IV.
Täsmälleen kello puoli yksitoista oli lähdetty. Kello yksitoista oli sivuutettu Lounatrivi, joka ei vielä ollut kaukana. Vauhti on sen jälkeen parantunut parantumistaan.
"Vesa" ei ollutkaan mikään huono kulkija. Päinvastoin se oli saaren paras ja Juuson kokemusten mukaan paras koko Suomenlahdella, sillä hän ei ollut tavannut vielä alusta, joka olisi "Vesan" jättänyt. Se oli rakennettu miltei pelkästään nopeutta silmällä pitäen. Sen kantavuus oli sen ajan mittojen mukaan seitsemän lästiä. Se voi kuljettaa kantamuksenaan kaksituhatta yhdeksänsataa tiiltä, tai sata kuusikymmentä tynnyriä rukiita. Niitä tavaroita siinä kuitenkin hyvin harvoin kuljetettiin. Keskikesinä, valoisten öiden aikana, se joskus sai silakkakantamuksen Viroon, ja tiilikantamuksen Virosta, Loksalta, Suomeen, tai myös ruiskantamuksen Virosta Suomeen.
Tällä kertaa sillä oli vain pohjapainokivet, seitsemän jollankantamusta kiviä, jotka olivat tiiviisti ladotut pohjalle. Se oli hiukan liian kevyt pohjapaino kovassa aallokossa luoviessa, mutta näin myötäisessä eduksi. Viinaa ei juuri otettu koskaan koko jaalankantamusta, sillä silloinhan se olisi ollut peräti kömpelö luovimaan ja hätätilassa olisi täytynyt vierittää monta kallista astiaa viinaa yli partaan meren iloksi. Niin usein olikin täytynyt tehdä, mutta Hinterikin Juuson ei koskaan — eikä hänen isänsäkään.
Viinaa otettiin vain puoli kantamusta. Silloin oli jaala parhaassa luovimiskunnossa myrskyllä ja sehän oli pääasia, että suoriutui ahdistajistaan vastatuulessa ja ennätti tehdä useamman matkan.
"Vesaa" pidettiin Juuson itsensä näköisenä, vaikka jaala olikin hänen isänsä rakentama.
Oltiin nimittäin huomaavinaan, että molemmilla, niin Juusolla kuin "Vesallakin" olisi ollut samanlainen, tai ainakin samannäköinen nenä. Oli kummallista, kuinka ihmisten silmissä kaksi niin erinäköistä nenää voivat näyttää samannäköisiltä! "Vesan" nenähän taipui sisäänpäin ja Juuson oli suora. — Silmien sanottiin näillä veljeksillä, kuten heitä väliin pilkalla mainittiin, olleen samaa maata: molemmilla rautaa. Molemmat nämä katselivat myrskyävää merta ja pahintakin kaatuvaa kertalainetta yhtä kylmänä ja rauhallisena. Monet jaalat, saatuaan vihaisen kertalaineen silmilleen, tulivat pitkäksi aikaa sokaistuiksi, jäivät miltei paikoilleen ja räpyttelivät onnettomina siipiään ja vasta vähitellen, suolaisen veden tippuessa silmistä, niin jaalan kuin jaalamiehenkin, selvenivät ja alkoivat hitaasti kääntää kuvettaan mereen ja ottaa jälleen tuulta purjeisiinsa.
Toista oli "Vesan".
Sen silmät olivat aniharvoin liian lähellä merenpintaa.
Se katseli ylväänä korkealta kuin merenvaltiatar ainakin, valikoi uhrinsa nopeaan, syöksyi hurjaa vauhtia sen kimppuun vinkuvin köysin ja humisevin siivin, leikkasi sen poikki harjalta kuin partaveitsellä ja kiisi jo tuolla kaukana laaksossa, aaltojen välillä, uuteen hyökkäykseen yhtä päättävänä ja häikäilemättömänä. Ilmankos uskottiin, että Juuso jaaloineen oli Vetehisten suosiossa, vaikka lieneekin ollut päin vastoin, että Vetehiset etsivät Juuson ja hänen jaalansa suosiota.
Kajuuttaan alas tultuaan istui Juuso koijansa reunalle tupakoimaan ja miettimään.
Mikko oli esittänyt purjeiden vähentämistä.
