IX.
"Hyv' on akka aikanaan, vaikka toruu toisinaan".
Sananlasku.
Hyvin Olli onnistui naimisessaan. Hän sai, kun saikin hyvän eukon; vaikka toisinansa kireän talon vartijan ja miehensä holhojan, kuten saamme nähdä, edespäin. Mutta Olli sai Liisan kautta myös rahojakin. Liisan perintö osa Liikalasta teki nätin summan kolmetuhatta ja viisisataa markkaa.
"Oh, saamatti!" sanoi Olli, kun sai apeltansa mokoman summan yhteen käteen. "Mitäs minä nyt teen, kun niin rikastuin yht'äkkiä?"
"Kartuta niitä suuremmiksi", vastasi appi tyytyväisenä.
"Niin kai", vastasi Olli ja pisti rahat plakkariinsa.
Mutta miten Olli rupesi rahoja käyttämään? Ensin maksoi hän velkansa
Kierilän herralle, ja loput vei hän kaupunkiin pankkiin.
Ja taas alkoi ahkera työ suutarilla. Pajassa tehtiin kaikkia, mitä sepän-työhön kuuluu, ja jopa opeteltiin pelti-sepän ja läkki-sepänkin töitä; ja nikkarin-verstaassa tehtiin kaikkia nikkarin ammattiin kuuluvia töitä, ja sen lisäksi satulamaakarin askareita. Ja kaikki onnistuivat.
"Olli Oivallinen on noita ja velho, kaikki hänelle onnistuu", arvelivat ihmiset; ja siltä se näyttikin. Jos hän jotain hetken aprikoitsi, niin seuraavana hetkenä hän sitä jo yritti, ja sanoi:
"Vuovata pitää, vuovaapa variskin".
Elettiin siinä vuosi hyvässä rauhassa ja menestyksessä, niin jopa Ollille syntyi pieni Olli. Sekös vasta iloa oli. Liisa hymyili vuoteessaan, ja oli niin tarkka lapsestaan, ett'ei sitä saanut kukaan muut hoitaa paitsi hänen äitinsä ja Ollin äiti ja Olli itse. Eikä Ollikaan ollut juuri paljoa aulimpi. Hänkin jumaloitsi pienokaistaan, ja tahtoi melkein yksin sen pitää.
Mutta kun sen ilon ensimmäinen höyry oli päästä lähtenyt, niin oli Ollilla aikaa käydä kylässäkin. Hän muisti entisiä hulivili-aikojansa, ja sai halun kylään. Liisa ei puhunut juuri mitään, vaan osoitti kalpeutta ja kaipausta kasvoillaan.
Mutta kun Olli tuli eräänä ehtoona jotenkin myöhään ja hyvässä pöhnässä kotiinsa, ilakoiten ja lauleskellen että hän oli valittu laina-makasiinin esimieheksi, niin eipä Liisakaan enään voinut malttaa mieltänsä, vaan rupesi torumaan, ja torui niin terävästi, että Olli seisahtui oven-suuhun suu seljällään töllöttämään, eikä tiennyt, menikö ulos vai astuiko peremmälle.
Läksyttämisensä perästä meni Liisa kuitenkin ja päästi Ollin pulmasta siten, että vei hänet vuoteelle ja sanoi:
"Nuku nyt hiiva päästäs pois, niin saat huomenna vieläkin paremmat läksyt, kelvoton!"
Ja Olli totteli, kuin lapsi, ja oikeimpa tunsi sydämmensä lyövän puolta keveämmin, kuin sai vetää silmänsä nahkasten alle, ja tunsi Liisan myöskin tulevan viereensä, vaikka vähän äreänä vieläkin.
Seuraavana aamuna antoi Liisa vielä äidillisiä neuvoja ja varoituksia rakkaalle miehellensä, joka kuunteli niitä hartaammin, kuin oli koskaan kuullut kunnia-arvoisan pastorin parhaimpiakaan saarnoja. Ja kun Liisa viimeinkin luuli rakkaan puolisonsa saaneen jo tarpeeksi siitä "sortista", niin otti hän Ollia kaulasta kiini ja sanoi:
"Mitä sinä tykkäät nyt minusta?"
