VI.
"Kaikissa näissä ollaan, sanoi pässi, kun päätä leikattiin".
Sananlasku.
Ei auttanut Ollinkaan kauvempaa jäädä rippikoulusta pois, vaan seuraavana kevännä piti sinne lähteä. Hän saikin jo talven ajalla kuulla pientä pilkkaa siitä, että ei hän ollut vielä käynyt "lukemassa mieheksi". Hän oli kasvanut jo kokomoiseksi pojan-tolkiksi, ja naapurin Kalle, joka oli häntä pienempi, vaan jo käynyt rippikoulunsa, sanoikin kerran pilkalla Ollia "ruunan kummiksi". Hän, näette oli jo ollut lapsen kumminakin.
"Älä ylpeile hongan pinta, ei ole kaukana veneen seppä", sanoi Olli, rupesi ahkerasti lukemaan ja jätti nikkaroimisen isälleen ja pienille veikoilleen.
Ja hyvin hänen lukunsa edistyikin. Kun tuli kouluun lähtemisen aika, niin luki Olli katkismuksensa "kannesta kanteen niin, kuin vettä valaen".
Ja jopa valkeni kouluun lähtemisen aamu. Emo laitteli evästä, ja Olli pesi ja pynttäsi kasvojaan ja vaatteitaan niin, että jopa sillä olisi saanut koko vuoden li'an lähtemään.
Kun hän oli sitten saanut itsensä siivotuksi, niin kokosi hän kapineensa yhteen läjään. Siihen pantiin pieni pyöreä peili, mamman messinki-kampa, linkku-veitsi, ja Herra tiesi, mitä kaikkia siihen mätettiin; mutta luultavasti oli siinä jo piippu ja tupakka-massikin; sillä niitä neuvoja oli Olli jo saanut käyttää oikein "papan" antamalla luvalla, ett'ei tarvinnut enään sala-kähmään sitä iloa nauttia. Sitten pantiin se mokoma varasto yhteen evästen kanssa, ja niiden ympäri nykäistiin mamman päästä, mamman paras, puna-raitanen liina. Ja niin oli mies valmis matkaan.
Olli vilkasi vähän ympäriilensä jää-hyväisiksi, sieppasi seipään pään loukosta, pisti sen nyyttinsä solmujen alta, ja viskasi nyytin niin olallensa; ja sitten aika kyytiä ulos. Olli paralla kiehui vedet silmissä, ja sitä ei hän tahtonut muille näyttää. Sen tähden riensi hän kiireesti ulos.
Pihalle päästyään ei hän enään hillinnyt itkuaan, vaan antoi sille vallan, jo kun hän tuli vähän etemmäksi kotoansa, niin lauloi hän murheesta vapisevalla äänellä:
"Koska koulun' aika kointui,
Ja ikän' enini,
Järkeni toimeksi tointui,
Niin vaivanne väheni.
Nyt tulee se tie mun eteen',
Jota vanhat on ennen käynn',
Ja murheen-sauva käteen',
Joka ompi ristiä täynn'.
Sen Taavetti todeks' tietää,
Kun näitä kirjoittaa,
Ja Herran armon näyttää,
Jonka meille ilmoittaa".
Poika-parka ei tuskin tiennyt, mitä lauloi; ainakin Taavetista ja muista murheen-sauvoista oli hän kokematon kakara, joka näkyi siitä, ett'ei murheensa suinkaan ollut aivan raskasta laatua, koska hän ehtoolla koulusta palatessaan lauleskeli vallan toisia lauluja. Hän lauloi, näetten näin:
"Minä se olen mamman poika,
Mamman oma Olli;
Hei, kun pääsis piankin
Jo mamman velliä kolliin!"
Niin hän lauleskeli virstan päässä kotoansa; mutta kotimökin näkyvissä lauloi hän näin:
"Istuipa kerran ruoka-pöydässä
Suutari syöden poikinensa,
Puuroa heillä kuppi edessä,
Vaan mamma viipyi maitoinensa
Hei, tralla, laa, lalla, laa!" j.n.e.
"Empä laula enään", sanoi Olli sitten itseksensä, "saattaispa suutari kuulla! Niin, nikkari oli 'meininkini' sanoakkin. Saman tekevä, kun on yhden päivän työ jo tehty".
Ja niin tuli Olli pirttiin sisälle, eikä laulunsakkaan olleet aivan tuulen tuomia: Emo oli keittänyt hyvää maito-velliä ehtooksi, ja taatalla oli puuroa vielä päivällisestään; joista molemmista Ollille annettiin valta valita. Ja Olli söi, kuin mies molempiakin. Ollaksensa oikein "lysti" otti hän ensin puuroa isänsä vadista ja kastoi sen sitten äitinsä velliin.
