PENNA MERIKAUHU
Miehen nimi oli Penna Merikauhu, mutta ennenkuin kerromme hänestä itsestään, jolla oli erikoinen kauhu merta kohtaan — niin saarelainen kuin olikin — on meidän juteltava ensin vanhasta Valtiasmeren laivurista, joka oikeastaan meille Pennastakin kertoo, kunhan nyt ennätetään.
Laivurin nimi jääköön mainitsematta, sehän on yhdentekevää, kuvailemmehan vain ikäänkuin tämän kertomuksen alkusoitoksi, minkälaisessa paikassa Pennan tarina juteltiin.
Laivuri oli jo vanha mies, jättänyt meren ja laivat jo vuosia sitten, ja eleli kotonaan kesät talvet vanhuuden ja viisauden levossa, kesät hiljaa kalastellen ja talvet vetäen kelkalla metsästä kotiin polttopuita ja noin kilometrin päässä olevasta niittyladosta lehmän heiniä.
Hänellä oli iso talo, saaren komeimpia, sillä hän oli varakas mies, parhaina vuosinaan purjehtinut kokoon paljon rahaa ja vielä enemmän kunniaa.
Niin, kunniaa!
Sillä hänen voimavuosinaan pantiin Pohjanmerellä ja Valtiasmerellä, Suomen ja Englannin satamien välillä toimeen kilpapurjehduksia kuormikkailla parkkilaivoilla, prikeillä ja kuunareilla, ja taitavat niin nämä nuoremmat tehdä vielä tänäkin päivänä — kuka hänen tietää! — ja ennätykset olivat aina joka kesä, vuodesta vuoteen, tämän ukon huostassa, etenkin niinä aikoina, jolloin hän komensi komeaa tammista kolmimastokuunaria "Regina Margaretaa", joka oli oikea meren menijä, vetehinen, joka aina helposti voitti kaikki, olivatpa ne sitten minkä maan aluksia tahansa.
Toista se oli kuin nämä sunnuntaipurjehtijain huvipurjehduskilpailut! Mitä nämä muuta ovat kuin meren häväisyä, jonnin joutavaa lasten iloa! Parkkilaivoilla ja kuunareilla — se oli toista! Se oli miesten iloa se ja toi rahaa ja kunniaa, molempia yhtä paljon! Haihduttaakseen kalvavaa meri-ikäväänsä rakensi ukko eräänä syksynä talonsa vierasporstuan ja nurkan kulmaukseen laudoista lämmönpitävän pienen kammarin, täsmälleen laivakajuutan malliin.
Siinä hän itse oleili, ja muu perhe sai asua laajemmin ja komeammin — nehän olivat sellaiseen tottuneet. Siitä tuli totisesti kuin kajuutta. Kailettikin oli sen katossa, oikea laivakajuutan kailetti.
Se oli sisustettu pelkästään kajuuttakalustolla, jonka ukko oli kerran ostanut eräästä laivarikkohuutokaupasta. Siellä oli kajuuttasohva, koijat, kajuuttakaapit — joissa säilytettiin pulloja, laseja ynnä muuta, — mahonkinen iso apteekkikirstu, jonka päällä voi istua, ukon oma vanha merimieskirstu, jonka päällä niinikään voi istua, kolmekin miestä yhtaikaa, kaappi, jossa olivat öljyvaatteet ja muut puvut, iso laivakompassi ja pienempi peilauskompassi, kronometri, sekstantti, loki (patenttiloki sekä niin kutsuttu laivaloki), seinällä tiikkipuusta tehty pinnakompassi, Iaivapöytä, jolla oli laivan päiväkirja, johon ukko säännöllisesti teki ilmatieteellisiä muistiinpanoja ja auringon korkeusmerkintöjä — muutahan siihen, Jumala paratkoon, näin alituiseen ankkurissa olevassa aluksessa ei voitu tehdäkään — tai voitu kyllä olisi, mutta ei ollut mitään aihetta. — Erikoisella telineellään oli hyvässä järjestyksessä joukko merikortteja, kaikki Suomenlahden, Valtiasmeren ja Pohjanmeren kortit. Katossa riippui iso laivalamppu. Seinällä raksutteli oikea messinkikotainen laivakello. Kynttilänpitimet olivat oikeasta laivakajuutasta. Nurkassa oli oikea laivakamiina, joka antoi miellyttävää lämpöä. Mitä vielä voikaan toivoa vanhan merenkyntäjän pesään? Naisia? Oh! Eläkööt omalla puolellaan — piikaväki nimittäin! Ei niillä ole tänne asiaa. Eivät ne ymmärrä mitään! — Laivurin vanha emäntä on kuulema siitä asti, kun tämä kajuutta rakennettiin, paapattanut joka jumalainen päivä, että koko kylä nauraa mokomalle hupsuttelulle ja talon pilaamiselle.
