VII.
"Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon".
Sananlasku.
Seuraavana sunnuntaina kävi Olli uudistamassa kasteensa liiton ja laskettiin pyhälle Ehtoolliselle. Tavallistaan vakavampana palasi hän nyt kirkosta, ja istui ehtoolla totisena taatan vieressä penkillä. Eikä vanhemmatkaan tahtoneet häiritä pojan vakavia ajatuksia. Viimein keskeytti Olli itse äänettömyyden, ja lausui totisena:
"Poika minä olenkin ollut tähän asti; mutta nyt minä rupean mieheksi. Eikö se sovellu, isä, siten, että me hankimme pajan myöskin? Siten saisimme itse tehdä nikarrus-kapineemme, ja saranat ja muut tarpeelliset osat, joita tarvitaan raudasta. Voisinhan minä takoa muillekkin, kun aika myöten antasi".
"No, en minä epäile sinun taidostas ja ky'ystäs kun vain muutoin haluat; niin, että kyllä minun puolestani, poikaseni!"
"Se on sitten sovittu. Alatalon Aapon paja on seisonut jouten jo kaksi vuotta, eikä suinkaan hän sitä enään kykene käyttämään. Ehkä hän sen myöpi mielelläänkin".
"Niin aina! Hän on mies-parka jo tainnut kohta kuluttaa kaikki vanhat säästönsä, kun on sairastellut niinkin kauvan".
"Ja entä vaimo ja lapset?" muistutti äiti-muori tarttuen myös aineesen.
"Niin on; hekin ovat osaltansa olleet kuluttamassa vanhoja säästöjä", tuumaili Olli, "Mutta miten paljon sinulla on rahoja nyt, isä, että saisi edes käsi-rahan antaa, jos kauppoihin sovitaan?"
"Taitaa niitä kolmenkymmenen markan paikoille olla", vastasi isä.
"Hyvä; ei niitä kaikkia käsirahoiksi tarvita, emmekä voi antaakkaan; sillä pajan muuttoon ja reiraukseen tarvitaan myöskin rahoja".
"Sinä olet viisas poika, isäs kunnia ja äitis ilo", ennätti äiti taas sanomaan. "Mutta kait sinä tarvitset kuitenkin ensin jonkun opettamaan itseäs".
"Eikö mitä! Kyllä työ tekijänsä neuvoo", arveli Olli vain vakaasti.
Ja seuraavana päivänä käytiin Alatalon Aapon kanssa tekemässä kaupat. Paja maksoi kaluinensa päivinensä viisikymmentä-kahdeksan markkaa, tarkimman jälkeen tingattuna.
Kaupan tehtyä Aapo arveli:
"Mitä te miehet oikein mietitte? Suutarin-työnne olette jättänyt hitoille, ja tehnyt jo useita vuosia nikkarin työtä. Aivotteko ruveta sepiksikin?"
"Niin on aikomus", vastasi Olli. "Me voimme tehdä kahtakin lajia työtä, tahi oikeimmin opetella".
Sitten annettiin Aapolle kaksikymmentä markkaa käsi-rahoiksi ja lopusta summasta kirjoitti Olli itse velkakirjan. Hän oli jo niin harjaantunut siinäkin taidossa, että häntä käytettiin velkakirjain ja testamenttien y.m. kirjoittamiseen. Vähästä oli hän sitäkin taitoa alkanut, kuten tiedämme.
Ruvettiinpa sitten pajaa muuttamaan, ja parin viikon perästä seisoi suutarin mäellä yksi huone lisää; huone, josta kuului kalkutusta, pauketta ja nakutusta ja jonka katosta savu ja säkeneet lensivät taivaalle. Asuinpirtistä kuului myöskin nikkarein höyläämistä ja naputtelemista. Kuu outo lähestyi mokomaa suutarin mökkiä, niin luuli hän tulleensa johonkin tehdas paikkaan, joka se tosiaan olikin.
Menemme nyt muutaman viikon perästä pajaan. Siinä seisoo Olli puukengät jalassa ja näpertää alaisimen ääressä, rauta kiehuu palavassa pötsissä, ja Ollin veli, Pekka, painoi palkeita niin että tukka tuulessa liehui.
