IV.
Laivasta nostettu vilja vietiin saunoihin ja levitettiin niiden parville kuivamaan. Tätä tarkoitusta varten lämmitettiin yötä päivää kunnes kaikki vilja oli kuivattu — eri taloissa eri kauan, riippuen monista seikoista, mutta etupäässä siitä, mitenkä paljo viljaa kuhunkin taloon ennätettiin saada ja tämä taas riippui siitä, montako miestä sattui talossa olemaan kotona ja minkälaisia miehet olivat. Viimemainittu seikka merkitsi enemmän kuin miesten luku. Se nähtiin parhaiten Heikkilästä. Juuson kotiin tultua he veivät maihin useamman säkin ruista kuin monet talot, joista oli työssä kolme, neljä paraassa iässä olevaa miestä. — Vanha Hinterikki auttoi rannassa säkin aina poikansa selkään ja tämä kantoi sen keveästi saunaan, heitti sen kuin höyhentyynyn parvelle, avasi säkin suun ja hajoitti viljan kuivamaan. Kerralla sopi sinne vain pieni osa. Suurin osa täytyi levittää permannoille, tupaan ja kammareihin. Kapeat käytävät vain jätettiin välille. Puolikuiva vilja vietiin lopullisesti kuivamaan saunan parvelle, kun kuiva vilja sieltä oli korjattu vilja-aitan hinkaloihin.
Santra oli saanut huolekseen saunan lämmittämisen ja kuivamassa olevan viljan hämmentämisen.
Viljaa tuotiin laivasta maihin viimeistä iltaa.
Paljosta valvomisesta, työstä ja rasituksesta — ehkä vilustumisestakin — oli Juuson äiti niin väsynyt ja luultavasti sairaskin, että hänen oli mentävä vuoteeseen jo päivänvalkealla. Kaikki sisäaskareetkin jäivät Santran huoleksi.
Illalla myöhään, kun Juuso toi viimeistä ruissäkkiä saunaan, kyykki Santra palavissaan ja punakkana saunan kiukaan edessä kohentelemassa tulta ja lisäämässä puita.
Juuson sisään tullessa he tuskin huomasivat toisiaan: tyttö ei ollut tietävinäänkään Juuson tulosta ja menosta säkkeineen ohi ja Juuso yhtä vähän oli huomaavinaan tyttöä: Marssi vain nopein askelin ohi aina keskilattialle asti jossa nousi jakkaralle ja siitä penkille, josta yletti heittää seljästään ruissäkin saunanparvelle, joka jysähti ja rusahti ottaessaan vastaan märän ja raskaan taakan.
Juuso ei heti ryhtynyt kuitenkaan avaamaan säkkiä ja levittämään rukiita kuivamaan, vaan kääntyi parveen päin, nojasi sen reunaan ja alkoi katsella tyttöä ja hitaasti ladata piippuaan.
Hän katseli Santraa.
Santra oli työntänyt punaraitaisen liinansa alas niskaan.
Hänen vaaleat, pellavaiset hiuksensa olivat paljaina ja ne olivat Juusosta merkillisen kauniit, varsinkin korvallisilla riippuvat kiharat, jotka välkkyivät kiukaassa palavan tulen valossa. Kasvoista näkyi vain vasen poski, jossa oleva hymykuoppa hiukan liikahteli, mistä Juuso päätteli, että tyttöä pyrkii naurattamaan ja se Juusoa hiukan harmitti, jopa lopulta suututtikin.
Juuson teki mieli sanoa jotain viisasta, mutta ei nyt johtunut mitään asiaa mieleen. Lopulta hän keksi sopivan sanottavan:
— Tämä oli viimeinen säkki tästä laivarikosta.
— Minä kuulin sen jo.
— Kuulit! — venytteli Juuso matkien. — Keneltä sinä sen kuulit?
— Kävi tässä vain eräs nuorimies äsken ja sanoi minulle, että: "Nyt menen hakemaan viimeistä säkkiä ylös rannasta." — No, enkös tiennyt! Ilmankos minua sanotaan viisaaksi! Hahahahah!
Santran naurun jälkeen seurasi hiljaisuus.
— Tuo minulle piippuun tulta, Santra! sanoi Juuso.
— Tule itse ottamaan.
— Sinä olet ylpeä. — Tule nyt. Täällä on niin lämmin ja mukava ja tuo vilja lemuaa kuivaessaan kuin hunaja.
— Minulla on lämmin muutenkin ja viljan lemusta olen saanut tarpeekseni sitä pöyhötellessäni ja saan luultavasti vielä ainakin viikon niellä sen katkua. Hyi olkoon!
— No tuo nyt minulle kuitenkin tulta.
Santra otti tulta päretikkuun ja vei sen Juusolle.
— Nouse tänne minun viereeni seisomaan.
— Hullukos sinä olet vai humalassa.
— En kumpaakaan.
— No jompaa kumpaa, kun tuollaista puhut!
— No käydään sitten istumaan tähän penkille ja juttelemaan.
Juuso laskeutui istumaan.
— Minulla olisi paljon sanottavaa sinulle. Käy tähän istumaan.
— Kyllä minä kuulen seisaaltanikin. — No no — älä nyt noin julmasti katsele, kyllä minä voin istuakin. Sano nyt sitten asiasi. Minä kuuntelen. — No, eihän sinulla ole mitään sanottavaa.
