V.
"Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa".
Sananlasku.
Hiljallensa kuluivat vuodet yhä eteenpäin. Olli kasvoi ja varttui ijässä ja miehuudessa. Tosin teki hän vielä monta koiruutta ja kelvottomuutta; mutta kukapa kaikki pahankurisen pojan juonet kerkeäisi paperille panemaan. Me jätämme ne nyt, ja seuraamme häntä miehuullisemmissa toimissa.
Suutarin-työhön oli Olli jo niin varttunut, että hän kykeni omin-päinsä käymään neulomassa tavallisempia ammattiin kuuluvia tehtäviä. Mutta suutari-työ ei ollut hänelle enään mieliksi, varsinkin, kun se rupesi käymään vähän-puoliseksi. Oli, näet, useita uusia suutareita asettunut paikkakunnalle, jopa sellaisiakin, jotka olivat käyneet kaupungissa opissa. Ne siis veivät vanhoilta maan suutareilta leivän suusta.
Matti-suutari valitti asiaa kotonansa vaimollensa ja pojallensa ja saneli:
"Mikä meidät vihdoinkin perii? Naskali rupeaa ruostumaan, pikilanka lahomaan, ja lesti-pussi jääpi homehtumaan. Siin' on ammattimme! Ja siitä seuraa, että saamme panna 'hampaat naulaan', ja kuolla nälkään, kuin kirkon hiiret".
"Älä, taatta, sellaista puhu! Koetetaan nyt jotain toista ammattia. Ruvetaan nikkaroimaan, pannaan suutari-puukot puuta vuolemaan, ja vasarat ja hohtimet hoitamaan nikkarin ammattia", puheli Olli.
"Vanha minä siihen olen: ei vanhasta tule konkaria". vastasi isä.
"Mutta minä olen nuori, vasta viidentoista vuotias. Minä jaksan. Olenhan kohta tavallisen miehen mittanen, ja voimat ovat myöskin jo paisuneet".
"Niin, niin", sanoi isä.
"Niin, niin, sanon minäkin, ja kohta tänä päivänä alotan ammattini. He perkule! Kyllähän minä toki ennen koetan 'puutoukan' työtakin, kuin kuolen nälkään naskali kouraan. Vanhat suutari-lautamme otan ensin haltuuni aineeksi".
Isä ei voinut mitään vastata, pudisteli hän vain vähän päätänsä. Ukko oli todellakin neuvoton. Ei hän ollut juuri koskonkaan ollut mikään rohkea ja miehukas mies ja vanhuus oli sen vähänkin vienyt, mitä oli ollut.
Olli jatkoi vielä esitystään isälleen, kokien häntä viehättää tuumansa todenperäisyydellä ja mahdollisuudella.
"Emmekös ole oppineet nahkaa liimaamaan, samoinhan puutakin liimataan?
Tai emmekö osaa puleerata nahkaa? Sama lienee keino puunkin kanssa.
Häh?" puheli hän innolla.
Ja Olli rupesi toimesta tekoon, haki kokoon tarvittavat kapineet ja vanhat suutari-laudat.
Äiti-muori, joka jo myöskin oli kruunattu harmailla haivenilla, ei ollut koko keskustelun aikana mitään virkannut; mutta nyt hänkin avasi suunsa ja sanoi:
"'Mitä mies tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo'. Pojalla on oikein. Tee,
Olli, ensinkin nätti sokeri-arkku!"
"Sepä hyvin sopii", vastasi Olli. "Sinä tiedät, minkä näköinen sellainen kapine on, ja voit minua opettaa".
"Voin kylläkin; mutta sinulta puuttuu kaksi tarpeellista työ-asetta.
Sinulla ei ole hukuporaa eikä höylää", puhui äiti-vanha.
"Pekka saapi mennä Löyhkäriltä lainaamaan".
Pekka oli Ollin nuorempi veli, noin kolmentoista vuotias nulikka; ja hän oli kohta valmis, kuin "Lukkari sotaan" lähtemään Löyhkärille; saihan siten päästä kylään taas hiukkasen.
