SISÄLTÖ:
I. Yö Uustalossa.
II. Tullimies haluaa liittolaista.
III. Jumala antaa saarelaisille viljaa.
IV. Matsedän Jyri.
V. Lumipyryssä.
VI. Santra.
VII. Esivalta ja salakuljetus.
VIII. Euppe.
IX. Laivaosakkeet.
X. Onnen pojalla käy korkeita vieraita.
I luku.
YÖ UUSTALOSSA.
Korttipeli ja ryypiskely on Uustalossa jatkunut pitkin aamuyötä, jo viisi tuntia, kello kahdestatoista asti ja nyt lähenee kello jo viittä aamulla.
Kolme merimiestä ja talon isäntä istuvat ison pyöreän pöydän ääressä
Uustalon isossa kammarissa.
Pöydällä palaa kolme kynttilää.
Siinä on myös iso, vaalean ruskea ruusi Riian palssamia ja pari isoa putelia hyvää Saksan viinaa, vasta Memelistä tuotua, ja kolme ryyppylasia.
Miehet pelaavat korttia, ryypiskelevät ja puhuvat kovaäänisesti.
Talo on mantereella, erään sokkeloisen merenlahden pohjukassa. Lahden edessä on laaja saaristo. Lahti itse muistuttaa enemmän järveä kaislistoineen, pilliheinikköineen, kiiskeineen ja salakoineen, sillä varsinaisesta saaristomerestä eroittaa sen kapea ja matala salmi, jonka yli helposti voi kivellä heittää. Salmi on matala ja kivinen. Vain jaalat ja kuutot ja sitä pienemmät alukset voivat uida siitä läpi täysin kuormattuina — kuutotkin vain nousumeren aikana. Lahden rannalla, lähellä Uusitaloa on laivaveistämö, jossa on rakennettu muutamia prikejä ja kuunareita, mutta ne on uitettava lahdesta ulos tyhjinä tai korkeintaan pohjakivikuormassa.
Salmen suuta on vaikea mereltä tullessa löytää pimeällä, eivätkä siihen muut öisin pyrikään kuin Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän Jere, juuri ne samat miehet, jotka Uustalon isännän luona pitävät iloa, viettävät hauskaa yötä kolmiviikkoisen merimatkan jälkeen syysmyrskyissä, sateissa ja lumipyryissä. Silloin näyttää tulta Uustalon isäntä salmen länsirannalla olevalla matalalla kalliolla. Jos tulijat ovat oikeita, näyttävät he aluksestaan merkkitulta, kaksi tai kolme leimausta peräkkäin kerran minuutissa, tai tulta, joka kerran minuutissa peittyy — aina kutakin retkeä varten erikseen tehdyn sopimuksen mukaan. Tätä sopimusta ei tunne kukaan muu kuin "Uustalon pappa", niinkuin mainitut saarelaiset Uustalon isäntää kutsuvat, ja tietysti myös nuo saarelaiset, Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän Jere. Jos tulijat ovat vääriä ja vilpillisiä, kuten esimerkiksi tullimiehiä ja näyttävät väärää tulta tai eivät osaa näyttää mitään tulta, sammuttaa Uustalon Pappa oman tulensa ja virittää hetken perästä uuden tulen paljo lännempänä, tai ei viritä ensinkään, riippuen siitä tunteeko hän pimeältä mereltä häämöittävän aluksen tullijaalaksi vai rauhalliseksi saaristolaiseksi tai rannikkolaiseksi. Tullimiehille, koska he ovat ruunun miehiä, ei Uustalon Pappa voi olla tulta näyttämättä, mutta juuri sen verran lännemmäksi, että tullijaala iskee keulapuunsa mainittuun kallioon, joka on jyrkkä ja jonka luo jaala ui kuivaan maahan, vaikka olisi täydessä kuormassa. Mainittu salmi on nimittäin pimeässä aivan näkymätön, koska lahti tekee levetessään jyrkän mutkan länteenpäin heti kun on salmesta päästy sisään. Mereltä katsoja näkee siis vain pelkkää metsää, eikä edes taivasta vasten nouse ainoatakaan korkeampaa puuta tai mäkeä, jonka mukaan voisi paikan suunnilleenkaan arvioida. Salmen länsirannalla oleva kalliokin on niin matala, ettei siitä ole yhtään apua. Molemmin puolin salmea ja sen takana kasvava metsä on paljon korkeampaa, kuin tuo kallio, ja metsän raja taivasta vasten on aivan suora. Päivälläkään, kirkkaalla auringon paisteella, ei salmensuuta näe matkan päähän, sillä kallio salmen länsirannalla punertaa aivan samanlaisena ja yhtä korkeana kuin kivikko pitkin rantaa länteen ja itään. Ranta on täynnä suuria, parin sylenkin korkuisia ja pienempiä, punertavia kiviä ja niitä on vedessäkin, joka on kauas matalaa. Jotkut kivistä pistävät päänsä ylös vedestä vielä kaukana rannasta. Lahteen sisään pääsy on siis sangen vaikeaa päivällä, mutta vielä vaikeampaa yöllä ja etelämyrskyillä taas jokainen mielellään tahtoisi päästä tuon salmen takana olevaan tyyneen ja ihanaan satamaan. Tämä on Eskon Mikolle, Hinterikin Juusolle ja Sepän Jerelle ei ainoastaan mieluista, vaan aivan välttämätöntä, sillä milloin he mereltä salmea lähestyvät, eivät he sitä lähesty hätäsatamaa etsiäkseen, vaan jättääkseen ennen aamua viina-ankkurinsa uustalon Papan hoitoon. Lahden rannalla, lähellä salmen suuta, länteenpäin, synkän metsän takana, on savipohjaisia soita. Niihin kaivetaan puolen sylen syvyisiä, saveen asti ulottuvia kuoppia ja viina-ankkurit peitetään turpeilla kauniisti niihin kuoppiin ja kaivetaan esille vasta talvella, rekikelin alettua, ja viedään vähittäismyyjille sisämaahan.
