I.
"Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella", sanoi Hinterikin Juuso aamulla kello kolmen tienoissa, kun jälleen tuli tyyni ja niin tuumasi Eskon Mikko ja Sepän Jere myös. Molemmat he kertasivat puoliääneen, mitä Juuso juuri oli lausunut. — "Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa. Niin se ajaa."
Muuta ei sinä yönä oltu juteltukaan.
Pari tuntia oli luovittu etelätuulta. Juuso itse oli pitänyt silloin perää. Käännösten aikana oli Juuso aina sanonut: "Käännyttäsköhän taas", jolloinka Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat kompuroineet pimeää kantta pitkin sanaa päästämättä paikoilleen, Mikko vokan jalustimeen ja Sepän Jere keulaan, hoitamaan keulapurjeiden jalusnuoria käännöksen aikana.
Ennen käännöstä antoi Juuso aluksensa hiukan aleta, jolloin sen vauhti lisääntyi, joka taas oli tarpeellista ja välttämätöntä kääntyessä, etenkin nyt, kun kävi vastaan voimakas ummikas.
Juuso itse istui kajuutan katolla jalat riippuen kannella ja piteli kiinni helmarista, ja ohjasi ja tarkkasi hetkeä, milloin aluksella on sopivan suuri vauhti ja milloin on sopiva aaltojen väli aluksen kääntyä. Silloin hän taitavalla liikkeellä, ensin vähitellen ja sitten rohkeammin, lykkäsi helmarin itsestään poispäin, jollain alus voimakkaassa kaaressa alkoi kääntyä ja kohota kallistuneesta luovima-asennostaan pystyyn. Silloin kuului läiskettä ja pauketta. Purjeet paloivat ja rievinauhat ja nuorat rapisivat ja rapsahtelivat vahvaa purjekangasta vasten, joka hulmusi tuulessa. Vokka oli vihainen pirkkelilleen, jolle se antoi läiskyvän korvapuustin toisensa jälkeen. Ensin vaikeni isopurje perällä. Se oli saanut tuulen uudelta puolelta, täyttyi, pingoittui, vaikeni ja alkoi lykätä alusta ylös tuuleen. Sillä välin olivat keulapurjeet saaneet myös tuulen uudelta suunnalta, mutta jäivät vastaan, painamaan keulaa alas, kääntämään alusta. Vokka oli paukkunut ja palanut koko ajan, mutta heti isonpurjeen täytyttyä tuulesta, vei Eskon Mikko vokan jalusnuoran alapuolelle, jossa hän Sepän Jeren avulla veti sen kireälle ja kiinnitti sen omaan linkkoonsa kannessa. Sitten he molemmin miehin menivät keulaan, Jere yläpuolelle päästämään harusvokan ja lyyverin jalustimet auki ja Mikko vetämään ne kiinni alapuolelle. Yhteisvoimin he tiukkasivat nekin kiinni. Alus kulki jälleen uutta suuntaa oikealle kupeelleen kallistuneena ja laistojen tulet, jotka äsken näkyivät oikealta, näkyivät nyt vasemmalta. Käännösten aikanakaan ei puhuttu enempää. Joskus jörähti Juuso: "Anna mennä!" tai "pane kiinni!", mutta eihän sekään mitään juttelua ollut. Vasta nyt, Juuson lauseesta: "Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella", kehittyi keskustelu, nimittäin tuo jo mainittu, jossa Eskon Mikko vastasi: "Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa syksyinen yö. Niinhän ne sanoivat ennen vanhat, edesmenneet." Ja sanoilla: "Niin se ajaa, niin se ajaa", otti keskusteluun osaa Sepän Jere myös.
Tuuli oli nimittäin yön kuluessa käynyt kaikissa ilmansuunnissa ja välillä tyyntynyt. Nyt, noin puoli tuntia sitten oli alkanut puhaltaa etelästä, siis vastaan. Lännestä kävi myös voimakas ummikas, sillä eilen ja sen edellisinä päivinä, lähes viikon ajan, oli puhaltanut voimakas länsituuli. Käännöksen jälkeen pauhahteli ummikas alihangan puolelta vastaan.