— Etkö sinäkin ole näinä päivinä ajatellut, että meillä on nyt paljo viljaa. — Ja on entistäkin viljaa vielä. — Ja on paljo rahaa. — Kaikkea on yllinkyllin — Ja minä toin sinulle Memelistä silkkihuivin…
— Silkkihuivin!
— Niin.
— Voi voi! Sitä sinun ei olisi pitänyt tuoda!
Juuso istui ääneti ja tupakoi.
Santra hiipi pois penkiltä ja pois koko saunasta.
Juuso jäi sinä yönä hoitamaan rukiiden kuivattamista. Hän vaivasi paljon ajatuksiaan sillä, miksi Santra ei tahtonut ottaa vastaan hänen lahjaansa. Pitkän matkan rasituksista, ryypiskelystä ja viimeisien päivän ankarasta työstä olivat hänen aivonsa väsyksissä, eikä hän viitsinyt, eikä halunnutkaan koko asiaa sen enempää ajatella. Päin vastoin valahti hänen olentonsa läpi hyvän mielen tunne siitä, että Santra, jonka kanssa hän ei ollut aikaisemminkaan mitään puhunut, läksi ääneti pois saunasta, eikä ollut hänelle vihainen. Ei sanonut pahaa sanaa! Santran arvo Juuson silmissä kohosi paljon tämän kohtauksen jälkeen.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja isä ja poika neuvottelivat aamiaista syödessään viljan käyttämisestä, koska kaikkea ei ennättäisi kuivata yhdessä saunassa. Päätökseksi tuli, että mitä ei ennätetä kuivata, keitetään viinaksi ja niin tehtiinkin. Talossa oli vaskiset viinapannut, joita säilytettiin niin sanotussa pannuhuoneessa. Vielä vuosikymmeniä senkin jälkeen, kun jo pannut olivat pois käytännöstä ja hävitetyt taotut keittoastioiksi, kutsuttiin sitä aittaa pannuhuoneeksi ja kutsutaan vielä tänäkin päivänä.
Sinä sunnuntai aamuna täytti ilo ja tyytyväisyys kaikkien mielet saaren molemmissa kylissä. Siellä iloittiin kuin saaliin jaossa iloitaan.
Sunnuntaiaamuina oli Juuson isällä tapana lukea Raamattua. Sinä aamuna hän luki:
"Sentähden ylistin minä iloa, ettei ihmisellä ole parempata auringon alla, kuin syödä ja juoda ja olla iloinen. Ja sen hän saa työstänsä kaikkena elinaikanansa, jonka Jumala hänelle auringon alla antaa," ja paljon muita samanlaisia lukuja ja sitten hän otti pienen ryypyn ja läksi rantaan.
Sunnuntaiaamu oli kirkas ja tyyni, vaikka vähän kolea.
Sieltä ja täältä kuului puun pilkkomista saunojen lämmittämistä varten, tai pinosta kaatuvien puiden kolinaa.
Saunoista nousi savut sakeina ylös kuulaaseen ilmaan.
Siellä ja täällä kanneltiin kujilla viljasäkkejä, kuivattua viljaa aittoihin.
Työssä häärittiin kuin arkena.
Aamiaisen jälkeen, siis yhdeksännellä tunnilla, kerääntyi rantaan tavalliselle käräjäpaikalle isäntämiehiä piiput hampaissa ja liivisillään keskustelemaan päivän tapahtumista.
Tuli niinikään puhetta siinä tuosta viime viikon suuresta viljansaaliista. Yleisenä mielipiteenä oli se, että viljantulo oli Jumalan erikoinen armolahja saarikansalle tämänlaisena huonona kalavuonna ja että olisi mentävä kirkonkylään ja pyydettävä pappia jo tänä pyhänä pitämään kirkossa erikoinen kiitosrukous siitä, että Hän kaikessa viisaudessaan ja armossaan antoi viljalaivan ajaa maalle ja säilyä ehjänä niin kauan että vilja ennätettiin korjata hylystä pois.
Tämän lisäyksen esitti Heikin Hinterikki, Juuson isävanhus, jota kunnioitettiin saaren kuninkaana, ja jonka sunnuntaisia, punertavia, hiukan lihavia vanhuksen kasvoja ympäröi valkea poski- ja leuanalusparta ja korvallisilla valkea tukka ja se lisäys oli viisas, sen huomasivat kyllä tuhmemmatkin, kun kova itäpohjamyrsky muutaman päivän perästä teki laivasta leivin- ja kahvipuita ja viskeli sirpaleet maalle. Silloin kuultiin sanottavan:
— Sinne se olisi viljakin mennyt meren hyväksi, jos tämä myrsky olisi tullut aikaisemmin.
IV luku.
MATSEDÄN JYRI.
Hän oli samanikäinen kuin Heikin Hinterikki, Juuson isä, siis siinä seitsemänkymmen korvissa.
Jyri jäi miltei osattomaksi ruissaaliista, sillä hänen ennättäessään paikalle, oli laiva jo miltei tyhjä. Jyrillä oli pari poikaa, mutta ne olivat olleet hänen kanssaan purjehtimassa ja kotona oli vain Jyrin vaimo Anna-Liisa ja tytär Euppe.
Euppe ei ollut hänellä nimenä kirkonkirjoissa. Siellä komeili Eupfemia. Äiti nimitti häntä pienenä Miiaksi, mutta isä, tuo lystikäs mies, nimitti häntä Eupeksi ja niin häntä on nyt kutsuttu jo monta vuotta, toistakymmentä vuotta, kolmivuotiaasta saakka.