Milloin mereltä tulija näyttää oikeita merkkitulia, sytyttää Uustalon Pappa niin sanotut sihtitulet. Hänellä on mukanaan sitä varten kaksi tuulta sietävää lyhtyä, jotka hän asettaa salmen takana olevalle metsärannalle ja ohjaa niillä aluksen salmesta sisään, kunhan alus vain asettaa kulkusuuntansa siten, että lyhtyjen tulet näkyvät tarkasti päällekkäin. Jos taas asiat ovat niin hullusti, että salmen sisäpuolella on vilppi, se on, että siellä makaa ankkurissa tullijaala vaanimassa, asettaa Uustalon Pappa lyhtynsä rinnakkain salmen länsirannalle, eikä liikuta niitä, tai jos tullijaala on liian lähellä tai jos on pelkoa siitä, että lähistöllä, metsän suojassa hiiviskelee vilpillisiä olentoja, sammuttaa Uustalon Pappa molemmat lyhtynsä, hiipii äänettömästi jollaansa ja soutaa tiehensä. Silloin alkaa tulijoille ikävä ja vaikea luoviminen takaisin merelle ja uusi yritys tehdään vasta seuraavana iltapimeänä tai valitaan kokonaan toinen maihinnousupaikka Haminan tai Koiviston puolella. Uustalon Papan maat ja salmet ja talo on nimittäin Loviisan tullimiesten vaikutuspiirissä.
Jaala oli ankkurissa lahdella, lähellä Uustalon rantaa.
Kaikki purjeet olivat käärityt.
Tullin ilmaantumisesta lahdelle ei ollut mitään lukua, sillä aluksessa ei ollut tällä kertaa kieltotavaraa pisaraakaan.
Joskus sattui niin, että tulli nousi jaalaan sittenkin tarkastukselle. Ei löytänyt muuta kuin viinan hajua. Jaalan koko sisus haisi viinalle. Tullimiehet nuuskivat sieraimiaan ja sanovat Eskon Mikolle, joka on ilmoitettu laivan omistajaksi ja kuljettajaksi — vaikka hän onkin vain jonkinjoutava niin kutsuttu linnakippari, mies, joka tarvittaessa menee talvikuukausiksi istumaan ja vettäleipää syömään isäntänsä ja päämiehensä puolesta — että: "Täällä haisee joka paikka viinalle", ja nuuskivat ja nuuskivat että sieraimet sihisevät. Nuuskii ilmaa myös Mikko, joka on tullimiesten kanssa laskeutunut alas ruomaan: "No ihme ja kumma! Ei ainakaan minun sieraimiini ota muuta hajua, kuin minkä täällä tervalle ja silakansuolavedelle haisee!" — "Haisee haisee! Viinalle haisee joka paikka!" — "Jaa, sille en minä mahda mitään, jos herrojen sieraimissa viinalle haisee. Herrat ovat luultavasti ahkerasti ryypänneet ja oma henki vain se taitaa haista. En minä mitään viinan hajua tunne. Mutta minähän en olekaan kunnon ryyppyä saanut kun Matiksen Hemman häissä! — Ja tässähän tämä on jaala! Etsikää etsikää!"
Ja tullimiehet soutavat tiehensä.
Niin. Usein kävi sillä tavalla.
