I

Oli perjantai, kaunis sydänkesän päivä alkupuolella 1880-lukua. Ekkerön tullikamarin edustalla olevalta laiturilta nähtiin vanhan eukon vaeltavan askelin, jotka ilmaisivat tottunutta jalankävijää, Marsundiin vievää maantietä myöten. Hän oli vähäistä ennen saapunut ahvenanmaalaisella aluksella Ruotsista, ja, vaikkapa hänen täysin selvät kirjansa eivät olisikaan sitä sanoneet, olisivat jokunen kirjava pikku esine hänen yksinkertaisessa puvussaan sekä hänen sysimustat silmänsä ja tumma ihonsa kertoneet, että hän oli mustalainen, tavaton vieras Ahvenanmaalla. Hän kulki kuitenkin oikeilla asioilla ja aikoi, vaikkapa vaan muutamia kruunuja lakkarissa, pyrkiä aina Sortavalan seuduille saakka sopiakseen siellä asuvain heimolaistensa kanssa hänelle tärkeästä perheasiasta.

Päästyään salmen poikki jatkoi hän matkaansa itäänpäin kenties vielä rivakammin, ja vasta parisen tuntia taivallettuaan hän asettui istumaan yksinäiseen ja varjokkaaseen paikkaan tien varrella levätäkseen hetkisen.

Silloin kuului iloinen ja meluava seurue lähestyvän viulun soidessa ja muutamain ilolaukausten pamahdellessa. Siinä kulki hääsaattue kaikessa komeudessaan vanhuksen ohitse, kun hän kyyristyneenä pensaan taakse terävin katsein silmäili nuorta morsianta, joka täydessä juhla-asussa, korkea kruunu päässä, koristettuna kiillekullalla ja keinotekoisilla kukkasilla, ajoi saaton etupäässä komean sulhasen vieressä, joka Ahvenanmaan tavan mukaan oli noutamassa häntä kotitaloonsa vihkiäisille.

Kohta kun saattue oli kadonnut näkyvistä, palasi vanhus syvästi huoaten lepopaikalleen tien varrella ja näytti vaipuvan mietteisiin, joista hänet kuitenkin pian herättivät syrjästä lähenevät iloiset äänet.

Kolme ihan nuorta tyttöä, jotka olivat käyneet lähimmässä talossa katsellakseen siellä morsiussaaton lähtöä, palasi nyt lapsellisesti puhellen ja ilakoiden.

Tultuaan lähemmäksi ja huomatessaan, että tiepuolessa istuva vanha nainen oli mustalainen, vaikenivat he heti ja silmäilivät arasti toisiaan.

Mutta kokenut mustalainen, joka ei tahtonut päästää käsistään hyvää tilaisuutta pienen ansion saamiseen, tervehti tyttöjä kohteliaasti ja ystävällisesti sekä arveli heille sattuneen onnellisesti, sillä jos tahtoivat tietää kohtalonsa, niin ei hän ikipäivinään voisi sitä varmemmin ennustaa kuin nyt, jolloin hän juuri oli saapunut vieraaseen maahan, ja tässä tien varrella, missä ei kukaan vielä ollut astunut morsiussaaton jälkien yli.

Tytöt tosin pysähtyivät, mutta väittivät, etteivät he uskoneet ennustuksiin eivätkä myöskään tahtoneet tietää vastaisia kohtaloitaan. Vanhuksen jatkaessa ystävällistä puhettaan alkoivat tytöt epäröiden katsella toisiaan, silmäsivät varovasti kaikille tahoille ympärilleen sekä kuiskasivat muutamia sanoja keskenään, jonka jälkeen antoivat mustalaisnaiselle merkin seuraamaan heitä kappaleen matkaa metsään, missä ei kukaan heitä näkisi.

Mustalaisakka katseli ensin tarkkaan pyörän jäljet maantiellä ja seurasi sitte heitä ääneti. Heti kun tytöt olivat pysähtyneet, otti hän vanhimman tytön, Hannan, kädestä kiinni ja tarkasteli sen viivoja. Hanna tulisi, niin ennusti akka, vuoden kuluessa kulkemaan yhtä koreassa juhlapuvussa sekä vähintäin yhtä lukuisan saattojoukon seuraamana, kuin se morsian, jonka he kaikki äsken olivat nähneet, mutta hänen matkansa kävisi päinvastaiseen suuntaan, ennustus, joka sai toiset tytöt hymyillen, kuiskaamaan muutamia sanoja punastuvalle ja onnelliselle Hannalle.