Kajuutan katto oli jalan verran alempana rakennuksen ja porstuan kattoa, jonka räystäältä tippui suurin pisaroin sadevettä kajuutan katolle tahdissa kuin rummun pärrytys. — Olikin aikamoinen syysmyöhän myrsky. Vettä valui taivaasta kuin saavista, ja tuuli ulvoi ja tohisi nurkissa ja läheisissä saarneissa kuin laivan takilassa. Väliin ajoi tuulispää räystäänkasalta virtaavaa vettä kajuutan seiniin kuin olisi se vihurin mukana lentänyt mereen aaltojen kuohupäistä, pärskyen yli varppeen ja hakkilaudan.
Pisarain rummutus kattoon väliin vaimeni ja väliin koveni. Mukana kuului kuin oikeaa soittoa. Molemmat vaikenimme ja kuuntelimme. Ukon silmät loistivat, ja kuiskaten hän huudahti:
— Musiikkia! Kuuletko? Tässä lähellä lienee ankkurissa joku manuvaari, oikea sotalaivana musiikki puhaltaa ja rummut pärräävät. — Kuulehan!
Kuulehan!
Teelaseja kävi täyttämässä talon palvelustyttö. Nauraen selitteli ukko, että hän on usein komentanut tytön pukeutumaan laivapojan pukuun, mutta se pakana ei tottele! Ei tottele, joutava! — No, kippis vain!
Lasit olivat jo puolessa — nimittäin toiset lasit — ja sikarit myös, kun ukko muutti puheenaihetta ja ääntä ja sanoi:
— Sinä, joka olet nuori mies, et varmaan ole kuullutkaan mitään siitä Samelin Penna-vainajasta? Siinä se oli omituinen mies! Omituinen mies — sen Markun Topi-vainajan tärvelemiä miehiä!
— Markun Topin?
— Niin, sen virkaveli-vainajan, josta puhuttiin, että se tärveli miehiä reisuillaan täältä Englantiin tai Saksaan ja sieltä takaisin. Seilasi ylettömästi — kunnian ja rahanhimoinen kun oli hänkin. Moni nuori mies menetti järkensä hänen laivassaan liian kovasta seilauksesta, ja elleivät he suorastaan mielipuoliksi tulleet, niin saivat kuitenkin loppuelämäkseen kammon merta kohtaan, sellaisen kammon, että tuskin maalta uskalsivat sen perästä merta katsella, saatikka astua jalallaan minkäänlaiseen alukseen. Ja tiedäthän sinä, mitä se meinaa sellaiselle, jonka on merestä elatuksensa saatava!
Niin oli jouduttukin Samelin Pennaan, jonka tarina oli seuraava, kerrottuna vanhan Valtiasmeren laivurin suulla, räystästippurummutuksen ja myrskymusiikin säestäessä:
— Onhan minulla tässä — laivuri penkoi kauan kaappinsa asiapaperilokeroa, jossa säilytettiin Iaivapapereita ynnä muuta, ja ojensi minulle lopulta vanhan kellastuneen paperin — tässä… tuota noin… mihin helkuttiin se nyt on sekaantunut! — Tuossahan se on! — tässä… tuota noin… Se on Pennan ensimmäinen ja ainoa merimiestodistus — Markun Topin itsensä allekirjoittama. Minä olin Pennan hyvä ystävä, ikätoveri, eikä sillä muita ystäviä ollutkaan — yksinään eleli ja käveli ja tuumaili kaiken maailman asioita — kaikkea taivaan ja maan välillä ja maan sisällä — ja luki paljon kirjoja. Vähää ennen kuolemaansa jätti Penna paperin minulle. — "Kun minulla ei parempaakaan muistia ole antaa…" sanoi.
