III.
Pojat ovat vilkkaalla tuulella. Pitkän, vaivaloisen ja vaarallisen retken jälkeen tuntuu kotisaaren ja kodin lähestyminen sykähdyttävän jokaisen mieltä ja ryyppien teetään juttelevat pojat hypellen asiasta toiseen.
Juuso: Olivat ne Voionmaan tytöt koko eläviä!
Jere: Oli ne! Mutta oman saaren tytöt ovat vielä parempia!
Juuso: Matsedän Jyri taas kääntää tuolla.
Mikko: On se tämä "Vesa" koko lintu menijäksi.
Juuso: Hyvä se on ja muuttuu tällaisilla reisuilla kuin omahiseksi. Olisi hänellekin annettava osansa ryypyistä. Niin se lentää nytkin kotiin päin, että parta viuhkaa.
Jere: Illalla on luultavasti tanssit. Eihän nyt kukaan pääse verkoille.
Tuulta lisää vain yhä!
Juttelujensa aikana olivat pojat ennättäneet jo maan varjoon, laineettomaan veteen.
Juuso ja Jere seisoivat keulakannella kädet taskuihin työnnettyinä ja tähystelevät.
Mikko pitää perää.
Juuso: Mutta täältähän purjehtii haapio toisensa perään meitä vastaan. Toisenkylän haapioita. Kaikki täydessä kuormassa, minkä suinkin sietävät. Mikko hoi! Ohjaapas vähän ylemmä, noita haapioita kohti, mennään katsomaan mitä niillä on.
Lähelle päästyä nähtiin, että haapiot ovat täynnä, minkä kantavat, säkkejä.
— Mitä teillä on säkeissä? huusi Juuso eräälle ja sai vastaukseksi:
— Mitä se sinuun kuuluu! Enhän minäkään kysy, mitä sinulla on jaalassa!
— Kitas kiinni! huusi Juuso vastaan, mutta kun molemmilla aluksilla oli hyvä vauhti viheltävissä maanalusvihureissa, olivat alukset jo silloin kaukana toisistaan, eikä haapion perämies kuullut kohteliaisuutta.
Haapioita tuli toinen toisensa perästä.
Pian selveni myös mistä ne tulivat.
Niemen takaa tuli näkyviin Ruokolahden kylä, poikien kotikylä, ja siellä, Koiran kallion takaa, siis Juuson kotitalon edestä tuli näkyviin ison purjelaivan mastot.
— Siellä on laivarikko! huudahtivat pojat melkein yhteen ääneen.
Neljännestunnin perästä oli "Vesakin" paikalla. Se ankkuroi aivan laivan perään taa. Laiva oli ajanut kovalla itätuulella sumussa pieneen kallioiden väliseen lahdenpoukamaan Juuson kotirantaan, miltei valkamaan ja niin lähelle kuivaa maata, että sen keulapuomista voi miltei kuivalle maalle hypätä. Kun ranta oli jyrkkä, oli laivan perä vajonnut veden alle, mutta keula oli korkealla. Meri huuhtoi sen kantta keulamastoa myöten.
Senkös ympärillä oli häärinää!
Siinä oli kaikki Ruokolahden kylän haapiot ja kirkonkylän haapioita lisäksi. Viimemainitut olivat paljo epäedullisemmassa asemassa, sillä heillä oli kuuden kilometrin soutu kotiinsa ja taas sieltä takaisin, mutta Ruoholahden kyläläisillä oli omat valkamansa lahden poukamissa laivasta etelään ja pohjoiseen, etäisimmillä viiden minuutin soutu. Juuson kotiväellä oli kaikkein mukavinta: muutama syli laivan keulasta omaan rantaan. Siellä häärivätkin Juuson isä, vanha Heikin Hinterikki ja hänen vaimonsa Hinterikin Anna-Sovia ja palvelustyttö Santra. Juusolla ja hänen tovereillaan ei ollut aikaa edes purjeita kääriä "Vesassa". — Ankkuri mereen ja kymmenkunta syltä kettiä perään ja purjeet alas ja sitten suurella läiskäyksellä jolla veteen ja jollaan loikkivat peräkkäin Juuso, Eskon Mikko ja Sepän Jere myös ja lieruttivat laivan kupeelle ja sanaa sanomatta hajaantuivat joukkoon, kukin oman väkensä avuksi. Ei siinä ollut aikaa sanoa hyvää päivää, ei terveisiä Memelistä, ei kysellä mitään, eikä liioin heiltä kukaan mitään kysynyt — heidän tuloaan tuskin huomattiin. Sanaa sanomatta tarttui Juuso isänsä kädessä olevan haavin varteen ja alkoi nostaa veden alta, laivan ruomasta, isostaluukusta, viljaa, ruista. Isäukko säpsähti hiukan ja mulautti pahasti silmiään ja yritti kirota, mutta kun tunsi ryöstäjän omaksi mieheksi, muutti ilmettään ja sanoi, käännellen mälliä suussaan: "No aja sinä sitten nuoremmaksesi! Jo tässä väsyttääkin, kun tätä menoa on jo jatkunut kolmatta vuorokautta. Minä pitelen säkin suuta, että mamma saa mennä maalle. Mene tuolla jollalla. Kyllä me nyt tullaan toimeen ilman sinuakin."