Köyhän ja kauniin Elsan, hiljaisimman noista kolmesta, tulisi, niin sanoi vanhus, kohtalo kuljettamaan itäänpäin, ja hänetkin akka näki koreaksi morsiameksi puettuna kulkevan pienen saattojoukon etunenässä.

Kun sitte nuorin tyttö Henriikka, jota pidettiin rikkaimpana kaikista kolmesta, uteliaana ojensi esiin vapisevan kätensä, tarkasti mustalaisakka tuota rumanpuoleista tyttöä terävin, tutkivin katsein, joka näkyi tahtovan tunkeutua tytön suuriin ihmeellisen tummansinisiin silmiin. Kahdesti sipaisi eukko karhealla kädellään kiivaasti Henriikan kättä ja luotuaan viimeisen tarkastavan silmäyksen käden viivoihin työnsi käden luotaan, sanoen melkein vihaisella äänellä: "Morsiuskruunua ette koskaan tule kantamaan, eikä jälkeäkään morsiussaatostanne ole näkyvä maantiellä".

Sen alakuloisuuden vallitessa, jonka nämä sanat synnyttivät tytöissä, kurotti mustalaisakka kiireellisesti kätensä periäkseen palkan vaivoistaan, ja saatuaan lanttinsa käänsi hän tytöille selkänsä sekä katosi seuraavassa tuokiossa näkyvistä. Mutta vanhuksen ennustuksista eivät nuoret puhuneet kellekään, koska heitä hävetti, että olivat antaneet houkutella itsensä kuuntelemaan mustalaisakan lörpötyksiä.

* * * * *

Noin vuosi sen jälkeen osui tieni Ahvenanmaalle, jonka kirkolliset muistomerkit kiinnittivät mieltäni. Sitä paitsi olin viehättynyt kansan elämästä. Suurempiin juhliin talonpoikaiskodeissa saavuin sentähden usein kutsumattomana vieraana, ja otettiin minut aina kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan, niinkuin on tapana näiden saarien säädyllisten asukasten kesken.

Eräänä iltana — oli taas perjantai, tuo tavallinen ensimäinen hääpäivä Ahvenanmaalla — matkustin Getan pitäjässä ja huomasin äsken pystytettyjä "juhannusriukuja" erään erittäin hauskan näköisen talon veräjällä. Korkeat riuvut, joiden jokaisen latvaan oli kiinnitetty hento kuusi, sinne tänne ripustetut kirjavat huivit ja saalit sekä juhlapukuisen rahvaan, ajopelien ja hevosten täyttämä pihamaa kertoivat kyllin selvästi, että hääjuhlaa parhaillaan vietettiin.

Käskin kyytimiehen pysähyttää hevosensa veräjän edustalle ja astuin itse pihalle, jossa isäntä tuli minua vastaan sekä kohteliaasti pyysi jäämään katselemaan, kuinka nuoriso huvittelihen. Hänen poikansa oli tänään tuonut kotiin vaimokseen kunnollisen ja hyvän tytön, ja koko suku oli ilolla vastaanottanut nuoren ja iloisen Hannan, joka minuunkin teki hyvän vaikutuksen mustassa, hienossa puvussaan ja koreassa morsiuskruunussaan.

Kun minä häävieraiden joukossa tapasin useita, joihin olin vähäistä ennen tutustunut naapuripitäjässä, ja koska nuoret juhlailossaan olivat puheliaita, sain pian tietää salaisuuden, jonka morsian vasta tänään oli uskonut ystävilleen, sen nimittäin, että mustalaisakka oli hänelle vuosi sitten ennustanut, että hän vuoden kuluessa tulisi morsiuspuvussa kulkemaan tietä länteenpäin, ja tämä oli sanasta sanaan käynyt toteen, sillä aina sille syrjätielle saakka, joka pohjoiseen päin vei Getaan, oli morsiussaatto kulkenut länttä kohti.

Häätalossa ihmeteltiin suuresti ennustuksen toteutumista ja puhuttaessa tästä ja muista ennustuksista selveni, että oli ollut kolme tyttöä, jotka olivat antaneet mustalaisakan ennustaa itselleen. Yksi näistä, köyhä ja kaunis Elsa oli, kuten oli ennustettu, todellakin muuttanut itäänpäin Sundiin, jossa häntä piti kuten omaa lastaan se isäntäväki, jota hän palveli, mutta ei mitään oltu vielä kuultu niistä vaatimattomista häistä, joita mustalaisakka oli hänelle ennustanut. Päinvastoin kuului Elsa, joka oli liian heikko palvelemaan, jo kekriksi palaavan köyhään kotiinsa.