Ollin sydän kiehahti ilosta ylös, ja lyöden käsivartensa Liisan ympärille sanoi hän hurmaantuneena:
"Hyv' on akka aikanansa, vaikka toruu toisinansa. Nyt, Liisa-kulta, minä parannan elämäni. Ole sinä mun opettajani!"
Ja niin oli Ollin perheessä rauha taas entisellään. Olli tosin oli joskus uuden virkansa toimissa viivähtänyt tavallistaan enemmän pois kotoansa; mutta pöhnäämään ei hän sittenkään uskaltanut ruveta, vaikka olisi usein ollut halukin. Liisan saarnat kaikuivat aina korvissaan, kuin pasuuna.
Mutta onhan ihminen heikko, ja kelvoton kapine. Sellainen syntis-parka oli Ollikin. Ei hänkään voinut ylenpalttista kiusausta voittaa.
Makasiinin hoitokunnan piti pitää kokousta joistakin erittäin tärkeöistä seikoista. Ja kun kokous oli päättynyt, esittivät hoitokunnan jäsenet saada esimiehensä kanssansa pienelle ehtoolliselle kestikievariin.
Olli muisti Liisan varoitukset, raapasi korvansa ta'ustaa ja huokasi. Mutta joku joukosta, kun huomasi Ollin eperöimisen, sanoi kohta vilkkaasti:
"Mitäs huono huokaat, kun on turva kelkassas?"
Ja toinen veitikoista jatkoi kohta:
"Ei itku markkinoilla auta, turkit juoda pitää".
Ja niin satoi pilkkaa pilkan päälle, ett'ei Ollilla ollut aikaa enemmän
Liisaa muistella, vaan sanoi:
"No, mennään nyt sitten!"
Ja niinpä mentiinkin.
Ilta kului kestikievarissa hauskasti: syötiin, juotiin ja puheltiin sitä ja tätä. Ja jopa lopulta päihdyttiinkin.
Nyt olivat Ollin hyvät aikeet menneet taas turhaan. Mutta ei hän sitä enään muistanut. Hän nauttei niin kauvan, että täytyi jo viimein lähteä häntä hevoisella kotihin viemään.
Ja kun Liisa näki, missä reilassa Olli kotihin tuli, niin purskahti ensin itkemään, mutta kun oli aikansa itkenyt, niin rupesi hän torumaan. Mutta ei Olli kuullut mitään. Hän oli nyt niin onnellinen, ett'ei hän pitänyt lukua lainkaan Liisan saarnasta. Hän naureskeli vain, ja pyysi Liisan säästämään saarnansa seuraavaan päivään, että hän kerkiäisi saada korvansa auki.
"Nyt", sanoi hän, "voit, eukko-kulta, avittaa minua vuoteelle vain".
Liisa teki sen, mitä Olli pyysi. Liisa oli kuitenkin hyvä akka, vaikka hän torui toisinansa. Sen myönsi Olli sydämmestään, eikä hän koskaan pitänyt Liisaa liikana perheessänsä. Nytkin kun hän oli saanut pöhnänsä nukuttua pois päästään, meni hän taputtamaan Liisaansa poskelle ja sanoi rukoilevasti:
"Anna anteeksi Liisa-kulta! Älä toru! Minä kadun itsekkin mokomaa työtäni".
Eikä Liisa hennonnutkaan torua, vaan sanoi kuitenkin:
"Olisi ollut parempi, ett'et olisi valittu nykyiseen virkaas".
"Kyllä kai", vastasi Olli, "mutta kun ihmiset puhuvat, että tuomari aikoo nimittää minut lautamieheksi Jukolan lautamiehen jälkeen, joka kuuluu tulevan virastaan eroitettavaksi sen tähden, että hän juopi kovin paljon".