Mutta Pekka ei ollut ennen kuullut nimeä "hukupora", ja sentähden piti hänen mennessään ehtimiseen hokea "hukupora, hukupora", ett'ei se vain häneltä unehtuisi.
Pekka juoksi pitkin polkua, ja hoki "hukupora, hukupora", minkä vain kerkesi. Hän oli niin ahkera ja tarkka toimessaan, ett'ei joutunut edes katsomaan eteensä, vaan juoksi suoraan päätä tulvillaan olevaan vesi-ojaan. Ja siinäpä tuli tapaturma Pekalle. Hän kun juoksi kiireessään ja hoki "hukupora, hukupora", ja tunsi syvän veden käyvän ruumiiseensa, niin pääsi häneltä väkiselläkin parahdus "huh!" ja samassa myöskin "hupsis", jonka hän piti nyt lainattavan kapineen nimenä. Ja niin juoksi hän yhä edellensä ja hoki nyt "hupsis, hupsis", ja kun tuli perille, niin ei sellaista kapinetta tietty löytyvänkään, ja niin muodoin ei voitu lainatakkaan. Höylän hän sai ja tuli se mukanansa kotihin.
Kotona naurettiin Pekalle makiat naurut, ja toimitettiin uudestansa asialle; jossa hän nyt onnistui hyvin.
Ja kun saatiin viimein tarvittavat kapineet, niin rupesi Olli nikkaroimaan ja äiti mestariksi. Äiti neuvoi Ollille, miten laidat salvetaan sisään samoin, kuin hänen pienessä neulomus-rasiassansa, jonka hän otti esille "mönsteriksi".
Ja tiedättekö mitä? Kun Olli naperteli pari päivää, niin oli hänellä pieni arkkunen tehtynä. Sitä isäkin katseli, ja tuumaili:
"Jos tuosta saat jonkunkaan hinnan, niin rupean mar minäkin vielä ammatti-toveriksesi".
"Hinnan, sanot?" kysyi äiti: "Minä sanon sinulle vanha puupää, että Olli saapi siitä ainakin kolme markkaa. Minä tiedän, mitä tuommonen kapine maksaa. Ennen kun olin vallesmannilla piikana, osti vallesmanni sokeri-arkun josta hän maksoi kuusi markkaa, eikä se ollut edes niinkään hyvin tehty, kuin tuo Ollin on".
Ja mammalla oli oikein. Hän lähti itse arkkuista myömään ja tuli ensin isoon pappilaan. Siellä sitä Ollin tekoa ihmeteltiin, "jos kuinkin". Sisä-piika tahtoi sen kohta ostaa itsellensä "salettiansa" varten, ja vanhin mamselleista ilmestyi myöskin kyökkiin, ja tahtoi sen ostaa "vauvoillensa, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä vaan saivat olla aina jaloissa; ja joita viskeltiin ja rääkättiin joka paikassa, ja sisä-piika rääkkääjistä oli aina pahin hän kun niitä aina viskeli luutansa ja harjansa edestä". Niin hän tuumaili ja sanoi vielä lisäksi sisä-piialle, että hän sai mennä ja pyyhkiä tomuja huonekaluista mokomilla "salettirepaleillansa" ja niin juoksi hän kohta "papan" tykö puhumaan asiansa puolesta, miten parhaiten taisi.
Ja kohta tulikin kirkkoherra itse omassa personassaan katsomaan tyttärensä toivomaa kapinetta. Ja hetken katseltuaan suostui hän sen ostamiseen, ja mikä vielä kummempaa oli, määräsi hän itse siitä neljä markkaa.
Nyt rupesi suutarin muorin kieli laulamaan, miten hänellä oli oiken se, että arkkuisesta maksettaisiin vähintäänkin kolme markkaa, ja nyt hän sai siitä neljä. Niin vähän ne miehet osaa, "talonpoikaismiehet", ojensi hän, arvostella jonkun kapineen arvoa y.m.
