Saaren seikkailija: Romaani

by Emil Elenius

V.

Paksussa villakintaassa ei ollut niinkään helppo hoitaa piippua kuin luulisi, mutta kävi se laatuun Mikolta jotenkuten. Ei häneltä piippu kannelle ole pudonnut vielä kertaakaan, mutta äsken kyllä yritti.

Pitkät ajat sai piippu hoitaa itse asiansa, sillä oikein isojen laineiden ja pahojen vihurien aikana tarvitsi Mikko molemmat kätensä peränpitoon.

Lujille se otti toisinaan sittenkin.

Välillä oli rauhallisempaa, kertalaineiden ohi mentyä ja silloin oli aikaa siepata piippu vasempaan käteen ja sylkäistä yli jaalanpartaan.

Ruuskerin vilkkuva tuli paistoi jo suoraan sivulta, etelästä. Vaikkei ollut kaukana, jäi se toisinaan vesivuorten taa. Toisinaan taas, jaalan noustessa korkealle aallolle näkyi tuli ja oli silmä pimeätä taivasta vasten eroittavinaan itse tornin ja luodon, jota vastaan meren vaahtoavat hyrskyt näyttivät sinkoilevan. Ainakin korva oli selvästi eroittavinaan aaltojen pauhinan sen kivikkorannoille.

Kello oli silloin puoli yksi.

Kello yksi alkoi kohota saarteen takaa lounaasta näkyviin Vailuodon vakaasilmäinen seisova tuli.

Sillä hetkellä muutti Mikko suunnan yhden piirun lännestä länsilounaaseen ja alkoi pitää sitä.

Niin kuluivat yön hetket hiljaisesti ja rauhallisesti.

Voimakkaan merenkäynnin ja kovan tuulen vuoksi oli peränpidosta niin paljon työtä, että siinä pysyi lämpöisenä.

Yö ei tuntunut enään ensinkään niin kylmältä, kuin alussa.

Jos Mikolta nyt olisi joku tullut kysymään, miltä yö tuntuu, olisi hän tunnustanut, että on lämmin ja herttainen yö.

Vähän vaille kaksi näkyi Vailuodon tuli suoraan etelästä.

Mikko tiesi leikkaavansa Vailuodon loiston valopiiriä sen pohjoisreunalta.

Vähän yli kello kolme heräsi Juuso ja rupesi laittamaan tulta kamiinaan.

Hän tahtoi keittää teen valmiiksi vahdinvaihtoon kello neljään, että uusi vahti saa kuumaa vatsaansa ennenkuin lähtee kannelle ja vanha vahti maata käydessään.

Juuso koetti hommailla hiljaa, ettei herättäisi Jereä ennen aikojaan.

Kello oli jo puoli neljä, kun tee oli valmis.

Juuso ryypiskeli sitä itse ensin pari mukillista, pani sitten tupakaksi, veti saappaat jalkaansa, puki ylleen turkkitakkinsa ja pani karvalakin päähänsä ja avasi luukun auki, kohottautui siihen, portailla seisoen, katselemaan tuulta ja taivasta ja purjeita.

Kello oli silloin vähän vaille neljä.

Pimeää oli kuin ennenkin.

Tuuli puhalsi kuten ennenkin ja jaala teki matkaa oikeaan suuntaan.

— No — mitäs kuuluu perämiehelle?

— Mitäpäs tässä. Hyvinhän tässä on menty. Ruuskeri on saatu hyvälle puolelle. Hävisi jo tunti takaperin näkyvistä tuonne itään, Mohnin tulikin on vilkutellut silmäänsä tuolla etelälounaassa jo hyvän aikaa. — Tästä ei taitaisi olla Mohniin kuin parin tunnin seilaus.

— No, pari tuntia. Ehkä joku minuutti ylikin.

— Niin varmaankin.

Juuso herätti Jeren, joka pukeutui vahtiin menoa varten ja rupesi juomaan kuumaa teetä. Sitten hän nousi kannelle ja vapautti Mikon vahdista. Mikko nousi seisoalleen, hakkasi käsiä harteisiinsa ja sanoi: "Kyllä se uni nyt maistuu!" ja laskeutui alas kajuuttaan, heitti rukkaset käsistään, lakin päästään ja turkit päältään ja ryhtyi juomaan teetä.

Juuso laskeutui myös alas, koeteltuaan ensin pumppua ja havaittuaan, että jaalassa ei ole vettä, ja istui Mikon kanssa teetä juomaan.

Oikeanpuolinen yläkoija oli Mikon ja sinne hän ryömi, heti teen juotuaan ja nukkui heti.

Juuso lisäsi vielä puita kamiinaan ja kävi sitten itsekin maata omaan koijaansa, vasemman puoleiseen alakoijaan.

Jere istui perää pitämässä, haukotteli parikin kertaa ja rupesi sitten haastelemaan jaalalle:

No "Vesa"-poika! Mitäs torkut!

Ravaappas nyt toista kyytiä.

Täällä on toinen mies helmarissa!

Älä helkutissa kaavi ja pengo joka kuoppaa meressä!

Onhan sinulla siivet ja osaathan sinä lentää!

Lennä!

Noin!

So so! Äläpäs potki ja riuhdo sillä tavalla.

Ei se kelpaa!

Aallon harjalta toiselle — lentäen vain ja kevyesti!

Sillä tavalla!

Ja näetkös kuinka Mohni vilkuttaa ainoaa silmäänsä?

Katsele vain — rautasilmälläsi sitä, vaikket voikaan vilkuttaa vastaan!

Isäntäsikin niin mielellään katselee, kuinka Santra vilkuttaa silmiään!

Se on paha se.

Sinun isäntäsi on sama kuin Santran isäntä ja minun isäntäni.

Se on paha se!

Niin ei pitäisi olla!

Tehkäämme liitto häntä vastaan.

Hutaise sinä leveällä kämmenelläsi hänet kannelta mereen — yön pimeydessä, sumussa ja sateessa ja lumipyryssä, jolloinka ei näe merta ulkopuolelta laivan partaan, jolloinka on niin sankka pimeys, että näkee merivettä vain sen, minkä sitä huljuu kannella kompassilampun valossa.

Huu — ei se taitaisi lyödä leiville — se peli!

Hei!

Hauko vain vettä kitasi täydeltä, mutta älä niele sitä vatsaasi, sillä silloin olisimme tuhon omia niin sinä rautasilmä lentäjä kuin kukin meistä muista!

Tulia nousee ja laskee!

Tämäpä on menoa!

Yö synkkä kumajaa ja humajaa ja Tuulettaret viheltävät!

Tulia nousee edestä ja laskee takana.

Nousevat lännestä ja laskevat itään — toisin kuin taivaan tulet.

Sinun isäntäsi tahtoo tietää, kun kannelle tulee, milloin mikäkin tuli etelästä paistoi!

Hiis hänestä!

Antaa tulien tulla ja mennä!

Niinkuin tuo Mohnikin, joka vähitellen alkaa paistaa etelästä kuin puolipäivä ja kohta painua kaakon alle ja sammuu aaltoihin.

Tulet nousevat ja syttyvät aalloista ja laskevat ja sammuvat aaltoihin.

Mutta maltashan!!

Maltashan poika!

Annahan ajan kulua, tunnin mennä ja tunnin tulla, niin nousee aalloista kirkas Osmussaari.

Yövartija Suomenlahden ja Suursalmen välillä.

Osmussaaren silmäniskuja saat sitten seurata vasemmalla rautasilmälläsi kauan, kun suuressa kaaressa sitä pohjoisen ja lännen kautta kierrämme ja otamme suunnan etelään.

Jere istui ohjauspaikallaan, vihelteli polkkia ja marsseja ja koputteli jaalan kanteen saappaankannoillaan tahtia.

Häntä riemastutti tämänlainen kulku.

Toisinaan vihellys taittui, kun hänen äkkiä täytyi kumartua, väistääkseen suurimpia hyökyjä, jotka huuhtoivat jaalaa perältä keulaan ja suuret vesikarpalot rapisivat silloin kuuroina hänen öljyvaatteilleen ja kajuutan seiniin ja kattoon.

Kello seitsemän pisti päätään ulos kajuutan luukusta Juuso.

— Tuulta on lisännyt?

— Tuulta lisännyt ja lainetta myös. Pöllyttää vettä yli melkein lakkaamatta. Tämä on jo melkein pillamus.

— Missä on Mohni?

— Mohni! Mitäs sinä nyt höpiset! Mohni jäi näkymättömiin jo ennen kuutta.

— No tuo on sitten Kokskerin tuli tuolla lounaassa?

— Eiköhän tuo se liene.

— Taitaisi olla parasta ottaa isopurje kokonaan pois?

— Tee kuinka haluat. Omasipahan ovat purjeet. Seilaa ne säpäleiksi, tai korjaa pois ajoissa. Mitenkä itse tahdot. Jos tämä olisi minun alukseni, niin sitten minä tietäisin, mitä tekisin isollepurjeelle, mutta nyt minä en tiedä mitään.

— Antaa olla, niinkuin nyt on vielä vähän aikaa. Kohtahan tästä rupeaa päivä valkenemaan — sittenpähän nähdään mitä tehdään. Tuolla itäisen saarteen päällä taitaa jo tuntua vähän päivänharmaata. Kun päivä on noussut, niin sittenhän se nähdään, mitä se tekee: Lisääkö tuulta vai vähentää. Jos tuuli jää entiselleen, niin purjeet saavat myös jäädä niin, niinkuin nyt ovat. Näkyvät nuo kestävän ja liika vauhti ei tee meille pahaa.

— Niinkuin jo sanoin: Tee mitenkä itse haluat.

Juuson pää painui jälleen alas kajuuttaan ja siellä hän rupesi tekemään tulta ja keittämään aamiaista. Se olisi oikeastaan ollut Mikon tehtävä, mutta kun tällä oli ollut tavallista pitempi ja vaikeampi vahti, ei hän tahtonut hänen untaan keskeyttää. Hän itse oli nukkunut jo kahden vahdin aikana ja käsitti velvollisuudekseen toimia kokkina.

Hän keitti perunoita. Isohko pata oli niitä täynnä. Perunoitten päälle hän levitti kerroksen silakoita sillä hetkellä, jolloinka kiehuminen oli parhaimmillaan ja perunat jo puoli kypsiä. Siinä perunain päällä kiehuivat silakat kypsiksi ja niiden suolavesi levisi perunain keittoveteen ja antoi niille hyvän sivumaun. Vielä paistoi hän pannullisen sianläskiä. Senkin valmistuttua asetti hän tulelle teekattilan.

Teen tulelle saatuaan kävi Juuso syömään. Söi vahvasti perunoita, joita kastoi sulaan sianrasvaan ja silakoita, joita uitettiin myös rasvassa — ah, kuinka hyvältä ne maistuivat! — käristynyttä läskiä ja leipää. Teetä joi hän päälle ja puki sitten ylleen lyhyen turkkinsa ja öljyvaatteet, jalkoihinsa hyvät merisaappaat ja päähänsä vahvalla villavuorilla varustetun lämpöisen öljyhatun, sydvestin.

Ennen kannelle menoaan hän herätti Mikon, "Nous' syömään Mikko!", pani tupakkaa piippuun, sytytti sen ja otti käsiinsä villakintaat ja rukkaset ja nousi kannelle vapauttamaan Jeren aamuvahdistaan.

Kello oli silloin kahdeksan.

Päivä oli jo valjennut.

Harmaat myrskypilvet ajoivat taivaalla samaan suuntaan kuin jaalakin merellä.

Meri itse myllersi mustanharmaana ja vihertävänä, valtavine valkeine aaltovyöryineen, joista tuuli tuiskuna lennätti vaahtoa ilmaan.

Tuuli oli kääntynyt pitkin aamua ja puhalsi nyt itäkoillisesta. Sillä näytti olevan halu kääntyä yhä vain vastapäivää.

Entistä suuntaa pitäen pyrki isopuomi heittämään omin valloin yli oikealta vasemmalle. Kun suuntaa ei voinut enää muuttaa lounaisemmaksi, oli isopurje otettava kokonaan pois tai laskettava yli perän vasemmalle.

Juuso päätti laskea puomin menemään yli ja kutsui kannelle sitä varten avukseen Jeren. Jere nousi kesken syöntinsä kannelle.

