IV.
On suuri kansanjuhla Hesperian puistossa. Ensi kerran yhtyvät sortajain kansa ja sorretut. Sortajat huomaavat olevansa hekin sorrettuja ja yhtyvät sortamiinsa. Venäläisen sotilaspuvun näkee suomalaisen työläistäkin rinnalla.
On punakaartilaisten edustajakokouksen lopettajaisjuhla.
Puhujina esiintyy ensi duuman sos.dem. jäseniä. Mailmankuuluisa venäläinen kirjailija puhuu.
Duuman jäsenet ovat vaatimattomassa venäläisen talonpojan puvussa. He puhuvat tyynesti, lämpimästi. Venäläinen kirjailija puhuu hitaan satiirisesti. Hän on puettu talonpoikaispukuun hänkin. Hänen veren punasta tihkuvat teoksensa ovat juuri tehneet voittoretkensä yli mailman.
Kivihiilimustansilmäinen venäläinen sos.dem. agitaattori puhuu. Hänen sanansa ovat kuin räiskyvää lieskaa, hän sytyttää, hän polttaa, hän peloittaa, hän pieksee. Yleisö on kuin huumeessa, sotilaat tulevat levottomiksi, ilmassa on sähköä.
Sitten on Elman vuoro. Häntä ahdistaa. Hän tietää, mitä valmistellaan ja hän epäilee taisteluin voittoa.
Tuolla hyvin kaukana – Viaporissa istuu kai nuori upseeri mietteissään. Miljoonien vapaus kangastaa hänen mielessänsä. Hän näkee suuren Venäjän viljavat maat ja niillä tulevaisuudessa aaltoilevaa kultaista viljaa. Hän näkee kansan iloisia vereviä poskia, viisaat ilmeet heidän kasvoissaan ja rehelliset, avomieliset katseet. Hän kuvittelee laajaa rautatieverkkoa, joka kuljettaa viljaa muuttumaan kullaksi ja tuo kullalla takaisin kauneutta ja virkistystä. Hän näkee uljaat, hyvin puetut armeijat kansan rakastamana miliisinä, kunniavahteina, eikä harhaan johdettuina hirviöinä. Hän unelmoi ihania unelmia.
Hesperian puistossa puhuu Elma. Hän kuvaa kansan tuskan, hän kutsuu miehet sankartyöhön. Hän lupaa naisten vaalivan taisteluissa kaatuneiden sankarien muistoa. Ja hän näkee sielunsa silmillä nuoren sinipukuisen tykkiväkiupseerin makaavan hurmeessaan.
Samettitummien silmien loisto sammuu, lämpöinen ääni vaikenee, sydän ei enää syki.
Elman ääni värähtää ja hänen sanansa ovat kuin kyynelsoittoa. Hän vihkii kansan kuolemaan ja kansa vannoo uskollisuuden valon vapaudelle.
Hän lopettaa.
Soiton säveleet leijailevat yli kansanjoukon kuin nyyhkyttävät valkoiset haahmut.
Vapauteen, valoon!
Veriseen, jaloon
taisteluun käykää, te raatajat maan!
Kymmentuhatlukuisen kansan suusta tuo laulu soi. Elman sielu nousee kuin haaksi hyökyaallon harjanteella.
Niin huimaavan autuas on vapauden taistelu. Ja rakkaus, tuo suuri veljeys-aate yhdistää ihmiset, joita on ennen erottanut tuhansien kilometrien taipaleet ja vuossatojen veriset vainot.
Vapauteen, valoon!
Veriseen, jaloon
taisteluun käykää, te raatajat maan!
Sos.dem. puoluesihteeri puhuu harkitusti ja pollitillisesti. Punakaartin päällikkö komentaa puheessaan kuin esikunnan lähetti. Eräs kiihkoilija puhuu kuin uskonnon julistaja. Veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus!
Tää on viimeinen taisto.
Rintamaamme yhtykää,
niin huomispäivänä kansat
on veljet keskenään!
Väkijoukko menee kotia. Tulevan viikon tapahtumat saa ihmiset ajattelemaan, – – raskaita asioita.