II.
Suurlakko oli tullut kuin keväinen myrsky. Se rikkoi talven jäät. Se karisti viimeisen huurteen kuusien oksilta. Se kuivatti lätäköt ja loihti esiin lämpöisen iltasateen.
Ruoho alkoi päivällä viheriöidä. Muuttolinnut palasivat Etelästä.
Elma oli ensi kerran kuullut kymmentuhatlukuisen kansan laulavan marseljeesia ja kansainvälistä työväenmarssia julkisesti kadulla. Poliisit olivat tehneet lakon. Toreilla oli huudettu taantumus alas. Ilman verta oli senaatti pantu pois ja poliisikamari valloitettu.
Elma oli joutunut miestoveriensa mukana poliisilaitokseen. Siellä hän istui poliisimestarin pöydän ääressä ja seurasi mailman menoa.
Hänestä juttu kaikessa vakavuudessaan oli itse asiassa huvittava.
Suomen lippu vedettiin ylös ja vedettiin alas. Poliisilaitoksella sillä nukkui sos.dem. puolueen väsyneet tilanteen valvojat öisin.
Slava-laivalta kenraalikuvernöörin kekkereiltä tullut luotsihallituksen silloinen ylipäällikkö oli täydessä tuuterissa, mutta lupasi kannattaa kapakoiden sulkemista, sillä hän ei juonut koskaan – paloviinaa.
Voikassa oli vangittu nimismies ja pari muuta herraa. Yöllä soitettiin ainoalla käytettävällä telefoonilla poliisimestarin huoneeseen, voitaisiinko ne vapauttaa, johon Elma vastasi määräyksestä, – että voitiin vapauttaa.
Poliisiputkaan teljettiin kerran Suomen kaksi suurta taiteilijaa rauhan häiritsijöinä kaduilla.
Viaporista eräs hallitusmielinen upseeri pyysi suomalaisilta luvan saada tullista ottaa ulos valtiolle kuuluvia kaalinpäitä.
Sos.dem. komitea antoi maastalähtölipun Ameriikan kuuluisimmalle miljardöörille.
Hauskoja kaskuja voisi kertoa suurlakosta kokonaisen kirjan täydeltä. Mutta tapauksella olivat Venäjällä niin syvät juuret ja niin veriset seuraukset, että leikki ei huvita.
Venäläinen sotaväki ei ollut niin herännyt, kuin sen siviliväki; niinkuin suomalaiset. Toinnuttuaan hämmästyksestään taantumuksen hallitus saattoi sotaväen avulla panna toimeen ankaran koston. Ensimäinen duuma hajoitettiin, sen jäsenet vangittiin. Pietarissa pantiin toimeen verilöylyjä. Moskovan kapina epäonnistui. Sevastopolissa ammuttiin luutnantti Schmidt. Ken jaksaa luetella hirmuhallituksen kauhuntöitä jälkeen v. 1905 ja viime maalisk 13 päivään saakka. Kenties ajanjakso 1905–1917 on verisin Venäjän itsevaltiuden historiassa.
Mutta se myös teroitti mielet vastustamaan olevia oloja.
Bobrikoffin aika, suurlakko ja siitä johtuva mielenkuohu, ei laskenut ensi vastustuksella. Ryhdyttiin taisteluun.
Äänioikeustaistelu alkoi yhdeltä puolen kiivaine, räiskyvine väittelykokouksineen porvarien kanssa, Marx ja Bebel tulivat päiväjärjestykseen – ja venäläisten keskuudessa alkoi sotilasakitatsiooni.
Eräänä synkkänä, sateisena syyskuun iltana soi ovikello Elman äidin asunnossa. Hän aukasi. Eteiseen astui sos.dem. lehden Venäjän osaston toimittaja ja vieras.
Toimittaja oli ennestään Elmalle tuttu. Hän puhui lyhyesti Elmalle asiansa, että venäläiset vallankumoukselliset pyytävät hänen asunnossaan saada harjoittaa salaista akitatsioonia sotaväen keskuudessa.
Elma katsahti vieraaseen. Kaksi tummaa silmää kohdistui vakavina häneen. Hän tarjosi kätensä slaaville ja sanoi:
– Tulkaa!
Venäläinen pudisti lujasti Elman kättä ja sanoi kevyesti kumartaen:
– Kiitän.
Ja niin Elma joutui ihan lähelle vallankumouksen vyöryä.
Harva se yö saapui hänen asuntoonsa noin kymmenkunta venäläistä sotilasta – milloin tykistöväkeä, – milloin meriväkeä. Akitaattorit puhuivat heille ja he levittivät tietoa kasarmeihin.
Mitä he puhuivat, siitä ei Elma aina saanut selkoa, sillä hän ei osannut aivan hyvin venäjää.
Akitatsioonin päätyttyä vallankumoukselliset jäivät Elman luo saksaksi selittäen hänelle Marxin periaatteita ja Venäjän vallankumouksen eri vaiheita ja vivahduksia.
Suomalaisten kesken oli syntynyt aseellinen vallankumousliike – punakaarti. Elma joutui sen iltamiin puhumaan ja tutustui siten sen toimintaan.
Eräänä herttaisena kevätiltapäivänä Elma tupsahti tulla iloisena ja äkkiarvaamatta punasen kaartin päällikön yksityisasuntoon.
Hän kertoi jotain ilahduttavaa päällikölle – mutta kääntyi samassa ja näki sohvalla nuoren tykistöväen pukuun puetun upseerin.
Elma eroitti kaksi hymyilevää, teräsharmaata silmää, vaaleat viikset.
Solakka vartalo kohousi pöydän takaa.
Elma kuuli lausuttavan venäjäksi nimensä ja vieraan upseerin nimen.
Luutnantti Jemeljanoff, Viaporin tykistöstä.
Elma ei osannut venäjää, miehet jatkoivat äsken keskeytynyttä vakavaa keskusteluaan ja Elma meni päällikön rouvan luo ruokasaliin.
Myöhemmin Elma tutustui vallankumoukselliseen tykistökapteeniin, tämän rouvaan ja muihin vallankumouksellisiin. Kapteenin rouva oli Helsingissä syntynyt saksatar, joka puhui hyvin ruotsia.
Kapteenin perhe asui Sockenbackassa ja sinne kokoontui usein akitatsioonia harjoittavat.
Elma kehittyi heidän seurassaan nopeasti.