I. ALKUPERÄISIÄ.
Raittiusvirsi.
(26/6 1885.)
Sinulle suuri Jumala,
Nyt riemuisista rinnoista
Soi kiitos hartahasti.
Sä meitä olet ohjannut
Ja armiaasti auttanut
Nykyiseen aikaan asti.
Suuri juuri Pahuus, nurjuus,
Synti, kurjuus Meidät koittaa,
Kaataa, vaan Sun armos voittaa.
Me eksymme, Sä johdatat;
Me rikomme, Sä armahdat;
Me lankeemme, Sä nostat;
Sua vihaamme, Sä lempes suot:
O, ylevät on työsi nuot!
O, jalosti Sä kostat!
Luoja, Suoja, Sulta saamme
Kodin, maamme, Riemun taivaan,
Tarpeet, lahjat kaikki aivan.
Nuo Luojan lahjat oikein me
Hyväksi sielun, ruumiimme
Ylistäin käyttäkäämme,
Ja juonet julmat saatanan,
Kavalat paulat kiusaajan
Vakaasti välttäkäämme!
Hurmaa, surmaa juonioilla.
Sanan miekka Ottakaamme!
Sillä vain me voiton saamme.
Lahjoista Luojan siunaus
Vuotaapi. Voi, jos kirous
Niist' tulee toimestamme!
Niist' elinvoimat Luoja suo.
Voi meitä, jos me aarteet nuo
Myrkyksi valmistamme!
Kerran Herran Tuomiolla
Meidän olla vastaamassa
Täytyy töistämm' maailmassa.
Olkaatte — neuvoo Jumala —
Ei suinkaan lapset taidossa
Vaan lapset pahuudessa,
Vaeltain niinkuin päivällä,
Ei synnin töissä itkeissä
Eik' ylenjuomisessa!
Yhä pyhä Esikuva,
Ilmauva Kristuksessa,
Ohje on myös raittiudessa.
Nyt nimees, Herra, yhdyimme;
Suo, että nimees toimimme,
Lepäämme, syömme — juomme!
Nimelles, joka verraton
Vanhurskaan vahva linna on,
Nyt ylistyksen tuomme.
Kiitos, kiitos, Kun Sä tarjoot
Siipes varjot Kaikillenki,
Isä, Poika, Pyhä Henki!
Tulkaa!
Jes. 55 luku.
Janoovat tulkaa vetten luokse!
Rahattomatkin ostakaa
Rahatta rieskaa, hunajaa!
Miks sinne moni teistä juoksee
Rahansa, työnsä antamaan,
Miks' ei ol' leipää ollenkaan?
On todistaja, opettaja
Ja kansain kaikkein päämies hän,
Min luokses, Sion, lähetän.
Sun kutsuhuutos silloin kajaa,
Ja tutut, oudot pakanat
Kilvalla luokses juoksevat.
Ah, etsi Herraa, sielus Ylkää,
Rukoile, kun Hän läsnä on!
Siis, jumalaton, uskoton,
Ties, neuvos, ajatukses hylkää
Ja käänny Herras, Luojas luo:
Hän armon, anteeeks-annon suo.
"Ei ajatuksen' olla saata
Ja tieni teidän." Herra tään
Todella lausuu itsestään.
"Niin paljon kuin on taivas maata
Korkeempi, ovat myöskin ne
Korkeemmat teidän teitänne.
Kun sade lankee taivahasta,
Ei palaja se taivaasen,
Ennenkuin koko luomisen
Se ehtii virkistää ja kastaa,
Näin maasta runsaan saattaen
Hedelmän, leivän, siemenen.
Ei myöskään minun suuni sana
Palaja tyhjään tyköni,
Vaan täyttääpi mun tahtoni:
Kas! ilotarhan' ihanana
Jo uutena maa, taivas on,
Kun käytte iki-ilohon."
Siis tulkaa kaikki vetten luokse!
Rahattomatkin ostakaa
Rahatta rieskaa, hunajaa!
Siis, jumalatonkin, jo juokse
Sun tieltäs Herras, Luojas luo:
Hän armon, anteeks-annon suo.
Babelin vankeudessa.
(Ps. 137.)