Euppe on tullut äitiinsä, joka ei vähällä naura ja jos nauraa, niin nauraa pilkallisesti — paitsi joskus, hyvin harvoin, Eupen kanssa kotona oikeaa ilonauruakin.
Ruissaaliista osattomaksi jääminen Jyriä harmitti kovasti.
Sunnuntaiaamuna hän siitä valitteli vaimolleen ja saneli: "Ei näet tiedä, milloin pitäisi jäädä kotiin, milloin olisi oltava seilaamassa." Sitä sanoessaan hän istui vuoteensa reunalla.
Puheensa päälle hän haukotteli.
Se haukottelu olikin erikoista laatua Jyrillä.
Hän aloitti sen työntämällä harvapartaista leukaansa eteenpäin ja avasi sitten suunsa ammolleen, siristi kiinni silmänsä, veti henkeä sisään kohisten, antoi leukapieltensä napsua ja ratista, kumarsi uloshengityksen lopussa päätään ja ravisteli sitä kahdenpuolen ja irvisti nenällään kuin koira, huokasi sitten kimakalla äänellä: "Hohhoija", löi kämmenet polviinsa, nousi ylös, otti piippunsa, täytti sen tupakalla ja asteli sitten lieden luo, josta otti hiilen ja sytytti tupakan ja viskasi hiilen takaisin tuhkaan.
Näin teki hän aina haukotellessaan ja se tapahtui kotioloissa usein, sunnuntaisin noin kerran tunnissa.
Hän ei haukotellut koskaan muulla tavalla.
Pään ravistelun ja lyhyen huokaisun oli hän nuoruudessaan oppinut ensimäiseltä hyljekoiraltaan, joka myöskään ei osannut (tai ei tahtonut) haukotella muulla tavalla.
Tästä seikasta kerran, Kundaan kalamarkkinoilla Virossa, eräänä syksynä Kaera Jaanin kortsissa, jaalojen vaihdettua kuormansa silakoista ruissäkkeihin, perunoihin, kaaleihin, lanttuihin, lihaan ja voihin ja hyvän tuulen täyttäessä kaikkien mielet, paksussa tupakan savussa ja viinan hajussa ja kortsineiukesten liehuessa pöydästä pöytään ja säkkipillin soidessa, joku huomauttikin — Jyri nimittäin oli humaltuneena maailman leppein ja rauhallisin mies ja voi hänelle silloin sanoa mitä hyvänsä. Jyri itse väitti ettei siinä selityksessä, että hän koiraltaan olisi oppinut ravistelemaan päätään ja kimakasti huokaisemaan haukotellessaan, ollut perää nimeksikään, ei totta sitehiksikään, silkkaa valhetta ja vihapuhetta koko juttu, Raannin Hantsun kateudesta lähtenyttä.
Haukotellessaan huokasi Jyri "Hohhoijaa" iloisesti ja kimakasti, jos hän oli hyvällä tuulella — siis ajatellessaan kaikkea maallista ja ajallista hyvyyttä, jota hänellä oli yltä kyllin, ainakin yhtä paljon kuin Heikin Hinterikilläkin, ja vaikka jäikin osattomaksi viimeisestä laivarikosta, oli hänellä syytä olla iloinen ja haukotella ja huokailla iloisesti. Pahalla tuulella ollessaan Jyri haukotteli kyllä samalla tavalla kuin muulloinkin, paitsi että huoatessaan sanoi: "Äh!"
Jyri seisoi jo lieden ääressä ja etsi liedestä, tuhan alta, hehkuvaa hiiltä piippunsa sytykkeeksi ja haukotteli sitä tehdessään vielä kerran.
— Etkö sinä Jumalan luoma voisi opetella muulla tavalla haukottelemaan! pajatti Jyrin vaimo, Anna-Liisa, — tai olisit kokonaan haukottelematta! Johan tuolle nauraa koko kylä ja saa tässä muut hävetä suut silmät täyteen!
— Haukotteliko Raannin Hantsu paremmin? kysyi Jyri ja nauraa hörähti, mutta ei viitsinyt suuttuakaan, sillä silloin olisi hänen näin sunnuntaisin pitänyt suuttua kerran tunnissa, mutta aivan äänetikään hän ei tahtonut olla, ei tahtonut jättää Anna-Liisaa vastausta vaille, ettei tämä jäisi siihen uskoon, että hän alkaa muuttaa tapojaan ja haukotella toisella tavalla, siis osoittaa ilmeisiä heikkouden merkkejä. Lisäksi tämä kysymys oli sangen laajakantoinen, yli koko Jyrin ja Anna-Liisan elämäkerran ulottuva, sillä Raannin Hantsu oli se mies, jota Anna-Liisa silloin tarkoitti, kun hän pahalla päällä ollessaan alkoi puhua onnettomuudestaan, että oli joutunut yhteen sellaisen nahjuksen ja haukottelijan kanssa kuin Jyri, eikä sellaisen, joka ei ainakaan ravistele päätään haukotellessaan kuin koira ja huokaise "Hohhoija!"
Raannin Hantsu oli lähtenyt merille heti sen jälkeen kun oli saanut Anna-Liisalta rukkaset ja nämä taas Hantsulle eivät kenenkään muun vuoksi olleet tulleet, kuin Jyrin tähden. Vuosikymmenien kuluessa olivat meriltä palanneet tuoneet hänestä tietoja, olivat tavanneet hänet milloin milläkin puolella maapalloa ja milloin linjan tällä ja milloin tuolla puolen. Viimeisen vuosikymmenen kuluessa ei hänestä oltu kuultu mitään, josta pääteltiin, että häntä ei enää ole olemassa.