Kun katselemme Ollin vehkeitä, niin pakkaapa vähän naurattamaan. Hän takoo kirvestä; ja kun ei se ollut onnistunut ensimmäisellä kerralla, niin pani hän sen uudellensa ahjoon, ja kirves oli jo viidettä kertaa ahjossa.
"Mahtoikohan se Aapo neuvoa minua oikein terästämään kirvestä?" arveli Olli ja laitteli siihen tarvittavia aineita. "Ikäväksi tämä käypi ell'ei vain nyt ota luonnistuakseen", tuumaili hän ja pyhkäsi hien otsaltansa. "Mutta koitetaanpas vieläkin vain".
Ja kun hän sen päivän oli äksierannut pajassaan, niin oli hänellä ehtoolla kirves valmiina. Ja kun isä katseli sitten pojan tekoa, niin arveli hän hyvillänsä:
"Neljän markan kapine. Ei sitä sepät sen helpommalla tee, — — tuollaista kirvestä. Sen Aapokin otti aikoinansa".
"Niin kyllä! Mutta alku aina hankala", tuumasi Olli. "Ja kyllä se kirves kannattaakin neljä markka; sillä siinä on neljä naulaa rautaa, kaksikymmentä luotia terästä, tynnyri piittä, Pekan ja minuun päiväni ja meidän molempain hiki ja vaiva".
"Ei sillä joka poika veistäkkään", puheli Pekka. "Meidän iso kirves ei paina täyteen neljää naulaa, enkä minä sillä kauvan suinkaan viitsi erällänsä hakata".
Siihen loppui puhe sillä erällä, ja takomista jatkettiin yhä vain. Ja Ollista tuli semmoinen seppä, että vuoden sisään ei kukaan nauranut enään hänen yritystään; vaan kaikki rupesivat kunnioittamaan Ollia. Ollille tuotiin likeltä ja kaukaa nikkarin työtä ja sepän työtä, ja sitä tuli niin paljon, että hänen täytyi ottaa opilaisia sekä nikkaroimaan että takomaan; ja moni köyhä poika tuli mielelläänkin ruokansa edestä vain, kuin saivat oppia hyödyllistä työtä. Laiskoja ei Olli sallinut luonansa; vaan ahkeroita ja kuuliaisia; ja niille hän maksoi kohtuuden jälkeen palkkaa.
Ja kun Olli oli toista vuotta pajassaan, niin oli hän pajan hinnan täydellisesti maksanut, ja jopa oli tölliäkin isonnettu. Vanhan pirtin päähän oli rakennettu uusi rakennus, jossa oli iso nikkarin verstaa ja kaksi kamaria, keittiö ja porstua. Kylläpä nyt suutarilla toimeen tuloa oli. Työtä oli, rahoja tuli, ja kaikki kävi erinomaisella onnella eteenpäin.
Ja mikä vielä hullumpaa oli, oli se että vanha isä rupesi vanhoilla päivillään vielä suutaroimaankin. Vanhassa pirtissä neuloi hän nuorimman poikansa Juhon ja parin oppipojan kanssa; uudessa rivissä johdatti Pekka-veli nikkarin töitä kolmen oppipojan kanssa, ja pajassa takoi Olli samoin kahden kumppanin kanssa. Vanha äiti oli saanut piian itselleen, jonka kanssa hän laittoi ruokaa ja hoiti heidän navettaansa, jossa oli kaksi lehmää, vasikka ja porsas.
No, oli siinä pesässä elämää. Ihmiset olivat oikein pyörällä päin, kun he tulivat "Suutarille" käymään. Yhteisesti nimitettiin taloutta vieläkin "Suutariksi"; mutta Ollia ja hänen isäänsä nimitettiin "mestareiksi"; he olivat "vanha mestari" ja "nuori mestari". Ja kylläpä se nimi olikin heille oikein omistettu. En minä sitä kiellä.
Mutta se Olli; se nyt oli se Olli! Kun hänen taloutensa oli nyt niin loistavalla kannalla, niin halusi hän yhä enempää. Nyt rupesi hän ajattelemaan maan-viljelystä.