Nyt ei ollut ainakaan ankkuroimiseen saakka tullijaalaa näkynyt ei kuulunut missään, eikä Uustalon Pappakaan sanonut nähneensä niitä viikkokauteen niillä vesillä. "Paha merkki", sanoi siihen Hinterikin Juuso. "Sitä pikemmin nyt voivat tähän ilmaantua." Eivät ne kuitenkaan ilmaantuneet koko ajalla. Rauhassa saatiin iltayöstä purkaa jaala tyhjäksi ja korjata tavara talteen. Työ kävi nopeaan, sillä kaikki kolme jaalamiestä ja Uustalon Pappa poikineen panivat parastaan. Jaala ankkuroitiin Uustalon rantaan, purjeet käärittiin, kajuutasta otettiin pari tuopin vetävää viinaputelia ja palssamiruusi, kajuutan ovi kierrettiin lukkoon, loikittiin jollaan ja soudettiin maalle, Uustaloon, jossa ensin syötiin vahva ateria ja sitten alettiin kemut, jotka ovat nyt jatkuneet, kuten sanottu, kello viiden korville asti.
Huolimatta varhaisesta aamuhetkestä, on Hinterikin Juuson mieliala korkeimmillaan. Uustalon Pappa jo torkkuu ja Eskon Mikko, linnakippari, mukalaivuri, kiroilee tylsänä ja Sepän Jere hankkii riitaa Hinterikin Juuson kanssa hokemalla lakkaamatta: "Minä voitin sinut korttipelissä ja sinä jäit minulle sata markkaa velkaa."
Juuso luovii yli lattian takalle, jossa päretikulla penkoo hiillosta, jonka emäntä maata lähteissään illalla peitti tuhalla, ja kuulee kuin pilvistä ja hyvin kaukaa:
— Kuule Hinterikin Juuso! Sinä olet hävinnyt pelissä! Kuule Hinterikin
Juuso! Sinä olet minulle sata markkaa velkaa. Kuuletko sinä vai et!?
Näithän sinäkin Uustalon Pappa, että se hävisi ja jäi minulle sata
markkaa velkaa?
— Näin, näin.
— Se ei meinaa maksaa minulle! Se on kelmi mies, vaikka on rikas!
— Kyllä se maksaa. Maksaahan se. Odota nyt, että se saa ensin piippuunsa tulen.
— Minä hakkaan sen tuhannen ruumeneksi, jos ei se maksa. Luulek'sä, etten minä jaksa, hä!
Jere ravistelee Uustalon Pappaa, jonka vieressä hän on istunut koko ajan, mutta on nyt tuppautunut yhä lähemmäksi, että muka Pappa paremmin hänen huutonsa kuulisi.
— Luulek'sä etten minä jaksa — hä!?
— Jaksat, jaksat, vaan anna miesraiska olla hakkaamatta! Hyvä mies se on Hinterikin Juuso. Kyllä,se maksaa kunhan ennättää saada tulen piippuunsa.
Hinterikin Juuso on löytänyt hehkuvan hiilen, jonka on nostanut hyppysissään piippunsa suulle, tupakan päälle ja imee parhaillaan ja saa tupakan palamaan, horjahtelee ja rääpästelee milloin vasemmalle jalalle, milloin oikealle, milloin eteenpäin milloin taapäin. Sitten viskaa hän hiilen takkaan ja kääntyy toisiin päin ja alkaa hoiperrellen palata. Keskilattialla hän pysähtyy ja kysyy Uustalon Papalta:
— Kuules Pappa! Minä kysyn sinulta yhtä asiaa.
— No — kysy vaan.
— Sinä olet ollut aina hyvä mies minua kohtaan…
— Entä sitte?
— Ja olet ollut minulle kuin oma veli, parempi kuin oma isä. Kuule mitä minä sanon sinulle!
— No?
— Minä luotan sinuun enemmän kuin tähän piippuuni ja kun sinusta aika jättää, niin sitte en minä yhtään tiedä, kuka minua auttaa tullisyökäreistä.
— Onhan minulla kaksi poikaa…
— Kaksi poikaa?! —
— Niin. —
— Ne ei ole mitään, sanon minä! Kuulek'sä nyt, mitä minä kysyn sinulta, Uustalon Pappa?
— Kuulen kuulen. Sitähän minä tässä odotankin, että mitä sinä kysyt.
Hinterikin Juuso hoipertelee, koettaen hoitaa tasapainoaan käsillään — vasemmassa kiikkuu savuava piippu — ja tulee aivan ukon eteen ja supattelee kovaäänisesti ukon korvaan.
— Mitäs tämä Sepän Jere sinulle sanoi taannoin?
— Että hänellä on sata markkaa saamista sinulta.
— Sanoikos se mitään muuta?
— Sanoi, että sinä hävisit korttipelissä ja jäit sata markkaa Jerelle velkaa.
— Sanoikos se, että minä olen hänelle sata markkaa velkaa?
— Sanoi.
