiljalleen haihtumassa; kastepisarat kimmelsivät puissa ja pensaissa.
— Parasta on pukeutua samalla. Muuten en tiedä, pääsenkö tänäänkään pystyyn, ja minähän lupasin merenneidolle alkaa tänään uutta elämää.
Hän pukeutui aivan erikoisella huolella, harjasi kauan hiuksiaan ja veti lopuksi ylleen uuden valkean flanellipuvun, jota hän ei ollut kertaakaan vielä käyttänyt. Hän katseli kuvaansa peilistä ja oli tyytyväinen.
Oli vielä hyvin varhainen aamuhetki, ja talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus, niinkuin silloin kun hän ensi kertaa astui siihen. Hän meni puiston puoleiselle kuistille. Sumu oli kokonaan hälvennyt. Ilma oli vielä kolakkaa, mutta aurinko paistoi jo lämpimästi. Kivistö istuutui kuistille ja sulki hetkeksi silmänsä. Äskeinen raskas mieliala oli kokonaan kadonnut. Hiukan heikoksi hän tosin vielä tunsi itsensä, mutta hänen oli hyvä olla. Jonkunlainen raukea onnen tunne täytti hänen mielensä.
— Missähän merenneito mahtanee olla, ajatteli hän. Ehkä hän ei vielä ole jalkeilla. Varmaankin hän taas valmistautuu hoitamaan velttoa, itsepäistä sairasta, mutta hän saakin nähdä reippaan nuorukaisen ja vielä tennispuvussa, vaikkei tosin tennispelissä.
Eräs palvelijattarista alkoi liikkua ruokasalissa siivoustöitä tehden.
Toinen kantoi aamujuomatarjottimia yläkertaan.
Kivistö astui ruokasalin ovelle.
— Eikö johtajatar ole vielä tullut alas? kysyi hän.
— Johtajatar on jo aikoja ollut liikkeellä. Hän meni tohtorin kanssa verkkoja kokemaan.
— Vai niin. Harrastaako johtajatar kalastusta?
— Joka aamuhan ne ovat kalassa olleet.
Kivistö meni takaisin kuistille ja niinkuin silloin hänen taloon tullessaan oli hänestä nytkin hiljaisuus tässä talossa tuskallista ja kaikki kauneus tuolla ulkona, vihreys, auringonpaiste, kaikki painostavaa. Hän toivoi, ettei olisi tullutkaan.
Mikä minua oikeastaan vaivaa? puhui hän itselleen. Minä olen tietysti rakastunut, mutta sehän on hullutusta. Ja mitä oikeastaan tahdon? Jos minulle sanottaisiin, että tahtoni täytetään, niin en tahtoisi mitään. Mitä siis minuun kuuluu, kenen seurassa hän oleskelee? Ei mitään, mutta kuitenkin, kuitenkin —.