— Raannin Hantsu — veteli miehensä sanoja matkien Anna-Liisa. — Aina sinulla on hampaiden välissä Raannin Hantsu ja Raannin Hantsu, niinkuin ei vanhalla miehellä olisi muuta puhetta! Aina vetelee vanhoja asioita ja ottaa nokkaansa, kun vähänkään uskaltaa mainita miehen iänikuisesta haukotuksesta. Eihän tässä Raannin Hantsusta ollut puhetta, vaan siitä, että etkö sinä Jumalan luoma osaa haukotella millään muulla tavalla! Sinullehan nauravat jo kaikki! Kuulin tässä vasta pari päivää sitten rannassa pienten poikien osoittelevan yhtä koiraa ja sanovan: "Katsos, kun tuo Heku haukottelee ihan kuin Matsedän Jyri!" — Siitä tässä oli puhe eikä mistään Raannin Hantsusta! — Mokomakin! — Anna kuolleiden olla rauhassa!
— Olkoot minun puolestani, sanoi Jyri ja läksi piippu hampaissa ja kädet housuntaskussa rantaan ja liittyi toisiin miehiin.
Illalla tapasi hän kujalla Hinterikin Juuson. Molemmat tulivat yhteen kujan risteyksessä, jossa yhtyivät tiet rannasta. Molemmat olivat olleet jaaloissaan käärimässä päivällä kuivumaan levitettyjä purjeita ja olivat nyt menossa kumpikin kotiinsa. Puheen aloitti Jyri:
— No hyvää iltapäivää Juuso!
— Jumal'antakoon.
— Mitäs sille eiliselle kilpaseilurille nyt kuuluu?
— Mitäpäs tässä. Väsyttää vain se eilinen rukiin perjaus ja yön valvominen saunassa rukiiden kuivattamisessa. Nukuttaa — täytyy tässä mennä kotiin maata, että jaksaa taas aamuyöstä lähteä matkalle.
— Matkalle.
— Niin niin. Matkalle, matkalle. Kun ihminen on kerran luotu vesillä liikkumaan, niin ei auta muuta kuin matkalle vain aina matkan perästä. Se rupeaa puhaltamaan ennen päivän koittoa idästä ja silloin on hyvä olla kaikki rievut tuulessa ja keula kohti länsilounatta. Täytyy käydä aikaiseen maata, että jaksaa nousta varhain ylös.
— Sinun iälläsi ei puhuta mitään makaamisesta! Piru vie! Kun minä olin sinun ikäisesi, niin ei silloin puhuttu mitään makaamisesta. Ei tietty, onko mitään sellaista olemassakaan kuin joskus talvella! Tul' pois meille, niin otetaan pieni tuikku hyvässä sovussa sen eilisen tapauksen kunniaksi. Vaikka sinä olet nuori mies, olet sinä kova seilaamaan ja voitit minut eilen kuin paholainen. Minä sanoin eilen meidän pojille suoraan, että: "Teistä ei tule sellaista merimiestä kummastakaan!". — Eikä niistä tulekaan! Se on tosi se, vaikka itse sanon ja niin isä kuin olenkin. — Tul' pois vain! Minä en kanna vihaa sinua vastaan, vaikka sinua kaikessa onnestaakin paremmin kuin minua ja muita. Toisiin suuttuisin paikalla, mutta en sinuun! Minä suutun aina sellaisiin, jotka ovat vain hivenen parempia kuin minä itse, mutta en sellaiseen joka on niin paljon parempi, että minä en yletä sen kantapäihinkään. No! Älä ole ylpeä, vaan tule mukaan. Ryypyt minä annan miehelle, joka minut on voittanut merellä! Sinulla on myötätuulta huomenna ja ylihuomen ja saat maata jaalassasi kuinka paljon haluat!
Päivän kuluessa oli Jyri ottanut jo useita ryyppyjä:
Matiksen Martin kanssa jollakaupan harjakaisiksi.
Ison Villen kanssa ilman parempaa asiaa, vain siitä syystä että Iso Villekin oli jäänyt osattomaksi ruislaivasta, kun oli kolme viikkoa maannut sairaana, eikä vieläkään pystynyt kovempaan työhön — rannassa kävi jo kuitenkin kuuntelemassa mitä maailmalle kuuluu.
Reinon Jussin kanssa siitä syystä että olivat langoksia, eivätkä olleet pitkään aikaan tavanneet toisiaan.
Ja nyt halusi hän ottaa ryypyn Hinterikin Juosepin kanssa, joka oli ajanut hänen edelleen eilen merellä.
Se olikin pätevin ryypyn syy sinä päivänä, sillä ei sitä kuka hyvänsä
Matsedän Jyriä merellä voittanutkaan.
— No, mitäs katselet! Minulla olisi vähän muutakin sanottavaa ja eihän tässä kujalla voi jutella ja kylmähän tässä tulee, seisoessa.
— No jos sinulla asiaa on, niin mennään sitten.
— On on! Asiaa on! Ja paljon onkin!
— No mennään sitten.