Juuso mietiskeli, että se oli oikea esitys. Tuuli alkaa olla liian kova täysille purjeille, sen myönsi Juuso, vaikka olikin ollut toista mieltä Mikon kanssa, sillä Juuso ei kärsinyt sitä, että hänelle annettiin neuvoja purjehtimisessa ja että sen tekivät omat miehet. Hänen olisi tehnyt mieli antaa korvalle Mikkoa puheistaan, vaikka itse olikin noussut äsken kajuutan portaille, paitsi unensa hätyyttämänä, tarkastamaan tuulta, koska oli huomannut aluksen vapisevan ja värisevän liiasta kulusta.
Mikko tuntui olevan sitä mieltä, ajatteli Juuso, että tästä vielä saadaan oikea myrsky ja huono yö.
Voi olla niin.
Mutta voi se olla muutenkin.
Jos kaikki pelvot otettaisiin lukuun, ei koskaan lähdettäisi mihinkään.
Kajuutan katossa, sitä varten kiinnitetyn kahden nauhan varassa, oli merikarttoja rullille käärittyinä. Niistä otti Juuso esille Suomenlahden kartan jota tutki ja suunnitteli, mitä tekisi, jos myrsky alkaisi.
Jos lumipyry tulisi, olisi hyvä päästä johonkin hätäsatamaan.
Lähin sopivalta näyttävä saari tuntui olevan Mohni. Siellä on loisto ja sumukello ja hyvä varjo miltei kaikille tuulille.
Jos taas lumipyry alkaisi aivan lähituntien aikana olisi parasta luovia takaisin oman saaren varjoon, tai pienennettävä purjeet ja jäätävä mereen makaamaan piissä.
Juuso levitti kartan pöydälle, veti saappaat jalkaansa, turkkitakin päälleen ja karvalakin päähänsä ja nousi jälleen kannelle.
— No?, kysyi Mikko.
— Miltä täällä ilma näyttää. Hyvältä vain? Vai mitä? Tuuli puhaltaa niinkuin pitääkin.
— Tuuli puhaltaa, tuuli puhaltaa.
— Minä tässä olen tuuminut, että jos otettaisiin isopurje kuitenkin pohjarieviin.
— Se on sinun asiasi. Tee kuinka haluat. Kyllä tämä vielä menisi näinkin.
— Rievataan vain isopurje. Saahan sen auki jälleen, milloin haluttaa.
— Niin — saahan sen. Rievataan vain. Keveämpi on seilata.
— Jere! Nousehan ylös!, huusi Juuso alas.
Jere ei kuullut, eikä huudosta herännyt. Juuson täytyi mennä alas ja sai hän riuhtoa Jereä kauan, ennenkuin hän heräsi ja sammalsi: "No — mikäs on hätänä?!"
— Ei mitään — tule ylös niin pienennetään purjeita.
— Tullaan tullaan. Taitaa olla tormi.
— No ei mitään pahempaa. Nouse vikkelään ylös!
Kun Juuso käytti sanaa "vikkelään", merkitsi se, että on tosi kysymyksessä. Kukaan ei vähennä purjeita liian aikaiseen, Juuso kaikkein vähimmin.
Pian olivat kaikki kolme miestä kannella.
Jere tirkkasi puomin, höllitteli isonpurjeen piikki- ja juurivalleja, Juuso itse veteli reivinnuorasta renkaan toisensa perään kiinni puomiin, Mikko hoiti edelleen ohjausta ja veti kiinni isonjalusnuoran, että puomi tuli aluksen kohdalle ja Jere ja Juuso voivat solmeta reivin toisensa perään, aina pohjareiviin asti. Työ pimeässä ja ankarassa aallokossa oli hankalan puoleista, mutta suoriuduttiin siitä muutamassa minuutissa. Jalusnuora höllennettiin ja isonpurjeen annettiin mennä jälleen oikealle, entiselle puolelleen, ja alus kulki sen perästä entistä tasaisemmin, mutta miltei entistä vauhtia.
— Lämmin tuli, sanoi Juuso käsiään hieroen. — Kylläpäs osasi lykätä äkkiä aikamoisen vihurin! Peloitti jo, että purje repeää.