— Täytyy laskea menemään isopurje toiselle puolelle.

— Lasketaan vain.

Jere höllitti piikkivallia. Kalvelin nokka laskeutui alaspäin ja purje painui isolle pussille.

Juuso itse veti nopein liikkein sisään jalusnuoraa ja isopuomi läheni lähenemistään, aina keskijaalan kohdalle, josta se lykättiin yli käsivoimilla ja samalla retkahti isolla läiskäyksellä isopurje kalveleinen yli, jalusnuoran lokki lensi kytkinraudassaan perällä paukahtaen toiselle puolelle ja samalla päästeli Juuso oikealla kädellään jalusnuoraa menemään. Jere veti jälleen piikkivallilla kahvelin nokan ylös, purje kiristyi sileäksi pinnaksi ja kaikki oli taas kunnossa, ja Jere laskeutui alas syömään ja juomaan teetä ja sen perästä, vähän aikaa juteltuaan ja tupakoituaan kävivät he molemmat, sekä Jere että Mikko maata.

Päivälliseksi syötiin hernerokkaa, jossa oli isoja sianlihakimpaleita ja joka pantiin kiehumaan heti aamiaisen jälkeen.

Päivällinen syötiin kello kaksi iltapäivällä ja silloin oli jo kulumassa Mikon iltapäivävahti. Sillä aikaa, kuin Mikko söi, piti perää Juuso.

Juuson juuri tullessa ylös ja silmäillessä ympärilleen, nousi tuulen päältä, itäkoillisesta, tavallista mustempi taivas.

Mikko ei ollut sitä huomannut, koska hänellä ei ollut juuri aikaa silmäillä perälle päin.

— Jokohan antaa lunta tuo pilvi. Minä pelkään vähän sitä.

Mikko kääntyi myös katselemaan taivasta tuulen päällä.

— Nyt tässä on nopeasti päätettävä, mitä tehdään, sanoi Juuso. — Tuon pilven mukana tulee tuulta, usko pois Mikko.

— Ja lunta. Vettä ei se näin kylmällä ilmalla anna.

— Sen pahempi. Paltiski olisi paras ankkuripaikka ja hätäsatama meille. Muuta ei voida nyt tehdä ja sinne on päästävä mitä pikimmin. Sinne on tästä puolentoista tunnin matka, ja kun sinne päästään, sitten saa tuulla ja tuiskuta miten paljon hyvänsä.

Pilvi tuulen päällä likeni kummallisen nopeaan.

Se ei merkinnyt hyvää.

Tottunein ja kokenein silmin he huomasivat, että sitä ei voi ottaa vastaan kuin mastosillaan.

Jerekin kutsuttiin kannelle kesken syöntinsä ja nopea purjeiden korjaus alkoi.

Ensin otettiin pois isopurje ja käärittiin.

Sitten lyyveri.

Sitten vokka joka jiikattiin ja käärittiin.

Päälle jätettiin pieni ja vahva harusvokka, sillä sen poistaminen tässä hirvittävässä merenkäynnissä olisi ollut arveluttavaa: Alus ei sen perästä olisi ensinkään totellut peräsintä, se olisi kääntynyt syrjin aallokkoa ja koko aluksen tuho olisi ollut minuutin parin kysymys. Harusvokka kuljetti alusta niin paljon, että sitä voitiin ohjata ja käännettiin keula kohti etelää, jossa suunnassa lähin hätäsatama, johon oli päätetty pyrkiä, oli. Aluksella oli kuitenkin huono vauhti, lokaus osoitti sen kulkevan eteenpäin vain kolmen solmun vauhdilla ja sen mukaan saavuttaisiin hätäsatamaan vasta viiden tunnin perästä, siis seitsemän tienoissa illalla, jolloinka jo on pimeä. Miehet tiesivät myös, että virta ja aluksen sortuminen vie heitä länteen ainakin kolmen solmun nopeudella. Etelään ohjaamalla ei siis vastaan tule Paltiski, vaan asumaton ja satamaton matala rannikko, johon ei voi ankkuroida.

Juuso kävi alhaalla kajuutassa tutkimassa merikarttaa, ja laski, että jos voitaisiin ohjata kaakkoa kohti, saavuttaisiin oikeaan paikkaan. Harusvokan varassa taas ei voitu alusta saada nousemaan niin ylös. Hädin tuskin se kykeni nousemaan etelään, joskus, vihurien aikana, painui keula aina etelälounaaseen asti. Olisi välttämättä saatava auki vokka ja isopurje vaikka kolmikulmaisena ennenkuin voitaisiin alus saada nousemaan tuuleen ja ohjata kaakkoon. Sitä taas ei uskallettu tehdä, ennenkuin nähdään, kuinka paljon tuulta tuo tuo lähestyvä kuuro antaa ja se saatiinkin pian tietää.

Tuskin olivat he ennättäneet pariakymmentä kertaa vetää henkeään, kun hirmumyrsky, joka pilveä ajoi, sieppasi heidät kynsiinsä sellaisella voimalla, että pieni harusvokkakin tuntui liialta purjemäärältä, eikä alusta voitu sen jälkeen ohjata edes etelään, vaan täytyi heittäytyä kokonaan tuulen armoille ja mennä sinne, minne se halusi heitä viedä ja se määräsi heidän suunnakseen länsilounaan, siis ulos Valtiasmeren ulapoita kohti. Vaikka heillä oli tyhjät mastot ja köydet ja vaivainen harusvokka keulassa, vei myrsky heitä mukanaan neljän solmun vauhdilla eteenpäin.

Juuso itse jäi vahtiin, ja toiset laskeutuivat alas kajuuttaan jatkamaan syöntiään.

Hetken perästä peittyi kaikki tiheään lumipyryyn. Näköala supistui jaalan kanteen ja läheisimpiin aaltoihin. Näin jatkui iltahämärään asti, jolla aikaa miesten mielessä kyti toivo ainakin pyryn lakkaamisesta, että edes loistojen tulet näkyisi.

Syötyään oli Mikko noussut ylös jatkamaan vahtivuoroaan, mutta pysytteli Juuso itsekin kannella melkein koko ajan lausuen joskus: "Ei tämä pyry voi olla pitkäikäinen. Tämähän on vasta ensimmäinen pyry tänä syksynä. Ei se voi kestää kuin tunnin pari. Illan pimetessä se voi lakata. Tuuli voi kääntyä pohjoiseen ja selvittää ilman ja sittenhän saadaan loistot näkyviin ja päästään selville, missä ollaan." — "Niin, ei tämä pyry voi kestää kauan", vastasi aina Mikko. Kumpikaan eivät uskoneet toisiaan, eivätkä itseään. Puhuivathan vain itseään rauhoittaakseen. Neljältä alkoi Jeren vahti, mutta Juuso ja Mikko senkin jälkeen pistäytyivät vähän väliä kannella — Juuso tuskin malttoi alas mennäkään.

Ennen iltapimeää avattiin varovaisesti kansiluukkua ja otettiin jaalan ruomasta ylös tavallista runsaammin polttopuita kajuuttaan. Kylmä lisääntyi ja tulta alettiin pitää kamiinassa useammin kuin ennen.

Iltavahdin aikana muuttui ilma niin kylmäksi, että kannelle räiskynyt vesi alkoi jäätyä. Kaikki köydet jäätyivät, samoin purjeet, sillä vettä ja lunta ajoi niiden päälle. Myös kasvoi kasvamistaan jääkerros aluksen ulkolaitoihin, vesirajan yläpuolelle.

Tämä oli pahin asia, sillä korkea jaala ei kestä suurta ylipainoa, vaan kaatuu.

Jo ennen puolta yötä helpoitti tuuli, mutta lumipyry tiheni sitäkin sakeammaksi.

Koiranvahdin aikana, kello kolmen tienoissa aamulla, arvostelivat miehet sovussa ja ystävyydessä voitavan ottaa jo vokka auki, että voitaisiin ryhtyä pyrkimään ylös tuuleen, mutta vokka ja alaosa keulamastoa oli paksun jään sisässä.

Samoin oli jäätynyt kiinni isopurje. Varsinkin isonpuomin uloimpaan päähän oli kasvanut paksu jäämöhkäle, jonka peljättiin taittavan puomin poikki ja repivän purjeen.

Kannella liikkuminen oli vaikeaa ja vaarallista.

Juuso ja Jere olivat leppyneet toisiinsa.

Kun Jere meni keulakannelle yrittääkseen avata vokkaa auki, pelkäsi
Juuso joka hetki, että Jere liukastuu ja kaatuu ja joutuu yli partaan.

Juuso oli kieltänyt Jereä lähtemästä keulaan, mutta hän läksi kuitenkin. "Helvettiinhän me muuten mennään, ellei saada purjeita auki!", oli Jere sanonut ja lähtenyt.

Juuso itse meni Jerelle avuksi, mutta kahden miehen voimillakaan, heidän ei onnistunut avata vokkaa. Se oli jäätynyt täydellisesti kiinni.

Kaikki oli jäässä: Köydet, purjeet, mastot, kansi ja kansiluukut.

Lähtiessään keulamaston luota paluumatkalle, valikoivat Juuso ja Jere sellaisen hetken, jolloinka jaala kiipesi ylöspäin aallon harjalle, jolloinka keula oli korkealla ja perä alhaalla. Silloin he miltei luisumalla luisuivat kajuutan turviin. Juusoa miltei värisytti se retki. — Toistamiseen en sinne ainakaan pimeällä lähde, enkä käske toisia, sanoi hän. Niin meni tiistai ja sen jälkeinen yö. Keskiviikkoaamuna, päivän sarastaessa, jolloinka heidän olisi pitänyt olla Memelissä jatkui lumipyry yhtä tiheänä kuin ennenkin ja koillinen raivosi entisellä voimallaan.

Kaikki kolme miestä istuivat kajuutassa.

Helmari oli köytetty kiinni ja aluksen annettiin mennä omia menojaan.

Jää oli kasvanut kasvamistaan ja muistutti jaala tällä hetkellä jäälauttaa, jossa on pari mastoa.

Nurinmenoa ei enää tarvittu peljätä sillä aluksen kupeisiin oli kasvanut leveät ja paksut jäälevyt, jotka estivät alusta varsin pahasti kallistelemasta aallokossakaan. Oli nykyään yhdentekevää, kulkiko alus keula, perä, vai kuve edeltäpäin. Harusvokka, keskiviikko aamun hämärissä katsellessa, oli enään ylöspäin suippeneva jääpatsas — vain sen ylin osa koetti vielä parhaansa mukaan oleilla purjeenakin: läpätti ja paukkui aluksen kääntyessä päin tuulta ja täyttyi taas tuulesta vähitellen, vakavana ja tärkeänä, unohtamatta viimeiseen asti velvollisuuttaan. Muu osa harusvokkaa pysyi paikallaan ja jäykkänä, puhalsi tuuli sieltä tai täältä. Milloin alus kääntyi päin tuulta ja sai ryöpyn yli nokkansa, sai siitä osansa myös harusvokka ja jäätyi aina yhä paksummaksi.

Miesten mielen täytti turvallisuuden tunne huomattuaan aluksensa vahvat jäävarusteet.

Vahdissa oleva istui valveilla ja katsoi silloin tällöin luukusta ulos ja piti kajuutan lämpimänä ja tupakoi. Vapaana olevat miehet makasivat turvallisina lämpöisissä koijissaan, kylläisinä vahvasta ruoasta ja teestä.

Jerellä oli aamuvahti.

Hänen oli kello kuudeksi keitettävä aamutee ja kello kahdeksaksi aamiainen.

Keskiviikkoaamu oli siis valjennut.

Miehet olivat kokoontuneet pöydän ympärille aamiaiselle ja syntyi heidän keskensä seuraava keskustelu:

Mikko: Tämä taitaa sitten oikeastaan olla keskiviikkoaamu.

Juuso: Eiköhän tämä se liene. Kolmas aamu siitä kun kotoa lähdettiin.

Jere: Ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä.

Mikko: Nämä ovat kurjia päiviä, eikä näistä taida loppua tullakaan.