Hinterikin Juuso peräytyi pari askelta, kolmekin, koetti pyörähtää ympäri kantapäällään, niinkuin hänellä tapana oli, ja onnistuikin ja hihkaisi:
— Sata markkaa velkaa tai saamista! Sata markkaa velkaa tai saamista! Se ei meinaa meikäläisen kukkarossa yhtään mitään. Poltti tämän nyt satamarkkasen tupakassa tai haistoi nuuskassa, se ei meinaa minun kukkarossani mitään! Eikä Uustalon Papankaan kukkarossa! Toista se olisi sinun kukkarossasi, Sepän Jere! Sinä olet köyhä mies!
Hinterikin Juuso pani piipun hampaisiinsa, kävi pöydän ääreen istumaan, kaivoi liivinsä povitaskusta kukkaronsa, josta otti esille setelitukon, jonka levitti pöydälle, löysi satamarkkasen ja viskasi sen Sepän Jeren eteen ja sanoi:
— Tämä yksi satamarkkanen ei tunnu minun kukkarossani yhtään mitään, oli se tuloa tai menoa! Siin' on! Kääri se nyt kauniisti ja vie nannallesi! — Mutta tiedätkö sinä, Sepän Jere, minkä tähden minä hävisin korttipelissä?
— Kun olet huonompi pelaaja…
— Niin niin. Niin sinä luulet ja niin luuli Eskon Mikko ja niin taitaa luulla Uustalon Pappakin, mutta minä itse luulen, että asia ei ole sillä tavalla kuin luullaan. Minä surin sinun köyhyyttäsi, Sepän Jere, ja olen aina surrut ja annoin sinun tahallani voittaa itseni, etten tarvitsisi rahaa sinulle lahjoittaa, sillä lahja on kuin almu ja tekee mielen alakuloiseksi. Toista se on, kun itse rahansa ansaitsee, kaupalla, työllä, taikka korttipelillä! Niinhän! Hi hi hi!
Hinterikin Juusoa sanottiin välistä väkäleuaksi ja toisinaan jäkkäniskaksi. "Sellain jäkkäniska! Just kun Hinterikin Juuso!", sanoivat vaimot Juuson kotisaarella pojistaan joskus, ylpeillen ja kuvitellen, että niistä tulee Hinterikin Juuson kaltaisia onnellisia merenkulkijoita, onnen poikia, rahan tuojia. Eikä Hinterikin Juuson leuka muulloin niin vahvalta näyttänytkään kuin nyt, julistaessaan Sepän Jerelle tuon musertavan sukkeluutensa.
Eikä Hinterikin Juuso ollut mikään huono mies ruumiiltaankaan. Hän oli päin vastoin voimakas, norja ja sukkela, vikkelä kuin kissa. Kovin teki mieli Sepän Jeren viskata satamarkkainen takaisin, mutta pelkäsi, humalissaankin, että siitä tulee tappelu ja hän saa selkäänsä.
— Mutta eiköhän käydä maata, yksi niinkuin toinenkin, sanoi viimein isäntä. — Tästä taitaa tulla aamu käsiin ja työt eteen. Työt minulle ja matka teille.
Vasta nyt havaitsivat miehet, että aika oli kulunut jo kello viiteen aamulla, että oli jo heräämisen aika tavallisina päivinä. Siitä huolimatta kävivät miehet maata, sillä he olivat sangen väsyneitä.
Oli jo aamiaisen aika, kello kahdeksan, kun Hinterikin Juuso tovereineen heräsi, tai oikeastaan herätettiin. Isäntä tuli nimittäin tuvan puolelta isoon kammariin, jossa yöllä oli ryypitty ja korttia pelattu ja jossa saarelaiset nukkuivat, heitä herättämään ja sanoi:
— No miehet! Käypääpäs tupaan vähän haukkaamaan leipää.
Miehet ottivat ruokaryypyt, jotka olivat samalla kohmeloryypytkin ja alkoivat syödä emännän keittämää hyvää ohrajauhopuuroa voisilmän ja vastalypsetyn maidon kanssa.
Syödessä sanoi isäntä:
— Lahdelle näyttää yön aikana ilmaantuneen toinenkin alus.
— Niin pakana on kuin onkin, sanoi Hinterikin Juuso, vilkaistuaan ulos ikkunasta, joka olikin siinä hänen vasemmalla puolellaan. Eikä tämä kukaan muu ole kuin Loviisan tullijaala. Tunteehan tämän nyt, vaikkei olisi silmiä päässä. Maltas, maltas Petterssonni! Kyllä minä sinut vielä opetan!