— No — olisi se vielä mennyt jonkun aikaa niinkin, mörähti Mikko, sylkäisi yli laidan ja istui entiselle ohjauspaikalleen. — Äkkiä se lisäsi tuulta tosiaankin.
— Tämä oli vain pieni varoitus, jutteli harvakseen Jere ja pani myös tupakaksi, mutta ei ollut saada tulta piippuunsa.
— Varoitus! — Mitä sinä sillä meinaat?, kysyi Juuso.
— Sitä vain, että tämä itätuuli on kaiken aikaa katsellut ja odotellut ja ihmetellyt, että "Tuossa laivassapas on saita kippari, kun ei anna miehilleen purjeryyppyjä, purjeisiin päästyä!", ja että "Annas olla — pitäisi miestä vähäisen muistuttaa ja ravistaa tyttöajatuksistaan hereille." He he he!
— Tyttöajatuksista! Suus kiinni, tai joudut yli partaan!
— Tyttöajatuksista tai muista — itsehän ajatuksesi tiedät. Tottahan sinä nyt sen verran leikkiä ymmärrät, ettet tuosta minua yli partaan lykkää! Meri ja tuuli vaatii pitämään muistissa kaikki lain pykälät ja yksi tärkeä pykälä on se purjeryyppy, joka on saamatta vielä.
— Saathan tuon nyt vähemmälläkin melulla. Humalassa olit alukseen tullessasi ja menit heti maata purjeisiin päästyä.
Juuso haki kaapistaan rommipullon ja tarjosi sen ensin Mikolle.
— Perämies ensin.
Mikko ryyppäsi pullon suusta pari hyvää siemausta, ja pyyhki suutaan.
— Tattis! Hyvää se tekeekin näin kylmällä. — Liikaa hätäilyä tämä rievaus oli! Ei tämä ole kuin ohimenevä kuuro. Alkaa jo tuuli helpottaa, jutteli Mikko ja sillä aikaa ryyppäsi Jere ja Juuso itse, joka pani pullon korkin kiinni ja vei pullon jälleen kaappiin. Hän oli äsken aikonut ottaa viinapullon, mutta uhallakin — kun häntä saituudesta syytettiin — otti hän rommipullon ja olisi ottanut vieläkin parempaa jos olisi sattunut olemaan.
— Seuraava ryyppy otetaan keskiviikkona Memelissä, sanoi hän jälleen kannelle noustuaan.
— Jokos meinaat olla keskiviikkona Memelissä? kysyi Mikko.
— No jos tätä tuulta riittää ja pysyy tältä suunnalta — tai vielä parempi, jos kääntyy koilliseen, niinkuin on luultavaa — saadaan ylihuomenillalla myöhään Memelin tuli näkyviin ja ankkuroidaan puolen yön tienoissa Memelkattiin, kuin aika pojat. Keskiviikkona otetaan tavara jaalaan sisään ja illalla otetaan ryypyt Memelissä ja lauantaiksi saunaan kotiin. Niin olen minä sen asian reknannut.
— Niin no — jos tuulien veivi olisi sinun käsissäsi, niin miks' ei se niinkin menisi, uskon minä, vastaili varovaisesti Mikko. Miksei sitä sitten ennätettäisi kotiin vaikka lauantaiksikin.
— Tunnetaanhan nämä Memelin matkat. On se tämäkin jaala toisenkin kerran tätä väliä juossut. Osaisi jo yksin sinne mennä. Ei muuta kuin Lounatpäästä kääntäisi keulan länsilounatta kohti ja sanoisi sille, että "Alapas laputtaa Memeliä kohti!" ja ihme olisi, ellei sitä kolmen päivän perästä löydettäisi Memelkatista. Siellä tuttavat miehet täyttäisivät jaalan hyvällä, kääntäisivät keulan kotiinpäin ja sanoisivat: "Mars kotiisi lauantaisaunaan!" ja niin tapahtuisi. Olisi se mukavaa!