Ja kun hän viimein tuli kotihin, niin sielläkös ilo syntyi. Isä antoi pojalle viimeiset kymmenen markkaansa lautojen ja parempain nikkari-kapinetten ostoa varten ja sanoi:
"Minä rupean nyt vuorostani sinun oppi-pojaksesi. Tehdäänpäs suutarin verstaasta nikkarin verstas!"
Ja niin tehtiinkin. Matti-suutarin pirtissä nikkaroittiin, liimattiin, naulattiin ja nakutettiin nyt niin, että kankaat kajahtelivat.
"Nyt on maailma kääntynyt juoksussaan", arvelivat ihmiset. "Suutari on ruvennut nikkariksi. Mitä uusia vielä tapahtuneekaan tässä matoisessa maailmassa?"
Mutta eipä uudet nikkarit siitä huolineet. He nikkaroivat yhä vain. Ja voi ihmettä! He tekivät työtä, joka kelpasi "vaikka kenelle". Ja Olli oli niin innostunut ammattiinsa, ett'ei joutunut rippikouluunkaan lähtemään sinä kesänä, vaikka oli jo talvella itsensä sitä vasten hankkinut.
"Eihän vuosi vaaraa tee", arveli hän ja höyläsi sitä innokkaammin.
"Kerkeänhän ensi kesänäkin vielä".
Mutta kun "mestarit" olivat eräänä päivänä juuri ahkerassa toimessa, kokeessa panna piironkia kokoon, jossa emokin oli mestarina, niin lähettipä paholainen Löttösen lörppö Leenan pirttiin pujahtamaan.
"Ähä ludeet!" sanoi hän kohta, kun sai nenänsä näkyviin, ja sai nähdä entiset suutarit piironkia puristelemassa kokoon. "Nyt on porpannattu! Ei nyt enään näytä kenkärajoja rypistettävän. Tuoss' ois' yhdet, jotka tarvitseisivat naskalia ja pikilankaa", ja samassa nosti hän vanhat rajansa ylös mestarien nenän alla.
"Mene sen tuuttiin!" sanoi vanha isä. "Ja tuoss' on suutari!" sanoi Olli ja pisti liima-pannunsa Leenan jalan alle, niin, että Leena astui juuri pannuun, ja sai koko tossunsa täyteen kuumaa liimaa.
"Voi, tulen vietävä, mitä teit!" huusi Leena ja hyppeli, kuin harakka rikka-tunkiolla. "Pirun kakara kuin poltti jalkani ja liimasi sukkani kiini niin, ett'en taida enään koskaan saada pois. Voi, voi, voi!"
"Kuinkas niin teit?" nuhteli äiti.
"No, kun ei kärpänen osaa tulta kavahtaa, niin polttakoon siipensä!" arveli Olli ja nauroi niin, että oli tukehtua. Ja hyvin nauru isälllekkin maistui; ja minulle pikku-mestarille pirtissä samoin.
"Kyllä minäkin sinun siipes vielä poltan", kerskui Leena. "Etpä ole, junkkari, vielä 'kuiva korvien takaa'; etpä ole junkkari vielä 'lusikkaas velli-vadista onkinut', se on: etpä ole, lurjus, vielä rippikouluas käynyt. Kyllä minä panen semmoiset kontit liikkeelle, ett'et pääse ripilles ennen, kuin parta napaas kasvaa. Tiedätkös nyt, moskula? Piki-koura, piki-pässi, nahan-varas, raja-suutari, ja senkin tulen saatana!" sätti Leena niin ettei kukaan saanut häneltä suun vuoroa.
"Vai niin!" sanoi Olli viimein, kun ei jaksanut enään kuulla, ja tarttui Leenaa niskasta kiinni, ja vei ovelle.
"Tuost' on timmermanni jättänyt viisi hirttä poikki! Mene ulos!"
"Ohoh, sinä naali!" sanoi Leena ja rupesi pitelemään vastaan.