Jere: Kyllä näistä loppu tulee ja sitten on koko maailmasta loppu. — Ja Jumala sanoi: Hajaantukoot vedet jälleen niin, ettei kuivaa näy ja yhtykööt vedet maan päällä niihin, jotka taivaassa ja maan alla ovat, ja tapahtui niin ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä. — Nyt on se päivä tullut.

Keskiviikon kuluessa kääntyi tuuli pohjoiseen, lumipyry lakkasi ja taivas alkoi selvetä. Pohjatuuli puhalsi navakkana vielä torstain ja perjantain, aina lauantaiaamuun. Silloin tyyntyi ja ilma alkoi lämmetä. Lauantai-iltana alkoi puhaltaa leuto ja hiljainen lounattuuli. Silloin ryhtyivät miehet toden teolla vapauttamaan purjeitaan jäistä. Se kävikin nyt verrattain helposti. Sulava jää irtaantui isoina kimpaleina märistä purjeista ja köysistä. Tunnin kuluessa oli pimennyt täydellisesti, mutta silloin olivat kaikki purjeetkin tuulessa. Kirveillä ja kangilla oli saatu rungon ulko-osistakin jää irtautumaan ja alus oli valmis tekemään matkaa.

Ei tiedetty missä ollaan, eikä siis myöskään, mihin suuntaan olisi lähdettävä.

Meressä kävi vielä harva ja voimakas ummikas pohjoisesta.

Jerellä oli vahtivuoro, mutta kaikki kolme miestä viipyivät kannella ja tähystelivät joka suuntaan.

Suunta otettiin itään. Vaikka ei tiedettykään, mikä maanpaikka vastaan sieltä tulisi, niin oltiin joka tapauksessa varmoja, että sieltä päin on etsittävä kiinnekohta.

Juuso luuli, ja niin luulivat hänen toverinsakin, että he lienevät jossain Voionmaan ja Memelin välipaikoilla.

He odottivat tuulen yön kuluessa virkistyvän ja toivoivat ennen aamua saavansa näkyviin joko Memelin tai Libaun loiston.

Juuso itse seisoi kajuutan katolla ja tähysteli sieltä joka suuntaan.

Hän oli tarkkasilmäisin mies siinä jaalassa ja koko saaressakin.

Jännittäessään silmiään luulee pimeässä yössä usein näkevänsä tulen sielläkin, missä sitä ei ole, etenkin jos silmät ovat väsyneet.

Niinpä Mikko ilmoitti näkevänsä tulen keulasta oikealla, mutta kun toiset siellä eivät mitään nähneet, julistettiin huomio mitättömäksi.

Sekä Jere että Mikko tähystelivät vain keulaan päin.

Ilma oli mitä suotuisin tähystykselle: Sumua ei ollut nimeksikään ja taivas aivan kirkas.

Taivas oli tähdessä ja näkyivät tähdet saarteelle asti kirkkaina.
Usein idänsaarteella nouseva tähti toi turhaa iloa jaalan miehistölle.
"Tuli!" huudahtivat he kerrankin miltei yhteen ääneen, kunnes tuli
irtaantui meren saarteelta ja kohosi toisten tähtien parveen taivaalle.

Yö oli kaunis ja lämmin.

Täyskuu nousi itäkoillisesta, kultaili läikkyviä ummikkaita, joiden pinnalla väreili jo uusi lounattuulen nostama virkeä aallokko.

Jaala kulki yhä nopeammin.

Ketään muuta purjehtijaa ei näkynyt missään koko laajalla meren selällä.

— Mutta jos tuo ei ole loiston tuli, niin sitten ei mikään, sanoi lopulta Juuso ja viittasi piipullaan suoraan etelään.

— Mikäs helkkarin tuli siellä voisi olla!?, sanoi Jere. — Korkeintaan laivan tuli.

— No tunnenhan minä nyt toki mitkä ovat laivojen tulia ja mitkä loistojen. Katsokaa itse. Odottakaa, milloin jaala kohoaa ummikkaalle ja tarkatkaa silloin kaarien suuntaan.

Sekä Jere että Mikkokin nousivat kajuutan katolle seisomaan ja tähystelemään etelään. Helmaria hoiteli Jere sillä aikaa jaloillaan.

— No! Nyt se taas näkyy! Vai eikö teidän silmänne sitä tapaa? Kyllä minä näen aivan selvästi. Pannaanpas suunta vähäksi aikaa sinne päin. Täytyyhän meidän ottaa selvä mikä se on.

Jaala käännettiin niin ylös tuuleen, kuin minkä se ikinä nousi, jalusnuorat vedettiin kiinni ja jaala otti suunnaksi eteläkaakon, siis koko joukon vasemmalle Juuson löytämästä tulesta, joita toiset eivät vieläkään saaneet silmiinsä.

Jaalan vauhti oli silloin viisi solmua.

Tunnin purjehduksen perästä tuli näkyi aivan selvästi jokaisen silmään, mutta nyt lännestä.

Se oli seisova valkea tuli.

Samaan aikaan tuli näkyviin keulan edestä, aivan suoraan keulan edestä vilkkuloisto. Maa oli lähellä. Se oli varma.

— Mikähän paikka tämä on?, tuumi Juuso.

— Entä jos nämä ovat Voionmaan tulia, tuumi Jere.

— Voionmaan tulia ne eivät voi olla. Siitä minä olen varma. Tunnenhan minä nyt Voionmaan tulet. Eihän Voionmaa pohjoisesta katsoen ole niin leveä maa, että sen tulet voisivat olla noin kaukana toisistaan. Eikä Voionmaan pohjoispäässä, tai paremmin sanoen sen Hietasaaressa ensinkään ole tämänlaisia tulia. Näistä on toinen seisova, toinen vilkkuva. Siitä minä olen varma, että me olemme Saksan rannikolla, mutta missä kohti, sitä minä en ymmärrä paraikaa. Täällä päin ei ole tullut liikuttua.

Juuso ja Mikko laskeutuivat kajuuttaan tutkimaan asiaa kartalta.

Avattiin kajuutan pöydälle Valtiasmeren eteläosan kartta.

Siitä pian selvisi, että seisova tuli on Rixföftin loiston ja vilkkuva tuli kuuluu Helan loistolle, joka on Heisternestin niemen kärjessä, ulkopuolella Danzigia.

Juuso raapi korvallistaan tämän huomattuaan.

— Lähellä oli, ettei ajettu maalle myrskyn aikana ja se olisi ollut viimeinen retki sekä jaalalle että miehille. Neljä tuntia jos olisi se myrsky jatkunut niin sitte olisi ollut loppu käsissä ihan armotta.

Kannelle huusi Juuso:

— Kuulehan Jere! Mehän ollaan lähellä Danzigia!

— Lähellä Danzigia! Älä helkkarissa!

Juuso ja Mikko nousivat kannelle. Juuso sanoi:

— Niin niin. Meillä on aivan oikea kurssi! Nuo tulet johtavat
Danzigiin.

— Tarkoitatko sinä, että Memeliin meno jää sikseen.

— Niin se näyttää olevan sallittu. Samahan tuo on missä minä teen ostokseni ja sittenhän näemme tuonkin paikan.

— Samahan tuo on minullekin mihin sinä menet, mutta saakurin lähellä tässä taisi olla hengen meno.

— Sitä minäkin jo sanoin Mikolle tuolla kajuutassa. Ja nyt otetaan hyvät ryypyt! Tämänlaista ei tapahdu joka pojalle edes kerran eläessään!! Ryypyt tämä totisesti ansaitsee!

Ja Juuso haki kajuutasta rommipullon, joka kiersi miehestä mieheen, tekipä vielä toisenkin kierron ja vasta sitten löi kämmenellään Juuso korkin kiinni.

— Kotiväellä ei taida olla aavistustakaan, missä "Vesa" tällä hetkellä purjehtii!, sanoi hän.

Ilta kului hauskasti jutellen.

Ei ollutkaan lähes viikon ajalla "Vesassa" kuultu montakaan sanaa.

Nyt tuli puhetta virtanaan. Juteltiin kaiken maailman asioista ja lopulta kotisaaren tytöistä. Niistä puhuminen tuntuikin ihanimmalta.

Santrasta ei vain maininnut koko iltana kukaan yhtä sanaa.

Puhuessaan esimerkiksi Eupesta, ajatteli Juuso koko ajan Santraa ja
Jerekin puhui mielellään kenestä muusta tytöstä hyvänsä kuin Santrasta.

Mikko sensijaan ei puhunut kenestäkään. Mikko ei välittänyt tytöistä. Häntä torkutti, ja näyttääkseen kuuntelevansa toisten puhetta, hän toisinaan törähti ihmettelevällä äänellä: "Jaa! Vai niin!" ja nauroi kun toisetkin nauroivat. Vahvan illallisen ja teen jälkeen vääntäytyikin Mikko koijaansa ja sanoi: "Maata minä menen, seilatkaa sitten Memeliin tai Danzigiin ja mihin hyvänsä, kunhan ei vain pohjaan seilata ja kunhan ei tule ainakaan tällä matkalla sellaista lumipyryä ja pillamusta kuin mikä oli. — Herättäkää minut kun koiranvahti alkaa! — Haastakaa te tytöistä siellä kannella, kyllä minä vielä kuuntelen, kun jätätte luukun auki."

Mitään ei hän kuitenkaan enää kuunnellut, sillä kuorsaus tuli miltei hänen viimeisten sanojensa mukana ja herätettiin hänet vasta täsmälleen kello 12 yöllä, Danzigin satamassa, möljässä, johon aivan hiljaa ja ääneti oltiin saavuttu ja ennätetty jo purjeetkin kääriä.

Juuso huuti kajuutan luukusta alas Mikolle:

— Hei Mikko! Koiranvahti alkaa! Nousepas kannelle!

Mikko kapsahti äkkiä ylös mutta huomattuaan voimakkaiden valojen paistavan kajuutan luukusta, arvasi oltavan jo perillä.

Hetkistä myöhemmin kuorsasivat kaikki kolme miestä koijissaan, eivätkä he niin makeita unia olleet saaneetkaan jo viikkokauteen.

Seuraavana päivänä Juuso osti kymmenen aamia väkiviinaa, yhteensä neljäkymmentä laatikkoa konjakkia, samppanjaa, likööriä ja erilaisia saksalaisia viinejä ja suuren joukon silkkitavaraa: naisten myssyjä ja huiveja.

Hän sai kaiken halvemmalla täältä Danzigista kuin Memelistä. Onneton matka oli muuttunut hänen elämänsä onnellisimmaksi.

Hänellä oli aina loppujen lopuksi Onni mukanaan. Ilmankos häntä joskus mainittiinkin lisänimellä "Onnen poika".

Jere ja Mikko risteilivät myös kaupunkia koko päivän ja ostelivat tuomisia kotiin: erilaisia posliinikoruja ja värikkäitä silkkejä.

VI luku.

SANTRA.

On tyyni kesäinen sunnuntaiaamu.

Tuvassa istuu Juuson äiti ja kampaa peilin ääressä hiuksiaan.

Hänellä on kädessään iso puukko.

Sillä on hän jo monien vuosikymmenien ajat avannut jakauksen päähänsä.

Sitä sanotaan "mammanpuukoksi" ja siihen ei saa kukaan muu koskea.

Sitä säilytetään seinänraossa lähellä itäistä ikkunan pieltä, samalla puolella missä riippui peilikin.

Kerran poikasena Juuso oli ottanut mammanpuukon vuollakseen kaarnalaivaa.

Mutta siitäkös tuli melu ja etsiminen.

Koko talo oli mennä nurin ja kuuli puoli kylää sen, että Heikkilässä etsitään mammanpuukkoa. Lopulta löydettiin Juuso rannimmaisessa Koirankallion pykälässä sillä vuoleskelemassa.

Mamma itse hänet sieltä löysi ja oli miltei itkuun asti liikutettu:

— No täälläkös sinä Juuso istut ja kun äiti on etsinyt sinua joka paikasta. Arvasinhan minä, ettei sitä puukkoa kukaan muu vienyt kuin sinä. Anna pois paikalla se puukko — leikkaat vielä sormeesi! Ja muista, ettet ota enää koskaan toisen kerran tätä! Muistaakos Juuso nyt sen?

— Muistaa.

Juuson olikin helppo luopua puukosta, sillä laiva oli jo valmis, jopa niin valmis, että purjehti jo vesillä, kohti kaukaisia maita.