Pennan todistus.
"Nuorimies Penjami Sameli on allekirjoittaneen kanssa prikissä 'Rakkaus' kulkenut merimatkalla Lyybekissä neljä reisua ja sitten takaisin Haminaan 6 kuukauden ja 27 päivän ajan ja silloin osoittanut olevansa: peränpidossa Hyvä, merimiehen töissä Alottelevainen, kuuliaisuudessa Kiitettävä, taipumuksessa merimiehen ammattiin Hyvä, elämässä Kiitettävä ja vaarillisuudessa Hyvä.
Josta tämä todistukseksi annetaan.
Haminassa, prikissä 'Rakkaus', Marraskuun 29 p. 1888.
Topias Markkula."
— Taipumuksessa merimiehen ammattiin hyvä!
— Niin, niin! Kuka saarelainen ei sitten olisi taipuvainen merimiehen ammattiin!
Sen sinä Topi-vainaja aivan oikein todistat, mutta mitäs virttä sitten lauletaan, jos sinua suurempi isäntä kirjoittaa todistuksen sinusta! Voineeko Hän antaa yhtä hyvää lausuntoa sinusta laivan päämiehenä, jonka huostaan ja vastuuseen on uskottu monen hyvän merimiehenalun terveys ja ymmärrys?
Sinä olet tuomarisi edessä — ja mitäs siitä.
Ei siitä mitään!
Sinne sitä kerran kaikki mennään ja nähdään itse kukin omat tuhmuutemme kasvoista kasvoihin kuin peilistä, niinkuin sanassa sanotaan. Sieltä tekisi mieli tulla parantamaan tekosiaan, elämään elämänsä uudestaan, mutta äläpäs tule! Laki on niin!
Mutta Pennastahan minun piti puhua.
Niin. — Marraskuun lopulla vuonna kahdeksan yhdeksättä — tai oliko jo joulukuu menossa — siitähän sinä näet todistuksesta, milloin Penna jätti laivan, ja viikkoa myöhemmin hänet tuotiin Haminasta kajuutalla kotiin.
Kajuutalla kotiin — niinkuin saarikansan kesken on tapana sanoa sellaisesta matkustajasta, jota ei koko matkalla nähdä kannella ja josta ei ole seilauksessa apua. Sellainen matkustaja istuu tai makaa koko ajan kajuutassa. Niin nyt tämä Pennakin. Heti Haminan möljässä se oli tavaroineen astunut alas kajuuttaan, riisunut saappaat pois jaloistaan, takin pois päältään, kömpinyt koijaan maata, kasvot koko ajan veneen laitaan päin kääntyneinä, eikä ollut puhunut halaistua sanaa kellekään, ei tervehtinyt ketään, ei vastannut, kun kyselivät kuulumisia tai muuta, ei kerrassaan mitään. Luulivat häntä sairaaksi, mutta hitonko sairaus sitä vaivasi!
Tai oikeastaan vaivasi — eihän terve mies sillä tavalla menettele, mutta tauti ei ollut ruumiissa, vaan ymmärryksessä. — Se selvisi vasta monta viikkoa myöhemmin Pennan ruvetessa vähitellen juttelemaan — ensin kotiväelle ja sitten muillekin — muun muassa minulle siinä joulun tienoissa, kun minä olin saanut laivani talviteloille ja itse tullut viimeisiä sulia vesiä kotiin talveksi.
— Eikö hän mennyt naimisiinkin?
— Meni, meni! Kyllä hän muuten kaikin puolin viisas mies oli ja pystyi työhön maalla, mutta pelkäsi merta. — Menihän hän naimisiin, ja nuorena menikin — tämän Julin Rikon tyttären Karuliinan kanssa. Leski elää vieläkin naapurien armoilla — yksinäinen lapseton leski kun on — käy syksyllä Virosta-tulon aikana talosta taloon pyytelemässä ja niin pääsee aina yli talven. Keväät ja kesät käy kaloja perkaamassa ja verkkoja parsimassa ihmisille ja niin pääsee aina syksyyn ja sillä tavalla vuodesta vuoteen! — Mutta mitäs näistä naisista! Antaapa piikaväen olla sinään! Ei siitä ole kuitenkaan mitään hyvää sanottavaa!