Syödessä juteltiin vielä yhtä ja toista. Muun muassa sanoi niille maamiehille Hinterikin Juuso: "Jokaisella ihmisellä on omat vastuksensa, niinkuin teilläkin maamiehillä hallat ja muut ja meillä saarelaisilla tullimiehet. Jokaisen kannettavaksi on Herra pannut oman ristinsä!" — Siitä oltiin yksimielisiä, vieläpä isäntä lisäsi, että ovat ne ristinä tullimiehet muutamille maamiehillekin, sillä: "Ei ole sanottu, etteivätkö tullimiehet mene ennenaikojaan penkomaan suota pahalta paikalta ja sitte olisi piru merrassa! Enemmän pahaa tuottaisi kuin halla halmeessa! Mutta toivotaan nyt, että niin ei ole sallittu tapahtuvan!"
Syötyä juotiin vielä kahvit, jota maustettiin viinalla ja tupakoitiin ja juteltiin hetken ja sitte saarelaiset läksivät rantaan, lykkäsivät jollansa mereen ja sousivat jaalalleen.
II luku.
TULLIMIES HALUAA LIITTOLAISTA.
Tullijaala oli ankkuroinut aivan Hinterikin Juuson jaalan viereen.
Jaalan nimi oli "VESA", sillä Juuson isä, rakentaessaan sen, toivoi "Vesan" kasvavan puuksi, se on, enentävän hänen varallisuuttaan, kunnes hän voi hankkia suuria laivoja. Ensin oli "Vesalla" purjehtinut isä itse, mutta huomattuaan pojallaan olevan paremman onnen, oli hän jättänyt aluksen kokonaan poikansa Juuson huostaan.
Ja se oli viisaasti tehty se!
Juuson vanhempi veli Anterus, Hinterikin Anterus, oli isän poika ja hän Juuso oli äidin poika. Isä oli nimittäin oikeastaan suosinut Anterusta, mutta kun hän nyt oli ulkomerillä — mennyt jo alaikäisenä, saanut avustusta kotoa ja käynyt merikoulua ja purjehti nyt kaukaisilla vesillä purjelaivan päämiehenä — osoitti isä suosiotaan Juusolle, kun tämän suuret kyvyt olivat tulleet näkyviin niillä retkillä, joita Juuso oli tehnyt isänsä kanssa, ja joilla aina voitettiin, jos tehtiin Juuson ohjeiden mukaan ja menetettiin, jos tehtiin Juuson ohjeita vastaan. Isää tämä ensin harmitti ja suututti, mutta sitten hän antoi meriasioissa kokonaan vallan Juusolle ja jäi itse kotimieheksi, puolustaen itseään ja kotiinjäämistään vanhuudellaan — ja se olikin pätevä syy! — ja leinisillä säärillään. Kylä ihmetteli sitä, että alus annettiin kokonaan Juuson huostaan, kun hän muka niin paljon juo, mutta ukko Hinterikki itse rantakäräjillä, kun joku siitä ystävällisesti ja suoraan huomautti, sanoi "Kyllä Juuso viinaa paljon juo, mutta vielä enemmän se taloon rahaa tuo."
* * * * *
Hinterikin Juuso tovereineen nousi jaalaan.
Viereisen tullijaalan kajuutan savutorosta tuprusi tervassavu. Siellä myös lietänee aamiaisella.
"Vesassa" alettiin päästää purjeita auki kääreistään. Juuri silloin nousi kolme miestä tullijaalan kajuutasta, päällysmies ja kaksi tullivartijaa.
Tullijaalan perällä oli jolla. Sen veti yksi tullivartijoista jaalan kupeelle. Päällysmies, ja tullivartijat astuivat siihen ja sousivat "Vesan" kupeelle, jossa pysähtyivät. Molemmat tullivartijat nousivat jollassa seisomaan ja pitelivät kiinni "Vesan" laidoista. Päällysmies istui jollan perällä ja tupakoi — poltti sikaria. Hän katseli ylös jaalaan ja kun jaalamiehet ilmaantuivat partaalle, kysyi:
— Mikä on tämän jaalan nimi?
— No ek'sä itse osaa lukea? Siinähän tuo on nimilauta nokkasi edessä jaalan peräkasassa ja toinen peräpeilissä! Lue, jos osaat! sanoi irvistäen Hinterikin Juuso.
— Ja kuka on tämän jaalan kippari?
— Tämähän se on Eskon Mikko meidän saarelta.
— Kuka siellä teistä on sitte Eskon Mikko?
— Minähän se olen ollut.
— No mikset sinä sitte heti sano?
— Hetihän minä sanoin kun kysyttiin.
— Älä pidä leukojasi liian leveinä, mies hoi! Mitä sinulla on siellä jaalassasi?
— Jaa että mitä on?
— Niin. Mitä sinulla on siellä?
— Pohjalla kiviä ja vähän vettä.
— En minä sitä tarkoita, vaan kontrapanttia.