Juuson äiti kampaa kiireellä hiuksiaan, sillä kirkkoon lähtö on edessä.

Kirkko on naapurikylässä, tunnin soutumatkan päässä, ja siellä käy Juuson äiti joka pyhä, milloin on kaunis ilma, varsinkin nyt vanhana, kun talvella kirkonkäynti on hankalaa.

Juuson isä istuu kammarissaan ja lukee rahojaan.

Syksyinen Juuson Danzigin matka oli tuottanut paljon rahaa ja talvella oli oltu ajossa joka viikko ja nytkin, pitkin kevätkesää on Juuso ollut matkoilla, joilta jokaiselta on tuonut rahaa. Vanha Hinterikki on mielistynyt poikaansa Juusoon, joka tuo kotiin rahaa, huolimatta siitä, että isä huomasi poikansa juovan yhä enemmän ja enemmän. — Kerran mamman kanssa siitä jo puhelivatkin:

— Eikös sinustakin, pappa, tunnu liialta tuo Juuson juominen?
Järkensähän se menettää.

— Sehän sitä viinaa viljelee, joka sitä kuljettaakin.

— Niin, mutta pitäisihän sitä katsoa terveytensäkin perään.

— Kyllä Juuson terveys ja järki kestää. Ei hän liikaa juo. "Riihtä tappavan härjän suuta ei sinun pidä kiinni sitoman."

— Minä uskon, että Juuson pää ja terveys ei kestä loppumattomiin ja onhan se hiukan minusta sellaista, kuin sinä kävisit kauppaa Juuson päästä ja terveydestä. Rajansa kullakin!

— Ole huoleta, mamma. Minä olen tyytyväinen Juusoon. Katsohan mamma, kuinka paljon rahaa! — Sen sijaan en ole minä tyytyväinen vanhempaan poikaamme Anterukseen, joka kulkee kaikenmaailman teitä ja vain vie rahaa.

— Mutta onhan Anteruksen rahat langenneet hyvään maahan: Merikoulussa kolme talvea — millä rahoilla hän ne olisi läpäissyt, ellei isänsä.

— Omillaan — niinkuin muutkin! Minä en välitä Anteruksesta, joka juo merimiessaaliinsa ja pyytää koulurahat kotoaan. Katsohan, mamma, esimerkiksi Markun Aapea: Hän läksi merille tyhjin taskuin, mutta säästi palkkansa ja suoriutui merimieskoulusta, samoina talvina kuin Anteruskin, omilla rahoillaan. Sellainen on oikea mies!

— Mutta onhan Anterus nyt ison laivan päämies ja ansaitsee hyvin ja maksaa takaisin velkansa sinulle minä päivänä hyvänsä! Älä moiti Anterusta! Onhan hänellä omat vastoinkäymisensä!

— Juuso on mies! Ja minä olen aina Juusolle sanonut: "Juo — omiashan juot, mutta katso eteesi, ettet pilaa itseäsi!" — Mennään kirkkoon!

— Mennään vain! Santra kävikin sanomassa, että toiset odottavat jo rannassa.

Hinterikki kokosi huolellisesti rahat, kultarahat erääseen isoon sikarilaatikkoon, hopearahat toiseen ja setelit isoon ruskeanahkaiseen kukkaroon, Ja pani ne jälleen kaappiin, varmaan salalokeroon ja heläytti oven lukkoon ja pisti avaimet taskuunsa.

Juuso itse oli jaalassa, joka viime matkan jälkeen makasi ankkurissa lähellä omaa valkamaa.

Meri oli peilikirkas ja poimuili hiukan vanhoissa, jo vuorokausi sitten lakanneen itätuulen ummikkaissa, jotka hiljaa kohahtelivat rannoille.

Päivä paistoi kirkkaana.

Kirkkaassa päivänpaisteessa ja tyynessä meressä näkyi pohja aina jaalan ankkuripaikalle asti ja sitäkin kauemmaksi.

Pohjassa näkyi isoja kiviä, joita peitti ruskea ja ruskean keltainen hatru, joka huojuili veden mukana, ummikasvirran käydessä maalle ja maalta pois.

Isoimmat kivet olivat kuin makaavia karhuja, pehmeine turkkeineen.

Lapsuudestaan asti muisti Juuso niitä ihailleensa.

Äsken, soutaessaan maalta jaalaan, oli Juuso koko ajan katsellut meren pohjaa.

Hän oli pysähtynyt pitkäksi aikaa katselemaan jaalansa ankkuria, joka maata retkotti joutilaana ja velttona parin kiven välissä täydessä sunnuntailevossa.

Hän seurasi jaalansa ruosteenväristä ketjua, joka suurissa laiskoissa mutkissa loikoili pohjassa, nauttien sekin vapaudestaan.

Joukko pieniä kaloja, kivinilkkoja, hääri ketjun, niinkuin ankkurinkin ympärillä: uivat varovaisesti sitä kohti, nuuskivat sitä ja taas yht'äkkiä ravistelivat pyrstöään ja uivat siitä vähän matkan päähän kuin olisi se polttanut niiden kuonoa ja heti sen jälkeen, rintaevät väristen, ne hiljaa ja varovaisesti lähestyivät ruosteista rautaa. — Se homma huvitti Juusoa niin, että häntä ääneen nauratti.

* * * * *

Jaalassa olivat kaikki purjeet auki. Edellisenä yönä oli satanut ja nyt täytyi kuivata purjeita. Lahdella oli ankkurissa kaikkiaan kuusi jaalaa ja jokainen niistä kuivaili purjeitaan tyynessä paahtavassa päivänpaisteessa.

Ranta hohti valkeanaan kalastusveneiden purjeita, jotka myös olivat avatut kuivaamaan.

Oli niin tyyni, että jaalojen keulat olivat kääntyneinä mikä minnekin päin.

Juuso on noussut jaalansa kannelle.

Hän ihailee jaalaansa.

Hän on kiintynyt siihen kuin oikeaan käteensä — molemmat tottelevat hänen aivojensa käskyjä yhtä uskollisesti.

Jaala on kuin hänen ruumiinsa jäsen, joka ajattelee hänen aivoillaan ja tottelee häntä kaikessa.

Juuso hyväilee käsillään purjeita. Ne ovat kuumat, kun kesäaurinko niitä täydellä voimalla paahtaa.

Juuso ravistelee tervalle tuoksuvia vantteja, jotka ovat ranteen paksuista liinaköyttä. Monien kesien terva kiiltää mustanruskeana niiden lämpöisellä pinnalla.

Kaikki kansiluukut ovat avatut ruuman tuulettamista ja kuivausta varten. Sieltä tulvii ilmoille voimakas tervan ja pohjaveden tuoksu.

Juuso käärii kokoon purjeet, ensin isonpurjeen, sitten vokan ja keulapurjeet ja peittää ne kaikki tervatuilla ressuilla. Sen jälkeen hän vielä kerran silmäilee jaalaansa keulasta perään, kannesta mastojen nuppeihin saakka ja huomattuaan kaiken olevan järjestyksessä, laskeutuu hän jollaan, joka on koko ajan ollut jaalan kupeella, pesti keulavantissa kiinni, ja soutaa sitten maihin.

Ranta-aittojen ja sarainten harmaat seinät hohtivat lämpöä, ja seinähirsien halkeamat olivat tavallista enemmän ammollaan, nekin näyttäen ikäänkuin koirat huohottavan kuumuudessa. Tuntui melkein siltä kuin olisivat seinät hiljakseen ritisseet, kun niiden raot kuumuudessa laajenivat ja uusia rakoja aukeili.

Juuso oli seisahtanut hetkiseksi ranta-aitan päivänpuoleiselle seinustalle ja katseli merelle, jossa ei näkynyt mitään, ja taivaalle, jossa ei ollut ainoatakaan pilveä, eikä muutakaan kuin aurinko yksin, johon ei voinut katsoa.

Ranta oli myös tyhjä.

Missä lienevät kaikki olleetkin? Suurin osa kai kirkossa naapurikylässä, toisten luultavasti makaillessa jossain vilpoisessa katveessa.

Lähimmästä talosta kuului avonaisten ovien kautta saarnamaista, laulavaa lukemista.

Markun Taati siellä luki postillaa. Se oli hänen tapansa niinä pyhinä, jolloin hän ei mennyt kirkkoon. Hänen lukiessaan täytyi kaikkien tuvassa istua hiljaa, ja hiljaa he istuivatkin, taistellen torkutusta vastaan.

Siinä istuivat muiden muassa hänen poikansa tyttäret Marketta ja Joosefiina, joiden silmät vähän väliä painuivat umpeen ja päät retkahtivat alas, miltei polville asti. Silloin he heräsivät, katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Marketella oli parsinneula kädessä. Sillä hän raapi kämmentään tai pisteli polveaan pysyäkseen paremmin valveilla, mutta ei siitä paljon apua ollut: ihan huomaamatta menivät silmät kiinni ja ajatukset muuttuivat paikalla uniksi ennenkuin hän sitä ennätti huomatakaan. Siinä samassa pääkin nyykähti lähes polviin asti, jolloin hän äkkiä kohottautui ja katsoi Joosefiinaan, jonka pää niinikään pienin nyykäyksin parhaillaan painui alaspäin, aina alemma ja alemma, tehden lopulta sekin pitkän nyykähdyksen, miltei polviin saakka. Silloin hänkin katsoi sisareensa, ja taas he hymyilivät.

Marketta kuiskasi kämmeniensä takaa Joosefiinalle:

— Katsos, Joosefiina, kun Taatin nenälle pyrkii kärpänen eikä saa olla siinä rauhassa, kun Taati hutii sitä kämmenellään.

— Niin tekee.

— On tuo kärpänenkin sentään viisas!

Tämän Taati kuuli, mulautti silmävalkuaisiaan yli vaskisankojen ja ärähti:

— Olettekos meluamatta siellä — hä! — Jumalan sanan aikana — hä! — "— — ja helvetin tuli pitää heidät perimän, niin monta kuin heitä onkin…"

Juuso ei tiennyt, että Markun Taatin tuvassa näin oli — hän vain kuvitteli tämmöistä, kuultuaan tänne rantaan asti Taatin saarnaavan ja laulavan lukuäänen.

Entisiin kokemuksiinsa perustaen Juuso niin ajatteli.

Hän oli kerran itsekin joutunut koko saarna-ajaksi Markun Taatin tupaan — kerran viime kesänä.

Hän oli jaaloineen silloinkin taas kotona ja joutilas sunnuntaiaamu kun oli, hän oli mennyt haastattelemaan ja katselemaan kaunista Markettaa ja Joosefiinaa. Päästyään juuri parhaiksi tyttöjen kanssa puheen alkuun, Markun Taati itse äkkiä lopetti tupakoimisen, otti esille nurkkakaapistaan ruskettuneen postillansa, asetti vaskisangat nenälleen, avasi kirjan auki siltä kohdalta missä kolme oikeanpuolista lehden kasaa oli yhdessä nipussa kulmalle käännetty, alkaen kovalla äänellä yskiä ja sitten vielä kovemmalla äänellä lukea. Silloin ei vielä ollut mikään kirkkoaika alkanutkaan, koska pohjoiseen päin soutavat kirkkohaapiotkin vielä näkyivät Koirankalliolle, josta Juuso vast'ikään oli tullut. Ei se mitään muuta ollut kuin kiusantekoa koko lukuhomma sillä kertaa, ja tuon tapauksen muisteleminen harmitti Juusoa vieläkin.

Kyllä hän muisti!

Hän voi hyvin kuvitella, miten Markun Taatin tuvassa taaskin Marketta ja Joosefiina haukottelevat ja torkkuvat, kissa loikoo jalat suorana permannolla päivänpaisteessa, ja Taati lukee pöydän päässä postillaa, itsekin toisinaan haukotellen ääneensä kiljahtaen. Lopulta hän saa saarnansa viimeisen lauseen luetuksi, panee kirjan kiinni ja takaisin kaappiin, pistää tupakaksi ja heittäytyy vuoteeseen loikomaan, sanoen sitä ennen: "No tytöt! Pankaas kirkkokahvi tulelle!"

Markun Taati teki kaiken aina samalla tavalla, siksipä Juuso voikin kuvitella mitä silläkin kertaa Markkulassa tapahtuu.