"No, ei sinustakaan parempaa tule", arveli Liisa.
"Älä, kultani, ole niin paha!"
"Omaksi hyväkses se on".
"Niin kai!"
Ja ihmisten puhe kävi toteen: Olli Oivallinen määrättiin lautamieheksi, ja sai matkata käräjä-taloon kohta jo toisena päivänä, tehdä lautamiehen valan ja istua oikeutta kaksi viikkoa "alkaa-päälle".
Mutta ei Liisankaan sana aivan mitättömiin mennyt, sillä Olli rupesi todellakin näyttäytymään yhä useammin juopuneena. Kestikievari ja Tuorila olivat ne paikat, joista hän tavattiin hyvin usein juomasta.
Mutta Liisa ei väsynyt häntä hoitelemasta. Kun Olli viipyi ehtoisin liian myöhään, niin jätti Liisa lapsen mummolle hoidettavaksi, ja läksi hakemaan Ollia. Ja Olli tuli nöyrästi kotiin hänen kanssansa.
Mutta Olli kyllästyi sellaiseen alituiseen paimentamiseen, eikä tahtonut enään totella Liisaansa.
Niin oli hän taas yhtenä päivänä mennyt lautamiehen toimissa pitäjälle, eikä tullut ehtooksi takaisin vaikka oli luvannut. Silloin lähti Liisa taas Tuorilaan katsomaan, eikö Olli olisi siellä. Ja siellä hän olikin.
"Täälläkö sinä taas viivyt, etkä tule kotihin?"
"Täällä vain".
"Joko kohta lähdet?"
"En vielä. — Antakaa, Tuorila, Liisallekkin yksi ryyppy!"
"Kiitos kunnia tarjouksestas. Älkää tuoko, Tuorila!"
"Kas, sitä, kun on kopea!" sanoi Tuorila.
"On se!"
"Tillunlillun lihava
Ja tallullallun laiha,
Enkä minä Liisuani
Tei'än Tiltaan vaih'a",
lauleskeli Olli, ja tapaili vieläkin ryyppyä.
Mutta silloin Liisa tulistui:
"Etkö ole jo tarpeekses saanut, senkin juoppo-tratti?" peuhasi hän.
"En, kultaseni!"
"Kyllä minä sinulle ryypyt annan, jos et nyt vain lähde!"
Mutta se oli öljyä valkeaan: Tuorila rupesi haukkumaan Liisaa ja emäntä ja Tiltakin tulivat hänelle avuksi.
Liisa hämmästyi ensin aluksi; mutta rohkaisi kuitenkin itsensä, ja sanoi:
"Jos te juotte, niin juokaa; ja jos te, hyvä emäntä sallitte miehenne turmelevan itsensä ja hävittävän tavaransa, niin en minä salli meillä kuitenkaan niin tapahtuvan. Ja sinulle, Tilta-säpäkkö, ei minulla ole mitään velkaa. Holho sinä miestäs sitten, kun sen saat!"
"Paholainen, miten haukkuu", sanoi Tilta, ja oli milt'ei päälle käydä.
"Nyt minäkin sekotan asiaan", sanoi Olli. "Minä en salli Liisaani sillä tavalla soimattavan. Pidä, Tilta-lutku, suus kiini kunniallisen avio-vaimon edessä. Hyvästi nyt, Tuorila! Minä tulen koreasti kanssasi kotiin, Liisa!"
Ja niin he lähtivät.
Olli oli hyvällä halulla, ja antoi Liisan taluttaa itseään. Mennessään lauleskeli hän:
"Voi, minä hullu, ja voi minä hullu,
Ja voi, kun mä akan otin;
Kun ma tulin humalaan,
Niin tukasta talas kotiin!"
"Niinhän tuo teki", sanoi Liisa.
"Ei; et sinä tukasta talaa; mutta laulu on, näetkös, sillä tavalla. Sinä talutat käsikynkästä kauniisti. Ja sinun kärsimises ja hyvyytes ei pidä palkitsemata jäämän. Minä lupaan, ja minä pidän lupaukseni, — minä lupaan lakata juomasta".