— Se taas on salatavaraa! Sopii tulla etsimään!
— Mistä sinä tulet?
— Tultiin kotoa.
— Entä sitä ennen.
— Virosta.
— Mitä varten nyt täällä?
— Tultiin heinänostoon, mutta pyytävät niin korkeaa hintaa, ettei kaupoista tullut mitään.
— Mihinkä nyt menet?
— Kotiin.
— Vai niin. Ja sitte?
— Jumala hänen tietää! Voi olla, että vedetään jaala maalle talveksi.
— Minä tulen pitämään tarkastusta sinun jaalassasi. Sinä et nosta purjeita etkä ankkuria sillä aikaa. Ymmärrätkö sinä?
— No mikäs tuota selvää asiaa on ymmärtäessä.
— Sinä pilkkaat virkamiestä, mutta katso itseäsi, irvistelijä! Minä ammun kinttusi poikki, jos et pidä siistimpää suuta! Pane se mieleesi!
Tullimiehet nousivat jaalan, sitoivat jollansa pestin kiinni keulavanttiin ja tarkastus alkoi.
Se alkoi aivan tavallisella tavalla: Tullimiehet laskeutuivat ruomaan ja alkoivat vetää vahvasti ilmaa sieraimiinsa ja päällysmies ärjäisi viinan ja syysmyrskyjen tärvelemällä käheällä kurkullaan:
— Täällä — täällä haisee viinalle!
— Vielä mitä! Silakan suolavedelle ja tervalle siellä haisee, eikä viinalle.
— Minun nenässäni haisee viinalle!
— Jaa no — se onkin taas eri asia, millekä herra tullipäällysmiehen nenässä haisee ja mille ruomassa haisee!
— Minä en kysynyt sinulta mitään, sinä tervakourainen mies! Tullivartijat! Tehkää tehtävänne! Tarkastakaa joka loukko ja joka merimiesarkku ja joka kaappi ja koijat, ottakaa auki karneeri ja kajuutan permanto, penkokaa pohjapainokivet ja ketjukasat ja purjeet ja kaikki ja vetäkää köysinuotta ympäri jaalan!
Kun tarkastus oli näin perinpohjainen, vei se aikaa aina puoleen päivään asti. Enimmän vaivaa toi tullivartijoille niin sanotun köysinuotan veto jaalan ympäristöllä ja alla.
Oli nimittäin joskus sattunut, että isojen kivipainojen avulla painettiin lähelle pohjaa viina- tai viini-astioita, piiloon sinne, ja siltä varalta oli tullimiehillä nykyään niin sanottu köysinuotta, joka pikemminkin oli naara kuin nuotta. Sitä soutelivat tullivartijat hiki hatussa jaalan lähivesissä löytämättä mitään. Viimein antoi päällysmies vartioilleen käskyn lopettaa. Koko ajan oli hän itse seisonut tai kävellyt jaalan kannella ja polttanut sikarin toisensa jälkeen, sytyttäen uuden sikarin entisen pätkällä.
Tullivartijain palattua sanoi päällysmies Hinterikin Juusolle:
— Sinä Joosef Henrikinpoika, tule sinä tänne kajuuttaan. Minä tahdon puhua sinun kanssasi pari sanaa ja tarkastaa paperit.
Tarkastus oli tavallaan loppunut. Se oli käynyt kuin nuottien mukaan — ihan loppuun asti. "Paperien tarkastus" jaalan kajuutassa oli sikäli omituinen, ettei sitä tehty heti ja ettei sitä varten kutsuttu kajuuttaan Kuuton päämieheksi ilmoitettua Eskon Mikkoa, vaan Hinterikin Juuso.
Heti kajuuttaan tultua, ymmärtäen mitä "paperien tarkastus" merkitsi, otti Juuso kaapistaan esille kaksi ryyppylasia, konjakkipullon ja hienoimpia sikareja, mitä tällä puolen maailmaa saatavilla oli ja tarkastus alkoi.
Ensin otettiin konjakkiryypyt ja pantiin tupakaksi ja juteltiin syksyn omituisista ilmoista — pelkkiä länsimyrskyjä, sumuja ja sateita.
— Ei suinkaan sinulla mihinkään kiire ole?, sanoi kerran muun asian väliin Juuso.
— Mihinkäpä minulla, ellei itselläsi! Minulle on sama, missä aika kuluu ja paras siellä missä se hyvin kuluu. Sinulla tässä pikemminkin kiire lienee.
— Mitäs minulla. — Vielä tässä päivänvaloa riittää muutama tunti, että pääsee tästä lahdesta ja maista ulos mereen. Siellä taas on sama, oli yö tai päivä. — Kun sinulla kerran ei ole kiire, niin pannaan kamiinaan tuli ja laitetaan vähän lämmintä. Kylmä siellä ulkona olikin seisoa.