— Olisihan se — puuttui puheeseen Jere, nauraa rähähdellen ivallisesti. Hän seisoi kajuutan luukusta tulevassa valossa, jossa Juuson oli hyvä tarkata hänen ilkeää nauruaan ja pahaa hymyään. — Sinä istuisit vain kotonasi ja silloin tällöin vääntäisit kellon mukaan tuuliveivilläsi sopivaa tuulta jaalalle ja muun ajan vahtisit Santraa silmiin ja harjoittaisit aikamoista peliä hänen kanssaan. — So so! Pidä kätesi kauempana. En minä pure! — Santra on hyvä tyttö ja ihananmuotoinen. Köyhä, mutta se ei ole vika. — Vanhemmat köyhtyneet — sehän ei ole Santran syy. — Tänään rikas, huomena köyhä, kenelle mitäkin on sallittu.
— Monettakohan kertaa tänä yönä sinä Sepän Jere alat puhua Santrasta?
— Minä puhun tästä alkaen hyvin usein sinulle Santrasta, koska tiedän sen sinua miellyttävän. Tänä iltana ovat avautuneet silmäni näkemään, että sinä olet ruvennut ahdistelemaan Santraa. En minä saunassa niin humalassa ollut, etten olisi mitään nähnyt — älä luulekaan — ja ranta-aittojen takana illalla ennen lähtöä minä salaa tarkastelin mitenkä sinä rannassa, jollan luona, häärit Santran ympärillä ja odottelin, milloinka sinä lasket sen tytön rauhaan. Rykäisin vähän ja Santra taisi sen kuulla, koska otti lyhdyn ja läksi juoksemaan ylös. Niin, niin! Kyllä täällä tiedetään! Ja enemmänkin tiedettäisiin!
— Mitäs tämä sinuun kuuluu!
— Ei kuulukaan mitään! Eihän Santra ole meillä palvelijana, vaan teillä. Sinuunhan tämä kuuluu. Sinuun totta vie kuuluukin! Kerrankos se on tapahtunut, että isäntä, tai isännän poika, on nainut piikansa!
— Lopeta jo, vähämielinen!
— Matruusi tekee mitenkä päämies käskee. — Mutta sen minä vielä sanon ja sen saat pitää tästä eteenpäin mielessäsi, vaikka en siitä uudestaan sinulle muistuttaisikaan, että Santran asioissa on muillakin sanottavaa, eikä vain sinulla!
— Santran asioissa?!
— Nii'in! Santran asioissa! Hyvä, että kuulit oikean sanan!
— Missä helvetin Santran asioissa?!, — huusi Juuso ja katseli Jereä vihaisena ylös ja alas, pitkin hänen koko pituuttaan.
— Jos sinä olet niin helkkarin tuhma mies, ettet itse loppua ymmärrä, niin sille en minä mahda mitään. Toisen ihmisen tuhmuudelle ei toinen ihminen mahda mitään!
— Taitaisi olla viisainta, että veisin sinut takaisin kotiin — valvomaan etujasi, nauroi Juuso.
— Ennätän minä valvoa niitä sittenkin, kun palataan Memelistä kotiin.
— Sinä näytät heiluvan enemmän, kuin mitä aallot ja jaala selvää miestä kannella heiluttavat — tuskin pysyt tolpillasi. Taitaa olla parasta, että menet maata koijaasi, että kykenet pitämään vahtia Mikon jälkeen.
— Tehdään vain mitenkä kapteeni käskee, mutta pidetään oma päämme myös.
Mikolla oli ajatus, jota hän oli hautonut jo kauan, mutta ei mielestään ollut vielä saanut sopivaa tilaisuutta sen julkilausumiseen. Milloin näytti Juuso olevan pahalla päällä, milloin mitäkin ja nyt taas oli ollut esteenä tuo joutava väittely Juuson ja Jeren välillä. Hetki ei nytkään tuntunut sopivalta, mutta koska parempaa hetkeä tuskin tulee ja tunnin perästä jo paraskin hetki on liian myöhäinen, päätti hän nyt lausua, kautta rantain, ettei menettäisi kunniaansa, ajatuksensa Juusolle, Jeren kuullessa, ennenkuin Jere ennättää makuulle. Mikko nimittäin toivoi Jerestä voimakasta tukea sille, mitä hän aikoo esittää. Tuntui siltä, ettei asiaa voi ottaa puheeksi Juuson kanssa kahden. Jere oli jo portaissa, kun Mikko, Jereen päin kääntyneenä ja ikäänkuin Jerelle haastellen alkoi puhua, vedettyään ensin piipustaan kolme hätäistä ja ahnasta tupakan savua, jolla aikaa hänen suunsa maiskahteli äänellä, joka voitti meren pauhun ja vinkumisen ja huminan takilassa:
— O-o-o-olis sillä miehellä ko-kohtalaisen märkä reisu, joka nyt lähtisi luovimaan tällä tuulella takaisin kotiinsa.