Matsedän Jyri vei Juosepin kotiinsa, joka olikin siinä kivenheiton päässä. Se oli pitkä keltaiseksi maalattu talo, suurin saarella niin huoneiden luvun kuin korkeudenkin puolesta. Alkuaan siinä oli iso nelisylinen tupa eikä mitään muuta. Useat saarelaiset saivat vieläkin asua senlaisessa talossa, jossa oli vain tupa — ja asuvat tänäkin päivänä. Jo Jyrin isä, Matsetä-vainaja, rakensi tuvan jatkoksi porstuan ja porstuan kammarin. Myöhemmällä iällään ennätti Matsetä muuttaa porstuakammarin keittiöksi ja rakentaa kaksi kammaria lisää. Sitten se oli yhtä suuri kuin pappila ja pysyi tässä kunnia-asemassa vuosikymmenen, kunnes pappilaa laajennettiin, jolloinka Jyri rakensi yhden kammarin ja niin sanotun uuden tuvan entisen jatkoksi. Näin ei pappila päässyt edelle Matsetälää, eikä tule koskaan pääsemäänkään — toivoi ja uskoi Jyri — Mistä köyhä saariseurakunta saisi varoja kilpailuun hänen kanssaan! Sitäpaitsi oli Jyri kuin perinnäinen ruhtinas kirkkoneuvostossa jäsenenä ja piti huolta neuvostossa ja kirkonkokouksissa, ettei seurakuntaa ja sen pieniä rakennuskassoja rasiteta yli voimain.
Jyri vei vieraansa keittiön viereiseen, eli niinsanottuun mammankammariin. Sen kalustona oli laivarikoista saatuja tuoleja eri mallisia, tiikkiä, tammea ja mahonkia — koivuinen, kotitekoinen, kiilloitettu, salalokeroilla varustettu kaappi, iso vuode — emännän ja isännän — yksi leposohva — kuulunut ennen johonkin laivaan, isännän muistin mukaan olisi laivan nimi ollut "Jempo" tai jotain sinne päin. Leposohva oli kiilloitettua mahonkia. Sen jalat olivat runsaskoristeiset, sorvatut, käsinojat ja selkämys somisteltu leikkauksilla. Siinä oli teräspontimet ja punainen plyysipäällys. Siinä oli mukava istua ja oli se samalla Eupen vuode. Tämän leposohvan yläpuolella, seinällä, riippui iso hiottu mahonkikehyksinen peili. Kaapin yläpuolella riippui jostain laivasta löydetty iso kuva: Väritetty kivipainos, joka esitti jotain englantilaista amiraalia. Kirjoitus sen alla oli himmentynyt epäselväksi, mutta muisteli Jyri kuulleensa lapsena isältään, että se esitti sitä englantilaista amiraalia, joka löi espanjalaiset suuressa meritaistelussa. Jyri ylpeili sillä, että hän oli "just sen näköinen", niinkuin Jyrin oli tapana sanoa kun oli hiukan päissään. Kun hän oli ryyppinyt niin paljon, ettei eroittanut kahta neljästä, eikä patarouvaa ruuturouvasta, hihkaisi hän: "Sanotaan että minä olisin tuon seinälle hirtetyn enkelismannin näköinen! Piru vie! Kuka teistä uskaltaa siliä tavalla sanoa! Noin rumaa miestä ei maailmassa ole ollutkaan, eikä tule olemaan! Kaitanaamainenkin — no joutava — kuin Vävy-Eeron ruuna!" Totuus lienee ollut keskivaiheilla, nimittäin ettei Jyri ollut niin ruma, mutta ei paljoa kauniimpikaan. — Leposohvasta vasemmalle oli ovi josta mentiin viereiseen kammariin. Oven yläosaan, silmänkorkeudelle, oli sijoitettu iso neliskulmainen paksu, himmeä lasi, johon oli maalattu punaisia ruusuja, jotka näyttivät kauniilta, kun päivä paistoi oven takana olevaan kammariin ja kuulsi sen lasin ja niiden ruusujen läpi. Lasi ruusuineen kuului "Batavia"-nimiseen kolmimastoon, joka tuhoutui Jyrin lapsena ollessa ja josta Jyrin isä, Matsetä, oli tuonut sen kotiin ja sijoittanut sen tuohon oveen. Laivassa se oli ollut päämiehen hytin ovessa. Päämiehen silmät olivat sattuneet aina herättyä noihin ruusuihin. Nyt niihin aamuin sattuivat Jyrin silmät — hänen vaimonsa Anna-Liisa ja tyttärensä Euppe eli Eupfemia, eivät välittäneet kukista, ei kuvissa eikä luonnossa. Sen jälkeen hän katseli tuota amiraalinkuvaa. Sitä katsoessa ei tarvinnutkaan kääntää päätään: Loikoili vain vuoteessaan ja katseli pitkin nenäänsä, niin heti seisoi amiraali siinä edessä. Sitä katseli mielellään myös Anna-Liisa, milloin hänellä aamuin siihen oli aikaa. Amiraaleja hän sekä Euppe katselivat mielellään sekä kuvissa että luonnossa. Ah kuinka mielellään! Ja niiden puutteessa vaikkapa tavallisia laivan pää- ja perämiehiä, niinkuin nytkin viikolla, kun ruislaivan miehet tulivat maihin ja sen päämies ja molemmat perämiehet majoittuivat Matsetälään. Anna-Liisa oli jo vanha, kymmenen vuotta nuorempi miestään, siis kuusissakymmenissä, mutta sangen mielellään hän katseli amiraaleja tai niiden puutteessa huonompia, kuten perämiehiä ja muita, tai ainakin nautti siitä, että huomasi Miijan — eli Eupen — niitä osaavan katsella ja että nekin osasivat katsella Miijaa. Oh mikä onni, että niistä saisi yhden vävypojakseen. Mutta eihän siihen ollut mitään mahdollisuutta, kun ei ymmärtänyt sanaakaan niiden puheesta. — Ovesta oikealle oli nurkassa uuni — kaakeliuuni, ensimäinen kaakeliuuni koko saaressa, pappilakin siihen luettuna — siitä oikealle ovi keittiöön, siitä oikealle, läntisellä seinustalla, yllämainittu vuode, siitä oikealle, niinikään läntisellä seinustalla, kammarin ainoa ikkuna, josta iltapäivisin paistoi aurinko. Siitä oikealle, pohjoisella seinustalla, heti nurkasta alkaen kaappi, jonka yläpuolella, siis vastapäätä vuodetta, komeili tuo amiraalin kuva. Siitä oikealle ovi, josta mentiin seuraavaan kammariin ja uuteen tupaan.