— Kylmä on ilma jo. Vilun se tahtoo tehdä. Päällysmies hieroi kämmeniään, osaksi siitä syystä, että niitä vielä paleli, mutta vielä enemmän siitä syystä, että näki Juuson rupeavan laittamaan tulta kamiinaan ja panevan vesikattilan tulelle.
— Mihinkäs sinä panit ne viina-ankkurit, jotka toit eilen illalla tällä jaalalla?
— Jaa että mihinkäkö panin?
— Niin.
Päällysmies karisti tuhkaa sikaristaan kamiinaan. Juuso hommaili tulensa kanssa. Lisäsi tervaksia kattilan alle ja vastasi harvakseen:
— No kaikkea sitä pälkähtää sinunkin päähäsi kysyä!
— Sano pois vain. Kyllä minä tiedän, että sinulla on tähän tullessasi ollut tavallista parempi viinakuorma jaalasi vatsassa. Siellä on niin jumalattoman kova viinan lemu vieläkin. Sano pois vain. Saat luottaa minuun kuin kompassiisi. Minä en sinun tavaroihisi koske, oli ne mitä hyvänsä! Minä vain haluaisin tietää, mitä keinoja salakuljettajat nykyään viljelevät. — Voitaisiin tehdä liitto. Minä en antaisi sinua oikeuden käsiin ja sinä antaisit minulle jonkun palkkion vaitiolostani ja sokeudestani. — Kyllä minä sinuun luotan.
— Paljoko sinä sitte tahtoisit?
— Voitaisiinhan siitä sitte sopia, kun nyt ensin sovittaisiin tästä pääasiasta.
— Mistä helvetin pääasiasta?
— Siitä, rupeatko sinä liittoon vai et.
— En. Liittoon tullimiehen kanssa! Mieluumminkin sitte pirun kanssa!
— Minä luotan sinuun…
— Mutta minä en luota sinuun!
— Kyllä sinä saat minuun luottaa kuin itseesi! Älä yhtään pelkää!
— Ei puhuta siitä asiasta mitään.
— Sinulle olisi siitä paljon etua. Minä vakuutan kunniasanallani, että en ainakaan minä nostaisi kannetta sinua vastaan…
— Mutta kielisit muille — toisille tullimiehille asiat ja pesisit itse kätesi. Ja enhän minä itse ole istumaan mennyt tähänkään asti. Tiedäthän sinä, että tämän jaalan omistaja ja kippari on Eskon Mikko. Hööö! Vai niin tuhmaksi sinä minua luulit! Ei! — Halvemmaksi minulle tulee se, että ollaan niinkuin ennenkin.
— Minulla on pieni palkka ja iso perhe…
— Jaa — se asia ei liikuta minua. Tuolla kannella on Eskon Mikko. Hänellä on äiti ja sairas sisar. Siellä on Sepän Jere, jonka isä on puujalka, tullimiesten ampuma raajarikko, joka ei kykene kalastamaan eikä purjehtimaan. Voi voi mitenkä paljon on maailmassa niitä, joilla on pieni palkka ja iso perhe!
— Sinulla on vallattoman hyvää konjakkia…
— Ota vaan itse lisään, jos maistuu! Minulla on tässä vähän vielä kiireitä tämän keittämisen kanssa.
Tullimies laittoi itselleen ryypyn ja toisenkin ja sitten olikin jo Juusolla kiehuvaa vettä kattilassa ja hän kaatoi sitä laseihin. Juotiin monta lasillista kuumaa teetä, johon sulatettiin paljon sokeria ja kaadettiin konjakkia mausteeksi.
Kun paperien selvitys päättyi, oli tullipäällysmies nostamalla autettava jollaansa, jossa hän retkahti perälle istumaan osaksi nojaten jollan peräpeiliin, osaksi partaaseen. Oikea kyynärpää riippui jollanpartaan ulkopuolella, vedessä. Molemmat tullivartijat olivat päämiehelleen niin suuttuneita, etteivät kohentaneet häntä paremmin istumaan, eivät edes nostaneet hänen kyynärpäätään ylös vedestä. He olivat sinisiä vilusta, eivätkä olleet saaneet ainoatakaan ryyppyä. Hoitakoon itse itsensä ja jos kyynärpäätä palelee, niin nostakoon sen ylös vedestä. Tullipäällysmiehen pää riippui rinnalla ja hän mongersi yhtenään epäselviä ja vihaisia lauseita joista muutamista sai selvänkin: "Hinterikin Juuso on saatanan ylpeä mies — ei rupea minun kanssani puulaakiin… Minä hirtätän sen Loviisan torilla niinkuin kapisen koiran!… Ylpeä kuin riivattu!… Minä ammun koivet poikki siltä, kun ensi kerran tavataan viinajaalan kannella… Ammun — — ammun — Antakaa pistooli tänne! Missä minun pistoolini on?! — — Kuka tuolta jaalasta töllistelee!? — — Oletko sinä Hinterikin Juuso — hä!? Minä hirtän sinut oman laivasi mastoon vielä tänä syksynä! — — Kuuletko sinä!… Hei tullivartijat! — Mihin te soudatte! Mennään Hinterikin Juuson jaalaan tekemään takavarikko! Otetaan siltä pois kaikki konjakkiputelit!"