Mitäs piikaväestä! Ö! Ei siitä ole kuin harmia! Miehistähän tässä puhe oli! Mitä se haastelikaan, Penna nimittäin, silloin joulun aikoina tässä meillä! Oli sillä jutut! Pää sillä oli kuin partaveitsi — sillä miehellä, oli sillä! Olisi saanut miesparka joutua koulupenkille! Meillä oli muutamia miehiä jouluryypyillä tässä samassa kajuutassa — Tapaninpäivä mikä lie ollut — kolme neljä miestä, Penna mukana — istui siinä, missä sinä nyt istut. Kyllä minä ne ajat muistan, paremmin kuin eilisen päivän! Joka sanan!
— Penna jutteli siitä ensimmäisestä merimieskesästään — ja viimeisestään. Varoitti meitä kaikkia jalallamme astumasta yhdenkään isomman tai pienemmän aluksen kannelle. "Sinne ne kerran menevät kaikki, meren pohjaan. Samaa sijaa kohti ne menevät isot kuin pienetkin!" sanoi. Hänen mielestään olisi kasteessa luettava jokaiselle saarelaislapselle: "Maasta sinä olet tullut ja mereen sinä olet menevä!" — Voi jumalatoin itseäs! Ja sitten se alkoi puhua pappeja ja ristillistä seurakuntaa vastaan! Pappien pitäisi muka sekä rippikoulussa että saarnatuolissa ja luvuilla ja haudoilla ja missä ikinä suunsa saarnatakseen avaavat, neuvoa ihmisiä välttämään merta: "Kyllä ne sellaiset papit vielä tuomionsa saavat, jotka eivät sitä tee!" — huusi Penna ja heilutti varoittavasti vasenta kättään ilmassa ja vilhuili ympärilleen ja kuiskasi lisäksi: "Tämä ei ole minun julkinen mielipiteeni — muistakaa se ja katsokaa, ettei se tule piikaväen ja papin tietoon!"
Koskaan en saanut häntä kertomaan merimatkoistaan Markun Topin kanssa siinä "Rakkaus"-prikissä. Olisin ollut halukas tietämään, mikä hänet meren suhteen hulluksi teki, mutta arvaahan sen muutenkin, kun tuntee Markun Topin ja hänen purjehtimistapansa! Arvaahan sen! Toisilta miehiltä olen kuullut yhtä ja toista. Muun muassa kertoi minulle Juonaan Api, joka sinä kesänä oli perämiehenä "Rakkaudessa" ja sen jälkeen minun kanssani "Merilinnussa". — Muistathan sinä sen "Merilinnun"?
— Muistan, muistan!