"Eikös olisi hauskaa, jos meillä olisi edes vähänkään maata," puheli hän taas eräänä ehtoona, kun hän istui isänsä kanssa, ja katseli vasta valmiiksi tullutta kaunista piironkia. Me tarvitseisimme metsää nikkariaineita ja lämmintä varten, jopa hiiliäkin varten pajaan, ja peltoa taas, että saisimme syödä oman pellon viljaa. Olispa se hauskaa."
"Olisi aina", vastasi isä, "mutta ei minusta enään ole juuri mihinkään uusiin yrityksiin; mutta jos sinä tahdot, niin sinä voit yrittää kyllä."
"Voisin mar", sanoi Olli. "Eiköhän Tuorilan isäntä antaisi minulle osaa pelloistaan, niityistään ja metsästään jotakin kauppasummaa vastaan?"
"Koittaa sopii", arveli isä.
Ja Olli koitti. Seuraavana päivänä meni hän Tuorilaan, ja tapasi isännän istuvan jotenkin alakuloisena tokka-kivellä ja polttavan "presuja" — nurkantakaisia — pienellä savi-piipulla, jota sanotaan "Kälviän kirkon varkaaksi" kansan kesken.
Olli astui sisälle ja sanoi kohteliaasti:
"Terve tänne!"
"Olkoon menneeksi!" vastasi isäntä äreästi, eikä edes katsonut Olliin päin.
"Oh saamarissa", arveli Olli itseksensä. "Joko hän arvaa asiani, koska niin näsäkkäästi vastaa? Mutta 'akka väliltä palaa, eikä mies pahanenkaan;' minä en ole akka".
Ja hän astui suoraan isännän eteen ja tarjosi kättä, sanoen:
"Terveisiä meiltä!"
Tuorila katsoi Ollia silmiin tuikeasti, pisti kätensä housunsa taskuun ja ärjäsi:
"Häpeä tolvana!"
"Oletteko juovuksissa, vai hulluksiko olette tullut? Näytätte aivan siltä, kuin olisitte juuri miehen syönyt ja toista aikoisitte syödä?"
"En ole ketään syönyt, vaan muut aikovat syödä minut", puhui Tuorila.
"En minä ainakaan", vastasi Olli.
"No, niinpä niinkin. Mutta mitäs sitten asioitset?"
"Käynkö siis kohta asiaan käsiksi?"
"Käy, jos tahdot, tahi jätä, jos tahdot?"
"No, niin! Minä ajattelen eteenpäin, ja tulin siis kuulemaan, ettekö te anna minulle torpan maata?"
"Mitä minä siitä paranen? Jos olisit edes pyytänyt taloani ostaa, niin olisin ollut kiitollinen sinulle".
"Nyt en ymmärrä teitä. Tahtoisitteko te myödä Tuorilan, vai puhutteko vain pilkkaa, päästäksenne minusta?"
"Minä puhuu totta".
"Mutta en minä voi ajatella niin suuria kauppoja".
"Mitä suuria?"
"Tuorilan taloa kokonaan. — Eikö sitä voitaisi jakaa?"
"Sinä puhut viisaasti. Tuoss' on käteni. Minä tarvitsen kaksituhatta markkaa rahaa. Voitko sen hankkia, niin saat kolmanneksen Tuorilasta omakses; kolmanneksen pelloista, niituista, metsästä ja talon-ulosteoista".
"Ohhoh!" sanoi Olli ja raapasi tukkaansa. "Mistäs minä sen rahan otan?
Mutta…"
"Mutta ei kelpaa", sanoi Tuorila. "Kierilän herralla on kahden tuhannen tuomio minun 'päälleni' ja hän ei anna minulle armoa vähääkään".
"Antakaas olla! Minä tulen huomenna takaisin", sanoi Olli.
"Tule niin; ja laita asiat reilaan, niin saat aikaa voittain ehkä koko
Tuorilankin". Ja niin sanoen tarjosi hän Ollille kätensä hyvästiksi.
Olli meni monta asiaa miettien kotiinsa, ja puhui siellä kaikki täsmällensä, mitä oli kuullut.
"Kierilän herra ei ole juuri aivan paha mies", sanoi vanha isä. "Koitappas puhutella häntä. Ota kaikki, mitä saat rahoja kokoon, ja loppua velaksi".