"Auttakoon Jumala, että voisit sen tehdä! Sitä minä rukoilen joka päivä".
"Ja-ah, akka kulta! Sananlasku sanoo näin: varkaan vala, huoran huokaus ja juopuneen Jumalan-palvelus ovat yhtä; mutta sen minä sanon sinulle Liisa Oivallinen; minä Olli Oivallinen sanon sinulle, ett'ei sinun tarvitse enään etsiä minua juoma-paikoista, vaan pajasta tahi nikkari-verstaasta, jos joskus en ole ajallani kamarissas sinun tykönäs, — juuri sinun tykönäs — — — ja pikku Ollin. Usko minua!"
"Käyhän pois main!"
"Käyn kylläkin, etkös sitä näe?"
Ja niin sitä mennä nuhjattiin kotia kohden. Olli viskautui vuoteelle ja Liisa, hoidettuaan pikku Ollin, kiirehti myöskin ison Ollin viereen, kun viimeinkin oltiin kotihin keritty.
Seuraavana aamuna uudisti Olli lupauksensa Liisalle, ja päätti sen näin:
"Jos minut vielä toiste juoma-seurasta tapaat, niin en ole enään koskaan Olli Oivallinen, vaan kantapäästä kiireeseen saakka Olli Kelvoton".
"Muista lupaukses!" sanoi se hyvä ja rakas Liisa ja painoi päänsä Ollin rinnoille.
Olli häpesi sitä ystävyyttä, jota Liisa osotti hänelle, kiirehti ulos ja itki nurkan takana hävyn kyyneleitä.
"Minä olen suutari, nikkari, seppä, satulamaakari, läkkiseppä ja kaikkia ammattia taitava, senkin tuhannen seppä, makasiinin hoitaja, lautamies j.n.e. ja kuitenkin olen minä sika! Voi, minua mies-raukkaa!" tuumaili hän itsekseen, ja pyyhkei silmiään takkinsa hi'aan. "Mutta nyt minä jätän huikentelevaisen elämäni, ja elän ihmisiksi. — Ei sinun Liisa-raukka tarvitse täst'edes enään murehtia minun tähteni! Minä olen sinua jo liiaksikin kiusannut".
Se oli hyvä päätös, jonka Olli-raiska teki yksinään nurkan takana; ja sen lupauksensa täytti hän, kuin mies. Ette enään tarvitse Ollia koskaan hakea juoma-seuroista.
Virkansa tekee hän uskollisesti, eikä ketään sillä pahenna, vaikka siirtääkin tarjotun ryypyn edestä ja jättää sen kajoomata pöydälle.
Vanhaa isäänsä ja äitiänsäkkin muisti hän tässä parannusta tehdessään, ja arveli, miten monta raskasta hetkeä hän oli heillekkin hankkinut, ja miten ne jo kohta jättävät tämän murheen-laakson, tullaksensa parempaan elämään.
Niin teki Olli Oivallinen hyvän alun hyvään, ja rukoili Jumalaa auttamaan itseään taistelussaan pahaa vastaan. Keveällä mielellä palasi hän jälleen huoneeseen, otti vaimonsa syliinsä, ja sanoi kätkien silmänsä takkinsa kaulukseen:
"Hyvä Liisa! Sinusta en luovu koskaan. Sinua en soimaa, vaikka joskus torutkin; sillä sen teet sinä suuresta rakkaudestas minuun".
Liisa ei voinut vastata mitään; sillä niin oli hänkin liikutettu; hän koetti ainoasti huivinsa nipukalla pyhkiä silmiään, ja peittää niitä, vaan kun ei se oikein onnistunut, niin kätki hän kasvonsa kokonansa Ollin takin kauluksen toiseen puoleen. Ja siinä oli pari, jota vihollinen kadehti, vaan josta enkelit taivaassa iloitsivat.