Juuso nosti viljaa. Sitä tuntui olevan laivan ruomassa vielä kosolti. Haavissa oli pitkä varsi, sen alapäässä vahva rautarengas ja siinä harvasta kankaasta tehty pussi. Ahnaammilla näkyi olevan haavipussina kokonainen puolentynnyrin säkki. Se toi kyllä paljo kerrallaan, mutta sillä haaviaminen oli hankalaa ja hidasta ja väsyttävää.
Vanha Hinterikki itse piti säkin suuta, kun Juuso haavisi. Säkki toisensa perään täyttyi ja ne viskattiin haapioon, jota Santra hoiteli laivankupeella, jossa hän oli joka silmänräpäys loukata sormensa, sillä tungos oli suuri eikä kellään ollut aikaa katsoa toistaan.
Ja siinäkös oli huutoa ja mähinää, kolinaa, läiskettä, riitaa ja tappeluakin.
Tyhjiä haapioita tuli maalta ja kirkonkylästä. Niitä seisoi vuoroaan odottamassa uloimpana, laivan kupeella olevien takana ja ne tungeskelivat ja koettivat päästä lähelle, ennenkuin täysinäiset edes pääsivät lähtemäänkään. Airon lapoja taittui paukkeella ja räiskeellä ja sen perästä sinkoili kokonaisina sadekuuroina sadatuksia ja kiroiluja.
Enimmän huusivat kirkonkyläläiset.
He syyttivät, että heille tehdään vääryyttä.
— Tässä olisi saatava sellainen järjestys, että vuoro kun vuoro kylien mukaan, eikä niinkuin nyt, että laivan kupeella on kymmenkuntakin Ruokolahden kyläläistä ja vain pari meikäläistä. Se ei ole oikein!
— Se ei ole oikein, se ei ole oikein! huusivat yhtä kurkkua kaikki kirkonkyläläiset.
— Tämähän on silkkaa merenryövärin työtä tämä tällainen. Juur justihins merenryövärin työtä! huusi kirkonkylän kylänvanhin.
— Se on oikein! Merenryövärin työtä tämä on eikä mitään muuta! huusivat siihen toiset.
— Tehkää valitus maaherralle! huusivat Ruokolahden kyläläiset ja sitä seurasi sellainen ivanaurun ryöppy, että kaikki muu hukkui siihen kuin maalle vyöryvään suureen kertalaineeseen.
Kuului äkkiä sen seasta laivan kannelta kova veden pauhaus ja valittava ähkäisy.
Vanha Moosan Juttaparka putosi haavineen isosta luukusta ruomaan, jossa oli upota.
Eräs kirkonkyläläinen hänet sinne tyrkkäsi, sillä Moosan Juttahan se juuri olikin huutanut että "Tehkää valitus maaherralle!" joka sana, ja sitä seurannut ivanauru, oli karvas nieltävä kirkonkyläläiselle. Tyrkkääjä lisäksi osoitti haavillaan Juttaa ja huusi: "Katsokaas tuota, joka on niin ahnas, ettei enää malta haavita viljaa ihmisiksi, vaan menee sulin kourin sitä kokoamaan ja syömään raakana ja märkänä!" mutta silloin tarttui kahden Ruokolahden kyläläisen nuoren merimiehen — ja toinen niistä oli Hinterikin Juuso itse — kädet tyrkkääjään ja sinkosivat sen suuressa lentokaaressa ulos laivasta ja putosi hän haapioiden väliin mereen. Pudotessaan hän repäisi erään haapion tulliin housunsa takapuolen halki ja sai pahan kuhmun otsaansa.
Huudettiin sieltä ja täältä:
— Eikö täällä ole yhtään ruunun miestä, tullisyökäriä, tai muuta? mutta siihen kysymykseen ei vastausta tullut.