Juuson pitäisi lähteä jaalallaan matkalle heti kun rupeaa tuulemaan, mutta toistaiseksi ei tuulen tulosta näkynyt merkkiäkään. Aamulla varhain meri hiukan nousi, mikä seikka ennusti länsituulen lähestymistä, mutta päivän päästyä ylemmä rupesi meri jälleen alenemaan.

Juuso mietiskeli, mitenkä saisi keskipäivän kulumaan, ja hän katui, ettei ollut lähtenyt kirkkoon muiden kanssa. Mutta siihen, miksi hän ei mennyt, oli pari hänen mielestään pätevää syytä: hänen oli kuivattava purjeita, ja erään huhun mukaan pitäisi hänen ainoa veljensä Anterus olla kotimatkalla ulkomeriltä; kerrottiinpa hänen jo luotsien mukana saapuneen kirkonkylään, josta hän luultavasti kirkkomiesten mukana tulisi kotiin. Hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata veljeään, sillä he olivat joutuneet epäsopuun keskenään silloin, kun Anterus viimeksi, jo neljä vuotta sitten, syksyllä myöhään, merikouluun mennessään, oli käväissyt kotona ottamassa rahaa. Hän halveksi veljeään kahdesta syystä: ensiksi siitä, että tämä oli herra ja laivan päällikkö sekä toiseksi siitä syystä, ettei tämä ollut näinä neljänä vuotena lähettänyt rahaa kotiin penniäkään, vaikka oli kotoa ottanut opintorahansa lainan nimellä. Juuso ei kunnioittanut miestä, joka kulutti hänen ansaitsemiaan rahoja, eikä ainoallakaan kirjelappusella ollut näiden neljän vuoden aikana muistanut edes selittää syitä maksujensa viipymiseen. Juuso toivoi, että alkaisi puhaltaa tuuli, mitä pikemmin sitä parempi ja mistä suunnasta hyvänsä, päästäkseen kohtaamasta veljeään. — Lisäksi häntä suututti se ilo, millä hän huomasi isänsä ja äitinsä ottaneen vastaan tiedon Anteruksen kotiinpaluusta. — Isäkin, jonka oikeastaan pitäisi varata kelpo hevosruoska ovenpieleen mokoman oinaan kotiinpaluuta varten, antaakseen siitä "Mitä kuuluu?"!, ensin toiselle poskelle ja sitten toiselle sekä niin edespäin. Sen sijaan nyt rientävät häntä vastaan kuin kuningasta!

Ranta oli harvinaisen tyhjä.

Ei ainoatakaan ihmistä liikkunut siellä. Missä kaikki lienevätkin! Aamulla oli saatu verkot kotiin mereltä miltei tyhjinä. Kellään ei siis nyt ollut työtä rannassa. Vain purjeet kuivattelivat itseään päivän paahteessa — ja olivatkin jo aikoja sitten kuivaneet samoin kuin verkotkin, jotka ruskeina ja harmaina riippuivat vapeissaan ainoankaan henkäyksen niitä heilauttamatta sinne tai tänne. Keveinä, kuivina ja untuvamaisina ne riippuivat paikoillaan liikkumattomina ikäänkuin olisivat teräslankaa. Voi katsoa niitä vaikka tunnin yhteen kohtaan, huomaamatta ainoatakaan värähdystä tai liikettä.

Missä mahtoivat olla ihmiset?

Osa arvatenkin kirkossa.

Osa kotonaan lukemassa postiltaa ja osa makuulla aitoissa, tuvissa, kamareissa ja saunan lauteilla.

Vasta kirkkoajan jälkeen heitä ilmestyy rantaan: miehiä, niin vanhoja kuin nuoriakin, rantakäräjiin tupakoimaan ja juttelemaan ja poikasia nappia heittämään.

Ei näkynyt liikkeellä koiriakaan.

Ne loikoilivat koivet suorina sarainten ja ranta-aittojen varjon puoleisilla seinustoilla tai rakennusten alla sikeässä unessa.

Vain yksinäinen rantavaris tuolla telojen välissä kyykkäili ja kumarteli etsien syötävää.

Ulompana merellä, ankkuroitujen alusten takana, pitkän matkan päässä niistä, keinuili harvalla ja uneliaalla ummikkaalla parvi valkeita kajaita, kuvastellen itseään peilikirkkaaseen veteen. Joku niistä silloin tällöin longotteli pitkiä suippoja valkeita siipiään, ja veden kuvajainen hänen allaan teki samoin. Missä taivas ja meri yhtyivät, sitä ei näkynyt. Kaikki näytti sulautuvan samaksi taivaaksi, joka hohti hopealle ja vihertävälle sinelle. Kajaat näyttivät sitäkin valkeammilta ja jaalojen rungot kuvastuksineen sitäkin mustemmilta, kun taas niiden mastot hohtivat kuin kultapuikot.

Tämä oli Juuson mielestä kaunein sunnuntaiaamu, minkä hän muisti, mutta siitä huolimatta hän olisi suonut, että raskaat pilvet olisivat vyöryneet yli saaren ja yli meren ja myrsky nostanut kuohuvia aaltoja kuin vuoria, joiden mukana hän olisi voinut purjehtia matkoihinsa, minne hyvänsä, pakoon, tarvitsematta olla veljensä tervetuliaisilla, kuuntelemassa tämän jaarituksia ja laverteluja suunnitelmistaan ja tuulentuvistaan, joista ei näyttänyt ikänä totta tulevan, mutta joihin isä myhäilevin naamoin uskoi ja joille äitimuori hymyili miltei kyyneleet silmissä.

Kun kalastajat tänä aamuna soutivat kotiin tyhjin verkoin, merkitsi se sitä, että kevätkesän kalastuskausi oli lopussa ja että tyyni joka nyt on alkanut, voi kestää monta päivää, viikonkin, niinkuin tavallisesti tähän aikaan kesästä.

Hän päätti lähteä kotiin, sulkeutua aittaan ja käydä sinne maata, eikä tulla koko aikana veljensä näkyviin, ei kiusallakaan. — Tietäköön, etten minä lainkaan kaipaa hänen viekasta kädenlyöntiään enkä hänen vilpillisiä "terve kunnon veli" — toivotuksiaan!

Pysy loitolla minusta, sillä nuoranpätkällä, vanhalla, kovaksi pikeytyneellä taljaköyden pätkällä minä sinut tervetulleeksi toivotan, niin totta kuin olen sinun nuorempi veljesi, ja pehmitän sinun hienot verkavaatteesi ja kopisevan hattusi ja luusi niin että muistat kotona käyneesi sekä viskaan viimein, hitto soikoon, vasten naamaasi viisisatasen, jotta saat sillä lyhentää kapakoissa juomavelkojasi! Tulehan vaan eteeni, roisto!

Siitä oli Juuso varma, että näin hän veljeään tervehtisi ja hän vapisi vihasta tätä kuvitellessaan.

Siitä koituisi tapaus, josta vielä vuosikymmenien perästä puhuttaisiin ja sananlaskuja ja ivalauluja sepitettäisiin, — mutta: "Sitä kunniaa älä, veli hyvä sentään luulekaan saavasi!" — Hänen oli sen sijaan tehtävä veljelleen sellainen kiusa, jonka hän, entisestä kokemuksesta tiesi häneen pahimmin pistävän: olla niinkuin ei miestä olisikaan! Ei nähdä häntä, ei kuulla häntä eikä yleensä tietää hänestä hyvää eikä pahaa!

Juuso läksi kävelemään kohti kotiansa. Pihamaalle päästyään hän tuumi vielä kerran mitä tekisi: asettuisiko aittaan makaamaan vai lähtisikö kylälle?

Hän valikoi edellisen.

Aitan ovi oli kuitenkin lukossa ja avain täytyi käydä noutamaan tuvasta.

Siellä istui Santra ja ompeli.

— Sunnuntainako sinä, syntinen, teet työtä! ärähti Juuso, koettaen lausua sanansa mahdollisimman leikillisellä äänellä.

— Eihän tämä työntekoa ole, vastasi Santra.

— Mitä tuo sitten on olevinaan?

— Ompelemista.

— Eikö ompelu ole yhtä hyvin työtä kuin mikä työ hyvänsä.

— Milloin on, milloin ei. Tällä kertaa on tämä vain sunnuntairattoa, niinkuin lukeminen tai muu senlainen.

Näin alkoi keskustelu Juuson ja Santran välillä.

Juuso oli istunut Santran lähelle ja he juttelivat ja aika kului ja
Juuso unohti kokonaan sen asian, jota varten hän oli tupaan tullut.

Kului tunti ja toinenkin.

Juuso teki kiusaa Santralle, ensin puheillaan — talossa muka ei oltu koskaan ennen otettu pyhäpäivänä, saati vielä kirkkoaikana, neulaa käteen, yhtä vähän kuin oli toimitettu mitään muutakaan maallista askaretta, joten Santra nyt näin työnteollaan veisi talon onnen. Kaiken lisäksi ryhtyi hän tekemään kiusaa Santralle varsinaisessa ompelemisessakin: Juuso näet tahtoi näyttää osaavansa käyttää neulaa yhtä hyvin kuin Santrakin ja ryösti työn hänen käsistään ja alkoi itse ommella, seisoen keskipermannolla, tällä tavalla nyt melkein turmellen koko työn.

Santra hyökkäsi takaapäin Juuson luo ja sai siepatuksi ompeluksensa takaisin Juuson kömpelöistä käsistä ja oli olevinaan syvästi loukkaantunut.

— Hyi kun olet ilkeä!

— Niin niin. Ilkeän nimenhän sitä saa aina kun tahtoo toista auttaa.;

— Auttaa! Ei tämä mikään purje ole, ja muuta sinä et osaakaan ommella.

— Jaa jaa! Purjeen ompelijaksi ei kuka hyvänsä pystykään! Siinä sitä vasta taitoa tarvitaankin! — No mitäs siihen sanot?

— Sitä, ettei tämä ole purje! Tätä tällaista tekee vähemmänkin taitava.

Santra korosti lausettaan ylimielisellä äänensävyllä, heilautti päätään taaksepäin ja kääri ompeluksensa pois.

— Oletko sinä minulle paha?, kysyi Juuso.

— Olen.

— Niinkö paha, ettet enään lepykään?

— Niin. Enkä minä hyvä sinulle ole koskaan ollutkaan. Ei tässä mitään uutta ole tapahtunut.

— Oletko sinä aina ollut minulle paha?

— Olen.

— Sitähän minäkin olen ajatellut.

— Sinäkin! Milloin?

— Silloin, kun minä lupasin sinulle silkkihuivin ja sinä et sitä huolinut, vaan läksit karkuun saunasta.

— Se olikin tuhma teko.

— Mikä?

— Se että rupesit puhumaan minulle silkkihuivista. Se oli hyvin paha. Sinä alenit silloin minun silmissäni, niin paljon, ettet uskokaan — ihan maan tasalle, ja vielä alemma — aivan maan sisään. Et usko, kuinka minä sinä iltana sinua inhosin. Minua suretti ja itketti se, että minun täytyi sinua inhota — mutta eihän se ollut minun syyni. — Sinun syytäsi se oli kaikki tyyni.

— Olikos se sitten niin paha, että minä tarjosin sinulle silkkihuivia?

— Ajattele, että minä olen täällä sinun kotonasi palveluksessa. Ymmärrätkö sinä? Jos sinä vähänkään kunnioitat minua tai jos vähänkään minusta pitäisit, niin et puhuisi minulle mitään silkkihuiveista! Joko sinä et ymmärrä mitään tai sitten vain tahallasi teet minusta pilkkaa.

— Pilkkaa?!

— Niin juuri. Älä yhtään pyörittele silmiäsi. Pilkkaa, selvää pilkkaa! Vai mitä muuta sen luulet olevan? Mitä maailma olisikaan sanonut, jos minulla olisi nähty sinun tuomasi silkki?! Vai olisinko minä ehkä suoriutunut siitä hätävalheella? Minullahan ei ole veljeä eikä ketään muutakaan läheistä miessukulaista, jonka lahjoittamaksi olisin sen sanonut. Entä jos joskus joutuisin naimisiin, niin minun täytyisi kuitenkin selittää miehelleni kaikki, ja mikä elämä siitä nousisi!