Vankeina synnin Babelin
Me itkein valitamme,
Taivaisen, pyhän Sionin
Iloja kaipaissamme.
Pois kauniit kanteloisemme
Surulla silloin laskemme:
Ei murheinen voi soittaa.
Vaan tuosta orjuuttajamme:
Maailma, liha, perkele
Häväistä meitä koittaa.
"Miks ette laula, soittele?
Mit' olette te vailla?
Miks itkette ja huokaatte?
Iloitkaa meidän lailla!"
Noin ilkkumielin lausuvat
Ne, jotka meitä kiusaavat.
Pitäen vankeinansa.
Ah! voisimmeko riemuita,
Kannelta soittaa, veisata
Vihollistemme kanssa?
Ei ole synnin Babeli
Ikinä ilon lähde,
Vaan uusi Jerusalemi
Taivaisten riemuin tähden.
Me sinne tulla tahdomme,
Sen kunniasta kerskaamme
Ja siitä soittelemme.
Mykäksi käyköön kielemme,
Kunnottomaksi kätemme,
Jos muusta riemuitsemme!
Ah! uuteen Jerusalemiin
Kun käymme riemumielin
Kurjasta orjuudesta, niin
Laulamme uusin kielin.
Kas! muurit, portit, temppeli
On uudet — uudet ijäti,
Kadutkin helmin loistaa;
Sionin vangit vapaina
Käy, kantain voiton palmuja
Ja soittain kanteloista.
Ne, jotka meitä pilkkasi,
Ijäisen vaivan saavat,
Orjuuden kahleet ijäti
Ja tunnon tuskat, haavat —
Ah autuas, ken syntiä,
Tuon Babylonin tytärtä,
Ei seuraa, vaan sen jättää!
Ah autuas, ken pieninä
Sen sikiöitä ilkeitä
Hävittää säälimättä!
Sotaan!
Aseihin miehet! Astukaamme
Vihollistamme voittamaan!
Se muuten murhaa miehet maamme,
Ei säästä naista, lastakaan.
Samoillut on se voitokkaana
Jo kautta maamme kallihin
Ja raivokkaana ruhtinaana
Masentaa maan ja kansankin.
Ja varsinkin on miehenpuolet
Se houkutellut puolelleen
Ja sitte surmaavaiset nuolet
Sysännyt heille sydämeen.
Sen miekka murhaava nyt vilkkuu
Ja monta miestä haavoittaa.
Ja naiset itkee, — se vain ilkkuu
Ja kiduttaa ja kuolettaa.
Ei ole ilkityötä, turmaa,
Jot' ei se saisi aikahan:
Se ruumiin runtoo, sielun surmaa,
Vie koko kansat hautahan.
Ken kuvata sen saattaa juonet!
Se juoniniekka kavalin
Se täyttää vaivais-, vankihuoneet
Ja hulluinhuoneet, helvetin.
Se sotaan siis ken naistaan, lastaan
Ja maata, kansaa rakastaa,
Vihollistamme, viinaa, vastaan!
Se meidät muuten kuolettaa.
Me varman voiton kyllä saamme;
On meillä parhain päällikkö.
Sen lipun luona taistelkaamme,
Niin meit' ei häädä häviö.
Päämiehemme, ah, Jesus, auta
Ja tahto, tarmo meille suo!
Viinalle kaiva unheen hauta,
Jot' ilkkuin nyt se meille luo!
Verelläs synnin tahra, saasta
Ja viat meistä viruta
Ja vihdoin tästä kotimaasta
Ijäiseen kotiin kuljeta!
Sotahuuto.
(4/7 1890.)
I.
Kadotuksen kauhea henki
Niin ilkeän sikiön loi,
Se myrkyt sen herkuksi syötti,
Sapet julman juomaksi soi.
Näin kasvoi kauhistavainen
Lohikäärme, mi maailmaan
Kadotuksen kuilusta tänne
Tuli myrkkyä oksentamaan.
Se henkäsi vain, niin kaatui
Tainnuksihin tuhannet.
Se valoi myrkkyä suustaan,
Monet murhaten ihmiset.
Se vaimon leskeksi saattoi,
Isän lapsilta maahan löi,
Rahat, ruoan ja vaatteet riisti,
Maat, huoneet leskien söi.