Tuulen pyöriminen sinne tänne oli ollut kiusallista — paitsi milloin se puhalsi mukatuulena — ja vaikka nuo kolme miestä "Vesan" kannella eivät olleetkaan mitään maamiehiä, oli heidän mielensä apea ja pitempää keskustelua ei syntynyt, ennenkuin aamuhämärissä, jolloinka oltiin jo maan, nimittäin kotisaaren lähellä — sen korkeat vuoret siinsivät tummina yhä vaalenevaa taivasta vasten — kun tuuli kääntyi länteen ja saatiin lopettaa luoviminen. Onneksi oltiin silloin tuulen kääntyessä niin paljo sen päällä, että voitiin jalustimia höllentäen suunnata "Vesa" suoraan kotia kohti. Onnen kauppaa se ei kuitenkaan ollut tällä kertaa Eskon Mikon mielestä, eikä Sepän Jeren myös, sillä he muistivat kyllä, kuinka Juuso viimeisen luovin alkaessa oli sanonut: "Käännetääns pojat ja pyritään nyt helkkarin kyytiä niin ylös länteen kuin ennätetään, sillä tämä tuuli menee kohta sinne, jos vanhat merkit paikkansa pitävät!" — "Mistäs sä sen tiedät?" oli kysynyt Eskon Mikko ja Juuso oli vastannut: "No ek'sä itsekin näe ja huomaa, että laine lännestä alkaa käydä yhä virkeämmin. Siellä se jossain kauempana jo puhaltaa lännestä ja saattepas nähdä, niin pian se on länsituuli täälläkin." Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat Juuson tovereita ja tiesivät, että osa lienee onnessakin Juuson menestykseen merimatkoilla, mutta suurin osa viisaudessa ja valppaudessa, jolla hän otti kaikki pienimmätkin seikat huomioon ja osasi niitä käyttää hyväkseen. Muu saarikansa luki kaikki Juuson hyvän onnen syyksi ja siksi häntä hoettiin, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, "onnen pojaksi." — Matsedän Jyrin Anna-Liisa, tuo vanha, jumalisuudestaan kuuluisa vaimo, jolla oli jotain vanhaa kaunaa ja kateutta koko hinterikkiläisten sukukuntaa kohtaan, paapatti eräänä talvipäivänä naapurin emännille, jotka olivat puolitusinaisena joukkona kokoontuneet verkkoineen ja verkkoharkkeineen Anna-Liisan luo verkkojaan parsimaan, juttelemaan ja kahvia juomaan: "Hinterikin Juuso! Hö! Tuo juoppolalli! Sitä ei mikään muu merellä onnesta, kuin itse paholainen, joka sen ystävä on ja merehiset ja muut pahat henget, jotka sitä auttavat ja hoivaavat niinkuin oma omaansa ainakin!" Eskon Mikko ja Sepän Jere myös, jotka aina olivat Juuson matkatovereina, palkattuina matruuseina tosin, mutta tovereina siitä huolimatta, tiesivät, että onnella ja sattumalla ja vielä vähemmän pirulla ja veden väellä oli hyvin vähän osaa Juuson onneen merimatkoilla, jos oli osaa ensinkään. Tämäkin, että oltiin tuulen päällä lännen alkaessa puhaltaa, oli kyllä pieni tapaus, mutta kyllin suuri näyttämään, mikä osuus pirulla tai muilla sen maan miehillä on viisaan ihmisen teoissa. Päivän valjetessa oli tullut näkyviin toinenkin jaala, huonompikulkuinen kuin "Vesa", joka näytti pyrkivän samaan satamaan. Tuolla se nyt kyykkäili kaukana idän alla, jota nouseva aurinko kultaili, vähän purjeita vain näkyi tumman, miltei mustan meren takaa, eikä aika ajoin, jaalan vajotessa suurempien laineiden väliin, niitäkään. Se jäi kauas tuulen alle ja sai loppumatkan luovia ja pääsi satamaan neljä tuntia myöhemmin kuin "Vesa", ei siksi, että sen päämiehellä olisi ollut huonompi onni, vaan siksi, että siinä oli tuhmempi päämies. Se oli selvää Eskon Mikosta ja Sepän Jerestä myös ja siitä asiastapa sukeutuikin vilkas keskustelu "Vesan" kannella, sen kaataessa navakkaa länsituulta kohti kotisatamaa, niin että sen runko ihan innosta vapisi kun se vuoroin kiipesi viheltävin köysin jyrkkään ylämäkeen ja pauhaten läksi siitä viilettämään pitkää loivaa alamäkeä. Keskustelussa ei kyllä mainittu suoranaisella sanalla itse asiaa, koska Hinterikin Juuso, "onnen poika", "Vesan" päämies, itse istui siinä varsaansa ohjaamassa ja itse otti osaa keskusteluun, mutta ymmärsi sen Eskon Mikko sekä Sepän Jere, mistä on kysymys. Ei Hinterikin Juuso ollut tuhmia mukaansa ottanut!
Mikko: Sinne se jäi idän alle tuo meidän yöllinen kilpailijamme.