— No olis se piru vie kohtalaisen märkä, sanon minäkin, kuului Jeren ääni kajuutasta, — enkä siihen työhön hevillä suostuisi, paitsi jos vietäisiin kajuutalla kotiin. Sitten kyllä! Ohhoijaa! Täällä näin loikoisin herroiksi koijassani ja pyytäisin ilmoittamaan, milloin jolla on jaalan kupeella, soudattaisin itseni maihin ja köntisin omaan mökkiini ja sanoisin Santralle näin ikään: "Santra hoi! Tule vetämään saappaat jalastani!" — He he! On se tämä elämä mukavaa!!
Juuso otti piipun pois suustaan, katsoi tiukasti Mikkoon ja sanoi:
— Sinä tarkoitat siis sitä, että meidän olisi mentävä takaisin!
— No en nyt ihan sitä. Sanoin vain että — jos menisi — niin märkä matka siitä tulisi. — Mutta — tuota noin — että jos senkin tekisi, niin ei tästä tarvitsisi pitkältä purjehtia koilliseen päin, ja miltei sinne se veisi, jos keulan ylös tuuleen kääntäisi, kun maa alkaisi värjöttää ja loppumatka menisi aivan kuivin käsin. Alussa se vähän kastelisi, noin puolen tunnin ajan.
— Mitä hyötyä meille siitä olisi?…
— Hyötyä! Aina sinä puhut siitä hyödystä.
— No mistäs sitten! Hyötyä kai ajattelee jokainen, joka jotain tekee! Vai lähtisitkö sinä luovimaan hyödyttömästi? Ja leikinvuoksikos sinä teet kaiken, mitä teet?!
— Mitä hyötyä siitä olisi, selviäisi kyllä aikanaan.
— Jos tuuli äkkiä kääntyisi vastaan, niin paikalla mekin käännyttäisiin ja mentäisiin kotiin odottamaan sopivampaa tuulta ja sen hyödyn minäkin ymmärtäisin, mikä siitä olisi. Mutta jättää käyttämättä hyvä myötätuuli! Sen tuottamaa hyötyä en totisesti ymmärrä! Niin kauan kuin tuuli puhaltaa samaan suuntaan, mihin mekin mennään, seurataan me tuulen mukana. Jos tuulta lisää, vähennetään purjeita ja ajetaan lopulta vaikka mastisillaan, mutta takaisin ei käännytä! "Joka tuulen makaa, se tyynen seilaa." Tiedäthän sen!
— Tiedän tiedän. Miksei tuota nyt tietäisi.
— No — mitäs haastat sitten. Minäkin hiukan ajattelin, että mentäisiin Mohninsaareen tuulenpitoon, mutta sitten johtui heti mieleeni, että johan ne nauraisivat Mohninsaaren virolaiset koko lopun elämänsä ja vielä kolmanteen ja neljänteen polveen asti saarelaisille, jotka tulivat myötätuulen pitoon heidän satamaansa. Myötätuulen pitoon! Ajatteles! Pilkkalauluja tekisivät meistä ja joutuisimme kaikennäköisten mätäleukaisten mohnilaiseukkojen sananlaskuissa ivattaviksi aikojen loppuun asti! Mikä hätä meillä on! Kiitä, että on myötätuuli!
— Kyllähän se sellaista on, että Mohnissa meille naurettaisiin ja kotona vielä pahemmin.
— Siitähän näet, että meillä ei ole muuta neuvoa, kuin pysyä meressä, tuli mitä tuli. Kovahan tämä on ilma ja hukassa oltaisiin, jos mikään paikka aluksessa tai takilassa perään antaisi, mutta toivotaan että kestää ja katsotaan perään, ettei pääse mitään repimään. Tekisi mieli ottaa isopurje kokonaan pois, mutta antaahan nyt olla vielä vähän aikaa. Ehkä tuo kestää. — Sen parempi minkä nopeammin pääsemme eteenpäin. Jos Jumala antaa lumipyryn tulla vasta ensi yönä, niin on hyvä. — Silloin me pojat ollaan jo matkojen päässä. Jos tämä vauhti pysyy meillä, saamme huomenillalla yön hämärtyessä Osmussaaren tulen näkyviimme ja voimme kääntää keulan Hiiunmaan ja Saarenmaan Suursalmen kautta kohti Riianlahtea. Suursalmessa on paljo hyviä ankkuripaikkoja, joissa voimme pitää lumipyryä, jos niikseen on.