Pienemmät veljet ja sisaret saivat siitä sellaista "lystiä", että naurekselivat vielä vuoteellaankin salaa pää peitettynä nahkaisiin; mutta emo ei oikein siitä "lystistä" "tykännyt". Hän antoi Ollille makoisia varoituksia, ja nuhtelipa niin, että Olli sanoa tokasi jo lopuksi:
"Jos pappi toruu vaan tuolla lailla, niin jätän kouluni kohta kesken".
Mutta nyt otti isäkin asiaan kiini, ja antoi vieläkin vakavammat varoitukset Ollille; eikä Olli-pahalla ollut enään muuta neuvoa, kuin pistää hänkin päänsä pehkuun, ja mutista hammasten lovesta nahkaisiin:
"Kaksi on jo torunut; kolmas taitaa torua vieläkin paremmin".
Ja sitten nukuttiin pirtissä hiljaa siihen saakka, että päivä paistoi jo seinästä seinään. Noustiin sitten ylös, ja laitettiin Olli taas evästettynä kouluun menemään.
Nyt meni Olli iloisena kouluun. Yhden päivän koulussa-olo oli hänet niin kiihoittanut, että hän halasi sinne. Olihan siellä hauskaa toisten joukossa tehdä koiruutta, jos jonkinmoista; ja Olli oli aina joukossa paras. Ja mitä useampi päivä koulussa käytiin, sitä enemmän koiruuksia Ollikin osasi. Toisinaan ompeli hän kaksi vierettäin istuvaa poikaa toisiinsa kiini, toisinaan tuikki hän edessään olevia äimällä j.n.e., toisinaan teki hän nenäliinastaan oravan ja viskasi sen tyttöjen puolelle y.m. Ja kaikki tämä kävi hyvin laatuun syystä, että pastori oli vanha ja vähä-näköinen.
Mutta kyllä Olli usein kiinikkin tuli vehkeistään. Niinpä kävi kerran, että poika, jota hän tuikkasi äimällään, kiljahti ja ilmoitti pastorille syyn, minkä tähden hän kiljasi, ja kuka siihen oli syynä.
Silloin kutsuttiin Olli esille. Ja vanha arvoisa pastori koetti isällistä hyvyyttä pahan-ilkisen pojan kanssa. Hän ei ruvennut kohta torumaan ja lyömään, vaan kysyi rauhallisesti:
"Mihinkä siis laki on tarpeellinen?"
Olli vastaa:
"Ensiksi opettaa se, mitä meidän pitää tekemän, ja karttaman; toiseksi — — —"
"Annappas sen jäädä siihen", sanoo pastori. "Oliko sinun työs lakia vastaan, tahi oliko se la'in mukainen?"
"En minä tiedä; sillä ei yhdessäkään käskyssä puhuta äimästä mitään", vastasi Olit veitikkamaisesti.
"Vai niin, sinä veitikas! Lueppas viides käsky!"
"Ei sinuun pidä tappaman", vastasi Olli. — "No, en, hyvä pastori, minä tappaa aikonutkaan".
"Mutta lueppas sen käskyn selitys myöskin, niin saat nähdä".
Olli lukee taas:
"Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa niin, ett'emme meidän lähimmäistämme ruumiin, eikä hengen puolesta vahingoitse — — —"
"Niin, huomaatkos nyt?"
"Niin aina".
"Niin aina", sinä olet vikäpää nyt kuitenkin".
"Kyllä; mutta minä kadun. Eikös evankeliumi 'vakuuta Jumalan armosta ja syntein anteeksi saamisesta?' Minä turvaan evankeliumiin".
"Mene paikalles, hunsvotti!" vastasi pastori, ja Olli pääsi vielä.
"Mutta muista toisen kerran!" sai hän varoitukseksi mennessään.
Mutta kauankos Olli sitä muisti?
Seuraavana päivänä näki hän Sorvin huonotaitoisen ja typerän Miinan tulevan kirkolle iso leili kädessä.
Olli juoksi kohta Miinan tykö, ja sanoi teeskennellyllä ystävyydellä:
"Sinulla on varmaankin hyvää piimää leilissäs, kun olet ison talon tytär. Annas minä maistan!"
"Maista vain", sanoi Miina.
Ja Olli kallisti leilin suunsa eteen. "Hei, perkana! Heraahan se on".
