X.

"Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo".

Sananlasku.

"Tiltupa tiituntallaa, kaksi päätä makkaralla, jopa minäkin osaan puukon takoa", lauleli pikku Olli, ja tuli pajasta sisälle iloisena, että häneltäkin rupesi työ sujumaan.

"Mitäs niin lauleskelet?" kysyi itse isä Olli, ja nosti päänsä ylös papereista, joissa hänellä näytti olevan paljon tekemistä.

"Sitä laulan, että osaan puukon takoa; mutta mitäs sinä, isä, siinä sillä tavalla rätnäilet?"

"Rätnään Tuorilan talon tilaa, poikaseni!"

"Vai niin!"

Poika meni menojaan ja isä jäi yksinään "rätnäilemään".

"Ei tästä tule hullua hurskaammaksi, vaikka panis miten päin hyvänsäkkin. Talo arvattu kahdeksan-tuhatta markkaa, hypoteekin velka kuusi-tuhatta, Långille neljä-tuhatta, Pikulin'ille kolme-tuhatta, ja minulle kaksituhatta, ja muita pienempiä velkoja senkin seitsemän tuhatta. Konkurssi tässä paras on. Ja kaikellaisiin pesiin tässä sitten ihminen pannaankin holhoojaksi. Olisi mies-parka sekin paremmin elänyt, niin eivät olisi leski ja lapset jääneet mieron tielle", puheli Olli itsekseen, ja seuraus oli se, että se suuri Tuorila joutui kuolemansa jälkeen konkurssiin, vanha emäntä sai armosta eläkkeen, ylpeä Tilta joutui piiaksi, ja muut lapset joutuivat vaivas-hoitoon.

Kun Tuorila sitten myytiin, niin osti Olli sen itse seitsemästä-tuhannesta ja kahdesta-sadasta markasta. Siinä oli sen huoneen loppu, ja Olli yhdisti Tuorilan, kuten Tuorila-vainaja oli ennustanut silloin, kun hän möi kolmannen osan Tuorilaa Ollille.

"Oletkos, ukko-kulta, kirjoittanut jo kirkonkassan tilit?" kysyi Liisa, tullen samassa askareiltaan. "Pastori lähetti kysymään niitä, ja josko voit ne saada sunnuntaiksi kirjotetuksi?"

"Voin kyllä, muijaseni!"

"Kaikki virat sulle onkin pantu niskoilles niin, kuin ei muita enään löytyisi mihinkään toimeen. Nyt sinä olet päässyt makasiinista, niin piti panna uusia taas vuorostaan. Johan sinulla on kohta kaikki muut, paitsi papin ja lukkarin virat. Sinä olet lautamies, kirkkoväärti, kunnan esimies, siltavouti, kirkkoraadin jäsen, seppä, nikkari ja suutari — — — en viitsi enempää puhuakkaan".

"Niin on; mutta olisin kuitenkin suonut, että äiti-parkani olisi vielä elänyt, ja saanut nähdä meidän onnemme. Pieni Liisa ja pieni Matti olisivat häntä oikein huvittaneet. Olli junkkari on jo koko mies. Hän on kohta kahdeksan-vuotias ja käypi isänsä jälkiä".

"Niin, sinä hulivili! Kyllä kai sinä vieläkin olisit poika, joll'ei ikäs rupeaisi jo vähän painamaan".

"Vielä mar minä nytkin juoksisin äitini kanssa kilpaa, jos hän vain eläisi. Isäni ei minua juuri koskaan kurittanutkaan, ja hän on jo niin huono, ett'ei hänestä ole enään mihinkään".

"Niin on, hän ei enään nouse lainkaan vuoteeltaan, eikä tänä aamuna tuntenut enään minua".

"Vai niin! Me jäämme kohta hänestäkin. Lepoa hänkin jo kaipaa".

"Minun vanhempani Liikalassa ovat sentään kuitenkin vielä jäljellä".

"Niin ovat, mutta he asuvat taloa".

"Ja me meillä. Tuorila tulee yhdistettäväksi. Minä ostan sen".

Ja niin se kävi, kuten jo edellä mainitsimme. Ja onnellisempaa isäntää ja emäntää ette löydä mistään kuin Olli Oivallinen ja Liisa hänen vaimonsa olivat. Olli ei ollut sen perästä enään ryypännyt, kun hän teki parannuksen nurkan takana. Häntä rakasti ja kunnioitti koko seurakunta, ja hänen talossaan tehtiin kaikkia töitä entiseen tapaan. Kun Olli nähtiin jossain liikkeellä, niin avopäin häntä kumarrettiin.

"Hän on mies, joka nimensä ansaitsee", kuultiin kaikkialla. Ja jos nytkin menemme siihen seurakuntaan, niin kuulemme aivan samaa. Olli on tosin vanhentunut, niin samoin Liisakin; mutta lapset ihmistyneet, ja Olli hoitaa kaikki kotona ja seurakunnassa.

"Kiitos olkoon Jumalalle!" huokaa Liisa, ja laittelee talon askareita.

"Me tahdomme ruokaa!" peuhaavat pojat ja tytöt tullen kukin työstänsä, toiset pellolta, toiset pajasta, ja toiset nikkarin-verstaasta.

Niin se siunaus rakentaa!

Jokunen persoona on vielä tässä kertomuksessa mainittava. Mainitsenhan sen, jonka muistan:

Mutkala, se suuri noita, muutti pois aikoja sitten, enkä tiedä, menikö hän Lappiin vai mihin; Tallukka-Leena on jo aikoja sitten mullassa lahonnut; Kepolan Kreeta sai viimeinkin Jaaran Jaskan, ja juovat ja tappelevat nyt yhdessä, kuin kissat ja koirat; Ollin vanha äiti on maksanut velkansa maalle, ja vanha isä ei myöskään ole moni-aikainen; Tuorilasta ei ole enään muuta sanomista, kuin se, mikä jo on sanottu; Leskelän Leena on vanhana piikana ja Kanalan Kaija sai vihdoin viimein renki-rontin miehekseen. Muut kertomuksessa mainitut henkilöt elävät kukin säädyssään, ja tavallansa. Suutarilla vaan on kaikki entistä paremmin. Työ, kunto ja kykeneväisyys on Herran lahja, joten Olli on kartuttanut kaikella tavalla, eikä kätkenyt leiviskäänsä maahan.

Ja sen tähden kun Ollista oli puhe, niin sanottiinkin aina: "hyvä kaikkiin kelpaa", ja niin onkin. Olli oli viime valtiopäivilläkin talonpojan säädyssä edusmiehenä. Vieläkö häneltä enempää voi vaatia? Minäkin saan siis lopettaa kertomukseni, ja lausua vielä lopuksi: "hyvä kaikkiin kelpaa" ja lisätä: "kelvoton ei mihinkään".