— Niin on, niin on.
— Ja kun sinne pääsemme, ei siellä hätäsatamaan jääminen ole meille miksikään häpeäksi — kunniaksi päin vastoin.
— Niin on, niin on.
— Ja kääntyi sitten tuuli pohjoiseen tai länteen, niin sieltä aina voimme jatkaa matkaamme eteenpäin. Täällä meillä ei saa olla kuin yksi mieli: päästä myrskyn alta pakoon niin vikkelään kuin suinkin. Virta käy länteen ja sekin auttaa paljo. Luulen että meillä nyt on ainakin seitsemän solmun vauhti, vaikka isopurje onkin pohjarievissä. Teki mieleni pitää se päällä täytenä vieläkin. Olisimme kai voittaneet ennen Suursalmeen pääsyä pari tuntia, tai kolmekin. Ja tiedäthän sinä, että usein asia riippuu muutamista minuuteista.
— Niin se riippuu. Miten kävi yks'kerta Eeron Jussille…
— Ja siitä syystä sinä istu siinä ja pidä perää ja anna kaataa vain! Sinulle sattuivat nyt nämä koiranvahdit menomatkalla, mutta jonkunhan nekin on pidettävä.
— Noo! Meneehän tämä. Eihän tässä ensikertaa istuta, helmarissa.
— Kello neljä sitten herätät Jeren vahtiin, jos minä en satu olemaan valveilla. Minua et tarvitse herättää, jos ei mitään erinäistä satu, niinkuin nurin purjehtimista, tai muuta sellaista. Jos lumipimeä sattuisi piankin tulemaan ja loistot lakkaavat näkymästä, niin herätä sitten minutkin ja pane tarkoin merkille, mistä tuulesta mikäkin loisto näkyi sillä hetkellä, kun pimeä tuli ja paljonko silloin oli kello.
— Hyvä on, hyvä on. Mene vain alas, kyllä täällä toimeen tullaan. Jos tupakkaa vielä annat, niin hyvä on.
— Tässä on pussi. Polta minkä haluat. Onko sinulla tulineuvoja?
— On on! Tattis vain!
Juuso laskeutui alas kajuuttaan, istui koijansa laidalle, pöydän ääreen ja poltti piippuaan. Vasen kyynäspää nojasi pöydänreunaan ja hän hoiteli piippuaan saman käden sormilla.
Hän poltti piippuaan ja mietiskeli, eikä uni tuntunut maittavan.
Hän ajatteli apulaistensa erilaista luonnetta, oli ajatellut sitä usein ennenkin.
Jereä hän tunsi tästä yöstä vihaavansa.
Sekä Juuso että Jere olivat molemmat pikavihaisia — tämä nyt noussut viha tuntui, ainakin Juusosta, sovittamattomalta.
Juuson näköpiiriin oli purjehtinut Santra kauniine silmineen, pellavaisine hiuksineen ja notkeine vartaloineen ja laulavine nauruineen.
Hän ei tiennyt, ei voinut edes kuvitella, kuinka kauan Santra oli ollut
Jeren näköpiirissä, mutta levoton mies oli, sen tunsi Juuso.
Tuo raa'asti naurava Jere!
Santra on pelastettava sinun kynsistäsi!
Juuso ei ollut ennen huomannut Jeressä niin paljon huonoja ominaisuuksia kuin nyt.
Sinä Mikko olet hyvä mies!
Et sekaannu toisten asioihin ja taivut mihin hyvänsä!
Mikä toikaan päähäsi typerän ajatuksen palata takaisin.
Jeren sanatko.
Pelkäsit ehkä, että Jere nostaa tappelun ja ajaa minut mereen!
Turha pelko!
Ennen minä ajan Jeren mereen, kuin Jere minut!