Jere: Sinne se jäi. Taisi olla miehillä vilu yöllä, koska jäivät sinne lähemmä päivän nousua lämmittelemään.
Juuso: Ei ne lämmittelemään jääneet!
Jere: No mitäs ne sinne olisivat jääneet. Kippari tietysti tuumasi, miehilleen, että "Kuulkasta pojat! (Se oli matkimista ja pilkkapuhetta, sillä Matsedän Jyri, Juuson tuleva appi, jonka jaalaksi kilpailija tunnettiin, alkoi aina, varsinkin päissään, puheensa sillä tavalla.) Eiköhän jäädä tänne vähän lämmittelemään, koska päivä nousee niin kirkkaana?" —
Juuso: Ol' nyt! Ek'sä hölmö ymmärrä, että ne jäivät sinne siitä syystä, kun se Matsedän Jyri on niin saita mies. Sen käsissä venyy pennikin syltä pitkäksi ja nyt se koettaa venyttää päivää — pelkässä saituudessaan — muutamia tunteja pitemmäksi sanoen: "Kuulkasta pojat! Minkä likempää päivännousua päivän alottaa, sen pitempi on päivä!"
"Vesan" kannella jyrisi voimakas "Hööö!"-nauru kilvan suuren kertalaineen kanssa, joka mennä meurusi juuri sillä hetkellä "Vesan" peräntakaa, suuri kuin kallio ja voimakas kuin sata sonnia ja olisi kyennyt silmänräpäyksessä musertamaan sirpaleiksi koko "Vesan", jos olisi sattunut yli pääsemään, mutta sehän ei ollutkaan mitään sattuman tai onnenkauppaa sekään, että se meni ohi perän takaa, vaan seurauksena Juuson taitavasta ohjauksesta. Toinen, vähemmän taitava olisi peljästynyt ja kääntänyt aluksensa päin tuulta jo hyvissä ajoin ja jäänyt odottamaan, milloin kaatuva kertalaine ennättää mennä ohi keulan editse. Toisinaan oli Juusonkin pakko tehdä niin, mutta tällä kertaa hän oli laskenut, että jouduttamalla "Vesan" vauhtia ennättää sen tieltä alitsekin ja säästää kokonaan sen ajan, mikä menee aluksen päinkääntämiseen, aallon ohimenon odottamiseen ja vauhdin ja suunnan saamiseen jälleen ennalleen. Juuso oli laskenut, että jos niin tekee, menettää vähintään yhden minuutin jokaista kertalainetta väistäessään ja että kuudenkymmen laineen perästä on tunti menetetty. Niin naljailtiin "Vesan" kannella naapurin huonosta onnesta sinä aamuna ja monissa muissa tiloissa.
Sepän Jere istui Juuson kanssa kajuutan katolla, sen etureunalla — Juuso siitä syystä, että hän itse piti perää ja peränpitäjän paikkahan jaaloissa oli siinä ja Jere siitä syystä, ettei hänellä nyt ollut mitään muuta tehtävää.
Molemmat tupakoivat.
Jerellä oli lyhytvartinen puinen piippu ja Juusolla valkea liitupiippu, jonka Mikko oli alhaalla kajuutassa täyttänyt ja sytyttänyt ja ojentanut valmiina isännälleen.
Mikolla oli "Vesassa" kokin virka yhdistettynä matruusin virkaan ja kajuutassa hän parhaillaan puuhaili aamuteen keittohommissa, samalla vedellen makeita savuja omasta piipustaan — ylpeydestään, sillä se oli vanha hopeahelainen kannellinen perintöpiippu. Väliin pisti Mikko päänsä kajuutan luukusta ulos ottaakseen osaa keskusteluun ja silmäilläkseen, missä ollaan ja missä naapuri, nimittäin Matsedän Jyrin jaala on ja mitä se milloinkin tekee. Se oli äskettäin kääntänyt ja puski nyt luodetta kohti ja näkyi vinosti perän takaa tuulen alla. "Vesa" sen sijaan meni kuuden solmun nopeudella kohti omaa saarta, jonka loistojen tulet sammuivat samalla, kun aurinko nousi. Joka hetki tuli saari lähemmäksi ja sen piirteet selvenivät selvenemistään. Erotti jo metsää ja kalliota ja valkeiksi kalkitut rakennukset ja loistotornin Pohjoiskorkealla. Saari kohosi kohoamistaan merestä ja laineiden harjulle noustessa näkyivät jo Pohjoisrivin loisto ja rakennukset, vaikka taas laineiden väliin laskeutuessa ne ja välistä koko saarikin jäi keulan kautta ohi vyöryvien aaltojen taa.