Näin liehunut on se, ja vielä
Se riehuvi, raivoaa.
Sen myrkkyistä hengähdystä
Sulo Suomikin tuntea saa.
Kita laaja sen ammottaapi
Yhä uhreja niellen vaan,
Vert' ainian vain janoaapi.
Ei kylly se milloinkaan.
Sadat viljasalvotkin maasta
Sen kitaan tyhjennetään;
Nälkäänsä se kuitenkin kiljuu,
Ei tyytyen siihenkään.
Voi! Hirviön sen satapäisen
Ken tohtisi tappaa? Ken?
Pään yhden jos lyö, niin kasvaa
Sen paikkahan kymmenen.
Pyhä Yrjänä miekkoinensa
Nyi taistohon tarvitaan
Tuon hirmuisen hengen suusta
Koko mailmaa tempaamaan.
II.
Petoa satasarvista
Nyt kansa kumartaapi.
Sen palvelukseen pakana
Kristityn neuvon saapi.
Se pääjumal' itke'in
Ja antikristus kavalin
Jumalan paikan ryöstää.
Se "elävä" on jumala,
Paljonhan syö ja juo se, (Bab. Bel 4 värsy)
Sanotaan juovan eloa,
Vaan kuolon kurjan tuo se.
Ken sitä oikein kumartaa,
Sen sielu, ruumis surman saa,
Se kuolee ijäisesti.
Sen palvelukseen laitetaan
Tuhansin temppeleitä.
Yöt, päivät niissä uhrataan.
Ja vertä, kyyneleitä
Sen kunniaksi virtanaan
Myös vuodatetaan ainiaan
Kylissä kaupungeissa.
Ja kukin perhe pienoisen
Myös "templin" ostaa oman,
Kuin tulta kirkkaan, kaunoisen,
Suloisen, sievän, soman…
Mi päilyy siellä? Myrkky vaan;
Se saattaa kolkkoon kuolemaan
Sielunkin ruumiin kanssa.
Näin kaiken kansan pettävät
Tuon myrkyn valmistajat;
Kansansa kuoloon jättävät
Nuo "templin" rakentajat:
Heill' itse jalo voitto vaan
On tuosta, kuten aikoinaan
Dianan temppelistä. [Ap. Tek. 19: 24, 25]
He melun suuren nostavat
Kuin Efesossa ennen
Dianan templin laittajat
Miehissä vastaan mennen,
Jos kuka näyttää yrittää,
Ett' ompi heidän työnsä tää
Vain kansan kurjuudeksi.
Pois temppelit nuo katalat!
Pois peto satasarvi!
Pois kaikki epäjumalat!
Pois niiden pappiparvi!
Pois rikos, raakuus, riettaus!
Pois valhe, vääryys, viekkaus!
Sotahan niitä vastaan!
III.
"Sotaan, sotaan Suomen miehet
Naiset, nuoret neidotkin!"
Sellainen nyt sotahuuto
Koituu kansan korvihin.
Mikä syy on moiseen huutoon?
Rauhahan nyt maassa on!
Miksi suotta säikytetään
Makaavainen murheeton?
"Älkää maatko, maamme miehet,
Nouskaa, kuulkaa, katsokaa,
Onko uni onnen tuonut,
Rauhaanko nyt riutuu maa?
Maaten milloinkaan ei voittaa
Vihollista, vaaraa voi.
Ylös! Käteen kalpa, lyhty!"
Näin nyt sotahuuto soi.
Maatessa — ah! — maahan hiipi
Vihollinen viekkahin,
Uneen uuvutti ja sitte
Kietoi kaikki kahlehin,
Lumos vielä loitsuillansa,
Jotta kukin kahleissaan,
Ihastuisi orjuuteensa,
Mieltyisi vain makaamaan.
Näin jäi valtaan vihamiehen
Koko kallis isänmaa.
Kansa nukkuu … kansaa, maata
Rosvot raastaa, tuhoaa.
Näinkö vihamies saa Suomen
Vastuksetta valloittaa,
Orjaks ottaa, ryöstää, tappaa?
Eikö ole auttajaa?
On! Jo kaikuu kansalaisten
Sotahuuto saloihin:
"Sotaan, sotaan, Suomen miehet!