Tällä tavoin sain tietää tämän kertomuksen alussa mainitun, maantien varrella sattuneen pienen kohtauksen, mutta kolmannesta tytöstä, joka oli kättään katsottanut, oli mahdoton saada morsianta kertomaan edes vähintäkään, vaikkapa kuinka koetettiin häntä houkutella ilmaisemaan asiaa. Mainittiin arvaillen yhtä ja toista, myöskin "rikasta Henriikkaa", niinkuin tyttöä vielä nimitettiin, vaikka hänen isänsä useitten onnettomuuksien kautta oli menettänyt melkein koko omaisuutensa ja nyt eleli vaimonsa ja kuuden lapsen kanssa pienehköllä tilalla. Mutta tämänkin arvaamisen väitti morsian jyrkästi vääräksi. Lopulta kun luultiin päässeen totuuden perille, ja nuoret yleisesti ja varmasti väittivät erästä tyttöä, jolla ei ollut mitään koko asian kanssa tekemistä, tuoksi todelliseksi "kolmanneksi" niistä, joille oli ennustettu, nähtiin yhtäkkiä iloisessa piirissä solakan tytön, jolla ei ollut niin säännöllisiä kasvonpiirteitä kuin ahvenanmaalaisilla ylimalkaan, mutta jolla oli paljoa sielukkaampi katse kuin minkä tavallisesti siellä kohtaa, astuvan morsiamen luo ja kiertävän käsivartensa tämän vyötäisille.

Se oli Henriikka. Vähän hämillään ja punastuen sanoi hän yrittäen jotenkin onnistuneesti leikkiä laskemaan: "Ja tässä on kolmas — hänestä tulee vanha piika, joka ei koskaan ole kantava sellaista kaunista kruunua kuin Hanna, ja jonka morsiussaatto ei ole jättävä vähintäkään jälkeä maantielle."

Oli jotakin väkinäistä siinä leikillisessä äänenpainossa, jolla nuoren tytön ystävättäret ikäänkuin lohduttaen sanoivat: "Henriikasta muka tulisi vanha piika" — mutta vanhan isännän ääni siihen sijaan kaikui iloiselta, kun hän kääntyneenä poikiin päin huudahti reippaasti: "Pitäkääpäs huolta siitä, pojat, ettette anna hyvästä Henriikastamme tulla vanhaapiikaa, ja ruvetkaamme nyt piiritanssia hyppimään, niin menemme Henriikka ja minä piiriin, jotta hän itse saa valita armaansa."

Vilkas nuoriso muodosti heti piirin vanhan isännän ja Henriikan ympärille, mutta ennenkuin piirileikki ennätti alkaa, ajoivat pihaan kääsit, joissa oli myöhästyneitä, rakkaita sukulaisia Sundista. Piiritanssista ei tullut mitään, mutta sen asemasta alottivat soittajat reippaan "neliaskelisen" suuressa tuvassa, jonne nuoriso nyt kiiruhti.

Illan kuluessa tervehtivät Sundista saapuneet vieraat morsianta tämän lapsuuden ystävättäreltä Elsalta. Hänen rintatautinsa oli osoittautunut pitkälle kehittyneeksi keuhkotaudiksi, ja viime sunnuntaina oli hänet laskettu maan poveen. Koska isäntäväki hänestä piti, oli hänelle annettu kauniit ja valkoiset käärinliinat ja myrttiseppele päähän, niinkuin sopi Kristuksen morsiamelle. Oli myös pantu pieni myrttikruunu hänen arkulleen, jota kaikki tuon pienen talon asukkaat olivat saattaneet hautaan.

Siten toteutui toinenkin ennustus, vaikkapa aivan odottamattomalla tavalla. Elsan nuoreen muistoon yhdisti nuoriso tästä illasta alkaen yleisesti ennustuksen Henriikan vastaisesta kohtalosta. Ennustajan sanoja vastaan ei auttanut ponnistella, se oivallettiin, ja kun Henriikan poissaollessa puhuttiin hänestä, sanottiin häntä ainoastaan "vanhaksi piiaksi", ensin leikillä ja sitte tottumuksesta, ja täydellisesti luottaen ennustuksen totuuteen. Joskus sattui Henriikka itse kuulemaan nuo pilkalliset sanat, ja ken voisi kummeksia, että ne kävivät ikäänkuin hieman kipeästi tuon ainoastaan kahdeksantoistavuotiaan tytön sydämeen. Lämpimällä ja lempeällä katseella silmäili hän kuin ennenkin lapsuuden ystäviä, jotka kyllä pitivät hänestä, mutta hän rupesi vähitellen karttamaan nuorten seuraa — hänestähän tulisi vanha piika. Mitä tekemistä hänellä oli nuorten joukossa?