Ja niin hänelle saisi käydäkin!
Saisi yön pimeydessä puomi tai aalto pyyhkäistä hänet kannelta, niin ei olisi hänen menoonsa kukaan syypää.
Toista maata on tuo Mikko, jatkoi Juuso mietteitään.
Hän ei sekaannu toisen asioihin ja taipuu kaikkeen ja on peränpitäjä sellainen, ettei monta hänen vertaistaan.
Jos minä sanoisin Mikolle — jos minun milloin tarvitsisi niin hullusti hänelle sanoa: "Pysy erillään Santrasta!", niin Mikko tottelisi paikalla.
Mikkokaan ei oikeastaan ole arka, mutta mistä lienee saanut päähänsä halun lähteä takaisin kotiin, sitä minä en käsitä. Jättää hyvä myötätuuli käyttämättä ja mennä oman saaren alle ankkuriin — tuulen pitoon!
Juuso ei tiennyt — ja mistä hän sen olisi voinut tietää — että Mikko oli nähnyt ennen lähtöä unen, joka ennusti lumipyryn tuloa. Mikolla oli sellainen lumipyryä ennustava uni ja se ei pettänyt koskaan. Jo lapsesta saakka oli hänelle näytetty lumipyryn tulo hylkeillä. Minkä enemmän Mikko näki hylkeitä unissaan, sitä ankarampi ja kestävämpi lumipyry tuli seuraavana päivänä, tai viimeistään kolmen päivän perästä. Jos hän näki sen unen aamulla herätessään alkoi lumipyry heti samana aamuna, ellei jo ollut alkanut ennen hänen heräämistään. Jos hän näki unensa tuntia tai paria ennen heräämistä, tai vielä aikaisemmin, alkoi pyrykin seuraavan päivän illalla, seuraavana yönä, tai vasta päivän parin perästä.
Illalla, ennen lähtöä, oli Mikko nähnyt unta suunnattomista hyljeparvista, mutta herättyään ei hänellä ollutkaan tietoa siitä, oliko hän nähnyt unensa jo illalla, heti nukuttuaan, vai juuri silloin, kun häntä lähtöön herättämässä käytiin, vai jolloinkin sillä välillä. Mikko ei voinut siis sanoa, alkaako lumipyry nyt jo koiranvahdin aikana, vai aamulla, vai huomenna, vai huomenillalla, vai vielä myöhemmin, mutta että se alkaa, siitä oli Mikko, unennäkijä, selvillä ja tästä kaikesta ei Juusolla ollut tietoa, ja hän ihmetteli.
Joka tapauksessa tuntui Juusosta, että Mikko, tuo hiljainen nahjus, oli hänen oikea ystävänsä, mutta tuo rajupäinen Sepän Jere, joka pyrkii kilpailemaan hänen kanssaan kaikessa ja on olevinaan viisaampi kaikessa, ei tule olemaan hänen oikea ystävänsä.
Vihamies pikemminkin!
Juuson piippu oli loppuun palanut.
Kajuutan katossa riippuva lamppu, joka himmeästi valaisi kajuuttaa, heilui kovasti.
Välistä kuului ankaroita mäjähdyksiä, kun joku isompi aalto löi jaalaa perän takaa.
Kaiken aikaa tuntui kajuutassa istuenkin jaalan kiivas kulku: Sen nopea luisuminen yli veden tuntui laidoissa, joiden alla kuului keulasta perälle kulkevien ilmakuplien kurahtelua.
Laivan runko ja kajuutta narahteli silloin tällöin, noustessa aallolle ja laskeutuessa siltä.
Takilasta kuului alituinen, vuoroin vaimeneva, vuoroin koveneva, vihellys ja humina.
Joskus kohahti vettä yli kannen. Sen huomasi hyvin, miten se huljui kannella ja lotisi jälleen alas mereen. Jere näyttää makaavan sikeässä unessa. Se on terveellistä pojalle, sillä ei ole enään pitkää aikaa hänen vahtinsa alkuun.
Juuso riisui saappaat jalastaan, veti taskukellonsa ja asetti sen kajuutan seinälle, siinä naksuttavan kahdeksankulmaisen seinäkellon viereen, naulaan riippumaan ja heittäytyi koijaansa ja nukkui.