"Niin; en minä tiedä mitä äiti siihen pani", vastasi Miina.
"Mihinkäs sitä viet?"
"Pappilaan".
"Aha, vai niin!" arveli Olli, ja meni naurussa suin sivulle.
Ja kun pastori tuli kirkkoon luettamista varten, niin havaitsi hän pojat kirkon seinuksella opettelemassa jotain laulua, jonka Olli oli sepittänyt, ja jota hän tavaili heille nuotin mukaan.
Pastori vilkasi vihaisesti poikain puoleen; mutta ei puhunut mitään. Hän meni vain kirkkoon, ja pojat perässä, supisten ja sihisten, arvellen, että nyt on paha edessä; sillä pastori oli kuullut laulun kylläkin.
Niin arveltiin, peljättiin, ja oltiin "sydän kourassa". Mutta mikäs auttoi? Pakoonkaan ei auttanut lähteä.
Pidettiin sitten rukoukset ja aljettiin läksyjen kuulustaminen. Mutta sen sijaan, että olisi luettuja läksyjä ruvettu kyselemään, kysyi pastori näin:
"Mikä se kaunis laulu on, jota te minun kirkkoon tullessani lauloitte?
Sanoppas sinä Putikon Paavo!"
Mutta Paavo ei puhunut mitään.
"Vai niin; sinä et sitä vielä osaa. Sano sinä Vilkkilän Ville!"
Vaan ei Villekään vastannut.
Pastori raivostui ja huusi äkäisenä, jalkaa polkien:
"Kuka sen laulun on tehnyt?"
"Minä", sanoi Olli ja nousi ylös. "Mutta minä rukoilen, ett'ei sitä enempää kysyttäisi".
"Mutta minä vaadin sen laulamista", ärjyi pastori.
"Niin, mutta jos se lauletaan, niin, minä tiedän, ett'en pääse ripille tänä vuonna; pääsen vielä ehkä jalkapuuhunkin", intti Olli.
"Sama se, mitä saat; mutta laula pois laatimasi laulu!"
"Pääsenkös ripille tänä vuonna?"
"Et pääse!"
"No, sitten on sama, jospa sen laulankin. Tahdotteko sitä välttämättömästi kuulla, hyvä pastori?"
"Tahdon!"
Ja Olli lauloi:
Se oli Sorvin Miina,
Jota haittasi syntymä-viina,
Ja se kova kohmelo. :,:
Lukea ei osaa,
Eikä pysy järki ko'ossa,
Että pappia vastata. :,:
Mutta Miina se keinon keksii,
Jonka laulan viimeiseksi,
Että paremmin naurattaa. :,:
Miina se hera-leiliä kantaa,
Ja pappilaan sen antaa,
Ja papin lahjoaa. :,:
Pappi se Miinaa säästää,
Ja ripille lupaa päästää,
Sen hyvän heran vuoks'. :,:
Ja sitten vaikeni Olli syvään huo'aten.
"Huokailla kyllä saat, koirikas", sanoi pastori. "Vieläkö nytkin turvaat evankeliumiin?"
"Vielä, jos suinkin mahdollista".
"Vaan nyt ei auta enään katumaan, vaan pitää tuomion alle vajooman", lausui pastori arvokkaasti, ja käski pari rotevaa poikaa astumaan esiin. Ja niille hän lausui:
"Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hän pimeyteen kirkon kellariin, jossa on kuolleitten luita ja kirkon-rottia!"
Pojat ymmärsivät sanat tosiksi, ja alkoivat lähestyä Ollia.
"Tulkaa saatanat!" sanoi Olli vihaisesti hiljaisella äänellä. Sitten sanoi hän pastorille:
"Minä rukoilen teitä, hyvä herra pastori! Eikö pienempää rangaistusta ole? Istun minä ennen jalkapuussakin päivän syömätönnä, ja menen sitten kauniisti kotihin".
"Kyllä kai, sinä lurjus! Mutta koska nöyryytät itses, niin helpoitan minä rangaistukses. Viekää hän siis jalkapuuhun!"
Ja nyt nostettiin jalkapuu kirkon porstuassa seisoalleen, ja Olli pantiin kun pantiinkin kiikkiin.
Tukala oli Ollin olo jalkapuussa, mutta mihinkäs siitä meni. Kun toiset olivat olleet aikansa kirkossa, niin pääsivät päivälliselle, ja Olli jäi yksin pinteriinsä.