Ikkunan edessä oli vähäkankaalla päällystetty pöytä ja sillä öljylamppu. Vähäkangas oli pohjaväriltään keltainen ja ruudukas ja joka ruudussa oli kuva: Hollantilainen kanava ja siinä hevosen vetämä purjealus ja rannalla poika ja tyttö puukengissä ja tuulimyllyjä.
Kaapin päällä oli kirjoja: Nahkakantinen ruskeaksi käynyt vaskihakainen raamattu, postilla, "Huutavan ääni", "Kultala, Hyödyllinen ja Huvittava Historia Yhteiselle Kansalle" ja pari kolme muuta.
Isäntä itse, Jyri, luki raamattua ja "Kultalaa". Raamatun lehtien välistä riippui muutamia purjelangan päitä. Niillä oli merkitty ne kohdat, joita Jyri mieluimmin luki — oikeastaan ei hän muita paikkoja koskaan lukenutkaan — nimittäin monta hyvää lukua Jesus Sirachin Kirjasta (kuten: "Jos vaimo saattaa miehen rikkaxi, niin ei siitä seuraa muuta, kuin riita, tora ylenkaze ja suuri pilkka".) ja "Historia Susannasta" jonka hän luki aina uudestaan ja uudestaan alusta loppuun.
"Oli yxi mies Babelisa Jojakim nimeldä.
"Jolla oli emändä, ja sen nimi oli Susanna, Helkian tytär, joka oli sangen ihana ja jumalinen."
Lukiessaan muisti Jyri, että hänelläkin on emäntä, joka on kyllä jumalinen, mutta ei ihana.
Monta kortsineitosta Kundaassa, Rakveressa ja monessa muussa Viron satamassa ja kaupungissa ja merimieskapakoissa Memelissä, Riiassa ja muualla oli monta tyttöä ollut sangen ihania nähdä, mutta kuinka lienee ollut jumalisuuden laita. Oikeaa Susannaa ei Jyri pitkän elämänsä aikana ollut tavannut kuin raamatussaan.
"Ja hänen miehensä Jojakim oli sangen rikas, ja hänellä oli kaunis yrttitarha hänen huoneensa tykönä."
Jyri muisti, että hän oli rikas kuin Jojakim, mutta ettei hänen huoneensa tykönä ollut mitään yrttitarhaa. Olihan vain soraa ja hiekkaa ja kiviä, hiukan nurmea ja voikukkia ja korkea kallio talon takana. Vuosikymmenien, ehkä vuosisatojenkin kuluessa oli pihan eräälle kulmalle kerääntynyt multaakin ja siinä kasvoi vanha omenapuu, joka seisoi aittarivien ja asuinrakennuksen suojaamassa kulmauksessa.
Nyt vanhoilla päivillään Jyri joskus uneksi, että hänellä olisi huoneensa mantereella, tyynen, suojaisen meren lahden rannalla, paksumultaisessa maassa, johon voisi yrttitarhan istuttaa.
"Kultalaa" luki myös Jyri usein. Heti kirjan saatuaan oli hän innostunut kirjan seitsemänteentoista lukuun, jossa puhutaan "Ukon tulesta Pappilassa" ja siinä varsinkin sanoihin:
"Menkäät ja pankaat kukin kattonne harjalle puolen kyynärän pituinen rautapiikki. Liittäkäät siihen kynän paksuinen rautalanka, joka menee alas maahan johonkuhun märkään paikkaan. Niin on ukontulelle tie valmistettu."
Kun Jyri oli myöskin seppä, oli hän heti tuon luettuaan mennyt pajaansa ja valmistanut puolenkyynärän pituisen teräspiikin, jonka asetti majansa katolle ja siitä alas maahan, kosteaan paikkaan, kynän paksuisen rautalangan. Tästä hommastaan hän joutui naurun alaiseksi ja siihen aikaan oli Anna-Liisa häntä siitä haukuskellut enemmän kuin haukottelemisesta. Sinä kesänä tulikin Jyrin hartaasti odottama tavallista ankarampi ukonilma, joka poltti Jyrin niityltä heinäladon, heinineen päivineen. Kun kokemus oli osoittanut ettei ainakaan siinä saaressa koskaan ukonilma ollut polttanut asuinrakennuksia, mutta heinälatoja useinkin, ihmetteli Jyri huomaamattomuuttaan ja rakennettuaan seuraavana kevättalvena uuden heinäladon, vei hän teräspiikin asuinrakennuksen katolta lankoineen heinäladon katolle. Syyskesällä, öiden käytyä pimeämmiksi, olivat muutamat koirankuriset nuorukaiset vetäneet rautalangan alas ja vieneet sen ties minne, mutta piikki jäi yhä edelleen seisomaan ladon katolle, malkoon kiinnitettynä, ja seisoi siinä monet vuodet ja vuosikymmenet.