— Minä pidän sinusta ja toivoisin ettet menisi meiltä koskaan pois.

— Jos sinä tyrkytät minulle silkkejäsi sekä lisäksi tuollaisia puheita, on minun lähdettävä tästä talosta vielä tänä päivänä. — Sinä olet hullu!

— Minä en ymmärrä — —

— Enkä minä ymmärrä! Luuletko sinä että — että minä olisin voinut käyttää kaikkien nähden sinun ostamaasi silkkiä? Jokaisen silkit tiedetään kuin omat sormet, ja sinä päivänä, jolloinka minä olisin ilmaantunut näkyviin sinun ostamasi silkki harteillani, olisi heti ensimmäinen vastaantulija tahtonut tietää, kuka sen on minulle ostanut. Silkki on melkein sama asia kuin kihlat — ja onkin sama asia — — ja jo sellainen puhekin, että minä ostan sinulle silkin, on ihan samaa kuin — kosiminen. No! Nyt sen kuulit! Mokomakin — löylynlyömä…!

— Mutta eihän sen tarvitse olla kosimista…

— Tarvitse! — Piian palkkaan kuuluu…

— Älä haasta piian palkasta! Enhän minä sitä tarkoita.

— No kosimistako sitten? Ha ha ha! — Piian palkkaan ei kuulu silkkiä ja jos vaan tahdot, niin kyllä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. — Voi kuinka minulla on ollut sen jälkeen paha olla! Siitä hetkestä alkaen en ole voinut antaa sinulle mitään arvoa. On hyvä, että vihdoinkin sain sen sinulle sanotuksi. Jos se edes olisi ollut leikkiä, mutta kun sinä sanoit sen niin juhlallisesti. Olen todellakin monta kertaa ajatellut, että jos se olisi ollut leikkiä, niin siinä tapauksessa olisin voinut kunnioittaa sinua niinkuin ennenkin. Silloin myös olisin uskaltanut nauraa sille toisten tyttöjen kanssa ja minulla olisi ollut yhtä hauskaa kuin ennenkin.

— Oletko sinä sitten ottanut sen ihan todeksi?!

— Todeksipa kai, jos sinuun yleensä on yhtään luottamista.

— Mutta minähän vain narrasin sinua.

— Narrasit!? Oliko se siis valetta!

— Ei valetta, vaan narraamista.

— Se on ihan sama asia. Molemmat ovat yhtä rumia tapoja!

— Ei se ole ensinkään samaa…

— No!?

— Narraaminen on leikkiä ja valehteleminen on totta. Minäkään en tarkoittanut totta, vaan pelkkää leikkiä.

— Leikki on leikkiä, narraaminen narraamista ja valehteleminen valehtelemista. Se on selvä rätinki! Ne ovat kolme eri asiaa, ja leikinlasku on lystiä, mutta mitä siihen lisätään, se on pahasta.

— Minäpä en tarkoittanutkaan sillä totta, sulaa leikkiä vain.

— No, mitä tämä puhe sitten on olevinaan?

— Totta joka sana.

— Totta!?

— Niin. Minä puhuin sinulle silloin silkistä vain siksi, että näkisin, mitä sinä siitä tuumit…

— Entäpä jos olisin myöntänyt, niin mitä sitten…?

— Silloin minun olisi täytynyt sanoa, että tarkoitinkin vain leikkiä.

— Sepä vasta olisi ollut surullista!

— Sekinkö?!

— Niin.

— Pitäisikö minun sitten tuoda sinulle silkki?

— Älä jumalan nimessä tuo! Älä lupaa mitään minä kiellän sen!

— En minä sitten todellakaan ymmärrä, mikä on surullista, mikä ei.

— Kuules, Juuso?

— No?

— Voitko sinä vannoa minulle erään pienen asian?

— Riippuu siitä mikä se on.

— No hyvä. Vanno siis minulle, että sinun puheesi silkistä oli leikkiä!

— Sen olen valmis vannomaan vaikka lakituvassa!

— Et siis tuonut minulle mitään?

— En.

— Etkä kenellekään toisellekaan?

— Mitä?

— Ähä, joko pelästyit? Äitisi sanoi, että sinulla oli silloin kotiintulossasi kirstussasi hyvin kaunis silkki. Kenelle sinä sen toit?

— Eupelle.

— Eu-pel-le!

— Niin.

— Eupelle, jonka kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä! — Joko sinä sen annoit?

— En, mutta annan tänään.

— Eupelle! Voi hyvä Jumala!!

— Mitäs kummaa siinä sitten on?

— Ei mitään, ei mitään.

Santran kasvojen ilme oli kokonaan muuttunut. Hän katseli nyt elottomasti eteensä.

Hänestä tuntui, kuin permanto olisi huojunut. Hänen oli etsittävä istuinta, ettei kaatuisi.

Käsi otsalla hän horjui itäikkunan viereiselle penkille, johon jäi istumaan, kyynäspää ikkunan kynnyksellä ja käsi poskella.

Ikkunaan näkyi rantaan vievä tie ja ranta-aittojen välitse oma valkama.

— Tulisivat kirkkomiehet kotiin, niin olisi hauskempaa ja turvallisempaa, sanoi Santra. — Minua peloittaa olla nyt sinun kanssasi.

— Peloittaa?!

— Niin. Tulisivat vanhukset kotiin. Tästä lähin minä en juttele sinun kanssasi enää mistään asiasta. Haluan vain tehdä työtä ja elää vanhusten seurassa sekä haastella heidän kanssaan enkä mene koskaan naimisiin.

— Niinhän sinä haastat kuin jo olisit itsekin jo vanha.

— Minäpä vanheninkin äkkiä — minä olen nyt monta vuosikymmentä vanhempi kuin tunti sitten.

— En minä ymmärrä tuollaista puhetta.

— Siinähän se paha vika juuri onkin, ettet sinä ymmärrä. Vanhusten kanssa juttelen vain sellaisista asioista, joita he ymmärtävät ja joita minä ymmärrän ja joista ei aiheudu surua kummallekaan puolelle. En ole rakastanut vanhuksia koskaan niin suuresti kuin nyt. Kun he ovat kotona, on kaikki niin turvallista ja minua haluttaa tehdä ahkerasti työtä. — Haapio kääntyykin jo tuolta Koirankallion takaa näkyviin. Tuleekohan Anterus? — Kuinkahan kauaksi hän jäänee kotiin?

— En tiedä.

— Et tiedä!

— Niin. En tiedä. Enhän olisi tiennyt koko miehen tulosta, ellen olisi sinulta kuullut. Vanhempani eivät hänestä puhuneet minulle mitään.

Juusokin tuli ikkunan viereen tähystelläkseen lähestyvää haapiota. Hän huomasi pian, ettei haapiossa ollut Anterusta. Suuri riemu valtasi hänet. Hän kosketti Santraa käsivarteen ja sanoi:

— Katsohan! Ei Anterus tullutkaan!

— Iloitsetko sinä siitä?

— Mistäs sitten. Siitähän minä vasta iloitsenkin! Olen ollut pahalla päällä koko tämän päivän senvuoksi että pelkäsin Anteruksen tulevan. Ja usko pois, hauskempaa on sinustakin, ettei hän tule. No voi sun pyhä Pietari, kuinka hauskaa todellakin, ettei herra veli tullutkaan! Selkään minä hänelle olisin antanut joka tapauksessa. Ei siitä muuten olisi selvitty!

— Mistä hyvästä?

— Siitä vain, että se mies on — no, enempää pahaa hänen ei tarvitse tehdäkään ja siinäkin on jo liikaa. Voi voi, kuinka hauskaa! Santra! Tanssitaanpas sen lystin päälle!

Hän sieppasi Santraa kädestä ja tempasi hänet permannolle kanssaan pyörimään.

Sitten hän pyöritti tyttöä pari kolme kertaa ympäri tupaa, kunnes pysähtyi läntiselle seinustalle, ovelta katsoen ison uunin varjoon, jääden siihen seisomaan, oikea käsi Santran vyötäisellä ja vasen Santran oikealla käsivarrella.

Hän katsoi Santraa silmiin ja sanoi:

— Sinä olet kaunis, Santra!

— Ha ha ha!

— Naura, naura vaan. Silloin olet vieläkin kauniimpi! — Santra!

— No?

— Sinä olet kokonaan kaunis!

— Kokonaan kaunis? Mitä se on?

— Semmoista, jota ei voi muuten sanoa.

— Mutta se minua surettaa, että sinä olet siihen Euppeen kiintynyt.
Hyi!

— Enhän minä ole.

— Itsehän juuri äsken niin sanoit.

— Minä sanoin vain, että annan Eupelle sen silkin.

— Sehän se riittääkin.

— Ei se merkitse vielä mitään! Minä sanon Eupelle suorat sanat, sanon että "tämä silkki oli paremmille tarkoitettu, mutta kun paremmat eivät sitä huolineet, niin tässä on. Pidä hyvänäsi!" — Kuule, Santra, jos annat suuta, niin minä en anna sitä silkkiä enemmän Eupelle kuin sinullekaan!

— Tulkoon mitä tulee! Anna se minulle! Anna jo tänään! Anna heti.

Santran sanojen aikana oli vanha Hinterikki itse astunut avonaisesta ovesta sisään.

Hän kuuli Santran sanat ja näki Juuson peljästyneet kasvot.

Hän ei ollut mitään näkevinään, käveli vain vakavana läpi tuvan kaapille, jonka laudalle asetti virsikirjansa.

Kun hän jälleen kääntyi tupaan päin, seisoi Santra itäikkunan luona ja
Juuso uunin edessä.

Mennessään sitten uudestaan läpi tuvan, viittasi vanha Hinterikki oikealla etusormellaan Juusolle, sanoen:

— Tulehan tänne kammariin, — Juuso.

Isä ja poika poistuivat tuvasta perätysten, minkä jälkeen tuli sisään
Juuson äiti, vanha Anna-Sovia.

— No, Santra piikaseni, onko kirkkokahvi valmis?

— Voi hyvä emäntä, en ole muistanut sitä ensinkään keittää, mutta keittiössä on tuli ja kuumaa vettä, pian se joutuu.

— Mene sitten kiireesti keittämään! Kymmenen minuutin kuluttua pitää kahvi olla pöydällä. Laita se tänne tuvan pöydälle! Pappa on niin pahalla tuulella, marisee kaikesta. Milloin kirkosta tullessamme haapio oli kallellaan vasemmalle, milloin oikealle, tai milloin joku muka nosti airoaan liian korkealle ilmaan. "Eiks' sitä nyt vielä ylemmäksikin saisi nousemaan!", hän ärjyi. Milloin taas jonkun airo muka viipyi liian kauan meressä, milloin soudettiin liian harvaan, milloin liian tiheään. Kaikesta hän marisi. Pappa ei ole viiteenkymmeneen vuoteen ollut niin pahalla tuulella kuin tänään ja se on siitä kun ei Anterus tullutkaan. Saapui ainoastaan kirje, jota ei ole vielä avattu. Hohho-jaa! Mitä lieneekään tulossa! No no — liiku nyt kuin orava puussa! Jos papalla ei ole kirkkokahvi pöydässä, hänen tullessaan tupaan, niin siitäkös vasta myrsky nousee! Juokse kuin olisit jo!

Emännän viimeisten sanojen aikana hulmahtivat jo Santran hameen helmat keittiön ovella. Hän miltei juoksi keittiöön. Hänen sydämensä jyskytys kuului korvissa humahduksina ja häntä peloitti ajatella, että mitä nyt seuraakaan siitä, kun isäntä oli tavannut hänet kahden Juuson kanssa. Hän kuvitteli, kuinka Juuso parhaillaan seisoo tilillä ja tuomiolla tuosta äskeisestä.

Santra värisi pelosta ikäänkuin viluisena, ja hän ryhtyi kovalla kiireellä laittamaan kahvia kiehumaan sekä jäi järjestämään kahvipöytää kuntoon.