— Jaa — siinä se oli laiva! Putosi aitani Pohjanmerellä! Rauha hänen tomulleen! — Niin, Juonaan Api, joka elää vielä ja purjehtii ulkovesillä "Heila" nimisessä nelimastoparkissa, kertoi minulle yhtä ja toista. Haluton hänkin oli juttelemaan tarkemmin, mitä oikeastaan Markun Topin laivoilla milloinkin tapahtui ja mikä siellä miesten järjet särki. Merkillinen kyky tai taito tai pelko tai taikausko, vai mikähän lie — oli ja on kaikilla Markun Topin entisillä miehillä vaieta päämiehestään! Kaikki ne vaikenevat kuin muuri, kun puhe siirtyy niihin asioihin! Ei niiltä lähde sanaa suustaan! Ei edes viina avaa niiden sanakonttia! Sen hän kuitenkin kerran sanoi, että eräänä myrskyisenä iltana lokakuun lopulla, vuotena, joka on merkitty siihen todistukseen, Valtiasmerellä, Voionmaan eteläpuolella, myrsky muuttui pillamukseksi, ja Markun Topikin rupesi ajattelemaan purjeiden pienentämistä — muut, ketä näkyvissä oli, purjehtivat jo pohjaan reivatussa märssyissä — ja lähetti nuoret miehet, tämän Pennan myös, panemaan kiinni prammeja mastojen nokkiin. Penna oli ollut vokkaprammilla, vasemmalla puolella, leenpuolella, ja sai kohtauksen — meritautia, mitä lienee ollut. Oli kaatunut rähmäsilleen raa'alle ja menettänyt voimansa ja antanut ylen ja ruvennut huutamaan apua. Toiset olivatkin saaneet hänet alas ja vieneet kanssiin koijaansa maata, mutta ei se ollut asettunut sielläkään. Oli huutanut vain yöt päivät koko loppumatkan eikä ottanut ruokaa eikä juomaa. No, sitähän sattuu nuorille miehille kenen laivassa hyvänsä, ja ne paranevat ja tulee niistä hyviäkin merimiehiä, kun tottuvat. — Penna itse kerran, silloin joulun aikana, tässä samassa kajuutassa, niinkuin jo sanoin, innostui itsekin juttelemaan, ja sanoi meille, että kun he olivat päässeet Lyypekkiin ja hän joutui ensimmäisenä yönä olemaan kansivahtina, ilmaantui laivan keulaan kirkas nuori mies, joka totisena katseli häntä ja sanoi: "Penna, mene tämän matkan perästä kotiisi äläkä ikinäsi astu minkäänlaiseen alukseen, kulki se suolaisen tai makean veden yli" ja niin sanottuaan mies katosi jälleen. — Penna maistoi vielä lasistaan, sytytti sammuneen piippunsa, takoi otsaansa ja sanoi: "Penna! Penna! Oleksä hullu vai humalassa! Pidä suusi kiinni! Älä ole tuhma, Penna!" — ja niin sanottuaan hän otti hattunsa ja meni.
Sellainen mies se oli!
Mereltä kotiin tultuaan Penna elätti itseään veneen- ja laivanrakentajana, ja peijakkaan hyviä aluksia hän osasikin rakentaa. Ne olivat sekä kauniita että kulkijoita ja kantajia!
Saivat sen kerran narratuksi eräänä talvena naapurisaareenkin rakentamaan jaalaa. Oli meressä hyvä jää ja hevosella Pennan veivät ja saivat moneen kertaan Pennalle vannoa ja vakuuttaa, ettei hänen tarvitse kauemmin olla kuin laudoittamisen ajan ja että jäät pysyvät meressä ehjinä kauan ja hänet tuodaan taas komeasti hevosella takaisin. Mutta kävikin niin, että tuli aikainen kevät ja jäät särkyivät, ja Penna jäi sinne naapurisaareen — Haapasaareen nimittäin. Oli jo kevät pitkällä, kun Pennan vaimo, tämä Karuliina, kulki hätäisenä talosta taloon ja haihatteli, että: "Se on nyt siell' Haapasaaress', vaan ei millään kalel pääse sieltä lähtemään!"
Ja lähtemistä siinä oli!
Juottivat Pennan humalaan ja narrasivat illalla kajuuttaan maata ja yötä pitkin toivat miehen kotiin. Sinne se olisi mies muuten jäänyt kuolemaansa asti.
Yritti se vainaja olla kerran Pohjasrivillä loistonvartijanakin, ja se toimi hänelle olisi parhaiten sopinutkin, mutta kun sitten eräänä syksynä siellä tapahtui se ihme — ihmekö lienee ollut vai mikä — ei sitä kukaan tiedä! Eräänä sumuisena yönä vain Penna oli ollut vahdissa sumukellon luona ja soitellut säädettyjä merkkejä laivoille, kun merestä oli noussut uponneen laivan mies, kummitus, ja oli soittaa leivottanut sinä yönä Rivin sumukellon halki…
— Ol' nyt!
— No helkkari! Ethän sinä niin nuori ole, ettet muistaisi sitä Rivin sumukelloa, jota sellaisena rikkinäisenä soitettiin yli kymmenen vuotta!
Onhan sen nähnyt joka mies, että Rivin entinen sumukello oli halkinainen, mutta sitäpä ei kukaan nähnytkään, joka sen halki soitti.