"Mikäs pitää, kun väkevä vetää, sanoi tiainen, ja veti kurkea nokasta", sanoi Olli ja veti Leenan koppinansa pihalle, ja tuuppasi vielä niin että Leena lensi istualleen rapakkoon.
Siinä rupesi Leena sitten poraamaan, kirkumaan ja mässäämään, minkä jaksoi. Ja Ollin vanhemmat nuhtelemaan Ollia, oikein vakavasti.
Olli oli pahalla päällä, ja erittäinkin suututti häntä se, että Leenan huudosta kerääntyi koko kylän väki pihalle; ja siinäkös sitä sitten käräjöitiin ja "tiskuteerattiin" jos jonnekki-päin. Toiset pitivät Leenan, toiset Ollin puolta.
Viimein sanoi yksi irvihammas joukosta:
"Ompas Löttös-Leenalla pehmyt istuin".
"Va seier tu saivar-korva?" tiuskasi Leena. "Vai haukut sinä lurjus!"
"Ingen tingen, tappi-silmä", vastasi sama veitikas.
"Nyt tekisi mieleni nousta ja ravistaa sinua niin, että näkisit 'joka ikkunan samalla kerralla'", haukkui Leena; "mutta empäs vain nouse; en vaikk'is noo nokassani".
Leenan puolta pitäväiset rupesivat puhumaan, että tarvitsisi istuttaa Olli itse Leenan viereen samaan rapakkoon, johon hän oli Leenan viskannut; ja kuka tietää, mitä siitä olisi tullut, ell'ei apu tullut ajallansa.
Oltiin jo niin kiihtyneet kiistassa, ett'ei huomattukaan lautamiehen ja parin muun naapurin tuloa paikalle. Kiivaimmat uhkailivat jo antaa toisillensa "tillikoita", kun lautamies astui esiin, ja osoitti kohta Leenaa ja sanoi:
"Tuota me juuri etsimme".
Leenan suu tukkeusi paikalla, ja muut hölmistyivät niin, etteivät uskaltaneet enään "henkeänsä vetää".
"Sinä olet tänä päivänä tehnyt pahoja", alkoi lautamies.
"Mitä puhut pussissas olevan?" sanoi Leena, ja tekeysi rohkeaksi.
"'Kaksi kantoa ja tah'on palanen', koska konstailemaan rupeat", vastasi lautamies ärtyisesti. "Sinä olet ollut sellaisilla teillä, että minun täytyy syynätä sinut".
"Syynää päälle vain", vastasi Leena, yhä ynseästi.
"Nouse ylös rapakosta", sanoi lautamies käskeväisesti.
"Tule kanss' jos tahdot", vastasi Leena vain.
"Vai niin! Vetäkää, miehet se lehmä ylös suosta!"
"Raskas on lehmää nostaa", intti Leena, ja viskasi pitkällensä lätäkköön. Ja samassa huomattiin myös, miten hän pisti sukkelasti kätensä hameensa plakkariin, ja sitten kätki koko kouransa mutaan.
Lautamies ei puhunut mitään, vaan astui suoraan rapakkoon, ja nykäsi Leenan käteen kiini. Nykäys tuli niin äkki-arvaamatta, ett'ei Leena kerjennyt edes avata kouraansa ja laskea sen sisältöä mutaan, vaan täytyi näyttää, mitä hänellä oli kourassa.
"Katsokaas!" sanoi lautamies. "Tuossa on se, jota me kaipaamme", ja osoitti Leenan kouraa, jossa näkyi jotain likaista ja rapakoista olevan. "Siinä on Löppösen Laurin kukkaro. Tules auttamaan, Lauri, niin otetaan se pois!"
Ja Lauri kävi kohta myöskin käsiksi Leenaan.
Ympärillä oleva joukko nauroi ja pilkkaili, että Löttös-Leenan ja
Löppös-Laurin rakkaus meni nyt rapakkoon.
"Ahas, pakana!" sanoi Lauri iloissaan ja katseli kadonnutta ja jälleen löydettyä kukkaroansa. "Rahat ovat tallessa ja sormus kans!"