"Voi, voi, kuitenkin, mihin olen joutunut, polonen poika! Yksinäni kirkon porstuassa! On kuitenkin hyvä, ett'en pelkää männinkäisiä. Mutta, huh, jos pitäisi olla täällä vielä yökin! Eiköhän sentään armoa vielä voisi saada?" tuumaili Olli, ja puhkesi itkemään. "Minusta tuntuu aivan, kuin en tahtoisi enään eläkkään. Olenhan tässä kiusattu ja piinattu jo koko miehen ijän. Taitavat jo hiuksenikin käydä harmaiksi".
Ja sitten rupesi hän itkussa silmin laulamaan, mitä vain sai sopimaan nuotille; ja laulunsa kuului näin:
Voi äiti parka ja raukka,
Et tiedä mitä kärsin nyt!
En neuvos jälkeen kurja
Mä koulussa tääll' elänyt!
Nyt jalkapuussa istun,
Kuin pieni lintu häkissä:
Mun pahain tekoin tähden
Saan kovuutt' tätä kärsiä.
Mutt' vaikka kuinka pahoin
Äitiän' vastaan oisin rikkonut,
Niin, tiedän, ett'ei hän koskaan
Näin mua oisi rangaissut.
Ei vieras tuntea taida
Lempeä äidin sydämmen,
Eik' edes viisas muistaa
Hulluuttaan ajan mennehen.
Jumala yksinänsä,
Ja oma äiti-kultamme
Meill' rakkautensa tähden
Antavat anteeksi syntimme!
"Kukas sen laulun on laatinut?" kysyi pastori samassa astuen sisälle ja katsoi sivuun, ett'ei Ollin pitänyt nähdä kyyneltä hänen silmissään. Pastori oli kuullut oven takaa koko laulun.
"Suru, vaiva ja katumus", vastasi Olli nöyrällä äänellä.
"Olivatko suru, vaiva ja katumus jalkapuussa?" kysyi pastori.
"Olivat, hyvä pastori".
"Minä käytän nyt sitten äidin lempeyttä ja lyhennän rangaistukses.
Mutta ota nyt opikses, mitä olet kärsinyt. Muista se!".
Olli lupasi muistaa, ja pääsi jalkapuusta. Pastori miettei itseksensä, että "mikä mahtaa siitä pojasta tulla; sillä se poika ei ole tavallisia poikia; siltä lähtee, vaikka mitä: päiväämällä pilkka-runoilija, ja ehtoopäivällä katuvainen kuningas Taavetti".
Mutta olipa mitä oli, niin Olli kävi koulunsa loppuun asti, vaikka ei aina voinut välttää pieniä koiruuksiaan. Sen hän kuitenkin teki, että vältti joutua niistä kiini. Iloinen ja hilpeä luontonsa sen teki. Mutta yleisesti oli Ollilla "hyvä sydän ja terävä pää"; sen todisti pastorikin.
Ja kuinkas kävi? Olli sai koulun päätyttyä Raamatun, jota ei muut saaneetkaan; joku muu sai tosin Uuden Testamentin; mutta Olli sai Raamutun. Ja silloin sekottuivat Ollin ajatukset niin peräti, että kun hän meni kotiinsa yksinänsä, mietti hän itseksensä: "kaikissa täällä ollaan". Hän ei voinut ymmärtää sitä asiaa, että hän suuresti häväistynä, jopa rangaistunakin oli kuitenkin suurimmasti kunnioitettu. "Ehkä", arveli hän, "ensimmäinen lauluni teki sen, ett'ei Sorvin Miina päässyt ripille, ja toinen lauluni hankkei minulle Raamatun. Mutta sen minä kuitenkin tiedän, ett'ei se ole synti, vaikka Miina jäikin toiseksi vuotta; hän oli tyhmä".
Ja niitä miettien tuli Olli kotihinsa, jossa nyt vasta ilmoitti vanhemmillensa koulussa tapahtuneet seikkansa. He kuuntelivat suu seljällänsä; ja kun Olli viimein lopetti kertomuksensa, ja luki viimeisen laulunsa, niin puhkesi vanha äiti itkemään, ja sanoi:
"Voi, poikani! Kaikissapa oletkin ollut! Ah, ett'en tiennyt tulla sinua silloin lohduttamaan!"
"Opiksi se oli pojalle!" tuumasi isä itse, "eikä itkusta parane. Siitä tuli Raamattu taloon".
"Niin teki", sanoi Olli arvelevaisesti. "Mutta laita, äiti, minulle vaatteeni valmiiksi ensi pyhäksi. Silloin me menemme ensi-kerran pyhälle Ehtoolliselle, kuten tiedät".
"Laitan, poikani! Jumala sua siunatkoon!"