— Niin no…
— Penna sanoi nähneensä, mutta näkevät ne hänenlaisensa mitä hyvänsä!
Moni mies, kaikki, jotka silloin Rivillä loiston vartijoina olivat, kuulivat kyllä soiton ja kiittävät luojaansa, jos heidän ei tarvitse enää sellaista soittoa ikinään kuulla.
Rivin muut miehet ovat kyllä koettaneet pitää asiaa salassa, mutta Penna, jonka minä Pennan viimeisenä jouluviikkona kutsuin tänne luokseni ryypyille, suunnittelemaan miten uusi jaalani rakennettaisiin, vihjaili minulle siitä Rivin asiastakin yhtä ja toista. Ei sanonut loistonvartijan ei kalastajan eikä merimiehen ammattiin enää ryhtyvänsä, vaikka palkakseen saisi joka aamu kantamuksen kultarahoja. Ja päätöksensä se mies pitikin — pitäköötpä muut niin uskollisesti, jos kykenevät!
— Sinä samana iltana minulle johtui mieleeni, mitä kansa hokee ja mikä on varmaakin, että Penna on niitä Markun Topi-vainajan pilaamia miehiä, ja ajattelin silloin, että eiköhän millään saisi totuutta Pennan omasta suusta irti, ja aloin salavihkaa johtaa juttua sinne päin, mutta älä mene Pennaa siinä asiassa pettämään!
Viisas ja kavala mies se oli ja liukas kuin angerias ja osasi jo kaukaa kiertää jutun kokonaan toisiin asioihin ja ruveta pitämään minulle puhetta alusten nollakaarista, pitkistäpiiruista, vesiviivoista, laternaalikeskuksista ja kaikesta hiton näköisestä, josta ei olisi luullut miehellä olevan hajuakaan, ja väsyttää vain kuulijaa.
Silloin minä otin ja paiskasin kysymyksen sille päin kasvoja koristelemattomana, kiertelemättömänä ja suorana ja sanoin: "Sinähän, Penna, ennen nuorena seilasit sen Markun Topi-vainajan kanssa. Minkälainen mies se oikein oli? — Sanotaan, että hän olisi ollut laivassaan raakamainen ja tunnoton miehiä kohtaan — kiroillut ja huutanut kuin itse paholainen ja seilannut säälimättä enempää purjeita kuin laivassa olevaa tavaraakaan ja komennellut miehiään pistoolit molemmissa kourissaan silloinkin, kun muut jo olivat hätäsatamassa ja meri möyrysi yksinään autiona ja tyhjänä."
Penna imeskeLi piippuaan ja istui ääneti kauan tuolillaan kumarassa, molemmat kyynärpäät polvilla, niinkuin sen vainajan tapa oli, ja avasi lopulta suunsa ja permantoon katsellen ja päätään nostamatta ja sankkoja savuja puhallellen saneli harvakseen näinikään:
"Vainajista ei mitään pahaa, sanotaan, ja elävistä vielä vähemmän — meinaan minä." — Hänen äänensä muuttui miltei kuiskailemiseksi, ja hän käytti mielellään kirjoista oppimiaan kummallisia sanoja. Muistathan sinä, sellainen sillä oli tapa, vainajalla, ja hän sopotteli: "Niin, niin, vainajista ei mitään pahaa — ei mitään pahaa — ei, ei — koska vainajat ovat vainajia ja niiden elämä on eletty ja pysyy sinään, puhui siitä pahaa tai hyvää. Ei se siitä enää muutu! Toista se on elävien: Sanot pahan sanan elävästä ihmisestä. Toinen kuulee sen sanan ja pahentaa sitä ja vie kolmannelle, joka taas sitä parhaansa mukaan pahentaa ja vie neljännelle — ja niin edespäin, ja niin on miehen maine mennyttä ja elämä muuttuu yks kaks huonommaksi kuin miksi se oli tarkoitettu — taisteli sitten miten hyvänsä. Pahan valta on suuri! Vainajien elämästä — niin minä meinaan — voi kyllä poimia pahoja asioita eläville varoitukseksi ja ojennukseksi. Se olisi vainajien omakin halu ja tahto, mutta he eivät voi tulla eläviä ihmisiä varoittamaan. Siitä on siis vain