"Olisikko tuo paljon ollut vaivoistani, roikale?" manasi Leena. "En ole enään morsiames tästä lähtein, koska tuollaisen häpiän teit".
"Enkä minäkään enään sinun sulhases, votakka, koska varastit mun kukkaroni", vastasi Löppösen Lauri, ja vetäysi piiloon väkijoukkoon.
"Loppuuko asia tähän?" kysyi lautamies, ja kääntyi Laurin puoleen.
"Loppuu, minun puolestani", vastasi Lauri, ja lähti menemään pois.
"Mutta ei minun puolestani, sinä rakas Laurini", ennätti Leena, ja hyppäsi ylös rapakosta, ja suoraa päätä Laurin kimppuun.
Joukko hajaantui, ja katseli nauraen, miten Lauri ja Leena juoksivat perätysten aivan, kuin "leksisillä" juostaan. Ja vähitellen rupesi koko lauma juoksemaan samaan suuntaan, nähdäksensä leikin loppua.
"Juoskaa vain, ja menkää sitä tietänne!" sanoi Olli joka rupesi hengittämään helpommin.
Mutta samassa huomasi hän lautamiehen ketsovan sivulla ja nauravan, minkä jaksoi. Hän kääntyi oitis lautamiehen puoleen ja sanoi:
"Antakaa anteeksi, en minä teille sanonut viimeisiä sanojani, mutta tuolle hullulle joukolle".
"Hulluja perätikkin he ovat", vastasi lautamies. "Minua vaivaavat varasta hakemaan, ja sitten ovat samaa joukkiota. En mar minä enään vasta lähde Löppös-Laurin asioille Löttös-Leenaa takaa ajamaan. Saavat vast'edes sopia itse asiansa".
Ja niin sanottuaan meni hän suutarin nikkari-verstaaseen. Ja Olli meni perässä iloisena siitä, että asia sai niin hyvän lopun.
Suutarin muori siivosi istuimen, ja tarjosi lautamiehelle. Lautamies tarkasteli suutarien työtä, ja kysyi:
"Onko tuo kapine tingattu, vai teettekö sitä myytäväksi?"
"Myytäväksi", vastasi Olli.
"Mitäs siitä pyydetään?"
"Mitä hänestä jokukaan tarjoaisi", vastasi Olli.
"Onko se ostajan matkassa?"
"On".
"Minä tarjoan neljäkymmentä markkaa".
"Älkää pilkatko köyhää, se on sangen löyhää: kun se rupeaa, niin se repeää, kuin taula", sanoi Olli häveliäästi.
"Pidä leipä-läättis kiini", ennätti emo sanomaan. "Ei lautamies sinua pilkkaa, tolvana".
"En, poikani, minä sinua pilkkaa", vastasi lautamies. "Minä annan kohta puolen hintaa käsirahaksi. Kyllä minä tiedän, mitä tuollainen kapine maksaa. Valkoisena maksoin piirongista Luuvermannille viisikymmentä markkaa; eikä sen teko ole yhtään parempi, kuin tuokaan".
Olli oli ääneti, ja ihmetteli, että hänen työtään voitiin verrata mestari Luuvermannin työhön.
"Niin", ehätti äiti taas sanomaan, "Ollilla on 'snajua'; se poika tekee suutarin-työn puhtaan, ja nikkarin-työn vieläkin paremmin".
"Niin se näyttää", vastasi lautamies. "Eikä sitä ole, kuin jokunen vuosi, kun minä näjin hänet poika-kloppina juoksentelevan. Mutta lapsista tulee ihmisiä, ja ihmisistä vanhoja äijiä ja ämmiä, kuten mekin olemme jo sen totuuden saaneet kokea".
"Niin, niin; suku tulee, toinen menee. Me riennämme pois nuorempain edeltä, ja he astuvat meidän sijaamme", huokasi vanha suutari ja rupesi näpertämään työtänsä.