Juuso seurasi isäänsä porstuan läpi kammariin. Tuvan ja kammarin väli ei ollut pitkä, kymmenkunta askelta vain, mutta astuessaan sen ehti Juuso sinäkin aikana kuvitella suunnattoman määrän tapauksia, jotka häntä odottivat ja jotka kaikki häntä peloittivat. Hän odotti kammariin päästyään saavansa kuulla isältään: "Tämän jälkeen en minä ole sinun isäsi etkä sinä minun poikani!", tai: "Et tule perimään minun omaisuudestani penniäkään, sinä kelvoton narri!"

Mutta kävikin aivan toisin.

Tultuaan kammariin istui isäukko huokaisten tuolille ikkunan edessä olevan pöydän päähän sekä viittasi Juusoa istumaan pöydän vastakkaiselle puolelle.

Juuso istuutui ja isä kaivoi povitaskustaan kirjeen, jonka hän ojensi
Juusolle, lausuen:

— Otahan ja lue tämä kirje, sillä sinä olet parempi kirjamies kuin minä.

Kirje oli Anteruksen pehmeätä ja kiemuroivaa käsialaa ja kuului näin.

Rakkaat vanhemmat!

Minun piti tänä kesänä tulla pistäytymään siellä kotona, mutta nyt se ei käykään laatuun.

Se parkkilaiva "Regina", jolla viimeksi purjehdin ja joka talvehti täällä Haminassa, läksi keväällä matkalle Hulliin sekä sieltä Välimerelle, mutta minä jäin maihin ja maamies minusta nyt tuleekin. Niinkuin tiedätte, kuoli tämän "Reginan" isäntä vuosi takaperin halvaukseen. Nyt talven kuluessa ovat asiat kehittyneet niin pitkälle, että minä menen naimisiin sen lesken kanssa. Häät ovat kolmen viikon perästä. Meidät on jo kuulutettu kerran. Pyydän tulemaan häihin. Tulkaa nyt sieltä kaikki omaiset!

Sitten on minulla erikoista asiaa rakkaalle isälleni. Veistämöllä on puolivalmiina kaksi kolmimastolaivaa. Leski, minun tuleva aviovaimoni, aikoi myydä ne huutokaupalla viime keväänä, mutta nyt kun minä olen ottanut pesän, johon ei kuulu ainoatakaan lasta, eikä muita perillisiä kuin tuo leski, olen saanut asian järjestymään siten, ettei niitä laivoja, jotka molemmat rikataan parkkilaivoiksi ja niistä tulee "Reginan" sisarlaivoja, myydäkään, sillä huutokaupassa nykyisinä huonoina aikoina ne olisivat menneet puoli ilmaiseksi. Tästä syystä minä nyt pyydän isäukkoa osakkaaksi kanssani toiseen tai molempiin laivoihin. Lainaa en pyydä, vaan tarjoan tilaisuuden päästä osakkaaksi hyvään laivayhtiöön. Ensin aluksi riittäisi viisi tai seitsemän tuhatta markkaa. Jos isä haluaa ruveta osakkaaksi molempiin laivoihin niin isän olisi lähetettävä tänne kymmenen tuhatta mikä summa tekee kaksi osaa kymmenestä. Toiseen laivaan voin näin omaisille luovuttaa yhden osuuden viidellätuhannella, joka on siis vähin määrä, minkä isä saattaisi nyt ensi tilassa minulle lähettää. Yritys on ehdottomasti varma ja tuottava, sillä ensi vuonna kohoavat laivojen ansiot moninkertaisiksi. Olen laskenut, että nämä laivat kahtena lähivuotena tuottavat koko hintansa, joten kykenen kahden vuoden perästä maksamaan osuuden takaisin, jos isä niin tahtoo, sekä lisäksi vielä viisituhatta voittoa. Salakuljetuksella ei nyt tulla ansaitsemaan niin hyvin, ja kaikki merkit muuten viittaavatkin siihen, että salakuljetus, tuo meriemme häpeä, kokonaan lakkaa ensi syksynä. Toivon ja olen varma, että isä ymmärtää asian sekä lähettää rahat tai voihan tuoda minulle ensi tilassa itse vähintäin viisituhatta. Ehkä se käy laatuun jo heti tämän kirjeen sinne saavuttua. Minä tiedän, kuinka paljon siellä kotona makaa rahaa joutilaana. Tämä on vain pieni osa siitä ja viisainta olisi sijoittaa kaikki liikenevät rahat tänne pyörimään sekä kasvamaan korkoa korolle. Nyt on taottava, kun rauta on kuuma. Rahamiehiä on tätä nykyä vähän, ja ne, joilla on rahaa, rakennuttavat itselleen laivoja, sillä parin vuoden perästä alkaa laivoille kulta-aika. Onnen poika on silloin se, ken pystyy purjeita levittämään. Isän on muistettava, mitä Jesus Sirakinpoika Raamatussa sanoo: "Laiska ihminen on niinkuin kivi, joka loassa makaa". Laiskalla ihmisellä tarkoitetaan tässä sellaista miestä, joka ei tee, niinkuin samassa kirjassa, vaikka toisessa paikassa neuvotaan, että: "Anna leipäs mennä veden ylitse, niin sinä sen pitkän ajan perästä löytävä olet", sekä: "Niin myös se tekee, joka purjehtia tahtoo ja on aikonut vaeltaa julmissa aalloissa: hän rukoilee puuta, joka heikompi sitä laivaa on, jonka päällä hän vaeltaa, sillä se on sentähden tehty, että sillä pitää ravintoa etsittämän ja tekijä on sen taidolla valmistanut". — Ja niin se onkin, että laivoilla, eikä suinkaan salakuljetuksella, se ravinto on saatava ensi keväästä asti, jolloinka luulen tämän innoittavan salakuljetuksen loppuvan. Kun sitten lähetät leipäsi, se on rahasi, menemään veden ylitse, niinkuin Herran sanassa sanotaan, palajaa se moninkertaisena takaisin sinun tykösi. Se on totinen tosi.

Herran rauhaa toivotan rakkaille vanhemmilleni ja kaikille omaisilleni siellä yksinäisellä merenluodolla ja jään odottamaan, ettei rakas isävanhukseni anna luisua ohitseen tällaista ainoanlaista hyvää tilaisuutta saadessaan ostaa halpoja laivaosuuksia. Sillä varmasti tämä tilaisuus luisuu ohi jo parin viikon kuluttua, koska täällä Haminassa, samoinkuin kaikissa muissakin mantereen paikoissa, rientävät rahamiehet kilvan hankkimaan itselleen laivaosuuksia. Minä olen nyt kuitenkin jättänyt ainakin nämä kaksi osuutta isän käytettäväksi, mutta kahden viikon kuluttua minä ne annan luisua vieraille paljon korkeammasta hinnasta.

Teidän nöyrä poikanne
Anterus Heikkilä.
Merikapteeni ja laivanvarustaja.

J.K.

Morsiameni Ellen Margareta lähettää myös rakkaat terveisensä tulevalle anopilleen ja apelleen sekä langolleen Juosepille, joita ketään hän ei vielä ole nähnyt, vaan jotka hän toivoo näkevänsä viimeistään häissämme yllämainittuna päivänä.

Sama.

Juuso oli lukenut kirjeen loppuun hitaasti ja selvällä äänellä ja lykkäsi sen sitten keskelle pöytää, kääntyen istumaan syrjin isäänsä päin.

Isä, vanha Hinterikki, oli lukemisen aikana myhäillen täyttänyt piippunsa ja ruvennut tupakoimaan.

Lukemisen jälkeen kului pitkä aika, jolloin ei kumpikaan heistä lausunut sanaakaan.

Kuului vain hiljainen ritinä vanhan Hinterikin piipusta, joka palaessaan piti pientä, ritisevää ääntä sekä tuprautteli savua vuoroin hopeaisen kantensa rei'istä, vuoroin Hinterikin suusta. Piipun hopeahelat ja pesän kellertävä merenvaha välähtelivät sinertävän savun alla keskipäivän paisteessa, joka virtaili sisään matalasta kuusiruutuisesta ikkunasta, valaisten pöytää ja siinä olevaa kirjettä ja muodostaen ruutujen muotoisia valoläikkiä keltaiseksi maalatulle permannolle ja kirjaville permantomatoille.

Viimein virkkoi vanha Hinterikki itse.

— Pahuksen poika, kun ei tullut kotiin, niinkuin lupasi. Olisi ollut komeata näyttää kyläläisille oikeata merikapteenia. Olisimme menneet jo tänään iltapäivällä rantaan kolmeen mieheen toisten miesten joukkoon juttelemaan.

Juuso ei siihenkään vielä sanonut mitään.

Hetken perästä taas lausui Hinterikki, isäukko:

— No, mitäs tuumaat Juuso?

— Mitäpäs minä tuumaan! Enhän minä tuumaa mitään.

Hinterikki itse nousi ylös, asetti vaskisankalasit silmilleen, avasi kaappinsa ja otti sieltä tukun seteleitä, joista hitaasti ja moneen kertaan peukaloon nuolaisten luki pöydälle päällekkäin kymmenen viidensadan seteliä sekä niiden viereen niinikään päällekäin toiset kymmenen samanlaista, sanoen sitten:

— Minä tuumaan, että on oikein se mitä Anterus kirjoittaa, että "anna mennä leipäs veden yli ja sieltä on se ajan kuluttua moninkertaisena palaava takaisin." — Kyllä se on niin, että nyt on sitä miestä autettava, jotta tulisi tässä itsekin autetuksi. Sinä, Juuso, otat nyt nämä rahat ja lähdet viemään niitä Haminaan Anterukselle, ennenkuin laivaosuudet ennättävät luisua vieraille. Lähde heti kun alkaa tuulla, tuulipa sitten mistä hyvänsä. Kaksi viikkoa on lyhyt aika ja mennä livahtaa pian ohi, jos tässä käydään liikoja miettimään ja hyviä tuulia odottamaan.

— Minä sanon suoraan, että minä en lähde.

— Et lähde!?

— En!

— Sanotko sinä minulle, että et lähde?!

— Sanon. Ja sanon senkin, että on parasta antaa rahojen olla siellä missä ovat tähänkin asti olleet, nimittäin kaapissa. Sieltähän sitten löytyvät, jos milloin itse sattuu tarvitsemaan.

— Vai et sinä lähde! Vai niin! Ja minä kun juuri sinun parastasi katsoen tuumasin ostaa ne laivaosuudet sinun nimellesi, ajatellen, että sinä rupeisit samaan yhtiöön Anteruksen kanssa, sillä niin se on kuten Anterus kirjoittaa, että jo ensi syksynä voi salakuljetuksesta tulla loppu. Entä millä sitten luulet eläväsi? Et suinkaan kalanpyynnillä? Kuivaksi käy sekin helpompaan elämään tottuneelle ja vallan kamalaa olisi jos tässä vielä ruvettaisiin entisiä saaliita syömään. Nopeasti tyhjenee sellainen jyvälaari, johon ei koskaan mitään lisätä. Täällä saaressa eläminen käy aina yhä ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Kalastus ei enää elätä, loistoja ja sumukelloja parannellaan joka vuosi ja laivarikot vähenevät vähenemistään. Mantereelle olisi sinunkin yritettävä mitä pikemmin sitä parempi ja naitava siellä, kuten Anterus. Minä olen vanha mies ja päiväni lienevät luetut, samoinkuin mammankin. Meidän ajaksemme tässä vielä leipää riittänee, mutta sinun on katsottava eteesi ja lähdettävä mantereelle nyt kun siihen on näin hyvä tilaisuus.

— Oli miten oli, mutta Anteruksen kanssa yhtiömieheksi en rupea, enkä myöskään lähde hänelle rahoja viemään. — Se on sanottu.

— Jaaha — vai niin — vai on sanottu. No, olkoon vaan, mutta älä sitten kadu perästäpäin. No niin. Hyvä! Minä lähden sitten itse. Minä vien itse rahat. Jaaha. — Jaaha. — Mitä minun pitikään sinulle vielä sanoa. — Tuota noin — sitä vain, että minun isäni on elänyt tässä talossa syntymästä kuolemaansa asti ennen minua, ja ennen häntä hänen isänsä ja niin pois päin edesmenneisiin kantavanhempiin aina Aatamin aikoihin asti, mutta ei tähän taloon — tuota noin — minun tietääkseni ole — ole — tuota noin — tuotu yhtään emäntää ensin piikana harjoittelemaan ja perehtymään ja kokeilemaan, — vaan suoraa päätä emännäksi. — Ymmärrätkö sinä?