hyötyä eläville eikä mitään pahaa vainajille, sillä niin tulee sanotuksi vain se, mikä oli totta, eikä kukaan lisää siihen mitään omasta päästään, ja sen mukaan luonnollisesti käsitteellisyytemme" — noin ikään se sanoi, ihan niillä sanoilla — "tästä asiasta on selvä, että kun — kun elävistä totuuden mukaisesti olemme oikeutetut sanomaan vain hyvää — vähemmän pahaa kuin vainajista, on manalle menneistä siis, järjellisesti asiaa käsitellen ja tutkistellen, lupa — tuota noin — lupa hiukan pahaakin sanoa. Mutta kun tästä vainajasta, josta nyt on kysymys, ei löydä mitään pahaa, sellaista, joka olisi meille ojennukseksi, koska muut eivät kuitenkaan ole hänen laisiaan suuria — puolijumalia — niin täytyy sanoa pahaa vain eloonjääneistä, jotka hänen kanssaan aikoinaan tekemisiin joutuivat. Oikeudenmukaisuuden ja kohtuudenmukaisuuden nimessä täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että tämä vainaja — Markun Topi — olkoon Jumala armollinen hänen sielulleen! — että tämä vainaja oli toisinaan niinkuin sinä tässä sanoit — vähän raa… tuota noin… ankaran puoleinen matruuseille ja perämiehille, sellainen vanhan ajan mies, niinkuin ne sen ajan laivanpäämiehet kaiketi kaikkikin taisivat olla…"
"No mutta hänestähän kulki yltyleensä sellainen puhe, että hän olisi purjehtinut niin hirveillä ilmoilla, että moni mies, joka vaan kerrankin hänen matkaansa joutui, sai kammon merta kohtaan eliniäkseen, lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka olivat samanlaisia kuin hän itse ja jäivät hänen vakinaisiksi miehikseen" — koetin minä puhella.
"Ja siinä puheessa sitten ei ole perää senkään vertaa kuin tuossa toisessa", sanoi Penna, "ei totta sitehiksikään! — Ei se vainaja koskaan seilannut enemmän — paljon enemmän kuin minkä asu ja takila sieti. Toisinaan kyllä lenteli ilmassa purjeenkappaleita kuin variksia, mutta miehet veivät uusia tilalle. Mitäs siitä! Tyytyväisiä ne olivat olleet laivan isännätkin, sillä vaikka korjauksiin ja uusiin purjeisiin meni paljon rahaa, niin kyllä se mies isännilleen sitä toikin — paljon enemmän toi kuin vei. Joka sanoo voivansa vannoa, että on menettänyt mielensä tämän vainajan kanssa seilatessaan, niin vannokoon! Se on hänen asiansa eikä liikuta muita! Minä panen kaksi sormea Jumalan sanan päälle, milloin se tarpeelliseksi ja asian vaatimaksi nähdään…"
No niin!
Mitäs sanot siihen? Minä ainakin olin sillä kertaa ymmällä, kumpiko meistä kahdesta sinä iltana oikeastaan koetti toistaan narrata — minäkö Pennaa vai Pennako minua. — — —
Myrskyn soidessa ja räystäsveden rummuttaessa tämän kummallisen kajuutan kattoa ja kuunnellessani noita kummallisia tarinoita entisajan merenkulkijoista, puolijumalista, ajasta, jolloinka laivat olivat puuta ja miehet rautaa, kun nyt sen sijaan laivat ovat rautaa ja miehet puuta, näin mielikuvituksissani isojen parkkilaivojen ratsastavan merien kuohupäillä jaloimmassa kilpa-ajossa, mitä maan piiri tuntee, ja näin heikkopäisten menettävän järkensä, purjeiden repeilevän, raakojen taittuvan ja uusia purjeita ja uusia purjepuita vietävän ylös ja tunsin oloni epävarmaksi, mutta havaitessani, ettei ainakaan tässä kajuutassa istuessani ole hätää, kilistin lasiani vanhan Valtiasmeren laivurin kanssa Samelin Pennan, liialta nimeltä Merikauhun, ja niiden muiden muistoksi.