Päällikkönsä komennuksesta huolimatta sousivat tullimiehet omaan jaalaansa ja nostivat humaltuneen päämiehensä yli jaalan partaan. Siinä oli kuitenkin käydä hullusti. Miehet horjahtivat ja jolla oli mennä nurin. Lopulta saivat he kuitenkin päällikkönsä jaalan kannelle ja veivät hänet kajuuttaan, johon itsekin jäivät.
Sillä välin oli "Vesan" ankkurikela alkanut kilkattaa. Ketjun tultua lyhyeksi nostettiin ylös peräpurje ja vokka avattiin. Lyyveri oli myös valmiina nousemaan. Kaksi miestä oli ankkurikelassa, Juuso itse peräsimessä. Lyyveri vedettiin ylös ja sopivan tuulen vihurin tultua vedettiin lyyverin ylihangan puoleinen jalusnuora kiini. Tuuli täytti lyyverin, joka alkoi painaa keulaa vasemmalle. Sillä hetkellä Mikko ja Jere neljällä viidellä nopealla ankkurikelan kankien painalluksella nostivat ankkurin irti pohjasta ja riensivät, Mikko taakivokan valliin ja Jere lyyverin jalusnuoriin. Tuuli painoi jo peräpurjeeseen ja vokkaan. Lyyveri laskettiin irti yläpuolelta, missä se tähän asti painoi vastaan, alapuolelle, jossa Jere ketteränä veti jalusnuoran kiinni ja samalla veti Mikko ylös taakivokan. Jere tuli häntä auttamaan vallin kiristämisessä ja kiinnittämisessä. Taakivokan kouti vedettiin myös kiinni ja lakkasi se paukkumasta. Jaala purjehti lahdesta ulospäin vastahankaista tuulta, joka kuitenkin vei hyvin. Tunnin perästä oltiin meren aavoilla ulapoilla harvan ja voimakkaan länsiummikkaan keinuttelemana. Vetämään oli avattu myös molemmat huippupurjeet. Täysin purjein mennä pauhahteli jaala viluisen syystuulen humistessa sen purjeissa.
— Länsituuli taitaa loppua ennen aamua, sanoi Juuso jättäessään Mikolle peränpidon. — Aurinko laskee niin umeaan taivaaseen ja tuuli vetää aina vain vastapäivää. Ennen aamua se taitaa olla jo idässä — kaakossa ainakin. Saa nähdä ennätetäänkö edes kotiin luovimatta. Nytkin jo pyrkii lyyveri lyömään tyhjää, eikä anna enään ohjata kuin piirun verran päälle suunnan ja jaala ojettuu ainakin sen verran näin keveässä pohjakuormassa.
Mikko oli samaa mieltä taivaan merkeistä ja lisäsi omana arvelunaan, että loppumatkalla se taitaa antaa luoviakin.
Turkit päällä, karvalakki päässä, paksut villakintaat ja rukkaset kädessä istui Mikko helmarin ääreen. Hän oli kuuluisa taitavasta peränpidostaan, mutta ei vetänyt vertoja Juusolle itselleen.
Hinterikin Juuso itse laskeutui alas kajuuttaan, riisui päältään turkin ja jaloistaan raskaat merisaappaat ja oikaisi itsensä koijaan peitteen alle ja nukkui heti.
Sepän Jere sahaili kannella tervashalon lyhyiksi pätkiksi jotka pilkkoi veistöpölkyn päällä pieniksi ja vei kajuuttaan, jossa laittoi tulen kamiinaan ja alkoi keittää rokkaa.
Kullakin oli oma työnsä, eikä muuta kuulunut kuin Juuson kuorsaus, aallon mäjähdykset jaalan leveään keulaan ja ylälaitaan, veden ja ilmakuplien kurahtelu laitojen alla, vaahdon sihinä ja kohina alalaidan puolella, saumojen narahtelu jaalan vääntäytyessä aallon pohjasta pitkään liikkuvaan ylämäkeen ja kiertäytyessä taas laineen harjalta vinosti alamäkeen, kahvelin ja pirkkelin jurnutus mastoja vasten ja tuulen hyminä purjeissa ja köysissä.
III luku.