— Luulen ymmärtäväni.

— Luulet ymmärtäväsi! Koiranhäntää sinä ymmärrät!

— Kyllä minä älyän vähemmästäkin huutamisesta!

— No, hyvä on! Mene sitten matkoihisi ja käske Santra tänne. — Minun on tässä vähän ruvettava ymmärtämään sinunkin puolestasi! — Mene!!

Kului korkeintaan viiden henkäyksen aika, kun Santra jo seisoi ukon kammarissa oven edessä, kalpeana ja pelästyneenä.

— Jaaha. — Käyhän tänne pöydän päähän tuolille istumaan, Santra, niin jutellaan vähän.

Santran olikin jo aika päästä istumaan, sillä hänen päätään huimasi ja hän oli vähällä kaatua. Horjuen astui hän yli permannon ja istuutui tuolille, kädet sylissä ristissä.

Hinterikki lipoi kielellään viiksiään sivellen niitä sekä tuuheata partaansa oikealla kädellään, samalla kun hän keinutteli oikeata jalkaansa, jonka oli heittänyt yli vasemman polven ja jatkoi puhettaan Santralle seuraavasti:

— Minua ei ensinkään ihmetytä se, mitä näin äsken tuvassa. Teidät, sinut ja Juosepin, on viimeaikoina liian usein nähty yhdessä. — Mitä minä sinulle nyt puhun ja mitä tulen puhumaan, tapahtuu ystävyydestä sinua kohtaan, Santra. — Tarkoitan sinun parastasi. Sinun on nyt jätettävä tämä talo - heti — ja koko tämä kylä — ja vielä parempi jos lähdet koko saaresta. Kyllä sinä voit saada palveluspaikkoja mantereeltakin, ehkäpä oikein kaupungeista.

Hinterikki näki, ettei tytöltä ollut itku kaukana.

— No no — voi olla, että mieluimmin jäät kotiisi kirkonkylään. Hyvä se on sekin, kunhan takaat, ettet joudu tästä edes yksiin Juuson kanssa. — Minä maksan sinulle palkan etukäteen pestiajan loppuun saakka sekä lisäksi sata markkaa vaatteita varten. — Tässä on rahat.

Hinterikki luki rahat ja lykkäsi ne pöydän päähän Santran puoleiseen.

— No, mitäs sanot? — Puhu nyt jotakin! Minä toivoisin, että eroisimme ystävyydessä ja sovussa. — Vai olisiko sinulla ehkä jotain sellaista sanottavaa, jota on vaikea ilmaista. — Olisivatkohan asiat jo niin pitkällä? - Olisivatkohan asiat todellakin jo niin pitkällä?! - Vai niin, vai niin. —

Santra painoi kasvonsa käsiinsä, alkaen nyyhkyttää niin, jotta hartiat kohoilivat ja hänen olkapäänsä vavahtelivat. Kyyneleitä virtasi hänen kämmentensä alitse.

— Sitä minäkin olen epäillyt. — Vai on se pojan pakana päässyt niin pitkälle! — Älähän nyt itke! Koetetaan parantaa asiaa! Minulla on kyllä rahaa sinun ja — ja — auttamiseksi — ja minä tahdon sinua auttaa, ettei sinun tarvitse hätään joutua. Sano paljonko minun pitää sinulle antaa — että lähdet — en minä tingi. Sata markkaa siellä tai täällä, se on pieni asia! Lähdetkö viidellä sadalla — luuletko sen riittävän? — Mutta pidäkin sitten suusi kiinni — tarkoitan, ettet vihjaise kenellekään ainoallakaan sanalla mitään sellaista mikä viittaisi tähän asiaan — etkä siitäkään, että olet tästä talosta saanut rahoja.

Santra itki jo ääneen. Hän itki hillittömästi. Hän vei esiliinansa kasvoilleen ja pyyhki sillä kyyneleitään.

— Minä annan tästä tämän viissataa. Sano nyt, hyvä ihminen, riittääkö se! Määrää mitä tahansa, kunhan vain pääsen sinusta! Seitsemän sataa! Tuhat markkaa! No, tässä on tuhat markkaa! Ota se ja mene! Vai oletko sinä ihan pohjaton! Lopeta itkusi, en minä sitä ymmärrä! Sano selvin sanoin, mitä minun on sinulle maksettava! Minä maksan mitä hyvänsä, kunhan vain olet tyytyväinen.

— Voi hyvä isäntä, lähdenhän minä ilmankin! Voi hyvä Jumala, lähdenhän minä! Eikä minulla ole Juuson kanssa tekemistä yhtään mitään, enemmän kuin mitä isäntä äsken tuvassa näki. Minä vannon ja vakuutan, ettei ole mitään enempää! Voi hyvä Jumala, en minä teiltä tahdo mitään muuta kuin palkkani!

— No jos niin on asia, niin sitä parempi — sitä parempi. — Mutta lupaatko sinä minulle, että tästä hetkestä alkaen jätät sekä tämän talon, että Juuson.

— Lupaan, lupaan! Minä lupaan sen!

— Sinä siis lupaat sen?

— Minä lupaan sen ja lähden ilmankin. En penniäkään minä ota. Tulenhan minä toimeen maailmassa muuallakin. — Voi voi! — Voi voi, hyvä isäntä, lupaanhan minä ilmankin!

— No no, en minä pakoita sinua ottamaan rahaa, jos et sinä itse hyvällä mielellä ota. — No, ota nyt kuitenkin tuo satamarkkanen!

— Ei penniäkään enempää. — Voi voi, onhan tämäkin jo liikaa!

— Ota pois vaan! En minä siitä köyhdy. Sinä olisit vielä saapa kengät ja hamekankaan sekä yhtä ja toista muuta, joten saat ottaa niistä tuon satamarkkasen. En minä sitä lahjaksi tyrkytä, mutta ei meiltä tarvitse kenenkään tyhjin käsinkään lähteä. — Ymmärräthän sinä itsekin, ettei sinun enää sovi jäädä tänne meille.

Kului tuskin kahta tuntia, kun Santra jo käveli pitkin metsäpolkua kotiansa kohti kirkonkylään päin.

Kesän aikana käyttivät kylien välillä jalan astujat niin sanottua alatietä, joka kulkee osittain pitkin rantaa ja osittain yli niemien ja rantakallioiden.

Kun oli sunnuntaipäivä, pelkäsi Santra, että hän alatiellä kohtaisi vastaantulijoita. Joka sunnuntai nimittäin poikkesi osa kirkkomiehistä kirkonkylään sukulaisiinsa kirkkokahville, jääden niinollen pois haapioista ja palasi kotiin jalkaisin alatietä. He kulkivat yksitellen tai pienissä joukoissa. Näitä ei Santra nyt halunnut kohdata ja valikoi senvuoksi ylätien, joka kulki vuoriston kautta läpi keskimaan ja jota tietä käytettiin vain talvisin. Kesän aikana voi siellä kohdata vain marjamiehiä tai lehmänetsijöitä. Nyt ei ollut marja-aika eikä liioin lehmänetsijäin aikakaan, sillä viimemainitut liikkuivat vasta illalla myöhään, joten Santra siis tiesi sillä tiellä kaikkein vähimmin tapaavansa vastaantulijoita.

Niinä parina tuntina, joina hän kokoili tavaroitaan, hän vähitellen rauhoittui ja kulki nyytteineen kylän läpi aivan levollisen näköisenä, mutta päästyään metsään hän alkoi uudestaan itkeä. Hänen oli istuttava usein kivelle lepäämään.

Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi ja noustuaan Havukkavuoren rinteelle,
josta on laaja näköala itäänpäin merelle, etelään Tervamäelle,
Liivalahdenjärvelle ja Lounatkorkealle sekä lounaaseen, ohi
Havukkavuoren nokan, merelle, hän hengitti jo rauhallisesti.

Siinä hän istui lepäämään ja ihailemaan luonnon tyyntä sunnuntairauhaa ja silmien edessä leviäviä laajoja näköaloja. Hän tunsi vähitellen tulevansa milteipä iloiseksi. Kaikki viimeisten tuntien tapaukset ja koko Heikkilässä oloaika tuntui häipyvän kauas menneisyyteen, ikäänkuin siitä olisi jo kulunut monta ihmisikää.

Hänen huomionsa kiintyi suuriin, kauniisiin, valkeisiin punatäpläisiin apolloperhosiin, joita pari lenteli hänen läheisyydessään, ja kiitishaukkoihin, jotka liitelivät korkealla taivaalla Havukkavuoren nokan ympärillä ja vinkuivat.

Haukat liitelivät niin korkealla. Ne huusivat omaa huutoaan, jota ihminen ei ymmärtänyt.

Ne eivät tienneet mitään ihmisten huolista ja murheista. Niillä ei ole mitään tietoa ihmisistä, jotka ahdistavat toisiaan.

Ne etsivät ruokaa poikasilleen.

Santra iloitsi siitä, että on kiitishaukkoja, jotka eivät tiedä mitään ihmisistä, ja kauniita apolloperhosia, jotka asettuivat kanervan latvoille aivan hänen viereensä käden ulottuville, eivätkä välittäneet mitään hänen olemassaolostaan.

Santra tunsi mielensä kirkastuvan ja keventyvän.

Hän hengitti jo aivan tyynesti, eikä enää nikotellut.

Kaikki alkoi näyttää hänen silmissään kauniimmalta ja kirkkaammalta kuin koskaan ennen.

Apolloperhoset suurine valkeine siipineen ja punaisine täplineen, kanervat sinipunaisine kukkineen — ja harmaa jäkälä kalliossa — ne eivät koskaan ennen olleet niin kauniita kuin nyt.

Ja kiitishaukat!

Niiden kirkuna tuntui miltei riemunpurkaukselta.

Lounatkorkea siinti etelässä niin kauniina ja levollisena.

Alhaalla laaksossa lepäsi ruskeankeltaisine rämerantoineen järvi kuin iso soikea peili.

Tervamäen kukkula vasemmalla pyöristyneine reunoineen ja jyrkkine länsirinteineen tuntui hymyilevän ja nauravan: "Ole rohkea tyttöseni!"

Päivä vuodatti säteitään korkealla lounaassa ja sen alla meren saarteella paloi tulena kirkas, väreilevä juova. Samanlaisia tulijuovia väreili tyynen meren päällä päivän alla muuallakin.

Santrasta tuntui kuin olisi hän vasta nyt herännyt näkemään taivaan, maan ja meren.

Siinä istuessaan palasivat toisinaan hänen ajatuksensa takaisin ihmisten luo, Heikkilään, mutta ei hän enää niitä ajatuksia pelännyt eikä koettanut niitä poiskaan karkoittaa, sillä ne tulivat hänen luokseen lempeinä, varsin kaukaisina muistokuvina, ikäänkuin hyvin vanha uni. Ne eivät myöskään enää häntä rasittaneet, vaan päinvastoin virkistivät.

Hän lienee näin istunut tunnin, ehkä enemmänkin, kunnes jälleen alkoi jatkaa matkaansa.

Hän tunsi nyt voimaa jäsenissään.

Hän hypähteli kepeästi kiveltä kivelle ja hyräili.

Loppumatkalla hän kulki ohi niityn, josta hän poimi ison kimpun keltaisia ja valkoisia kukkia.

Hänen vanha äitinsä oli iloinen siitä, että hänen Santransa tuli kotiin terveenä ja reippaana ja toi muassaan paljon kukkia ja paljon rahaa.

* * * * *

Vielä samana iltana myöhään alkoi puhaltaa navakka länsituuli, ja sen kiidättämänä purjehti vanha Hinterikki pitkin yötä Haminaan, jonne hän saapui kello kolme aamulla, päivän nousun aikaan ja kävi muutamaksi tunniksi "Vesan" kajuuttaan maata, koska ei tahtonut vielä niin varhain mennä vaivaamaan poikaansa Anterusta.

Kello seitsemän aamulla hän sitten seisoi poikansa edessä, jolle hän jätti kymmenen tuhatta markkaa kymmenettä osuutta vastaan molemmissa valmistuvissa kolmimastoissa, joita hän päivän kuluessa, aamiaisen jälkeen, kävi poikansa kanssa tarkastamassa veistämöllä.