Postillaa ja "Huutavan ääntä" luki talon emäntä, Anna-Liisa.
Nuoret lukivat "Lasten parasta tavaraa" ja "Biblian historiaa", joita, samoin kuin virsikirjoja säilytettiin tuvan, nimittäin vanhan tuvan, nurkkakaapissa.
Kamarin kaapin päällä oli vielä korkea lasikupu, tuotu ulkomailta ja sen alla säilytettiin moniväristä välkkyvistä silkkilangoista hienoon vaskilankakehykseen taidokkaasti kudottua kukkavihkoa. Siinä näkyi vihreitä lehtiä, valkeita, sinisiä, orjaaninvärisiä ja ruusunpunaisia kukkia ja kirjavia perhosia.
Oi kuinka se oli kaunis Anna-Liisan ja Eupenkin mielestä! Monena pyhäaamuna seisoivat äiti ja tytär sen ääressä. Kuiskaillen lausuivat he vuosi vuodelta siitä samoja ihastuksen ilmaisujaan ja kääntelivät sitä varovaisesti. Kohtaus loppui tavallisesti siten, että Anna-Liisa näppäsi kammallaan Euppea hyppysille ja sähähti: "Annatkos olla sen paikoillaan — hä! Etkö sinä osaa kauempaa sitä katsella, hä!?" — "Enhän minä nyt tuota syö!" kiljahti silloin aina Euppe, sysäsi lasikuvun ihanine katettavineen kauemmaksi kaapin päälle, kääntyi äkkiä ja heilautti vihaisesti hameensa takahelmoja ja siirtyi ison peilin ääreen kampaamaan hiuksiaan. Tämä uudistui aina joka pyhäaamu kesät talvet ja jos tämä toimitus lasikuvun ääressä syystä tai toisesta jäi tekemättä, olivat äiti ja tytär huonolla tuulella koko seuraavan viikon.
Kamarin seiniä peittivät sinikirjaiset oikeat seinäpaperit. Kaapin yläpuolella, amiraalinkuvan vieressä, seinällä käydä raksutteli kuusikulmainen laivakello, jonka Jyri aina pyhäaamuin veti.
Kaikissa kamarien ja uudentuvan ovissa oli haaksirikkoutuneiden laivojen ovista saadut pronssiset lukot, joissa oli valkeat posliininupit ripoina. Saranat olivat myös kaikki vaskea, entisiä kajuuttojen ovien sarannoita.
Jyrki toi Juosepin sisään uudentuvan kautta. Kammariin tultua toimitti Jyri Juosepin istumaan pöydän ääreen, ikkunaa vastapäätä. Itse hän meni keittiön ovelle jonka avasi ja huusi sinne:
— Hoi piikaväki! Ohoi! Eikös täällä nyt ole ketään kotona!
Keittiöstä tupaan johtava ovi avautui ja vanha Anna-Liisa sieltä kysyi:
— Mitäs sinä sitten olet vajaa? Täyshän sinä olet jo muutenkin.
— Ehkä se on raahannut sinne taas jonkun vieraan, jonka kanssa rupeaa juomaan, kuului Euppe huutavan kauempaa tuvasta.
— Laittakaas vähän sajua tänne, pyyteli Jyri, Täällä on Hinterikin
Juoseppi, joka minun edelleni seilasi eilen. No — joutuun, joutuun!
Pitäkääpäs kiirettä!
Sitten hän vetäytyi jälleen ovelta pois, pani sen kiinni, käveli kaapille, josta otti esille rommipullon ja pari ryyppylasia.
Molemmat kilistivät äänettömästä päästä ja ottivat vielä toisetkin ryypyt. Sitten sanoi Jyrki puoliääneen:
— Anna-Liisa ei tykkää, että minä otan ryyppyjä, kun ei ole talossa hautajaiset, eikä ristiäiset, eikä häät eikä mitkään muutkaan, mutta minun mielestäni on nyt sellainen päivä, että ryypyn passaa ottaa ja kaksikin — nimittäin sen kunniaksi, että sinä, vaikka olet nuorempi minun nuorempaa poikaani ja vain viitisen vuotta vanhempi minun nuorinta lastani Euppea eli niinkuin pappi sanoo Euphemiaa ja niinkuin mamma sanoo Miiaa ja niinkuin minä itse sanon — Euppea — kuuletko sinä? — hyvä, hyvä — että vaikka sinä olet vain viittä vuotta vanhempi minun nuorinta lastani, olet sinä hiton varma mies merellä. Kun sinä eilen käänsit, naurahti minun jaalani kannella molemmat poikani sekä minä ja sanottiin me: "Kas kas Juoseppia, kun ei käykään kotona välillä, vaan kääntää suoraan päätä kohti Memeliä!" — Mutta sitten kun tuuli kääntyi länteen ja sinä sieltä tuulen päältä menemään höllin jalusnuorin kohti kotia, sanoin minä: "Kuulkasta pojat! Meille taisi käydä hullusti!" — Ja hullustihan meille kävi — paljon hullummin kuin silloin tiedettiinkään: Jäätiin kokonaan osattomiksi laivarikosta. Mistä sinä arvasitkin, että tuuli kääntyy myötäpäivää? Minä uskoin koko ajan, että se vetää vastapäivää aina itään asti ja koettelin pysyä niin idässä kuin suinkin.