Naiset, nuoret neidotkin!
Maaten milloinkaan ei voittaa
Vihollista, vaaraa voi!
Ylös! Käteen kalpa, lyhty!"
Näin nyt sotahuuto soi.
Mitä vastaa vangit huutoon?
"Rauhahan nyt maassa on!"
Vankikopin kolkko rauha
Heistä on niin verraton.
Sotaan kehoitus on heistä
Rauhan häiriöksi vaan;
Noin se viekas vihollinen
Lumos heidät loitsullaan.
Orjat uskoo orjuutensa
Varsin vapaudeksi.
Kahleitaan he katsoo kalliiks
Vapauden pantiksi.
Vihollisen, vainoojansa,
Sortajansa, surmaajan
Uskovat he ystävänsä
Innokkaimman olevan.
Elon antajaks he aivan
Luulee myrkyn murhaavan,
Pahan hyväks, yönkin päiväks
Elämäksi kuolemaan.
Kaikki, kaikki nurinpuolin
Loitsi häijy lumous;
Vihamies sen viekkain teki,
Juuri julma juoppous.
Sotaan, sotaan sitä vastaan
Sanan miekoin terävin!
Muuhun miekkahan ken ryhtyy,
Hukkuu miekkaan itsekin.
Sotaan yöhön lampuin, torvin
Kuten ennen Gideon!
Vihamies lyö joukkons itse,
Mutta meidän — voitto on.
Totuus voittaa.
(27/12 1885.)
Voi, rosvo julma lyö!
Valaiskaa synkkä yö!
Aseihin! Sotimaan!
Murhaaja voittamaan!
Voi, tulvaan hukkuu maa!
Jo arkkiin joutukaa!
Ajainen, ijäinen
On vaara hirmuinen.
* * *
Vuosisadan valheen henki
Kietonut on ihmisen
Julmin juonin juopumuksen
Kovaan orjakahleesen.
Kyllä osaa kuvaella
Henki herja herkkuaan
Kaiken onnen lähteheksi,
Vaikk' on — surman neste vaan.
"Se on merkki sivistyksen,"
Luonnon laps kun tuot' ei juo.
— Luonnottomuus: luonnollinen
Sivistyksen merkki tuo! —
"Vapaan kristityn ei sovi
Jättää tuota." — Himoa
Tyydyttäissään ihmishenki
Siis on tosi vapaana!
"Se on" … niin no, "kaikki, kaikki
Hyvyys vuotaa siitä vaan."
Näin on neuvottu ja saatu
Turman liemi tulvimaan,
Hukutettu ruumiit, sielut,
Onni mainen, taivainen:
Herkkuillut on häijy henki,
Saanut saaliin yltäisen.
Vuosisata sitte kaikui
Ääni yksi pieni vaan,
Jättiläisen juopumuksen
Kehoittaen kaatamaan.
Kyllä tuntui tuota vastaan
Ääni heikko houreelta:
Voisko täyttää valtamertä
Hieno hiekkamurena?
Vaan tuo ääni oli totta,
Siis sen voima valtaava:
Totuutta ei tuli polta,
Mikään sitä ei masenna;
Se on hapatuksen lainen,
Tai kuin siemen sinapin:
Kasvaa lailla lumivyöryn,
Kulkee — kunne pitääkin.
Niin tuo vuosisadan vanha
Äänikin on kasvanut,
Monta unen horroksista
Sotaan, taistoon tempaissut…
Jättiläinen riehuu, raivoo
Hurjemmin kuin milloinkaan,
Tietäin aikaa itsellänsä
Olevan nyt hiukan vaan.
Kasva, kaiu, armas ääni!
Horroksista herätä!
Innon lemmen puhdas liekki
Saastaisiinkin sytytä!
Kaikki kansat jättiläistä
Vastaan sotimaan jo vie!
Murra, murra miehukkaasti
Auki varma voiton tie!
* * *
Vuossadan kello lyö,
Vaan viel' on synkkä yö,
Ja rosvo murhaa vaan.
Aseihin! Sotimaan!
Voi, tulvaan hukkuu maa!
Jo arkkiin joutukaa!
Ajainen, ijäinen
On vaara hirmuinen.