"Mitä minä saan kokoon? Tuskin neljää sataa markkaa".
"Minulla on myös sata markkaa".
"No, heikkarissa! Saisinhan minä sillä tavalla neljänneksen kokoon".
Ja sitten ruvettiin rahoja kokoamaan, ja saatiin viisisataa markkaa.
Eikä Olli enään aristellut, vaan lähti suoraa päätä Kierilään.
Ja kun hän lähti Kierilästä, niin saattoi itse herra häntä ulos, ja sanoi vielä viimeiseksi Ollille:
"Sillä tavalla, nuori mestari, pitää meidän neuvotella. Minä tulen huomenna edellä puolisen Tuorilaan. Voikaa hyvin siksi!"
"Toivoll' on rintani täytetty taas!" huudahti Olli, kun tuli kotiinsa, ja istahti isänsä viereen jakkaralle.
"Sinä olet se siunattu lapsi!" sanoi vanha äiti ja taputti Ollia päähän. "Sinulle onnistuu kaikki, kun saisit vielä hyvän muijan minulle avuksi, taloutta hoitamaan".
"'Yksi ensin, toinen sitten', sanoi pelimanni, pääsi häistä ja vietiin ristiäisiin", arveli vanha isä.
"'Ja aikansa kutakin', sanoi koira, sai selkäänsä naapurin koiralta", arveli Olli, ja meni tyytyväisenä levolle, ajatellen huomista päivää, ja sen tapauksia.
Ja seuraavana päivänä tuli Olli taas Tuorilaan. Hetken perästä tuli
Kierilän herrakin. Ja sitten ruvettiin asioita selvittämään.
"Sillä ehdolla pääsette, Tuorila, nyt ryöstöstä, että tämä nuori mestari, Olli Oivallinen, ottaa päällensä teidän velkanne niillä ehdoilla, jotka te olette sopineet keskenänne, ja jotka samoin olemme sopineet meidän välillämme. Olli Oivallinen, kirjoittakaa minulle velkakirja tuhannelle ja viidelle sadalle markalle ja antakaa myös kiinityskirja kolmanteen osaan Tuorilan talosta", puhui Kierilän herra vakavasti ja arvokkaasti.
Tuorila kumarsi niin syvään, että tuskin kissa, joka samassa kulki ohitsensa, mahtui menemään lattian ja hänen nenänsä välitse. Olli kumarsi myöskin, vaan paljon sievemmästi, ja istui sitten kirjottamaan tarvittavia suostumuksia.
Ja kun Olli osoitti papereitaan Kierilän herralle, niin hyväksyi hän ne, ainoasti sillä muistutuksella, että todistajat vain puuttuvat; jotka myös kohta hankittiin.
Asiain niin hyvin päätyttyä toi Tuorila viina-potun pöydälle ja tarjosi "harja-kannut".
"Lempo soikoon!" sanoi hän. "Te olette kuitenkin hyvä herra, te Kierilän herra, ja sinä, Olli, olet kelpo poika. Sinä päästit minut häpeällisestä ryöstöstä; ja sen tähden sait sinä myöskin hyvän kaupan. Kauppa-kirjan meidän välillämme saat kirjoittaa sitten, kun olet ottanut ensin pienen naukun".
Ja naukut otettiin ja kauppakirjat myöskin kirjoitettiin, vaikka kauppakirjat, paremmat ollaksi, kirjotti Kierilän herra. Olli ja Tuorila panivat vain nimensä alle.
"Nyt olen saanut maata viljelläkseni; velka on nyt ensin maksettava; mutta sitten kun se on tehty, en taas tiedä, mitä sitten haluan; mutta se vain on pää-asia kuitenkin, 'että eteenpäin elävän mieli, kuollut taaksensa katsokohon'", tuumaili Olli mieli-hyvillään.
"Se on oikein, se", arveli Kierilän herra, ja siveli partaansa.
"Niin minäkin sanon", puheli Tuorila, ja kallisti hänkin pikarin vuorostaan huulillensa. "Eteenpäin minäkin yritän".
"Oikein, oikein", vakuutti Kierilän herra ja sitten erottiin tälle kerralle ystävinä ja tyytyväisinä.