Puheensa aikana oli Jyrki saanut pullon korkin kiinni ja ryyppylasit ja pullon jälleen kaappiin.
Sitten pysähtyi hän hetkiseksi kaapin eteen, otti Trafalgarin sankarin asennon, oikaisi oikean käsivartensa ja naputti oikean käden etusormen rystysellä amiraalinkuvan lasiin ja sanoi Juosepille:
— Mitäs sanot Juoseppi? Enkö minä ole tämän amiraalin näköinen?
— En näe oikein.
Jyrki nosti lampun kaapin päälle.
— Jokohan alat nähdä!
Juoseppi nyökytteli päätään.
— Sen näköinen minä voin olla, mutta en mitään muuta. Minusta ei olisi tullut amiraalia. Mutta toista on sinun, Juoseppi! Sinusta olisi tullut amiraali. Jos sinä olisit joutunut amiraalinkouluun, niin sinusta se vasta oikea pääamiraali olisi tullutkin ja sinä olisit lyönyt sekä espanjalaiset, että mahomettiläiset!
Samalla aukeni keittiön ovi selkoselälleen ja sisään purjehti Euppe isoine teetarjottimineen.
Jyrki kiirehti toimittamaan lamppua pöydälle.
Euppe kaarsi ohi Juosepin kuin ei olisi häntä nähnytkään ja asetti tarjottimen pöydälle.
— Siin' on! Lisää ei maksa toivoakaan — se tässä koko yötä passaamaan!
Sitten hän pyörähti selin Juoseppiin, huiskautti vihaisesti hameensa takahelmoja, käveli kiukkuisena yli lattian, paukautti keittiön oven jälestään kiinni ja katosi. — "Kukahan onneton tuonkin saa emännäkseen, ristikseen ja vaivakseen", ajatteli Juoseppi.
Sillä aikaa oli Jyri äänettömänä laitellut teepöydän järjestykseen, kaatanut teen ja istunut pöydän ääreen.
Siinä istuessaan hän kyllä yletti avata kaapin oven ja ottaa esille konjakkiputelin.
— Pane runsaasti sokeria sekaan, sanoi hän Juosepille.
Lasit oli hän jättänyt noin kolmatta osaa vaille ja ne täytettiin nyt konjakilla.
— No - terveeks!
— Terveeks vain!
— Näitkö sinä jo tuon kuvan?
— Olenhan minä nähnyt sen ennenkin. Johan se on siinä riippunut yli minun muistiaikani. Lapsena jo sitä katselin teillä käydessäni. Komea herra.
— Komea herra! He he! Just minun näköiseni!
— Ei minusta.
— Sinusta — ethän sinä ymmärrä kuvien päälle mitään, etkä minkään muunkaan päälle. Et edes seilauksen ja kaupanteon!
— Ja mitäs se näkö meinaa, kun ei kuitenkaan sitä ole, mitä luulee olevansa.
— Vai ei se meinaa mitään. Soo soo!
— No mitäs se meinaa?
— Se meinaa sitä, että ryypätään, eikä väitellä joutavista.
— Sitä minäkin.
— Kuulehan?
— No?
— Paljoko sinä maksoit viinasta Meemelissa viime kerralla?
— Aamistako vai kannusta?
— Kummasta hyvänsä.
— Sitähän ei ole tapana sanoa. Paljonko sinä itse maksoit?
— Minä pelkään maksaneeni enemmän kuin sinä. No, kun et sano, niin et sano. Se on sitten selvä sitä myöten.
— Ja se on sitten sitä, että sinulla ei muuta asiaa ollutkaan ja minä saan lähteä kotiin.
— Miten itse ymmärrät. Ja mene hyvän onnen kanssa Memeliin ja sieltä takaisin. Memeliin on pitkä matka ja nyt on jo myöhäinen syksy. Ymmärräthän sinä mitä minä tarkoitan. — Minä en lähde enään mihinkään.
— Kyllä minun on vielä mentävä.
— Minä en kiellä enkä käske. Jos hyvin käy, käärit sinä kokoon paljo rahaa. Jos huonosti, menetät henkesi, sekä oman henkesi että toisten. — Minun sääriäni kolottaa. — Siitä tulee kova ja pitkä myrsky. Parasta olisi ensin muutama päivä katsoa. Minä olen vanha mies ja paljo kokenut.
Juoseppi meni ensin rantaan, Koirankalliolle, katselemaan tuulta.
Meri oli pimeä ja taivas tähdessä.
Kuu ei ollut vielä noussut, mutta koillisessa, meren saarteella, näkyi jo sen kellertävä ruskoitus.
Tuuli puhalsi koleana ja virkeänä kaakosta.
Aalto kohahteli vihaisena rantaan.
Jaala keinui ankkurissaan tuolla haaksirikkoutuneen luona.
Kaakosta näytti kohoavan tummia pilviä. Yksityisiä hattaroita lenti jo yli taivaan siellä ja täällä.
Meri näytti viime tuntien aikana paljo paenneen. Kaikki merkit ennustivat kovan itätuulen tuloa.
Aamua ei kannattanut enää odottaa, sillä siihen mennessä voi tulla niin kova vastaranta, että jaala on vaarassa ajautua maalle.
Juoseppi päätti lähteä matkalle heti.
V luku.