Olihan toki tullimies Ruokolahden kylässä, niinkuin muissakin kylissä, mutta hän makasi tukkihumalassa Hinterikin kammarissa.
Siellä hänellä oli vakinainen asumus. Hinterikki oli vuokrannut yhden monista kammareistaan tullimiehelle, vanhalle yksinäiselle rapajuopolle merimiehelle, asunnoksi ja heti kun laiva oli käynyt kiinni ja tavaran ja kuorman pelastus alkoi, toimitti Hinterikki tullimiehelle ryypättävää, ensin parempaa, nimittäin rommia, ja sitten kun hän oli humaltunut, huonompaa, nimittäin tavallista viinaa. Koko ajan kun laivassa pelastustyö jatkui, asusti tullimies kammarissaan ryyppäämässä, syömässä ja makaamassa. Laivan miehistö oli otettu erääseen toiseen taloon saman hoidon alaiseksi ja vietiin jo eilen jaalalla lähimpään kaupunkiin, Haminaan, tekemään meriselitystä.
* * * * *
Kun äskeinen kirkonkyläläinen oli päässyt ylös haapioiden välistä, sieppasi hän lähimmästä haapiosta joutilaan airon ja — airon tyvi koholla — juoksi haapion partaalta partaalle hyppien äskeiselle tapahtumapaikalle ja yritti iskeä Juusoa takaapäin päähän, mutta onneksi hän, kuultuaan airon tyven suhinan ilmassa, ennätti väistää ja airo sattui luukun karveliin ja tärähti lyöjän käsistä pois.
Näin jatkui pelastustyö pienien tappelunjähinäin, riitojen ja kiroilujen ja pilkkapuheiden ja haukkumisten säestämänä pitkin sitä päivää ja lyhtyjen valossa vielä osan yötäkin, kunnes laiva oli tyhjä.
Laivan arvokkaimman irtaimiston, ketjut, ankkurit, purjeet, köydet, lokit, kajuutoista ovet, lukot, sarannot, kaapit, sohvat, peilit, kartat, kompassit, astiat, pöydät, tuolit ja muun korjasivat Ruokolahden kylän miehet saraimiinsa ja aittoihinsa rantaoikeuteensa nojaten ja parhain osa siitä joutui Hinterikin huostaan, sillä olihan laiva hänen rannassaan.
Rantaan, Hinterikin saraimen seinustalle koottiin sellainen huonompi tavara, joka ei oikein tahtonut kenellekään kelvata, tullille ilmoitettavaksi.
Seuraavana aamuna, päivän jo valjettua, menikin Hinterikki herättelemään tullimiestä ja pyysi tarkastamaan tavaraa, joka on pelastettu meren ahnaasta kidasta ja ilmoitetaan nyt tullille.
— Nous ylös, nous ylös ja tule tekemään takavarikko. Siellä olisi nyt saraimen seinustalla mikä suurella vaivalla ja hiellä ja hengen uhalla saatiin maalle. Paljo sitä ei ole, eikä niin hyvääkään, mutta muun vei kaiken meri, haasteli Hinterikki rauhallisena ja nyki tullimiestä olkapäästä.
Tullimies avasi lopulta silmänsä, nousi vuoteensa laidalle istumaan ja kysyi huonolla kielellään:
— No — Heikin Hinterikki! Mikä olla hätänä?
— Että tule tekemään takavarikko. Siellä olisi rannassa nyt se tavara mikä saatiin pelastetuksi laivarikosta.
— Mikä laivarikko?! Ei minä ymmärtä mikä laivarikko nyt on. Kaunis ilma! Kaunis ilma on nyt. Ei mikä laivarikko, ei mikä laivarikko.
— On on! Se mikä tuli tuohon omaan rantaan! Eksä muista?
— Jaa nyt minä muista. Se on kuunar "Messina", mut ei minä nyt tulla laivarikko. Minä olla kipuna. Mut antahan sinä minu yks hyvä romryyppy! Minä usko, mitä sinä vanha Hinterikki sano. Korja sinä tavara sinu saraime ja minä teke takavarikko yks toinen kerta. Nyt minä ei tulla — minä olla kipuna. No antahan sinä ryyppy, vai ei?
Rommiryypyn hän sai ja lisäksi uuden nimen: Kipuna Syökäri, jolla nimellä hän tunnettiin koko loppuelämänsä, lähes kaksikymmentä vuotta, sekä sillä saarella että koko Suomenlahdella.